XVI.

Piispan kokelas.

Oli torstai syyskuun 14 päivä. Nyköpingissä vilisi väkeä. Kadut olivat

ahdinkoon asti täynnä kaupungin porvareita raatimiehineen ja

pormestareineen. Siellä juoksi aamuvarhaisesta asepoikia kaikenlaisissa

kalleissa puvuissa ja liikkui ryhmittäin asemiehiä kiiltävissä

haarniskoissa, herrainsa värit ja kilpimerkit tavalla tai toisella

sovitettuina pukuihin tai päähineisiin. Eloa ja liikettä oli joka

taholla, ja kauppamiesten iloisista naamoista näki hyvin, että

tällaiset herrainkokoukset olivat samalla hyvät markkinat heille.

Kaarlo-kuninkaan tytär, Magdalena-neiti, oli saapunut kaupunkiin

sukulaisensa, Juho Kristerinpojan (Vasan) saattamana. Tämä oli eräs

vanhan drotsin nuorempia poikia, joka oli nainut Kaarlo-kuninkaan

sisarpuolen Briita Bjelkentyttären. Juho-herra, joka oli kuten isänsä

ja veljensäkin ollut tähän asti varma tanskalaispuoluelainen, oli

avioliittonsa kautta vähitellen siirtynyt Kaarlo-kuninkaan ja

ruotsalaisten puolelle. Hänen vaimonsa, jonka nimi oli niinikään

Briita, oli Steen Sturen sisar, tuon Niilo Sturen ystävän, joka oli

niin erinomaisesti kunnostanut itseään Kettil-piispan johdolla

Hällemetsässä, mutta jota arkkipiispa ystävineen ei siitä huolimatta

ollut likikään ansion mukaan kohdellut. Se nyt ei tosin ollut

ihmettäkään, koska jokainen hyvin tiesi, kuinka lämmin kuninkaan ystävä

Steen-herra oli. Hänen laitansa oli siinä suhteessa sama kuin monen

muunkin, etupäässä kuninkaan langon, jalon ja urhean Kustavi

Kaarlonpojan. Tämä oli lankonsa hävittyä vetäytynyt syrjään toimittaen

vaan tehtäviään Upplannin laamannina, joka arvo hänellä oli ollut

vuodesta 1454 aikain.

Hänkin oli nyt saapunut Nyköpingiin olemaan lähimpänä sukulaisena läsnä

kuninkaantyttären vihkiäisissä herra Iivari Akselinpojan kanssa.

Nämä häät, joihin oli kutsuttu kaikki, mitä Ruotsissa oli etevää ja

mainiota, olivat syynä siihen, että Nyköpingiin oli niin paljon herroja

kokoontunut. Syitä oli kuitenkin todellisuudessa muitakin. Täällä oli

tapahtuva ero vallassa olijain välillä ja niiden välillä, jotka

aikoivat valtaan tulla. Täällä oli ratkaistava suhde Tanskaan ja

Kristian-kuninkaaseen. Tämä oli lähettänyt sinne Lundin arkkipiispan,

Tuven, viekkaan marskinsa, Klaus Rönnowin, ja herra Egert Frillen,

jotka yhdessä itse sulhasen kanssa edustaisivat häntä.

Eipä ihmettä siis, että Nyköpingin kaupunki tarjosi nähtäväksi mitä

vilkkaimman ja kirjavimman kuvan, etenkin varsinaisena hääpäivänä.

Eräs aikaisimmista oli muuan munkki, joka tuli Harmaaveljesluostarista,

seuranaan itse yliteini. Edellisen kasvoja ei näkynyt, sillä niitä

peitti kokonaan munkkipäähine. Jälkimmäinen näytti olevan hurskas ja

hyväntahtoinen mies, jonka ijäkkäistä piirteistä näkyi sekä

levottomuutta että tuskaa.

"Viivy edes pari päivää vielä luonani luostarissa!" sanoi hän

poismenijälle, joka pysähtyi ja näytti katselevan puhujaa.

"Rakas veli", sanoi hän vihdoin, "Jumala tietää, kuinka halulla

odottaisin hetkeäni rauhassa luonasi, mutta minulla on eräs tehtävä

täytettävänä, tottelen muita."

"Juuri siitä tahtoisin sinulta vähän kysellä, veli!"

"Sama mies... sama huone... ei, ei, hyvä veli... tähtien viivat ovat

viitanneet tieni. En niitä uskonut, kun ne osoittivat työni

mahdottomaksi alottaissani sen ennen aikaansa... Mutta nyt ne juoksevat

yhteen, hänen ja minun viivani, silloin sen täytyy tapahtua. Mitäpä on

ihmisen tahto Jumalan tahdon rinnalla, ja minä olen Herran

välikappale..."

"Kunpa tietäisit, kuinka mieleni on levottomuutta täynnä sinun

tähtesi..."

"Mutta jos tuntisit riemun, joka sydämessäni vallitsee, niin katoisi

levottomuutesi, ja sinä kiittäisit ja ylistäisit pyhää kolminaisuutta,

että minun päiväni on koittanut... Voi, kauan, kauan on vanha herrani

odottanut palvelijaansa! Rukoile edestäni, veli, emme taida enää nähdä

toisiamme tässä maailmassa!"

Sitten meni salaperäinen munkki luostarin edessä olevalle avoimelle

kentälle. Yliteini seisoi katsoen hänen jälkeensä. Hän näki munkin

menevän sille kadulle, joka vei linnaan, ja vasta kun hän oli kadonnut

ihmisjoukkoon, meni vanhus luostariin takaisin. Rauhattomuus ei

kuitenkaan paennut hyvän vanhuksen sydämmestä, hän käveli levotonna

edestakaisin luostarin refektoorissa. Mutta kotvasen kuluttua tuli eräs

munkki, joka oli ollut saaristossa ja oli tiellä vähän tuolla puolen

linnan kohdannut Andreas-veljen. Hän oli ollut polvillaan erään kiven

vieressä likellä rantaa, ja hänen päänsä oli ollut taaksepäin nojassa.

Munkki ei ollut tahtonut häntä häiritä, mutta oli tullessaan katsellut

taakseen ja nähnyt hänet koko ajan samassa rukoilevassa asennossa,

kunnes hän oli yhtäkkiä kadonnut. Hän oli luultavasti mennyt kiven

taakse jatkaakseen matkaansa ja joutunut siten näkyvistä pois.

Tätä selitystä piti hyvä luostarin esimies oikeana, ja se tuotti rauhan

takaisin hänen sydämeensä, että hän voi ruveta toimittamaan virkansa

tehtäviä.

Jos munkki olisi ollut vähemmin kiireissään ja jos hän olisi ottanut

lähempää selvää rukoilevasta Andreas-veljestä, ja jos hänen tiedossaan

olisivat olleet pääsytiet linnaan yhtä hyvin kuin Andreaalla, olisi hän

voinut antaa esimiehelleen tietoja, jotka olisivat yhtä paljon

lisänneet tämän levottomuutta kuin ne nyt sitä vähensivät. Sillä

munkkivanhus oli kyllä kadonnut kiven taa, mutta maan alle mennäkseen

linnaan.

Täällä oli kaikki siistitty ja varustetta mitä uljaimmasti häitä

varten. Linnan herra, Erik Akselinpoika, ei ollut säästänyt

kustannuksia tehdäkseen kaiken niin loistavaksi kuin suinkin.

Ruokasali, jossa hääateria tulisi syötäväksi, ja sen läheiset huoneet,

jotka olivat linnan vastaraketussa ja ennen sisustamattomassa osassa,

olivat kaikki peitetyt uusilla Flanderista ostetuilla tapeteilla.

Lattioilla oli uhkeita mattoja ja pitkillä penkeillä ja tuoleilla

kaikenvärisiä tyynyjä, jotka olivat runsaasti ommellut kullalla ja

hopealla.

Ja kaikkialla, joka huoneessa ja käytävässä samoinkuin pihoillakin

vilisi asemiehiä, kaikki mitä uhkeimmissa puvuissa.

Linnanherra itse istui eräässä sisähuoneista, joiden ovet olivat

suljetut. Hän keskusteli uskottunsa, Olli Rådin, kanssa.

"Arkkipiispan lähimmät ystävät ovat jo täällä", virkkoi Eerik-herra

kulmat rypyssä, "mutta hänkö itse ei tulisi, Olli, kuinka se on

mahdollista?"

"Tiedättehän sen, herra, että kun kettua kauan ajaa, niin se

piiloittaikse luolansa sisimpään komeroon. Arkkipiispa aavistaa pahaa,

tahi oikeastaan, hän tietää, mitä täällä tulee tapahtumaan. Ja se

seikka, että hän ei väkivallalla hajota hääjoukkoa, ei todista

mielestäni muuta kuin hänen voimattomuuttaan."

"Sillä hän kuitenkin tekee yhden ristin laskuihimme..."

"Ei suinkaan, herra Eerik. Mutta niin totta kuin olen rintaveljenne ja

järkeni on tallella, on Akselien voima nouseva näinä päivinä niin

korkealle, että Pohjolan kolme valtakuntaa katselevat sitä

ihmetyksellä... Te tulette valtakunnanhoitajaksi, siitä panen pääni

pantiksi. Itse olette saanut puolellenne kaikki arkkipiispan

hallitukseen tyytymättömät; ja veljenne, Iivari-herra, tuo

kuninkaantyttären kera kaikki ne, jotka toivovat Kaarlo-kuningasta

takaisin..."

"Niin, kunpa tämä päivä vaan olisi jo kulunut, ja veljeni kirkon

siteellä yhdistettynä kuninkaallisen morsiamensa kanssa!... Miten

lienee, Olli, minusta tuntuu valtani väliin hauraalta lasilta, joka voi

kourassani mureta... Pelkään kaikkea, vähäpätöisintäkin, mikä vaan

koskee näitä häitä. Sillä ymmärrän enemmän kuin hyvin, että jos

veljelleni tai kuninkaantyttärelle sattuisi jotakin, mikä ehkäisisi

heidän yhdistymisensä, jäisi työni vaan keskeneräiseksi, ja valtani

olisi liian mitätön arkkipiispaa vastustamaan?"

"Mitä vihkiäisiin tulee, en ymmärrä, mitä levottomuuden aihetta siinä

nyt enää on, kun tämä päivä on kerran valennut... moniaan tunnin

kuluttua se asia on suoritettuna."

"Yhtenä hetkenä voi kuitenkin tapahtua semmoista, mikä hävittää vuosien

työn!... Monesti on niin tapahtunut. Mutta toivokaamme... Mutta,

Olli, Tukholman linnan pitää arkkipiispa Jöns, ja minun mahtini

valtakunnanhoitajana jää pieneksi, ellei valtakunnan etevin linna ole

hallussani!"

Olli Råd mietti hetkisen, mutta katsahti äkkiä ylös lausuen:

"Sen saattavat Tukholman porvarit teidän käsiinne!"

"Tukholman porvarit!" huudahti Eerik-herra melkoisesti kummastuneena.

"Niin... arkkipiispa ei vaikuta paljoa heihin. Ja he ovat teidän

käskettävinänne heti, kun olette valittu valtakunnanhoitajaksi..."

"Hyvä, hyvä, Olli", lausui Eerik-herra innolla, "mutta Tukholman

porvarit eivät kuitenkaan mahtane särkeä Tukholman portteja, vaikka

siellä olisi Jöns arkkipiispa ypö yksinään!"

"Te olette niin kiireissänne, herra, etten ehdi sanoa teille, miten

Tukholman porvarit oikeastaan tulevat antamaan linnan teidän käsiinne!

-- Tultuanne valtakunnanhoitajaksi ja järjestettyänne muut asiat niin,

että Kaarlo-kuningas saa maatilansa takaisin, niin te lähdette

viipymättä tänne kerääntyneiden herrain kanssa Tukholmaa vastaan...

Arkkipiispalla ei ole viittäkymmentä miestä panna teitä vastaan...

Niin, te ratsastatte kaupunkiin kuin ihka omaanne, ja sitten..."

"No... sitten, Olli?"

"Sitten rupeatte keskustelemaan arkkipiispan kanssa, ja silloin

nähdään, eikö... niin, nimeni älköön olko Olli Råd, ellen saa

arkkipiispaa jättämään ilolla Tukholman linnaa henkensä pelastamiksi."

Eerik-herra katsoi kasvavalla kummastuksella palvelijaansa.

"Porvarit ovat", sanoi tämä, "niin katkeroina arkkipiispaa kohtaan,

että pieni tuulenpuuska saa liekin leimahtamaan ja silloin, joukkojen

huutaessa verta, esiinnytte te uhatun pelastajana, ja sitten... niin,

nyt ymmärtänette, mitä tarkoitan, herra Eerik?"

Linnanherra nyökkäsi, mutta vaipui aatoksiinsa. Asia näytti kuitenkin

valkenevan hänelle yhä enemmän, siitä tyytyväisyydestä päättäen, joka

hänen kasvoilleen levisi.

"Minulle on kerrottu", lausui hän sitten, "että arkkipiispan uskottu,

Helmich-kaniikki Upsalasta, on kaupungissa. Luulen, että hän voisi

antaa minulle yhtä ja toista tärkeätä selvikettä tässä asiassa..."

"Varovaisuutta, herra, varovaisuutta", keskeytti Olli, "viekkaampaa

miestä ei ole toista valtakunnassa kuin hän, ja hän on kynsineen,

karvoineen arkkipiispan vallassa -- hänen avullaan hän on nyt tulemassa

Vexiön piispaksi... Olen kuullut sen herra Ove Laurinpojan asepojalta,

joka on nyt kirjurina arkkipiispan kansliassa... Kaniikki sai itse

laatia kirjeen tuomiokapituliin sekä toisen pyhälle istuimelle siitä

asiasta. Antaisin siis sen neuvon, ettette laskisi sitä herraa liian

liki itseänne... Minä pidän häntä vaarallisimpana vihamiehenänne."

"Rakas Olli", vastasi Eerik-herra hymyillen, "olenhan ennenkin

elämässäni ollut tekemisissä viekkaiden ja kavalain kanssa... usko

minua, osaan sekä leikkiä käärmeen kanssa että polkea sitä päähän, niin

että se kuolee!... Tiedätkö missä kaniikki asuu?"

Olli tiesi sen ja sai herraltaan toimeksi pyytää häneltä keskustelua

herransa varalle.

Helmich oli huoneessaan Ollin tullessa hänen luokseen. Hän oli heti

valmis menemään linnaan Eerik-herran luoksi, jota Olli ei ollut

ensinkään odottanut. Sillä ei ollut tavallista, että maallikko, ehkä

linnanherrakin kuten Eerik-herra, kutsui luokseen hengellisen miehen,

eikä mennyt itse tämän luokse, vaikka tämä oli niin huomattu, että

saattoi tulla kysymykseen piispansijoja täytettäissä. Mutta oli

muutakin, mikä näytti Ollin terävälle silmälle oudolta.

Kaniikin koko olennosta näkyi niin eriskummainen sekoitus levottomuutta

ja varmuutta, pelkoa ja toivoa, hätäilyä ja rohkeutta, ettei kokenut

asemies voinut olla huomaamatta sitä ja arvelematta, mitä hän

oikeastaan oli tehnyt tai aikoi tehdä. Katseli hän asiaa miltä puolen

tahansa, hän ei kuitenkaan päässyt muuhun päätökseen kuin että tuolla

viekkaalla papilla oli joitakin vaikeuksia voitettavana tulevaan

piispanarvoonsa nähden, jossa Eerik-herra ehkä voisi olla hänelle

avuksi. Ja senvuoksi oli hän niin valmis noudattamaan tämän toivomusta.

Omituinen, merkitsevä, mutta inhottava hymyily ilmestyi Helmichin

ohuille huulille, kun Olli oli poistunut.

Hän otti eräästä vähäisestä matka-arkusta hyvin pienen nahkalaatikon,

jossa oli pari pientä pulloa. Hän piti niitä päivää vasten, ensin

toista sitten toista, pudisti niitä kovasti, että niissä olevain

nesteiden pinnalle ilmestyi vaahtoa, ja katseli niitä hyvin tarkasti.

Huomattuaan, että kaikki oli kuin pitikin, levisi sama kamala nauru

taas hänen huulilleen. Hän seisoi hetkisen etukumarassa, silmät

tirkistäen tyhjään ilmaan. Samalla hän punnitsi hiljaa noita pieniä

pulloja kädessään.

"Piispanistuin!" kuiskasi hän, ikäänkuin tunteensa olisivat kuohuneet

niin valtavasti, ettei hän voinut olla lausumatta sydämensä sisintä

ajatusta.

Sitten hän katseli kädessään olevia pulloja taaskin hymyillen ja

toistellen:

"Piispanistuin... piispanistuin!"

Salvattuaan sitten huolellisesti oven istui hän pöytänsä ääreen ja veti

oikeasta etusormestaan tavattoman suuren sormuksen, jossa oli jostakin

himmeästä, läpinäkymättömästä aineesta tehty kivi. Hän painalti vähän

sormuksen syrjää, jolloin se aukeni. Silloin näkyi, että se oli ontto.

Helmich otti nyt molemmista pulloista korkit ja kaasi kummankin

sisällystä sormukseen, sulki sen ja pani sen uudelleen sormeensa.

Pullot hän pani samaan pieneen nahkalaatikkoon ja pisti sen erääseen

taskuun viittansa alla.

Niin varustettuna lähti hän asunnoltaan mennäkseen linnaan.

Siellä hän astui lähinnä linnanporttia olevia portaita myöten vanhoihin

huoneisiin. Hän kohtasi monta linnanpalveIijoista, mutta ei kysynyt

heiltä mitään, eivätkä he myöskään tienneet hänen tulleen linnanherran

kutsumuksesta. Hänen korkean, hengellisen arvonsa vuoksi eivät he

kuitenkaan katsoneet sopivaksi estää häntä menemästä mihin tahtoi, ja

menivät siis hänen ohitseen seisahdettuaan ja tervehdittyään

kunnioittavasti.

Helmich saapui vanhaan ruokasaliin. Siellä oli suuria pöytiä, täynnä

kaikenlaisia leivoksia ja hienoja herkkuja. Se oli nähtävästi

tilaisuutta varten aiottu jonkunlaiseksi tarjoiluhuoneeksi, kun

keittohuone oli niin etäällä, ettei sieltä voinut mukavasti palvella

lukuisia häävieraita. Helmich katseli kummastuneena ympärilleen, sekä

astui viereiseen huoneeseen.

Se oli verraten tyhjä. Pitkin ensimmäistä seinää oli vaan pitkä

pöytä, täynnä suuria juoma-astioita, jotka olivat varustetut

päällekirjoituksella, mitä kukin sisälsi.

Salama välähti papin silmistä, ja hän lähestyi pehmeillä, tuskin

kuuluvilla askeleilla pöydän päätä, jossa oli moniaita kalliita

kulta- ja hopeamaljoja.

Tämän pöydän päässä oli ikkunankomero, jonka pöytää vastaan kaltevalla

seinällä riippui pieni vähäpätöinen taulu. Helmich ojensi kättään

erästä maljaa kohden, johon oli piirretty nimi: Iivari, kun Olli Råd

tuli samassa huoneeseen. Silloin käänsi kaniikki äkkiä katseensa tuohon

pieneen tauluun, joka pelasti hänet siten, ettei hänen tarvinnut muita

selityksiä antaa.

Taulu esitti vapahtajaa Getsemanessa Juudaan suudellessa häntä

pettääkseen hänet.

"Olen tullut väärään", sanoi hän hymyillen miehelle, "mutta tämä pieni

taulu tässä on vietellyt minua viipymään täällä kauemmin, kuin olisin

muuten viipynyt."

"Eerik-herra on linnan toisessa osassa!" sanoi Olli, jonka

epäluuloisuus lisääntyi, "sain palvelijoilta kuulla teidän tulleen tätä

tietä ja riensin senvuoksi viemään teitä oikeaan... Seuraatteko nyt

minua, niin vien teidät Eerik-herran luokse."

Kaniikki nyökkäsi ja sitten he menivät.

Eerik-herra otti vastaan tuon vaarallisen papin kaikilla mielihyvän

osoituksilla ja piti hänen kanssaan pitkän keskustelun eräässä

sisähuoneessa. Tultuaan takaisin ruokasaliin, jossa pöydät olivat nyt

katettuina, olivat molemmat näöstä päättäen erittäin tyytyväisiä

ajatusvaihtoonsa.

Käydessään juuri sen pöydän sivun ohi, jossa sulhanen oli kesteissä

istuva, pysähtyi kaniikki. Hän katsoi erääseen suureen juomasarveen,

joka oli kullatusta hopeasta ja oli jalokivillä koristettu. Sen

kummallakin puolen oli kultaisia maljoja, joista kaniikki tunsi toisen

siksi, jonka oli tullessaan nähnyt linnan toisessa osassa. Iivarin nimi

oli siihen piirretty, mutta toinen nimeä varten tasoitettu tila oli

vielä tyhjä.

Eerik-herra hymyili kohteliaasti, sillä kenpä ei näkisi mielellään

rikkauttaan ihailtavan varsinkin siinä muodossa, jota ajanhenki enimmin

suosii.

"Se on vanha arvokalu suvussani", selitti hän osoittaen suurta sarvea,

"olen sen nyt perinyt veljeltäni, Olavi-herralta, Jumala hänen sieluaan

armahtakoon, ja olen tahtonut, että Iivari-veljeni käyttäisi sitä

tänään ja joisi siitä veljensä maljan... Sima on myöskin vanhaa, se on

tuotu tänne Lillöstä Skånesta."

Helmichiä näyttivät nämät tiedot kovin huvittavan, ikäänkuin hänen

asiansa olisi ollut nimenomaan tuntea ja ihailla vanhoja entisyyden

muistoja.

"Meidän suvussamme", lisäsi linnanherra, "on myöskin sellainen tapa

vallinnut, että ennenkuin sulhanen juo häämaljasta morsiamensa maljan,

tulee etevimmän läsnä olevan papin siunata morsiuspari ja juoma..."

"Skaran Hannu-piispa siis?" tokaisi Helmich.

"Niin, Hannu-piispa!" vastasi Eerik-herra, mutta näytti hieman

epäröivän, tietysti Tuve arkkipiispan läsnäolon vuoksi. Hän lisäsi

kuitenkin, ikäänkuin itsekseen ratkaisten epäröintinsä, "olen nyt,

kuten veljenikin, ruotsalainen ritari."

"Minäkin haluan", lausui Helmich syvästi hartaan ja vakavan näköisenä,

"minäkin haluan antaa siunaukseni tälle juomalle ja tälle

morsiusparille osoittaakseni kiitollisuuttani siitä luottamuksesta,

jota äsken keskustelussamme osoititte minua kohtaan!"

Hän astui pöydän ääreen ja kumartui penkin yli ojentaen molemmat

kätensä maljan yli, että oikea peitti vasemman. Hänen äänensä oli

rukousta lausuessaan melkein liikutettu, ja Eerik-herra teki hartaasti

ristinmerkin.

Kääntyessään taasen ritariin päin kiilui Helmichin silmissä kummallinen

selittämätön tuli. Hän ei olisi voinut näyttää turvallisemmalta,

rauhallisemmalta eikä tyytyväisemmältä, vaikka olisi ollut

saamaisillaan voitelun Ruotsin valtakunnan arkkipiispaksi,

puhumattakaan vähäpätöisemmästä Vexiön piispanistuimesta.

"Rehellinen kiitos, kunnianarvoisa herra hyvästä tarkoituksestanne!"

lausui Eerik-herra puristaen ystävällisen kaniikin kättä, jonka jälkeen

he astuivat yhdessä salin läpi.

Pian senjälkeen alkoivat kellot soida ja häävieraat keräytyä, ja koko

loistava joukko pappeja, ritareja ja asemiehiä, joihin liittyivät

kutsutut pormestarit, läksi juhlallisessa saatossa kirkkoon. Suuri

ihmisjoukko oli kokoutunut linnan ympärille ja kaikkialle, mistä saatto

kulki. Kaikki ihailivat ritarien loistoa ja morsiamen ja tämän neitojen

kauneutta, joiden joukossa oli myöskin nuori Ingeborg Åkentytär.

Morsian oli Kaarina-kuningatar ilpoisen elävänä. Hän muistutti

ihmisille heti äitivainajastaan, josta ajatukset taasen johtuivat hänen

isäänsä, vanhaan kuninkaaseen, joka oli Raseporissa. Monessa syttyi

tänäpäivänä toivo, että uusi aika koittaisi ja valtakunta tulisi oikean

kuninkaansa käsiin taasen. Niin paljon -- arveltiin -- mahtanee

kuninkaan tytär vaikuttaa mahtavaan mieheensä ja tämän mahtavaan

sukuun.

Voi, he eivät tienneet, kuinka vähän vaikutusvaltaa Kaarlo-kuninkaan

tyttärellä oli. Hänen laitansa oli kuten Ingevall-kuninkaan tyttären

sadussa, mutta osaksi vaan.

Hanhi harmaja

Saat Ingevallin tytön yli saatella!

sanoi kuninkaantytär sadussa, ja loihtusanat auttoivat häntä, ja nyt

niiden pitäisi auttaa Magdalenaakin. Mutta runouden ja todellisuuden

laita on niin, että jälkimmäinen vastaa vaan osittain ja vaillinaisesti

edellistä. Kaarlo-kuninkaan tytär oli tosin päässyt virran yli, mutta

ei sen kauemmaksi, ja se oli vaan hurskaan yksinkertaisen kansan

toiveita, että todellisuus jatkuisi kuten kansansadussa.

Kirkossa oli suuri tungos.

Pappien joukossa oli siellä ulkomuodoltaan mitätön Upsalan kaniikki, ja

jos joku oli maailmaansa tyytyväinen, niin hän. Hän katseli ympärilleen

ikäänkuin olisi jo saavuttanut toiveittensa päämäärän. Näyttipä väliin

siltäkin kuin hän olisi unhottanut varovaisuutensakin vetäen liiemmäksi

huomiota puoleensa. Mutta silloin hän heti sen havaitsi ja otti

kasvoilleen ilmeen, joka paremmin sopi hänen vielä alhaiselle

arvolleen.

Oli jonkunverran yhtäläisyyttä arkkipiispa Jöns Pentinpojan ja tämän

uskotun välillä. Molemmilla oli sama sitkeys, sama kyky järkkymättä

pitää kiinni päämäärästään, vaikka edistyminen olisi kuinkakin hidasta.

Heidän sydämissään oli myöskin sama tilavuus keinojen valitsemiseen

nähden. Paras keino oli se, joka vei varmasti, ehkä pitkän

kierroksenkin kautta perille, ja luottamus, lupaukset ja valat

sysättiin syrjään tai rikottiin ilman pienintä häikäilyä. Mutta he

olivat erilaisia tarkoituksiinsa nähden. Jöns arkkipiispan tarkoitus

oli korkeampi, se koski Ruotsin valtakuntaa, mutta hänen uskottunsa

silmissä oli tällä Ruotsillakin ja sen onnella ja menestyksellä arvo

ainoastaan sikäli, kuin se edisti tai ehkäisi hänen omia yksityisiä

tarkoituksiaan. Siksi pysyykin edellisen toiminta, vaikka hänen

muistoaan himmentääkin niin monet varjopuolet, aina yhtä suurenmoisena

kuin hänen kätyrinsä toiminta jää kurjaksi ja halveksittavaksi.

Mutta pahaksi onneksi ei tämä ollut ensimmäinen ja ainoa kerta,

jona yksityinen kostonhimo on käyttänyt Ruotsia, isänmaata,

välikappaleenaan.

Helmich oli erään Tukholmaan muuttaneen saksalaisen poika, ja hän oli

jo aikaisin herättänyt huomiota terävällä päällään ja hyvillä

luonnonlahjoillaan. Senvuoksi hän olikin tullut arkkipiispan

asuinkaupungin kouluun, jossa hän oli niin ikään herättänyt

opettajainsa ja esimiestensä toiveita, joten pääsi pian ylempäin

suosioon. Silloiset arkkipiispat Juho Gerkenpoika ja Arnold olivat

kuitenkin miehiä, joiden suosio ei merkinnyt suuria maallikkojen eikä

oppineitten piireissä. Mutta nuori Helmich sai kuitenkin apurahan

mennäkseen ulkomaanmatkalle, ja hän olikin opiskelemassa Pariisin

yliopistossa tahi Bolognassa Italiassa. Kukaan ei tiennyt, tuliko tämä

Helmichille palkinnoksi jostain palveluksesta, jonka hän oli ollut

tilaisuudessa tehdä näille miehille, vai tuliko se vaan pelkästään

tunnustuksena hänen ansiollisuudelleen. Saksassa hän tapasi

Olavi-arkkipiispan, jonka Upsalan tuomiokapituli oli vastikään tähän

virkaan valinnut ja jota Eerik-kuningas ei tahtonut millään ehdolla

tunnustaa. Helmichin onnistui saavuttaa hänen luottamuksensa, että hän

lupasi kotiin tultuaan ottaa hänet kanslerikseen. Arkkipiispa tuli

kotiin -- siihen aikaan kuin Engelbrekt alotti vapautussotansa -- ja

Helmich tuli niinikään kotiin.

Mutta silloin oli Olavi-arkkipiispan suosio häntä kohtaan loppunut.

Hänen kanslerikseen pääsemisensä sijaan tuli hän samaan aikaan

kotiutuneen kaniikin, Jöns Pentinpojan, kirjuriksi. Tämän tultua

arkkipiispaksi, tehtiin Helmichistä kaniikki, ja nyt hän oli

tulemaisillaan Vexiön piispaksi. Ja kenpä tietää, eikö hän nyt

istuessaan piispain ja kirkkoylimysten joukossa, kun hänen korvissaan

vielä kajahteli mahtavan Eerik Akselinpojan mairittelevat sanat --

kenpä tietää, eikö hän nyt ehkä hautonut vieläkin suurempia ajatuksia,

jotka kenties saivat hänen rupeamaan tähänastisen suosijansa

vihamieheksi?

Vihkiäistoimituksen päätyttyä kirkossa kulki saatto yhtä juhlallisesti

takaisin linnaan, jossa oli ensiksi järjestetty loistavat turnajaiset,

jotka kestivät myöhäiseen iltaan. Silloin alkoi soittokunta soittaa ja

vieraat lähtivät linnaan, tanssimaan ja leikkimään.

Helmich asteli pystyin päin Skaran Hannu-piispan rinnalla linnan

portaita myöten ylös, eikä yskäkään häntä nyt vaivannut. He saapuivat

viimeisinten joukossa, sillä piispa oli seisonut kauan katsellen

linnanrakennuksia, erittäinkin Folkungatornia, ja Helmich oli silloin

antanut hänelle yhtä ja toista tietoa.

Soitto ja tanssi olivat jo täydessä käynnissä heidän saliin tullessa.

Kaniikki tuli silloin kuin sattumalta eronneeksi piispasta. Hän läksi

ruokasaliin kuin olisi sinne jotakin unohtanut tai hukannut. Hän

sanoikin eräälle palvelijalle, joka riensi häntä vastaan, että oli

hukannut kallisarvoisen sormuksen ollessaan aamupäivällä linnanherran

luona. Palvelija alkoi haeskella lattialta.

Helmich katseli vaan pöytää, ja hänen levottomuutensa näytti karttuvan

kuta kauemmin hän sitä katseli. Suuri hääsarvi oli kadonnut. Hän muisti

silloin, että oli ollut toisessa huoneessa Eerik-herran kanssa ja aikoi

senvuoksi lähteä sinne. Palvelija tahtoi seurata häntä, mutta hän

taputti miestä pään päälle ja sanoi ystävällisesti, että etsisi kyllä

itse. Hän tiesi kyllä, mitä oikeastaan tahtoi, sillä tuleva

piispautensa liittyi niin läheisesti tuohon kultaiseen hääsarveen,

ettei hän saanut ennen rauhaa, kuin se oli asianmukaisesti järjestetty.

Hän kiisi siis tuohon syrjäiseen huoneeseen, ja onni suosi häntä. Hän

ei kohdannut ketään, ja astuessaan huoneeseen, joka oli heikosti

valaistu, näki hän ensimmäiseksi etsimänsä sarven. Hän oli kuin

kokonaan taikavoiman vallassa, joka veti häntä tätä sarvea kohden. Hän

sulki hiljaa oven ja lähestyi pöytää, jolla se oli.

Mutta vastaisella seinällä oli kuin harmaa varjo, ja liekitsevä

silmäpari seurasi herkeämättömällä tarkkaavaisuudella kaikkia hänen

liikkeitään. Hän kumartui sarven yli. Se oli yhä vielä simaa täynnä.

Mutta liittääkseen piispanvirkansa vielä lähemmin sen sisällykseen otti

hän äkisti esille kaksi pientä pulloaan ja kaasi niiden sisällyksen

hääsarveen.

"Piispa!" virkkoi hän nousten ylös ja ikäänkuin silmillään ahmien

säteilevän kultasarven.

"Juudas!" lausui samassa kumea, haudanomainen ääni.

Helmich kavahti ja hänen kasvonsa kävivät lyijyharmaiksi. Mutta ääni

jatkoi:

"Juudas, Juudas, miksi petät ihmisen pojan suunantamisella?"

Ja luiseva käsi tarttui vapisevan Helmichin käsivarteen. Tämä horjui

voimatonna eteenpäin, kaikki tarmo ja kaikki voima näytti hänestä

paenneen. Huoneen keskessä oli iso nojatuoli, johon hirvittävä

varjo-olento hänet asetti. Hänellä näytti olevan Helmichiin

yli-inhimillinen vaikutusvoima.

"Rukoile, rukoile onneton", lausui varjo, "nyt on aikasi ohi... Täällä,

juuri täällä, jossa sinä kerran annoit miehistä jaloimmalle kuoleman,

täällä pitää sinunkin kuolla... niin on kirjoitettu ja minä täytän

Jumalan tuomion...! Juuri tällä tuolilla istui herrani, vanha

Olavi-arkkipiispa... kuinka lempeä hän oli, ja kuinka hän halusikaan

luoda rauhaa ja sovintoa ihmisille!... Se tapahtui juuri tässä

huoneessa. Näetkö, Helmich, että on olemassa ihmistä korkeampi

voima...? Ajattele sitä ja muista, mitä hän sinulle sanoi, autuas

herrani, varottaissaan sinua pahuuden teiltä, antaessaan sinulle

anteeksi tekosesi, kun olit palannut Saksanmaalta, ja luvatessaan

unhottaa vanhat asiat, kun vaan lupasit kääntyä pahuuden teiltä ja

vaeltaa Herran pelvossa vilpittömästi...! Näetkös, ettei mitään tästä

ole minulta salassa. Sinä olit antanut halvan kullan vietellä itseäsi

pettämään herrasi... lieneekö Eerik-kuningas vai joku hänen ystäviään

korvaasi sen sanan kuiskannut... Pyhä kolminaisuus varjeli herraani,

että hän pääsi kotiin... ja kun hän oli antanut rikoksesi anteeksi,

palkitsit sinä hänen hyvyytensä pahalla... Sinä vannoit surmaavasi

hänet... muistatko sanat, jotka sinulta pääsivät, tarjotessasi tässä

huoneessa hänelle myrkkypikarin, muistatko, että sanoit kuolevalle

pitäneesi valasi?... Minäkin vannoin silloin valan... keksiäkseni

herrani murhaajan ja kostaakseni hänen kuolemansa, ja nyt olen minäkin

tarkoitukseni perillä! Rukoile siis, rukoile... sillä nyt on kuolemasi

tullut."

Helmich istui kuin kuolleena jo. Hänen kielensä oli täydellisesti

puuksi muuttunut, kuten aurinkolaulussa sanotaan, ja hänen silmänsä

tuijottivat lasimaisina synkkään kostajaan.

Silloin astui huoneen pimeimmästä osasta Olli Råd esiin. Hän, joka oli

aina toimelias, oli heti aavistanut pahaa, kun kaniikki niin pyytämättä

siunasi hänen herransa kalliin sarven. Senvuoksi hän ei ollut koko

päivänä päästänyt sitä näkyvistään, vaan oli tahallaan tuonut sen tähän

huoneeseen tarjotakseen itse sitä herralleen, kaadettuaan ensin

Helmichin siunaaman siman pois ja pantuaan siihen uutta.

Ollessaan tuossa syrjäisessä huoneessa näki hän kummituksen kaltaisen

munkin astuvan ensiksi huoneeseen ja sitten kaniikin. Nyt hänelle

selvisi asia. Hän tuumiskeli itsekseen, kutsuisiko herraansa, että tämä

itse saisi nähdä ja tuomita murhaajan. Mutta puhuttuaan joutui munkki

kuin haltioihinsa, ja hän heilutti välkkyvää miekkaa kaniikin pään

päällä. Hetkeäkään ei ollut menettää.

Hän tarttui senvuoksi sarveen rientäen munkin luokse, jonka kättä hän

koetti ehkäistä.

"Pidättykää, pidättykää", huusi hän, "te ette tiedä, että tuo hurskas

herra on hankkinut uusia rikoksia omalletunnolleen!"

Munkki katsoi mieheen, kuin hänkin olisi jo menettänyt ajatuskykynsä.

Mutta Olli kohotti sarvea lisäten:

"Katsokaa tähän harmaaveli... tässä on keitos, jonka hän on sekottanut

surmatakseen päivän sulhasen ja morsiamen ja ehkä muitakin... Niin,

tämänpäiväisissä häissä! Ette usko minua?"

Munkin syviin silmiin näytti syttyvän kipene ymmärrystä.

"Senvuoksi on tahtoni", jatkoi Olli, "että panemme hänelle kaksi ehtoa,

joko tyhjentää sarven tai kuolla miekkasi iskusta, harmaaveli."

"Herra, Herra kaikkivaltias!" huudahti Andreas-vanhus vaipuen

polvilleen. "Sinä olet läsnä ja armahdat palvelijaasi, koska tahdot

ottaa verenvian hänen käsistään!"

"Niin, kunnianarvoisa herra", sanoi Olli, jota ei haluttanut tarpeetta

viivytellä asiaa, joka voitiin suorittaa heti, "nyt olette kuullut

ehdot, valitkaa, mutta valitkaa pian... sillä hengissä ette täältä

tule."

Vihlova, kamala huuto kuului Helmichin vapisevilta huulilta. Hän luuli

ehkä jo näkevänsä toivon vilausta koston täyttäjässä tapahtuneessa

muutoksessa. Mutta tuima Olli otti hänet pian siitä luulosta.

"Ette tee viisaasti, jos huudatte", sanoi hän, "sillä te vaan

pahennatte asianne. Jos joku linnanväestä tulee tänne, niin kutsun

herrani, Eerik-ritarin paikalle, ja hänen muassaan tulee monta muuta,

ja silloin te saatte tyhjentää myrkkypikarin niiden läsnäollessa,

joiden vertaisena saitte olla kirkossa ja hääsaatossa!"

Kaniikki katsoi puhujaa, mutta pieninkin viivytys antoi hänelle toivoa

pelastuksen mahdollisuudesta. Hän huusi senvuoksi vielä kerran kovemmin

ja kimeämmin kuin ennen.

Mutta oli kuin noiduttua, kukaan ei näyttänyt kuulevan hänen huutoaan.

Jokunen kaukainen tanssisoiton ääni kuului vaan huoneeseen sen

hiljaisuuden vallitessa, joka seurasi papin epätoivoista huutoa.

Olli sieppasi miekkansa.

"Vielä kerran, kummanko ehdon valitsette, kurja petturi?" kysyi hän.

Pieni, hintelö kaniikki hyppäsi ylös mielettömässä houraustilassa. Hän

aikoi ilmeisesti heittäytyä epätoivoissaan vanhan Ollin päälle, jolla

oli miekka toisessa ja sarvi toisessa kädessä ja jonka oli senvuoksi

vaikea tulla toimeen. Jos malja olisi silloin kaatunut hänen kädestään

ja tyhjentynyt, olisi käynyt vaikeaksi todistaa tuon konnan rikosta.

Näin ei kuitenkaan käynyt.

Ollin mahtavan käsivarren antama hyvin osattu isku kellisti murhaajan

maahan samassa kuin hän hyppäsi tuoliltaan.

"Huomannette nyt, että koston hetki on tullut, ja että te ette pääse

hyvin ansaitusta rangaistuksestanne!" lausui Olli kumartuen kaatuneen

yli.

Andreas-vanhus oli yhä vielä polvillaan, rukoillen ojennetuin käsin.

Mutta Olli ei päästänyt silmistään Helmichiä, jonka musta sielu

kuvastui nyt oivallisesti hänen hirvittävän rumasti vääristyneillä

kasvoillaan. Moniaan minuutin kuluttua kohosi Helmich raukeasti

kyynärpäittensä varaan.

"Mitä tahdot, mies, jos annat minulle henkeni?" kähisi hän tuijottaen

kamalasti.

"Ajattelet siis kuolinhetkelläsikin kavaluutta ja petosta!" vastasi

Olli.

"Kaiken, kaiken annan sinulle... saat nähdä että on hyvä pitää minua

ystävänään...! Haa, se loistaa! Katso, kaiken sinä saat... Sano,

tahdotko palvella minua...?"

Tuon kurjan katse ja kasvoinilme osoitti, että tuska oli saattanut

hänet hourimaan. Mutta hänen näkönsä oli niin kammottava ja hänen

vääntynyt hymynsä niin perkeleellinen, että Ollikin, vaikka oli kyllä

paatunut, peräytyi kauhistuneena hänestä etemmäksi.

Kului taasen hetkinen, kunnes kuoleva kohotti toisen kätensä ikäänkuin

jotakin hapuillen.

"Polttaa kuin tuli", änkytti hän, "anna minulle juotavaa!"

Olli tarjosi hänelle hääsarvea, ja hän joi.

Vielä kotvasen pysyi hän koholla, mutta kielensä ei saanut enää selvää

sanaa lausutuksi, ja pian hän retkahti raskaasti selälleen kuolleena.

* * * * *

Nyköpingin häät, joissa herra Iivari Akselinpoika ja Kaarlo-kuninkaan

tytär vihittiin yhteen, vietettiin muuten kaikessa rauhassa, ja ne

tulivat käännekohdaksi Akselinpoikain elämässä.

Kokoontuneet piispat ja neuvosherrat valitsivat Eerik-herran

valtakunnanhoitajaksi. Päätettiin myöskin, että kaikki entiset

Kaarlo-kuninkaan monia tiloja ja taloja koskevat päätökset olisivat

voimassa ensin hänen itsensä hyväksi ja sitten hänen lastensa sekä

näiden miesten, herra Iivari Akselinpojan ja herra Eerik Eerikinpojan

(Gyllenstjernan) hyväksi. Tanskaan nähden päätettiin yhdessä

tanskalaisten herrain kanssa, että yhteys valtakuntain välillä jäisi

voimaan, mutta muutapa ei Kristian-kuningas tästä kokouksesta

hyötynytkään. Kaikki muut tähän kuuluvat asiat päätettiin ratkaista

uudessa kokouksessa, joka pidettäisiin Kalmarissa seuraavana kesänä.

Eerik-herra oli niinmuodoin saavuttanut, mitä oli monet vuodet kaikella

tarmollaan koettanut -- hän oli päässyt Ruotsin valtakunnan

mahtavimmaksi mieheksi. Ja nyt jo voi asioita ja henkilöitä lähemmin

tunteva päättää, ettei uusi valtakunnanhoitaja hevillä tulekkaan

valtaansa toiselle luovuttamaan.

Kaarlo-kuninkaan kohtaloon eivät Nyköpingin tapahtumat tuottaneet

mitään muutosta.