Niilo Sture ja arkkipiispa kohtaavat toisensa.
Tukholman linnassa oli arkkipiispa Jöns. Oli eräs syyskuunpäivä 1466,
oikea syyspäivä, synkkä ja myrskyinen. Sade pieksi pieninä, mutta sitä
itsepäisempinä ja kiusallisempina pisaroina ikkunoita ja olo tuntui
raskaalta ja tukalalta.
Arkkipiispaan ei kuitenkaan näyttänyt voivan mikään ulkomaailman
vaikutuksista tehoa. Hän istui isossa nojatuolissaan suuren
takkavalkean ääressä, toinen jalka heitettynä toisen yli, ja
kasvoillaan omituinen, selittämätön hymy. Hän katseli liekkien
liehuntaa, hänen oikean kätensä etusormi liikkui kuin tajuttomasti
puolikehässä hänen polvellaan, jota peitti kallis, violavärinen,
sopulinnahalla sisustettu nuttu. Hänen ylpeäin, mutta synkkäin ja
kylmäin kasvojensa pääsävy oli itseensä tyytyväisyys, ellei se ollut
hymyn synnyttämä. Mutta sen takaa loisti käskevää uhkaa, itsekylläistä
levollisuutta, joka johtui todellisen mahtavuuden tiedosta. Hän
muistutti aarteitaan vartioivaa lohikäärmettä, joka istuu vuorella
päivänpaisteessa nauttien toisella silmällään kultiensa loistoa, jotka
on levittänyt kätköistään vuoren laelle, ja toisella silmällään
vaanien, rohkenisiko kukaan tulla ryöstämään häneltä niitä.
Eräs asepoika tuli ulommasta huonesta käyden pehmeää mattoa myöten
herransa luokse. Tämä katsahti ylös, odottaen vastausta kysymättä.
"En ole voinut löytää häntä!" sanoi asepoika ja lisäsi hetkisen
kuluttua, "mutta jos niin tahdotte lähden ratsastamaan hänen
vastalleen..."
"Mihin ratsastaisit sitten?" kysyi arkkipiispa.
"Eteläänpäin, herra... Kaarlo Ragvaldinpoika näki hänet siellä eilen!"
"Ei, ei", sanoi arkkipiispa, "ei ole tarpeen."
Poika läksi, arkkipiispa-valtionhoitaja näytti taasen nauttivan samaa
tyyntä kaikista huolista vapaata hetken lepoa, kunnes ovi avattiin ja
huoneeseen astui tummiin vaatteisiin puettu kumarainen, yskivä mies.
Hieno käden vavahdus ainoastaan ilmaisi, että umpimielisen prelaatin
sisässä tapahtui jotakin.
Tulija oli Helmich-kaniikki.
"Te tulette Nyköpingistä, Helmich... mitä uutta sieltä?" kysyi
arkkipiispa nyökäten alentuvasti uskotulleen.
Tämä katsahti hieman kummastuneena herransa kellankalpeisiin, vakoisiin
kasvoihin koettain samalla turhaan ehkäistä kiihkeätä, vaivaloista
yskänpuuskaa.
"Tulen Nyköpingistä, kunnianarvoisa isä Jumalassa, arkkipiispa!" sanoi
hän, "olen ollut siellä teidän asioillanne... Mikäli voin suuressa
yksinkertaisuudessani havaita, käypi maitten yli tuulenpuuska... se voi
ehkä loppua ja vaieta, mutta se voi myöskin kasvaa myrskyksi. Tiedän
tosin kyllä, että te olette kaikkea vastaan vahvistettu, ettei mikään
voi teitä hämmästyttää. En mahtane sen vuoksi olla teille vaivaksi
turhanpäiten. Sitten Kettil-piispan kuoleman, Jumala hänen sieluaan
armahtakoon, olette te yksin herrana Ruotsin valtakunnassa!"
"Ymmärrän, mitä tarkoitatte, Helmich, mutta uskokaa minua", lausui
arkkipiispa, "en voinut mitään siinä asiassa tehdä, käsitätte sen
itsekin. Sitä piispanistuinta ei voitu ottaa Henricus Tidemannilta, hän
oli siihen kuin itsestään oikeutettu..."
"Mikäpä on teille mahdotonta, kunnianarvoisa isä Jumalassa, teille,
joka olette arkkipiispa ja maan ruhtinas samassa persoonassa?"
keskeytti Helmich happamen imelästi hymyillen, ja hänen äänensä osoitti
tarpeeksi, kuinka herkkänä tämä asia oli hänen sydämellään.
Arkkipiispa ei puolestaan suuttunut siitä epäluottamuksesta hänen
hyvään tahtoonsa, joka kaniikin puheeseen ilmeisesti sisältyi, minkä
voi selittää siten, että hän nyt tarvitsi apulaistaan. Niin sen
Helmichkin selitti ja sovitti puheensa sen mukaan antamatta
arkkipiispan valtaavan tyvenyyden ja järkähtämättömän varmuuden häiritä
itseään.
"Huomaan", sanoi arkkipiispa, "etten voi poistaa epäilyänne... Mitä
sanotte Vexiöstä?"
"Vexiöstäkö...?" kysyi kaniikki epäröiden.
"Niin, Helmich, Vexiön piispanistuin on tyhjänä Laurentius
Mikaelinpojan jälkeen, sain eilen siitä kirjeen tuomiokapitulilta...
Mitä sanotte, haluatteko ruveta hänen seuraajakseen?"
"Pitääkö Helmichin vastata siihen kysymykseen arkkipiispa Jöns
Pentinpojalle?"
"Hyvä, hyvä, Helmich... asia on siis päätetty... Siellä ei tiellänne
ole ketään, siellä on puoltolauseeni tepsivä, sinne te tulette
piispaksi!... Oletteko tyytyväinen, Helmich, vai tahdotteko odottaa?"
"Siihen voin parhaiten, kunnianarvoisa isä Jumalassa, antaa vastauksen
teille ollessani Vexiön piispana."
"Saatte itse laatia siitä kirjeen tuomiokapitulille, niin pääsette
kaikista epäilyistänne!... Nyt tehkäät minulle selvää siitä pienestä
tomupilvestä, jonka luulette voivan myrskyksi paisua."
"Ja syöstä kumoon suurimman ja mahtavimmankin rakennuksen... Niin,
kerron siitä kohta. Pelkään vaan, ettette ylhäiseltä paikaltanne
katsoen, arkkipiispa, ehkä oikein usko, että vähäpätöinen tuulenpuuska,
joka kiitää vuoren juurella ikäänkuin piiloiten pöllyttäen tiellään
olevaa tomua, voi mitään vaaroja tuottaa. Silloin on varoitukseni
turha."
"Niinkö luulette, Helmich?... No, antakaa kuulua sitten, mitä siinä
tuulenpuuskassa on!"
"Siinä on Niilo Sture, siinä on Eerik Akselinpoika..."
Arkkipiispa iski kämmenellään taivuttaen päätään sivullepäin.
"Siinä on vielä", jatkoi Helmich, "herra Iivari Akselinpoika ja hänen
kuninkaallinen morsiamensa, Magdalena-neiti. Siinä on vielä hiukan
Kaarlo-kuningastakin tai ehkä hän kokonaan, sillä korviini tuli
tuulenpuuskasta ääni, joka selvästi kuiskasi Kaarlo-kuninkaan nimen."
"Kuvista asioihin, Helmich, mitä tarkoitatte täällä?"
"Niilo Sture on matkalla Turusta tänne Tukholmaan..."
"Mitä siitä?" kysyi arkkipiispa melkein kiihkeästi, ojentaen vasemman
kämmenensä ja näpäyttäen oikealla kuin tomuhiukkasta siitä. "Tuonverran
välitän siitä, mihin Niilo herra menee tai mistä hän tulee...! Mitä
muuta, Helmich?"
"Näette ehkä tarkemmin ja kauemmaksi kuin minä", lausui Helmich
hymyillen, "mutta minun nähdäkseni uhkaa suurin vaara sieltä..."
"Ja te, Helmich, voitte noin puhua, joka olette nähnyt ja kokenut kuin
kuka tahansa, kuinka turhaan tuo ritari pahainen on koettanut asiaansa
ajaa. Miten hän toimi nyt viimeksi yhdessä sukulaiseni, Kettil-piispan
kanssa, Jumala hänen sieluaan armahtakoon, ja miten on hän toiminut
ennen?"
"Mutta ehkäpä minä olen siinä asiassa nähnyt enemmän kuin te!"
Mutta arkkipiispa iski taas kärsimättömänä kämmenelleen sanoen:
"Säästäkää minua jo tältä asialta... Minä näytän tuolle pilviritarille
tempun, että hän tulee ijäti muistamaan sekä minua että veljeäni,
David-herraa... Onko teillä muuta kerrottavaa Akselinpojista... Mutta
varttokaa hetkinen, saatte itse kuulla ja päättää, tarvitseeko minun
valtani pelätä tuota Penningebyn haaveilijaa."
Arkkipiispa meni pöydän ääreen ja soitti. Asepoika ilmestyi taas.
"Käske Kaarlo Ragvaldinpoika luokseni!" sanoi hän. Poika lähti.
Jäntevin askelin ja silmät leimuten käveli arkkipiispa pariin kertaan
lattian poikki, kunnes ovi avattiin ja Kaarlo Ragvaldinpoika astui
huoneeseen.
"Käske viisikymmentä miestä astua ratsuille, Kaarlo Ragvaldinpoika",
lausui hän tälle käskevällä äänellä. "Saat ratsastaa niiden kera
Penningebyhyn... tänä päivänä, nyt heti... äläkä säästä hevosia! Ja
vallatkaa kartano rynnäköllä, jos joku rohkenee vastustaa! Ja polttakaa
se joka tapauksessa maan tasalle, ja jos sinulta kysytään, miksi, niin
sano, että niin rankaisee Ruotsin valtionhoitaja jokaista, ken häntä ei
tottele!"
Päällysmies kumarsi merkiksi, että oli ymmärtänyt arkkipiispan käskyn.
Tämän viitatessa kädellään läksi hän mitään kysymättä ja koettamatta
puolestaan estää tekoa, joka oli epäilemättä herättävä vihaa ja
katkeruutta hänen herraansa kohtaan. Arkkipiispan miehet tiesivät aivan
hyvin, ettei heidän herransa kuitenkaan milloinkaan antanut
kiihtymystilassa käskyjä, joita sitten sai katua. Hänen sanansa olivat
aina edeltäpäin punnitut ja harkitut, että niiden toimeenpano vaan oli
jälellä. Jos käsky tulikin joskus odottamatta, että se näytti
pikastukselta, ei laita kuitenkaan ollut niin.
Helmich tiesi tämän, mutta siitä huolimatta hän oli ollut vähältä
keskeyttää korkeata esimiestänsä. Hän malttoi kuitenkin mielensä.
Varoitushuudon sijaan, joka jo oli tulemaisillaan hänen huuliltaan,
ilmestyi niille merkillinen, nöyrä ja kaksimielinen hymy. Hän ei
puhunut mitään vaan pysyi vaiti ja hymyili sekä rupesi lopulta
yskimään. Sen vaikutti joko se, että hänen silmissään väikkkyi
piispansauva, tahi häneen oli niin syvään juurtunut tieto arkkipiispan
vallan etevämmyydestä, ehkä nämä molemmat seikat.
Arkkipiispa katsoi häneen päällysmiehen lähdettyä tuolla turvallisella
halveksivalla, surmaavalla tavallaan, joka oli hänen jäykille ja
tylyille kasvoille ominainen, Se ei kuitenkaan voinut poistaa hänen
käskystään verisen vihan ja piintyneen ylenkatseen värettä tuota
vähäpätöistä ritaria kohtaan, joka osoitti selvästi sen olleen
arkkipiispan ajatuksissa enemmän kuin hän tahtoi myöntää itselleenkään.
"No, mitäs nyt sanotte?" lausui hän pää kenossa tirkistäen jäykästi ja
terävästi kaniikkiiin.
"En mitään, kunnianarvoisa isä Jumalassa!" vastasi Helmich nöyrästi.
"Toivon siis, ettei minun enää tarvitse kuulla muistutettavan tuosta
Niilo Sturesta!"
"Kyllä, teidän armonne, ellei vaan hän itse, Jumala paratkoon, muistuta
itsestään!"
Arkkipiispa heitti vihaisen katseen kaniikkiin, mutta käännähti äkkiä
ja meni entiselle paikalleen nojatuoliinsa tulen eteen.
"Tärkeämmistä asioista aioin tänään kanssanne puhua, Helmich", sanoi
hän sovitellen itseään mukavaan asentoon, "asioista, joista toivon
saavani teidän kauttanne tietoja... Ettekö tiedä että herroilla on
Nyköpingissä kapinallisia tuumia mielessä, ettekö tiedä, että
Iivari-herran ja Magdalena-neidin häiden pitäisi antaa armoisku Jöns
Pentinpojan vallalle?"
"Tiedän sen", vastasi Helmich, "mutta olen siinä suhteessa teitä paljon
yksinkertaisempi, kunnianarvoisa isä Herrassa, että pidän Niilo Sturea
paljon vaarallisempana kuin Akselinpoikia... Mitä häihin tulee, on
ajatukseni, että..."
"Antakaa kuulua, Helmich!... Ajatuksenne on, että..."
"Että ne voi helposti estää."
"Estää?"
"Ymmärtäkää minua oikein... Akselinpojat toimivat ainoastaan itseään
varten. He tulevat senvuoksi olemaan aina yksinään. Teille tulee heistä
vaaraa ainoastaan, jos he yhdistyvät Kaarlo-kuninkaan kanssa...
senvuoksi, että Kaarlo Knuutinpoika on kaikesta heikkoudestaan ja
viheliäisyydestään huolimatta yhä vielä kansan toivojen ja rakkauden
esine. Ja sekin on vaarallista vaan senvuoksi, että tähän yhdistymiseen
liittyy tuulahdus sitä vaaraa, joka uhkaa... niin teidän täytyy kuulla
se, kunnianarvoisa isä... joka uhkaa Niilo Sturen puolelta. Hän
valmistelee toisenlaatuisia häitä, suuremmoisia häitä, jossa kuningas
ja kansa vihitään yhteen... Nyköpingin häät tulevat vaan näiden suurten
häiden alkusoitoksi. Ja sitä mieltä olen, että te saatte varoa, kuinka
voitte siitä pelastua..."
"Helmich!" huudahti arkkipiispa, ja hänen silmänsä paloivat terävästi
kuin puukot, ikäänkuin hän olisi mielinyt katseellaan lävistää
varjomaisen kaniikin.
Tämä hyppäsi syrjään ja sai äkkinäisen yskäkohtauksen.
"Helmich!" huusi arkkipiispa toistamiseen. "Mistä te tiedätte, kuinka
arkkipiispa Jöns aikoo toimia? Toisen aion polkea jalkoihini... toiset,
nekin pakotan kuuliaisiksi, maksakoon mitä tahansa. Antakaa minun
päättää, kumpiko on vaarallisempi, mutta teiltä vaadin apua niitä
vastaan, joiden kautta en ilman sitä tule toimeen... Toivon, että
olemme siinä suhteessa nyt selvillä? Tarjoon teille Vexiön
piispanistuinta... te antanette siitä minulle, mitä teiltä vaadin."
Kaniikki kumarsi.
"Se yhdistyminen Akselinpoikain ja Kaarlo-kuninkaan välillä, joka nyt
on syntymäisillään, ei saa tulla toimeen, vaikka minun täytyisi sitä
estääkseni hajotuttaa koko hääjoukko miehilläni... Mutta ettekö,
Helmich, keksisi toista keinoa, joka tekisi saman vähemmällä melulla,
mutta yhtä varmasti... Sanokaa, keksittekö?"
Kaniikin kalpeat kasvot tulivat lyijyharmaiksi, ja hänen suupielensä
vääristyivät tehden hänen näivettyneet kasvonsa inhottavan näköisiksi.
Hänen hymyssään oli jotakin perkeleellistä, ja samalla siitä ilmeni
pelkoa ja raukkamaisuutta, jota hän ei saanut estetyksi.
"Kunnianarvoisa isä Jumalassa, arkkipiispa Jöns...!" alkoi kaniikki
änkyttävällä äänellä ja lyhyeen hengittäen, mutta arkkipiispa keskeytti
hänet ratkaisten asian kerrassaan.
"Siinä on vaikeuksia... sen tiedän, älkäämme siis puhuko niistä. Luotan
teihin niin, että annan koko tämän asian teidän huostaanne. Teidän
täytyy tehdä tämä yhdistyminen tyhjäksi...! Mitenkäkö...? Sen jätän
kokonaan teidän mietittäväksenne. Jos onnistutte, niin istutte lopun
ikäänne Värendissä piispana, ellette, saatte vastata puolestanne...
ymmärrättekö?"
"Puheenne on, kunnianarvoisa isä, siksi selvää, ettei sitä voi väärin
ymmärtää... Mutta ennenkuin pidämme tätä asiaa aivan päätettynä, olisi
minullakin vähän sanottavaa, jonka toivoisin myöskin teidän täysin
ymmärtävän."
Arkkipiispa hätkähti ja kohosi pystyyn tuolissaan nojaten molempia
käsiään kaidepuita vastaan ja katsellen terävästi kaniikkia, joka oli
näöltään niin nöyrä ja vaatimaton, mutta kuitenkin itse asiassa niin
rohkea.
"Tahtoisin muistuttaa teille, kuinka olen teitä palvellut, arkkipiispa
Jöns, kuinka menestyksenne, valtanne, kunnianne on ollut kuin omanani.
Mutta teidän kohotessanne alinomaa ja tasaisesti ylöspäin, olen minä
pysynyt paikallani tahi mennyt taaksepäin, ja nyt... nyt, arkkipiispa,
kun olen jo, sopii sanoa, haudan partaalla, nyt te viskaatte minulle
Ruotsin pienimmän hiippakunnan..."
"Helmich... te unhotatte, ken olette!" keskeytti arkkipiispa
jääkylmästi. "Muistakaa, että elätte armoelämää, että minä voin koska
haluan kukistaa, musertaa teidät!"
"Kymmenen vuotta sitten, kunnianarvoisa isä", vastasi Helmich,
"kymmenen vuotta sitten olisi tuo puhe minuun tepsinyt... Nyt ovat
päiväni luetut, kuolema ei minua pelota... Antakaa asian siis olla,
kuten ensin sanoitte, sallikaa minun laatia nimessänne kirjeen Vexiön
tuomiokapituliin. Mitä Nyköpingin häihin taas tulee, on se eri asia,
joka vaatii eri palkintonsa... Minun nähdäkseni, kunnianarvoisa isä
Herrassa, olisi teillä valtaa tehdä Vexiön piispanistuimen omistaja
mahtavaksi mieheksi, ehkei teillä olekaan valtaa tehdä hiippakuntaa
niin suureksi, kuin se Kettil-piispan kuoltua jäi."
"Mitä tarkoitatte, Helmich?"
"Tarkoitan että joku kruununlääni voisi täyttää puutteen! Piispanistuin
täytyy tulla joka tapauksessa omakseni, mutta jos tahdotte minun
ryhtymään Nyköpingin juttuun, niin pitää teidän antaa ei ainoastaan
suullinen vaan kirjallinenkin vakuutus sen palkinnosta... Tämä oli
minulla sanottavaa, ja te saatte valita, arkkipiispa Jöns... valita
joko kuolemani tai palvelukseni, mutta palvelukseni tällä ehdolla."
Arkkipiispa katseli kauan ja tutkivasti uskottuaan, jota hän oli
luullut pitävänsä niin täydellisesti käsissään. Nyt se luikahti niistä,
kuitenkin vähemmin kuolemanhalveksimisensa vuoksi kuin siitä syystä,
että oli oppinut niin perinpohjin tuntemaan mahtavan esimiehensä.
Arkkipiispan kasvoilta ei kuitenkaan voinut nähdä, oliko hän taipuisa
suostumaan vai ei, ne olivat yhtä liikkumattomat kuin ennenkin.
Mutta sallimus oli päättänyt, ettei kaniikin pitänyt saaman tänäpäivänä
tietää arkkipiispan tahtoa, eikä edes sitä että se hänelle oikein
selviäisikään.
Ovi avattiin ja arkkipiispan hovimestari astui huoneeseen ilmoittaen,
että Niilo Sture oli saapunut kaupunkiin. Hän oli lähettänyt erään
asemiehistään ilmoittamaan arkkipiispalle tulleensa kohtaamaan häntä.
Kesti tietysti hetkinen, ennenkuin arkkipiispa ehti johtaa ajatuksensa
siihen uuteen suuntaan, jonka tämä tieto aiheutti. Mutta sitten hän
lausui hyisellä äänellään:
"Ritari tulkoon."
Mutta hovimestari sanoi silloin ritarin sanantuojan samalla pyytäneen
häntä ilmoittamaan, että Niilo-herra pyysi arkkipiispan määräämään
jonkun kohtauspaikan kaupungissa, jos todella tahtoi hänen kanssaan
keskustella. Sillä heidän keskinäiseen suhteeseensa nähden ei
arkkipiispa voinut vaatia, että hän itse suorastaan antautuisi mahtavan
vastustajansa käsiin.
Arkkipiispa oli kotvasen vaiti ja lausui sitten:
"Huomenna kello 8 Bykirkon sakaristossa!"
Hovimestari meni, ja arkkipiispa viittasi Helmichille haluavansa olla
yksin, mutta muutti äkkiä aikomustaan sekä astui kaniikin luo tarttuen
hänen käteensä.
"Kyllä me toistemme kanssa sovimme, Helmich... meidän kohtalomme ovat
niin lähellä toisiaan, että toisen onni on toisenkin onni, ja toisen
tuho on toisenkin tuho!"
Sitten he erosivat siltä päivältä.
Seuraavana päivänä asettui rannassa laivasillalla ainakin sata hyvin
varustettua asemiestä kiiltävissä haarniskoissa riviin erään isomman
laivan eteen. Kerääntyi paljon kansaa katsomaan, mitä oli tekeillä, kun
niin paljon miehiä nousi maihin. Kauan ei kuitenkaan tarvinnut olla
siitä epätiedossa, sillä pian astui laivasta rannalle kaksi kaikille
hyvin tuttua miestä, nimittäin herra Eerik Akselinpoika ja herra Niilo
Sture. Kaupunkiin oli levinnyt huhu, että ritarit tulivat ilmoittamaan
vihatulle arkkipiispalle, lakkaavansa häntä tottelemasta, eikä muuta
tarvittu panemaan puolen Tukholmaa liikkeelle.
Kansajoukko lisääntyikin yhäti joka askeleella ritarien käydessä.
Ritarien heiluvat kypäritöyhdöt näkyivät korkealla yli asemiesten
kiiltäväin rautaverhojen heidän kulkiessa lähimmän rantaportin kautta
Isolletorille ja sieltä Bykirkolle, joka oli niinikään tullut väkeä
täyteen. Täällä kansa kuitenkin pettyi, sillä ritarit menivät
sakaristoon, ja miehistä jäi toinen puoli kirkonoven eteen, toinen
puoli asettui sakariston ulko-ovelle.
Siellä istui ylempien ja alempien pappien ympäröimänä, vierellään
dominikaanien priori ja fransiskaanein guardiaani, arkkipiispa Jöns
koko kirkollisessa komeudessaan, yllään kaapu ja kädessään
arkkipiispansauva. Hän oli ylpeänä ja juhlallisena, kankeana ja
luoksepääsemättömänä kuin kohtalo itse.
Niilo Sturen esiintyminen oli tyyntä ja rohkeamielistä, ennen kaikkea
arvokasta, ja omituinen sisäisen tasapainon ilme antoi hänen
avomielisille, jaloille kasvonpiirteilleen sellaisen ylevyyden, joka
veti kaikkein huomion puoleensa. Eerik-herrakin oli esiintymiseltään
Niilo Sturen arvollinen seuralainen. Mutta vaikka hän oli tässä
varsinaisena turvana, joten häntä olisi oikeastaan tullut pitää
päähenkilönä, oli kansa kuitenkin toista mieltä.
"Olette kutsunut minua, arkkipiispa Jöns", sanoi Niilo-herra, kun
huoneessa oli tullut hiljaisuus, "ja minä olen totellut kutsumustanne,
mitä tahdotte?"
Arkkipiispa ei pitänyt kiirettä vastatakseen, ja kuta kauemmin se
viipyi, sitä enemmän jännittyi kuulijaan huomio.
"Teidän tapanne käsittää asioita", sanoi hän vihdoin, "voi kenties
nimittää tätä kutsumukseni tottelemiseksi, mutta minä annan sille
toisen nimen, minä sanon sitä uhkamielisyydeksi. Teen sen sitä
suuremmalla syyllä, kun otan lukuun millä tavalla olette tänne
saapunut. Niin mieslukuisena ette lähtene valtakunnan vihollista
vastaan, kuin olette nyt tulleet rauhalliseen kokoukseen valtakunnan
hoitajain kanssa... Mutta eihän ollut muuta odotettavaakaan niin
pelkurilta mieheltä kuin te olette."
Kuka muu tahansa kuin Niilo Sture olisi paikalla näiden jääkylmällä
ylenkatseella lausuttujen, syvästi häpäiseväin, sanain jälkeen
menettänyt vallan itsensä yli ja unhottaen paikan pyhyyden heittänyt
hansikkaansa tuon kultaan kudotun kirkkoruhtinaan jalkoihin vaatien
hyvitystä heti. Solvatun ritarin poskilla hehkuikin punerva lieska,
mutta hänen katseensa oli niin uljas ja ylevä ja todellista
sielunaatelia todistava, ettei häpäisijä voinut sitä kestää.
"Teiltä, arkkipiispa Jöns", alkoi Niilo, "joka olette osoittanut
voivanne riisua yltänne pyhän virkapukunne ja tarttua miekkaan ja
kilpeen, kun olette sen hyväksi nähneet, teiltä voisin vaatia
tuollaisista sanoista hyvitystä... Mutta en luullut, että olitte
sellaisen asian takia minut kutsunut, vaan luulin teillä olevan jotakin
Ruotsin valtakunnalle tärkeätä puhuttavaa minulle!"
"Ette puhu huonosti, mutta te unhotatte, Niilo Sture, seisovanne
Ruotsin valtakunnanhoitajan edessä, jolla on siitä syystä suurempi
valta kuin konsaan teidän Kaarlo-kuninkaallanne."
"Mitä siihen asiaan tulee, ei valtanne liene suurempi kuin Ruotsin laki
myöntää... mutta siitä voinemme joskus toiste keskustella... Nyt kysyn
teiltä vielä kerran, mitä tahdotte minulta.?"
"Heittäkää pois hyvä osa noista ylpeistä ja pöyhkeistä sanoistanne,
Niilo-herra", lausui arkkipiispa, "ne eivät asiaanne paranne, ja vaikka
te nyt olette niin upeana herra Eerik Akselinpojan turvissa, niin minä
näytän teille kuitenkin, että minulla, Ruotsin päämiehellä, on valtaa
teidän molempainkin yli... Minä syytän teitä kavalluksesta minua ja
valtakuntaa vastaan, ja te saatte jättää heti miekkanne minun käsiini
ja astua vankilaan, kunnes valtakunnan herrat ja miehet ehtivät
kokoontua teitä tuomitsemaan!"
"Mitä puhutte Eerik-herrasta", sanoi Niilo Sture, "syyttää vaan teitä
itseänne, arkkipiispa, ja osoittaa, mitä olitte aikonut minulle, jos
olisin hyvässä luottamuksessa tullut luoksenne... Tällä kertaa en taida
tulla vangiksenne, ja kaikki näkevän, kaikkivaltiaan Jumalan kädessä
on, miten ensi kertaa tavatessamme käypi..."
"Mitä sanotte, herra Niilo!" ärjäisi arkkipiispa nousten seisoalleen.
"Eikö mielestänne ole tarpeeksi, mitä jo olette puhunut? Vieläkö te
uhkaatte röyhkeän julkeutenne lisäksi... Tahdon pian loppuun tämän
pelin!"
"Sitä minäkin haluan, ja sanon tässä nyt suoraan näiden hengellisten ja
maallisten herrain ja miesten kuullen, että olen tästä hetkestä alkain
teidän vihollisenne, joka en ole tähän asti ollut... Olen nähnyt teidän
rikkovan lupauksia ja valoja, olen nähnyt teidän pettävän kuninkaanne,
pettävän maanne, enkä ole kuitenkaan kohottanut kättäni teitä vastaan,
josta rukoilen Jumalaa, ettei hän sitä minulle synniksi lukisi. Mutta
minä olen aina uskonut, että te kuitenkin lopultakin rakastitte
isänmaatanne ja harrastitte sen onnea... Nyt huomaan, että minä ja
jokainen rehellinen Ruotsin mies on pettynyt teihin nähden... Te
kysytte, miksi? -- Vastaan teille kahdella kysymyksellä takaisin:
sopiiko sanoa, että sellainen mies pitää huolta hallitsemastaan maasta
ja kansasta, joka tahtoo pirstoittaa sen moneen osaan, että se siten
häviäisi ja haihtuisi kokonaan maan päältä?... sopiiko sanoa että
sellainen mies pitää huolta maastaan ja kansastaan, joka ei salli sen
laillisen kuninkaan hallita sitä rauhassa, vaan estää yksityisestä
vihasta ja kostonhimosta hänet valtakunnastaan, jonka hallitsijaksi hän
kuitenkin on valittu ja voideltu, ja antaa sen vihollisen käsiin?...
Ei, arkkipiispa Jöns Pentinpoika, sellaista miestä emme tahdo Ruotsin
valtakunnan päämieheksi -- hän on valtakunnan vihollinen, ja senvuoksi
minä olen tästä hetkestä teidän vihollisenne..."
Arkkipiispa, tuo kylmä, tunnoton mies, oli kuin salaman iskemä ritarin
sanain johdosta. Hänen kasvojensa väri vaihtui pari kertaa, ja hänen
silmänsä tuijottivat synkästi ja kamalasti rypistyneiden kulmakarvain
alta.
"Tuollaista röyhkeyttä ei ole vielä kuultu!" sanoi hän. "Käsken teitä,
herra Eerik Akselinpoika, ja puhun Ruotsin valtakunnan haltijan
vallalla, ottakaa kiinni tuo petturi... tässä ei tarvita todistuksia
eikä oikeudenkäyntiä, hän on langettanut oman tuomionsa."
Kaikkein silmät kääntyivät Eerik-herraan, joka näytti
noudattavan arkkipiispan omaa tapaa, sillä hän antoi heidän
hetkisen odottaa, ennenkuin vastasi siihen väkivallantekoon, jota
arkkipiispa-valtionhoitaja vaati. Ritarin katse oli puolittain
moittiva, puolittain varoittava. Mutta Jöns Pentinpoika ei osannut
kylmäverisyydestään ja suuresta maltillisuudestaan huolimatta tulkita
tätä äänetöntä puhetta. Hän tunsi tai ainakin oli tuntevinaan suurta
ylenkatsetta verraten vähäpätöistä Penningebyn ritaria kohtaan. Ja nyt
kun tämän esiintyminen oli niin verrattoman miehekästä ja voimakasta,
sai se hänen horjahtamaan tasapainostaan ehkä ainoan kerran elämässään.
Senvuoksi paloivat hänen silmänsä niin -- melkeinpä hurjasti, senvuoksi
tulivat sekä hänen kasvonsa että liikkeensä uhkaaviksi.
Hän mittaili Eerik-herraa itseäänkin kiireestä kantapäähän, ja hänen
ylpeän suunsa vihainen piirre näkyi kysyvän, aikoiko tämä todella
hetkeäkään epäröidä vangitakseen niin ilmeisen petturin.
"Sallikaa minun kysyä teiltä, arkkipiispa Jöns Pentinpoika", sanoi
Eerik-herra vihdoin tukahutetulla äänellä, ettei muka muut kuin
puhuteltu sitä kuulisi, "sallikaa kysyäni teiltä: ettekö ole antanut
Niilo-herralle turvan ja rauhan lupausta? -- Toisekseen ajatelkaa
sitäkin, että jos todella teette tästä sanastanne totta, niin katsovat
kaikki, ei ainoastaan tässä läsnäolijat, vaan jokainen rehellinen mies
valtakunnassa ja muualla ihmetyksellä teidän valtaanne, joka on niin
heikko, että teidän täytyy rikkoa suostutun kohtauksen pyhyyden
raivataksenne epämieluisia henkilöitä tieltänne..."
Vihan salama lennähti arkkipiispan silmistä, ja hänen huulensa
puristuivat kiivaasti yhteen. Jokainen odotti kohtausta, jollaista ei
oltu ennen eikä jälkeen nähty. Mutta arkkipiispassa kuohuvain tunteiden
hurjuus vaikutti jo sen, että hänen ajatuksensa johtuivat oikeaan
suuntaan. Hänen kasvojensa jännittyneet lihakset asettuivat vähitellen,
hänen silmiensä palo himmentyi, ja pureva, katkera, ivaava hymy jäi
vaan jälelle ilmaisten, kuinka raivokas myrsky oli hänen sisässään
riehunut eikä vieläkään ollut asettunut hänen sydämensä syvyyksissä.
Murhaavalla ylenkatseella lausui hän kääntyen Niilo Sturen puoleen:
"Sen turvan ja rauhan, jonka olen teille luvannut, saatte pitää, mutta
kun ensi kerran tapaamme, niin tietäkää, että se on viimeinen
hetkenne!"
"Asiani on ylevä ja oikea", vastasi Niilo katsoen vihastunutta pappia
vapaasti kasvoihin, "ehkäpä on paljonkin muuttunut toiseksi ensi kertaa
tavatessamme, ja ehkä tekin olette silloin tullut toiselle mielelle."
"Minä vastaan teoistani, olkaa te missä tahdotte, herra Niilo!"
keskeytti julmistunut arkkipiispa hänet, kääntäen ritarille selkänsä ja
astuen nopeasti sakaristosta pois.
Molemmat ritarit lähtivät myöskin mennen samaa tietä takaisin laivalle
noiden sadan asemiehen ja riemuitsevan kansajoukon seuraamina. Sillä
arkkipiispa ei ollut suinkaan rakastettu Tukholmassa.
Jo samana päivänä nostivat Eerik-herran laivat purjeensa keinuen
suotuisalla tuulella ulapalle. Samassa lähti myöskin eräs pienempi
laiva, joka kuului Niilo-herralle. Se oli tullut Tukholmaan häntä
kotiin noutamaan hänen käskystään, jonka hän oli lähettänyt suoraan
Ahvenanmaan yli Penningebyhyn eräällä miehellään.
Mutta arkkipiispa mitteli samana iltana kiivain askelin huoneensa
matoitettua lattiaa linnassa. Asepojat kertoivat kuulleensa lakkaamatta
herransa astuntaa niinkauan kuin olivat valveilla, ja tullessaan
tavalliseen aikaan sinne, olivat he nähneet hänen kävelevän vielä
samalla tavalla synkkänä, uhkaavana ja kylmänä.
Vähää myöhemmin lähetti arkkipiispa sanan Helmich-kaniikille, joka
saapui niin pian kuin raihnainen ruumiinsa salli.
"Te saatte kuten tahdotte, Helmich", sanoi hän lyhyeen ja jyrkästi
tälle, "mutta Nyköpingin häistä ei saa tulla mitään, ei koskaan...
Ennemmin annan arkkipiispansauvani teidän käsiinne, kuin sallin tätä
Akselinpoikain yhdistymistä Kaarlo-kuninkaaseen, jolla he aikovat
kiivetä vallan ja korkeuden huipulle Ruotsissa. Olkaa valmis siis,
Helmich! Kaiken, mitä pyydätte, annan teille!"
Kaniikki hymyili hienoa, perkeleellistä hymyään.
"Luulen, että se asia luonnistuu vallan hyvin", sanoi hän, "laatikaamme
siis vaan keskinäiset välimme selviksi, pankaamme siis heti kaikki
paperille... Sitten olen Nyköpingissä yhtä pian kuin Eerik-herrakin."
Arkkipiispa istui kirjoituspöytänsä ääreen. Hänen kasvonsa olivat
kalpeat kuin kuolema, ja hänen kätensä vapisi kynän liikkuessa rapisten
paperilla. Kaniikki seisoi nöyrässä asennossa pöydän toisella puolen
sanellen ehtojaan sametinsulavalla äänellä, jota ei nyt yskä ensinkään
häirinnyt.
Kun paperi oli valmis, pani arkkipiispa sinettinsä sen alle ja antoi
sen Helmichille.
Mutta jo ennenkuin tämä ehti poistua, huusi arkkipiispa erään asepojan
luokseen käskien hänen kutsua yhden hänen asemiestensä päällysmiehiä
luokseen, joka saapuikin moniaan silmänräpäyksen perästä.
"Sinä tiedät, mihin Kaarlo Ragvaldinpoika on ratsastanut?" kysyi
arkkipiispa päällysmieheltä.'
Tämä myönsi.
"No, hyvä, sinä saat ratsastaa yhtä monen miehen kera Kaarlo
Ragvaldinpojan avuksi, ja poltettuanne talon perustuksia myöten ajakaa
yhdessä Niilo Sturea takaa ja tuokaa hänet luokseni elävänä tai
kuolleena!"
Päällysmies kumarsi ja läksi. Kaniikki läksi myöskin kiireesti
Tukholman linnasta, jossa arkkipiispa oli kohta yksinään pitäen
kädessään kutsumuskirjettä Iivari Akselinpojan häihin.