Kotiintulo.
Härstäken luona erosivat Eerik-herra ja Niilo Sture toisistaan.
Edellinen kulki saariston kautta eteläänpäin Nyköpingiin järjestämään
häävalmistuksia. Jälkimmäinen siirtyi omaan laivaansa purjehtien
pohjoiseenpäin Penningebytä kohti. Brodde, joka oli ritarin poissa
ollessa ollut Penningebyn ylimpänä käskynhaltijana, oli laivan
lähtiessä Tukholmaan mennyt mukaan herransa vastalle, kun harvain
talossa olevain miesten kuitenkin täytyi lähteä pois, eikä vaaraa ollut
mitään pelättävissä.
Heidän aluksensa kulki hyvää vauhtia lounaistuulessa. Tultuaan
kahdenkesken Brodden kanssa sai Niilo aikaan kysellä puolisostaan ja
lapsistaan ja Penningebyn oloista ja tapahtumista hänen poissa
ollessaan, ja Brodde antoi suotuisat vastaukset kaikkiin kysymyksiin.
Pari viikkoa sitten oli Briita-rouva lähtenyt lasten kera Iliana-rouvan
luo tämän tilalle, joka oli Hammarstadin lähellä, mutta Hollingerista
ei ollut mitään kuulunut.
"Nyt on toista tulossa", sanoi hän, "nyt on, Brodde, minun hetkeni
tullut, ja nyt tarvitsen uskolliset mieheni mukaani... Mitenkähän
mielialain laita on nyt Taalainmaassa?"
"Hyvin!" vastasi Brodde. "Siihen saatte täydellisesti luottaa, herra
Niilo!"
Niilo-herra ei lausunut tähän mitään ja Brodde lisäsi hetkisen
kuluttua:
"Ettekö sitten odota, herra, Briita-rouvan ja lasten tuloa?"
"En, Jumala paratkoon, Brodde, minulla ei ole siihen kylliksi valtaa!"
Hän kertoi sitten, millainen kohtaus oli Bykirkon sakaristossa ollut
hänen ja arkkipiispan välillä. Hän mainitsi vielä muutamin sanoin, mitä
Raseporissa oli tapahtunut osoittaakseen koetellulle palvelijalleen,
kuinka välttämätöntä oli nyt kiireesti toimia.
Brodde katsoi luottamusta täynnä herraansa.
"Älkää epäilkö yhtään, herra!" sanoi hän. "Saatte nähdä, että vielä
löytyy rehellisiä miehiä, jotka voivat taistella ja kuolla sen edestä,
jota rakastavat."
Mutta tässä oli nyt elämän ratkaiseva kohta käsissä ja Niilo tiesi,
ettei siitä askeleesta, joka hänen nyt piti ottaa, riippunut ainoastaan
hänen onnensa ja menestyksensä, vaan se vaikutti koko kansan kohtaloon.
Ja silloin täytyy rohkeimmankin ja miehekkäimmänkin mielen tuntea
omituisia valtaavia tunteita. Ja se hetki, jona kauan vaalittujen ja
hitaasti kypsyneitten jalojen ajatusten hedelmä on poimittavaksi
kehkeynyt, se hetki, jona päätös on tehtävä, on pyhä hetki totuuden ja
oikeuden herran palveluksessa, ja silloin on tunteen syvyys suorassa ja
välittömässä suhteessa siihen aikaan, jonka sielu on tarvinnut
päätökseen tullakseen.
Niilo Sturella oli elämänsä kaikissa vaiheissa ollut selvänä päätös ja
halu uhrata kaiken, uhrata itsensä kokonaan isänmaalleen. Se oli hänen
nuoruutensa unelma, hänen lupauksensa tulevaisuudelle astuessaan
elämään... Nyt oli tullut lupauksen täyttämisen hetki. Hän tunsi sen,
ja siitä oli hänen sydämensä niin täysi, ja siitä syystä oli niin syvä
vakavuus hänen kasvoillaan ja koko hänen olennossaan.
Hän mietti sitä, jota moni muukin ajattelee, että hänen olisi jo aikoja
ennen pitänyt täyttää lupauksensa, jonka hän olisikin voinut tehdä.
Mutta hänen käsityksensä ritarin kunniasta eivät olleet sitä sallineet.
Vähemmin tuntehikas mieli olisi saattanut katkoa ne siteet, jotka häntä
pidättivät, varsinkin kun tarkoitus oli niin pyhä ja ylevä -- isänmaan
vapauttaminen itsevaltaisten suurmiesten mielivallasta ja muukalaisten
sorrosta, mutta hänestä ne olivat niin pyhät, että hän olisi mieluummin
uhrannut henkensä kuin unhottanut yhdenkään niistä. Hänen koko elämänsä
oli sellaisen tosi ritarin, pelottoman ja moitteettoman, esikuva,
joista satumme ja kansanlaulumme kertovat. Hänellä oli elämänsä
tarkoitus selvänä edessään, mutta hän ei tahtonut sitä saavuttaa muuten
kuin kunnian tiellä, voittamalla vaikeudet, ei niitä kiertämällä eikä
yli hyppimällä. Hän tahtoi pysyä lupauksilleen uskollisena, ei
ainoastaan sille, jonka yli Engelbrektin kuva sädehti, vaan sillekin,
jonka kuoleva kuningatar oli häneltä saanut. Hän tahtoi olla
kuninkaalleen uskollinen, silloinkin, kun unhotuksen öinen lintu laski
siipensä heidän välilleen, niin että kuningas saattoi solvatakin häntä.
Tässä hiljaisessa kamppailussa oman kohtalonsa kanssa on suuruutta,
mutta sellaista suuruutta, jota ritarin oma aika ei voinut käsittää. Ja
ehkäpä kaikki nämät taistelut oman itsensä ja maailman kanssa olivatkin
olleet tarpeen, että sen miekan terä tulisi moitteettomasta teräksestä,
jota nyt tarvittiin. Hänelle muistui Engelbrekt mieleen ihmeellisessä
majesteetillisyydessä. Hän välähtää, loistaa ja katoaa kuin salama
etäisyydessä, mutta sen, joka tahtoo hänen teitään kulkea ja hänen
töitään toimittaa, täytyy vähitellen kehittyä hänen kaltaisekseen.
Hänen tulee olla hänen kaltaisensa ei ainoastaan kansan ja valtakunnan
asian käsittämisessä, vaan tätä tarkoittavan tahdon kehittymisessä,
hengen ylevyydessä, pontevuudessa, maltissa ja tyyneydessä ja
itsensäuhraavaisuudessa.
Tuuli pullisti purjeita, ja aallot loiskivat laivan kokassa. Kohta se
kääntyi Penningebyn pitkään lahteen, ja sen keula halkoi nopeasti
kotirannan tuttuja laineita.
Niilo seisoi kokassa, Brodde vierellään, laivan laskiessa tavalliseen
maallenousupaikkaan. Kumpikin katsoi länteen päin metsän yli, jossa
Penningeby oli, ja kumpikin silmäili paksua, korkeata savupatsasta,
joka nousi suoraan metsän yli, ikäänkuin siellä olisi metsänpalo
syntynyt.
"Mitähän tuo lienee?" kuului Niilon huulilta.
"Jumalan nimessä, herra Niilo!" huusi eräs miehistä juosten heidän
luokseen, ennenkuin Brodde ehti mitään lausua, "Jumalan nimessä,
luulen, että kartanossa on tapahtunut onnettomuus!"
"Saammehan sen pian nähdä", sanoi Brodde, "mutta älkäämme sitä ennen
ruvetko levottomiksi pelkän savupatsaan tähden!..."
"Sukkelaa maihin ja ratsaille!" käski Niilo-herra, eikä joudettu
odottaa edes portaan panemista, vaan miehet hyppivät maalle. Brodde
huusi eräälle heistä, että hän juoksisi lähimpään torppaan sanomaan,
että huovit hevosineen rientäisivät rannalle.
"Me tulemme kotiin aikaisemmin, kuin he ovat odottaneet", sanoi hän
Niilolle, "ja siksi ne kait viipyvät hevosineen tuolla tuvan ääressä."
Mutta Niilo oli innokas pääsemään perille. Hän huusi senvuoksi
miehelle, jonka piti rientää hevosia noutamaan, että he tulevat
perässä, ja sitten lähtivät kaikki miehet, joita ei tarvittu laivan
hoitamiseen, jalkaisin astumaan Penningebytä kohden.
Kaikki kävelivät äänettöminä ritarin ja Brodden perässä, jotka astuivat
niin kiivaasti kuin ihmishenki olisi ollut kysymyksessä, He eivät
ehtineet kauas, ennenkuin mies tuli juosten takaisin.
"Hevoset?" huusi Brodde hänelle.
Mutta mies pudisti päätään ja näytti hyvin epätoivoiselta.
Seisahtuessaan aivan hengähdyksissään herransa eteen, valahtivat
hänelle kyyneleet silmiin.
"Viiden haavan nimessä, Niilo-herra... Penningeby palaa!"
Surun ja suuttumuksen varjo ilmestyi ritarin miehekkäille piirteille,
mutta hän säilytti vallan itsensä yli ja kysyi hevosia. Siitä olisi
mies tuskin voinut antaa mitään tietoa, sillä hän oli paikalla suuresta
onnettomuudesta tiedon saatuaan syössyt suin päin sitä herralleen
ilmoittamaan. Mutta lampuoti oli tullut hänen jälessään ja hän tunkihe
nyt miesten välitse ritarin luo.
"Hevoset, herra", sanoi hän, "ne saatiin hädin tuskin pelastetuksi,
mutta ne täytyi lähettää pohjoiseen, sillä täällä rannalla parveilivat
murhapolttajat soihtuineen. Luulin yhteen aikaan, että he sytyttäisivät
minunkin tupani."
"No, sitten lähdemme käyden!" virkkoi Niilo, ja silloin lähti koko
joukko liikkeelle.
Rannalta oli koko pitkä matka Penningebyhyn, ja nyt se tuntui
pitemmältä kuin milloinkaan, etenkin senvuoksi, ettei sanaakaan
lausuttu koko matkalla. Sillä kaikkiin koski tuo kamala sanoma niin,
ettei kukaan tullut kysyneeksi, miten ja milloin se oli tapahtunut, ja
kuka oli sen tekijä.
Tultuaan metsästä ja saatuaan kartanon näkyviinsä pysähtyivät he.
Hirveä taulu aukeni heidän nähtäviinsä, keskuksena tummat muurit,
joiden yllä aaltoili liekkimeri ja sankka, mustanharmaa, pyörteilevä
savupilvi. Oli ilmeisen selvää, ettei pelastamista kannattanut
ajatellakaan. Palon täytyi jatkua, kunnes jälellä olisi vaan se, jota
liekit eivät voineet niellä, tyhjä, otto kuori entisestä.
Nyt kutsui Niilo lampuodin luokseen ja kysyi häneltä, mitä hän tiesi
tapahtumasta.
"Jumala minua miesparkaa armahtakoon", sanoi tämä, "se tapahtui paria
päivää myöhemmin kuin miehet ratsastivat rannalle mennäkseen teitä
noutamaan laivalta, Niilo-herra, kuten olitte käskenyt... Samana
päivänä, joka olikin eilen, läksin linnaan puhumaan vanhan voutinne
kanssa, ja silloin, juuri silloin... me istuimme kaikki
illallispöydässä miestuvassa, silloin ne petturikonnat tulivat..."
"Keitä ne olivat?" kysyi Niilo totisena.
"Vouti sanoi heidät nähdessään, että ne olivat arkkipiispan väkeä...
minä en niitä tuntenut!"
"Arkkipiispan väkeä...?"
"Niin, niin hän sanoi, mutta ne tulivat portille asti, eikä ollut
ketään puolustamassa. He ratsastivat pihalle, ja heidän päällikkönsä
käski heidän kohta pistää tulen joka neljään nurkkaan... Me olimme kuin
lammaslauma susijoukon keskellä; vanha vouti yksinään piti älynsä
tallella. Jumala hänen sieluaan armahtakoon, sillä se tuotti hänelle
surman, siitä olen varma!"
Talonpoika pyyhki kätensä rystysellä silmiään. Tapahtuman muisto
järisytti hänen mieltään.
"Se on kuitenkin oleva hänelle ikuiseksi kunniaksi!" lisäsi hän
saamatta kotvaseen sen enempää suustaan.
"Ukkoseni!" sanoi Niilo silloin taputtaen häntä ystävällisesti olalle,
"näethän, että olen tyyni, vaikka olenkin kullasta ja omaisuudesta
sinua köyhempi... heitä surusi!... kullakin on aikansa. Miten vanhan
voutini kävi?"
Ritarin sanat pikemmin lisäsivät surua, mutta mies sai kuitenkin
vihdoin senverran hillinneeksi liikutustaan, että voi änkyttää jotenkin
eheän kertomuksen tapahtumasta.
"Vouti kuiskasi minulle: väki pelastaa itsensä, mutta ritarin hevosista
on pidettävä huolta... hiivi talliin. Ja minä tein kuten hän käski ja
pääsinkin talliin parin asemiehen kanssa, jotka tapasin tiellä,
vihollisen tyhjentäessä teidän latokartanotanne ja varastohuonettanne.
Sieltä saimme hevoset, joilla läksimme ratsastamaan juuri kun liekit
hulmahtivat kartanosta..."
"Ja vouti?"
"Häntä emme nähneet, elleivät ne toiset häntä tavanneet. Minä riensin
kotiini hevosten laukatessa pohjoista kohti. Silloin oli jo ilta."
"On siis mahdollista, että hän on pelastunut... menkäämme nyt palavalle
kartanolle, ehkä voimme siellä vielä jotakin toimittaa."
Hän riensi nopeasti eteenpäin asemiesten ja lampuodin seuratessa.
Brodde ratsasti ensinnä herransa rinnalla. Hänen harminsa ja
itsesyytöksensä ei tiennyt mitään rajoja, vaikkei hän sanallakaan sitä
ilmaissut.
Pian he saapuivat palaville muureille. Liekit kuluttivat juuri
viimeisiä puujätteitä. Näytti sillä kuin murhapolttaja olisi jäänyt
levittämään paloa sytyttämällä kaiken, mihin tuli ei olisi muuten
ulettunut. Tuuli oli ollut Niilolle suotuisa, se oli kuin varttavasten
kiidättänyt Niilon alusta eteenpäin, että hän saisi omin silmin nähdä
palavan kotinsa ja sen kuumuudesta lankeilevat muurit. Edellisenä
päivänä oli arkkipiispan väki tullut ja nähtävästi vasta tänä päivänä
lähtenyt palavalta kartanolta. Ylpeä arkkipiispa oli siis heitättänyt
murhapolton soihdun vihollisensa taloon melkein samana hetkenä, jona
hän heitti vasten tämän kasvoja syytöksen kavalluksesta.
Kuta lähemmäksi he tulivat, sitä selvemmin he kuitenkin huomasivat,
ettei enää ollut mitään tehtävissä, vaikka miehet levisivätkin
rohkeasti eri tahoille koettaakseen parastaan. Niilo itse meni talliin,
johon lampuoti häntä seurasi.
Siellä makasi vanha vouti tallin kivikynnyksellä pääkallo murskana.
Hänen kädessään oli vielä paljastettu miekka. Hän oli luultavasti
asettaunut vartioimaan tallin pääovea lampuodin ja asemiesten
kulettaissa hevoset erään päätyseinässä olevan pienemmän oven kautta
pois.
Niilo katseli kotvasen äänetönnä ruumista. Sitten hän viittasi
talonpoikaa auttamaan häntä kantamaan sitä pihalta sillan yli. He
laskivat ruumiin eräälle rannalla olevalle kummulle, josta oli vapaa
näkyala linnan ja liekkien yli, jotka rupesivat nyt asettumaan. Niilo
lähetti lampuodin kutsumaan miehiä koolle.
Jäätyään yksin sai Niilo ikäänkuin paremmin ja selvemmin katselleeksi
ja harkinneeksi tapahtumaa ja sen seurauksia. Erittäinkin vaikutti
häneen arkkipiispan teon halpuus ja rumuus. Tämä teko oli täydellisesti
samanarvoinen, ellei harkitsevassa ilkeydessä pahempikin, kuin
arkkipiispan veljen, David Pentinpojan menettely ottaissaan
vihollisensa vangiksi. Edellinen teko oli raaempi, kuten
David-ritarikin oli oppinutta veljeään raaempi; jälkimmäinen oli
hienompi, mutta syvemmälle tunkeutuva. David-herra tahtoi riistää
viholliseltaan vapauden tai hengenkin, arkkipiispa tahtoi ottaa häneltä
kaikki ei ainoastaan aikeittensa toteuttamisen keinot, vaan kaikki
elämisenkin välikappaleet.
Hän olikin todella nyt yhtä köyhä ja avuton kuin se kuningas, jonka
puolesta hän aikoi miekkansa paljastaa. Hänellä ei ollut muuta omaa
kuin Penningeby, sillä Ekesjö oli hänen veljellään. Nyt oli se mennyt,
ja nykyisillään ollen olisi hänellä tuskin varaa rakentaa sitä
uudelleen ainakaan moneen vuoteen. Mutta sekään ei kyllin. Häpeä ja
ylenkatse olivat silloin kuten ikävä kyllä kaikkina aikoina köyhyyden
seurana, etenkin jos köyhä asettui käskijäksi ja suurten tekojen
täyttäjäksi.
Hän ajatteli vaimoaan ja lapsiaan, jotka olivat nyt kodittomia ja
köyhyyden katkeriin puutteisiin joutuneita samoin kuin hänkin, ellei
enemmänkin. Täällähän hänen puolisonsa oli nähnyt päivän valon, täällä
hän oli lapsuutensa viettänyt, täällä neidoksi kehittynyt ja ojentanut
hänelle onnen punaruusun. Nämä ajatukset kiihdyttivät hänen
katkeruuttaan sanomattomasti. Koko rakennus sisällyksineen ja
muistoineen, jotka kuin huokailivat hänelle liekkien tanssista,
irvistivät kamalan hirviön tavoin häntä vastaan. Tämä oli raisiolaisen
ahon ruusu, punaisempana kuin milloinkaan, mutta juuri punaisuudessaan
mitättömäksi raukeava, muodottomaksi jähmettyvä, eikä hän voi
sormeaankaan sen pelastamiseksi kohottaa. Se oli hänen onnenketjunsa
heijastus. Tuollahan, juuri tuolla se oli häneltä kadonnutkin, jossa
tulenkehä nyt hohti paksuimmasta savupilvestä -- ikäänkuin harmaa
haukka olisi jättiläissiivin lennellyt Penningebyn yllä vieden pois
hänen onnensa ijäksi päiväksi.
Mutta nyt hänen onnensa oli toinen kuin ennen. Nyt se oli kasvanut
neidoksi, ihmeelliseksi, ihastuttavaksi neidoksi, jonka kaulassa hänen
varastettu ketjunsa oli. Neito oli Ruotsin kansa, ja jos... jos tuo
jättiläishaukka, joka nyt terävillä kynsillään tarttui hänen loistavaan
kaulaketjuunsa, jos se nyt varastaisi, kuten silloin hänen onnensa
taikapantin pois...?
Hän ei päättänyt ajatustaan. Mutta selvempänä ja varmempana kuin
milloinkaan näki hän nyt päämääränsä. Hän näki sen niin selvästi kuin
revontulten liekit olisivat kutoneet loistokehänsä sen ympäri
avaruudessa. Oli kuin haukka olisi jättiläishaamussa palannut tuomaan
takaisin hänen kaulaketjuaan ja laskenut sen ympäri koko Ruotsinmaan,
että se sädehti hänelle samalla taikavoimalla kuin ennenkin, mutta
tuotti nyt onnea koko valtakunnalle eikä enää yksin hänelle.
Nyt tulivat miehet takaisin palavalta talolta, ensin yksi, sitten pari
muuta, kunnes kaikki olivat koossa herransa ympärillä. Brodde yksin oli
poissa, mutta hän olikin kadonnut jo kartanolle tultua, heti kun oli
huomattu ettei mitään voitu enää pelastaa.
Samassa lähestyi nopeata hevoskavion kopsetta etelästä päin, ja
iltataivasta vastaan kuvastui etäämpää yksinäisen ritarin vartalo. Hän
tuli täyttä laukkaa lähemmäksi ja pysähytti vaahtoisen hevosensa
huomattuaan miesjoukon, joka esti Niiloa näkymästä.
Se oli Steen Sture.
"Missä herranne on?" kysyi hän miehiltä, mutta nämä astuivat syrjään,
jotta hän näki kohta onnettomuuden kohtaaman ystävänsä ja riensi hänen
luokseen.
Niilo ei ehtinyt astua häntä vastaan, ennenkuin Steen jo oli hänen
kaulassaan koettamatta vähääkään hillitä liikutustaan, jonka ystävänsä
ja tämän palavan kodin näkeminen hänessä synnytti.
"Tervetulleeksi en voi sinua nyt sanoa, Steen", sanoi Niilo tarttuen
ystävänsä käteen, "sillä nyt ei minulla ole muuta kotia kuin Ruotsin
valtakunta!"
"Ja sitä kotiasi, Niilo, ei vihamies voikaan niin maahan polttaa kuin
Penningebyn... Muistan sen illan siellä, jona annoit minulle
ystävyytesi... Ja niin totta kuin silloin vein huoneeseesi harmaan
haukan, joka vei sinulta kalliin kaulaketjusi, niin totta tahdon sinua
nyt hengelläni ja verelläni auttaa, en saattaakseni tämän kaulaketjun
takaisin, sillä sitä en voi, mutta hankkiakseni sinulle kodin taasen,
vaikkapa se olisi, kuten sanot Ruotsin valtakunta."
"Kuten sanoin, Steen... tahdon valloittaa Ruotsin valtakunnan, mutta
tahdon voittaa sen Kaarlo-kuninkaalle. Joko sen valloitan tai en, en
isänmaaltani muuta pyydä kuin haudan itselleni, ja vaimolleni ja
lapsilleni senverran, ettei heidän tarvitse nälkää nähdä."
Niilo oli masentunut. Tämän konnantyön kamaluus oli murtamaisillaan
hänet. Mutta hän rohkaisi mielensä, ja miehekkyys, jolla hän kantoi
onnettomuutensa, teki valtaavan ihastuttavan vaikutuksen. Steen ei
voinut pidättää silmistään kihoavia kyyneleitä.
"Niilo, Niilo", huudahti hän, "luota minuun, joko elät tai kuolet
aikomallasi tiellä."
Tuli hetkiseksi hiljaisuus, jonka Steen keskeytti äkkiä. Hän muisti
nyt, kun tunteet olivat ehtineet vähän asettua, mitä tarkoitusta varten
hän oli niin kiireesti lähtenyt Penningebyhyn.
"Mutta nyt ratsaille, Niilo, ja lähde pohjoiseen päin minkä hevosesi
jaksaa, sillä vihollisesi on kintereilläsi! Pyhän Eerikin olkoon
kiitos, että hevoseni on niin hyvä, sillä muuten olisit ennen pitkää
istunut Tukholman linnan tornissa, ja sinne tultuasi olisit tuskin enää
saanut nähdä Jumalan kirkasta päivää... Viisikymmentä miestä lähti
samaan aikaan kuin minäkin Tukholmasta käskyllä ottaa sinut kiinni
elävänä tai kuolleena, ja tiellä tänne kohtasin ne viisikymmentä, jotka
olivat sytyttäneet Penningebyn palamaan...! Jumalan nimessä, luulenpa
että se nuotio polttaa vielä valtakunnan arkkipiispan käsistä, eikä
suinkaan niitä lämmitä."
Steen puhui nopeasti ja varmasti, ikäänkuin sillä osoittaakseen, että
suurin mahdollinen kiireisyys oli tarpeen. Hänen suureksi kummakseen
seisoi Niilo kuitenkin hiljaa ja näytti miettivän asiaa.
"Hyvä on!" sanoi hän vihdoin... "koetan pelastaa itseni viholliseni
tieltä, vaikka se lienee vaikeata, kun en edes tiedä, missä
hevosenikaan ovat... Mutta sitä ennen sanon teille, miehet, jotka
olette tähän asti uskollisesti ja rehellisesti minua seuranneet ettekä
milloinkaan ole antaneet minulle tyytymättömyyden syytä. Kiitos siitä
teille... se on paha kyllä ainoa palkinto, jonka Niilo Sture voi nyt
teille antaa... Mutta vastedes, jos onni kääntyy, saatte taas tulla
luokseni, ja silloin palkitsen teille runsaasti rehellisesti suoritetut
palveluksenne... Mielelläni ottaisin teidät mukaani, mutta kodittomalla
on leipä kova, hyvästi siis... ja Jumala olkoon kanssanne!"
Surinaa kuului miesten joukosta, jotka seisoivat rypistynein kulmin ja
alakuloisin katsein hänen ympärillään. Näki selvästi, ettei ritarin
puhe heitä miellyttänyt, vaikka heidän oli vaikea ilmaista
tyytymättömyyttään. Steen Sture katseli heitä puolittain kummastuneena,
hän oli vähältä ruveta heitä kiivaasti moittimaan. Niiloakin ihmetytti
hieman heidän epäröintinsä synnyttäen surumielisen hymyn hänen
kasvoilleen. Sillä hän ei voinut uskoa, että yksikään hänen miehistään
rupeisi hädän hetkenä jotakin häneltä vaatimaan.
Steen-herra käänsi pikaan selvällä tyytymättömyydellä miehille selkänsä
ja tarttui Niilon käteen osoittain hevostaan. Hän ei kuitenkaan ehtinyt
mitään puhua, ennenkuin miehistä vanhin astui askeleen eteenpäin ja
alkoi puhua.
"Jumala suokoon, että voisin sanoa, mitä täällä on", sanoi hän iskien
nyrkillään rintaansa, "mutta kunhan vaan minua ymmärrätte, Niilo herra,
olen tyytyväinen... Kerron senvuoksi teille, että nyt Tukholmassa
ollessamme teitä odottamassa tuli eräs mies laivalle ja tarjosi kahta
vertaa suurempaa palkkaa kuin te, jos menisimme teiltä arkkipiispan
palvelukseen... 'Ei!' hän meiltä sai vastaukseksi, ja ellei Brodde
olisi vienyt häntä niin turkaista vauhtia laivasta, olisimme varmaan
merkinneet nyrkeillämme keltaisella ja sinisellä eimme hänen
selkäparkaansa. Nyt on luuloni, että seuraamme teitä kaikki mihin
tahansa, joko tahdotte tai ette... Te olette nyt niin köyhä kuin mekin,
mutta me tahdomme osoittaa, että pidämme jotakin muuta kultaa
kalliimpana. Jos te olette ollut hyvä isäntä onnenne päivinä, niin me
tahdomme olla teitä kohtaan yhtä hyviä onnettomuutenne aikana. Niin
minä tuumin... En tiedä muiden aikomuksista, mutta kun minä olen
puhunut", hän kääntyi muihin päin, "niin antakaa kuulua!"
"Samoin me!" huusi kahdeksan miestä yhdestä suusta, "me annamme
henkemme Niilo-herran edestä!"
Steen Sture ei voinut pidättää liikutustaan nähdessään ja kuullessaan
miesten rakkauden herraansa kohtaan. Tämä taasen katsoi heitä silmät ja
otsa ilosta hohtaen.
"Kiitos!" huudahti hän ojentain käsiään heitä kohden. "Olen siis nyt
köyhyydessäni rikkaampi kuin milloinkaan ennen, sillä nyt tiedän, että
yhdeksän rehellistä sydäntä ei seuraa minua palkan vuoksi vaan
rakkaudesta... Kiitos! Nyt luulen, että voimme aikaansaada jotakin
hyvää ja kelvollista yhdessä!"
Niilo puristi vuoroon joka miehen kättä ja käski yhden heistä lähteä
etelään hänen vaimonsa, Briita-rouvan luokse kertomaan, mitä oli
tapahtunut sekä että hän itse oli lähtenyt Taalainmaahan.
"Ja nyt pois täältä!" huudahti hän viimeiseksi ojentaen kätensä
Steenille.
Mutta silloin kuului hevoskavioin kopsetta, metsän takaa tuli
kokonainen ratsujoukko. Kaikki seisoivat kuin kivipatsaiksi
muuttuneina.
"Ota minun hevoseni, Niilo, ota minun hevoseni!" huudahti Steen Sture.
"Minä olen rauhoitettu, ja sinun miehesi saavat myöskin olla
rauhassa... Jumalan nimessä, ota hevoseni, Niilo... silmänräpäyksen
kuluttua se on myöhäistä!"
"Ei!" vastasi Niilo, ja hänen silmistään säteili ihmeellinen loisto.
"Ei, en tahdo lähteä kuin ajettu hirvi poltetusta talostani. Jos Herra
on valinnut minut välikappaleekseen Ruotsinmaan hyväksi, niin voinen
hyvällä miekallani raivata itselleni tien täältä... ellei, niin
päättyköön ratani tähän. En väisty askeltakaan. Tähän kaadun uskollisen
voutini viereen, jos niin on määrätty."
Vielä hänen puhuissa tulivat ensimmäiset hevosenpäät puiden takaa
näkyviin. Tuli juhlallinen hiljaisuus, jota keskeytti vaan ritarien ja
asemiesten miekkain kalina, jotka he paljastivat.
Mutta sotahuudon sijaan kohosi riemuhuuto taivahille. Tulija olikin
Brodde, joka toi pelastettuja hevosia. Hän oli ymmärtänyt, että
kiireinen lähtö Penningebystä oli välttämätön, ja siksi hän läksi
pohjoiseen päin hevosia etsimään heti, kun näki, että tulipalosta ei
mitään voinut pelastaa. Niitä hän nyt toi.
Aikaa ei ollutkaan enää siekailla.
"Ensiksi Lännaan viemään voutini ruumista", käski Niilo, "ja sitten
täältä pois!"
Kaksi miestä nosti varovasti ruumiin erään hevosen selkään. Ritarit ja
asemiehet nousivat ratsuille ja läksivät tietä myöten Lännan kirkolle
päin.