XII.

Kosintaa ja harkintaa.

"Mitä siihen sanotte, Niilo", sanoi kuningas, kun he olivat saapuneet

linnan suurimpaan huoneeseen, ruokasaliin. Se oli kuninkaan oman

huoneen vieressä, ja siinä oli hänen tapana kävellä edestakaisin

ajatusten myllertäessä hänen mieltään. "Mitä siihen sanotte,... tehän

tiedätte, mikä onnettomuus tytärtäni kohtasi, hänen ollessa rouvanne

luona Penningebyssä?"

"Tiedän!" vastasi Niilo. "Ja niin kurjaa tekoa ei Ruotsissa voine tehdä

kuin yksi ritari..."

"Kuka...?"

"David Pentinpoika, mahtavan arkkipiispan veli!"

Tästä kummastui kuningas suuresti. Hän ei ottanut aluksi oikein

uskoakseen ritarin sanaa. Mutta Niilo sai sen pian hänelle

selväksi. Hän kertoi myöskin, miten itse oli koettanut vapauttaa

kuninkaantytärtä, kunnes vihdoin kuuli hänen olevan Tukholmassa.

Tämä kertomus, joka osoitti todeksi Magdalena neidin arvelun, teki

kuninkaaseen vaikutuksen, jonka merkitys oli tavallaan ratkaiseva hänen

tyttäreensä nähden, jota se koski. Hän huomasi kerrassaan, kuinka

syvästi oli loukannut Akselinpoikain sukua, ja Eerik-ritari, Turun

linnan herra, kohosi suuresti hänen silmissään.

"Mutta kuka sitten on se mies, joka on voittanut tyttäreni sydämen?"

kysyi kuningas äkkiä hetkisen äänettömyyden perästä.

"Ettekö sitä tiedä, Kaarlo-kuningas?" kysyi Niilo takaisin

jonkunlaisella kummastuksella.

"En... en tiedä sitä!"

"Entä tyttärenne... eikö hänkään?"

"Ei tyttärenikään...! Tiedättekö te sen, Niilo?"

"Tiedän, Kaarlo-kuningas!"

Kuningas tarttui ritarin käteen ja sanoi innolla, joka tuntui melkein

tyydyttämättömältä:

"Hyvä, hyvä, Niilo... sanokaa se minulle! Te ymmärrätte, kuinka se on

sydämelläni. Tyttäreni onni on minun kädessäni, ja tuskin tiedän, onko

minulla sydäntä riistää häneltä ainoata, mikä hänellä enää on... Kuka

hän on, joka on voittanut tyttäreni sydämen?"

"Hän sanoo sen itse, Kaarlo kuningas... olen luvannut, etten sano hänen

nimeään!"

"Oih!" huokasi kuningas laskien Niilo Sturen käden.

Mutta samassa tuli kuninkaan tytär huoneeseen, ja puhe kääntyi muille

aloille. Hetkisen kuluttua avattiin ovi, ja Klaus Lang astui

huoneeseen.

"Täällä on eräs kauppasaksa, joka haluaa puhutella teitä, kuningas!"

sanoi päällysmies.

"Ei, ei!" huudahti kuningas lyöden käsiään kiivaasti yhteen. "Hän

tulkoon toisen kerran... Tänään en tahdo puuttua sellaisiin

seikkoihin..."

"Minä en luule..." virkkoi Klaus tahtomatta lausua Niilo Sturen

läsnäollessa ajatustaan loppuun.

"Mitä et luule?... Sano pois, tiedä ettei minulla ole mitään

salaisuuksia tälle ritarille."

"Hm!" yski Klaus, joka kuninkaan vakuutuksesta huolimatta tiesi, että

eräät asiat saattoivat hänet aina hämilleen, nimittäin raha-asiat, "en

luule, että hän tulee samoilla asioilla kuin muut ovat tulleet!"

"Eikö?"

"Ei!... luulen joskus nähneeni hänen uljaat kasvonsa toisenkinlaisen

päähineen alta!"

Nyt saivat kuninkaan kasvot toisen ilmeen. Hänen vanhoihin

piirteisiinsä tuli eloa, ja hänen silmänsä säihkyivät entisiä aikoja

muistuttavalla tavalla. Kuninkaan tytär vapisi kuin haavan lehti. Hän

uskalsi tuskin hengittää.

"Anna hänen tulla sitten!" käski kuningas.

Klaus Lang meni, ja moniaan silmänräpäyksen kuluttua saapui huoneeseen

kauppasaksa, jolla oli uljaat kasvonpiirteet.

Hän oli suurikasvuinen mies, komean ja ritarillisen näköinen. Heti

näki, että hänen oli vaikea käyttäytyä alhaisen kauppasaksan tavalla.

Hän tervehti kuningasta ritarillisesti.

Neiti ei rohjennut katsoa ylöspäin tunnettuaan ensi silmäyksellä miehen

siksi, jolle oli antanut rakkautensa. Hän tiesi tosin, että kosijansa

oli hänelle soveliaasta säädystä, sillä hän oli niin sanonut, mutta

saattoihan hän, kaikkein asiain tultua tietoon, ollakin vaan uhkarohkea

nousukas, joka oli käyttänyt hänen kokemattomuuttaan hyväkseen. Niin,

hän olisi antanut henkensä, ettei olisi tarvinnut tuota miestä

milloinkaan nähdä; ja kuitenkin kun hän nyt katsoi hänen vapaata,

korkeata otsaansa, näki hänen kirkkaat silmänsä, joista hän aina

uneksi, kun hän ajatteli, kuinka mies häntä rakasti, ja kuinka jalo ja

ylevämielinen hänen täytyi olla, koskapa oli juuri nyt kuninkaan

onnettomuuden aikana tullut osoittamaan, että pysyi sanassaan, niin se

valtasi neidon mielen siihen määrään, että hän olisi antanut kaikkensa,

henkensäkin, saadakseen kuulua hänelle.

Kuningas taasen tunsi varsin pian, ken hän oli. Mutta vaikka hän oli

juuri tullut toiselle mielelle Akselinpoikiin nähden, kuultuaan, ettei

Iivari-herralla ollut mitään syytä hänen tyttärensä ryöväämiseen, niin

tympäisi häntä kuitenkin, että ritari tuli hänen luokseen tuollaisessa

puvussa eikä sopulin- tai näädännahalla päärmätyssä hartialevätissä. Se

oli hänen heikkoutensa, joka on aina herkin loukkautumaan.

"Terve teille, Kaarlo-kuningas", alkoi Iivari-herra, "ette suinkaan ole

odottanut minua luoksenne."

"Myönnän sen!" lausui kuningas, mutta niin kylmällä ja vieraalla

äänellä, että hänen tyttärensä vapisi kuin läähättävä kyyhkynen, joka

ei luule voivansa välttää haukan raatelevia kynsiä.

"Sanoinkin teille suoraan, kuningas", jatkoi ritari, "etten aluksi

ollut leppeänä teitä kohtaan... Mutta kuultuani, että teitä oli

häijysti petetty, annoin vihani mennä... ja nyt tulen itse samalle

asialle, jonka veljeni jo esitti puolestani teille Tukholmassa... tulen

kosimaan teidän tytärtänne, arvoisaa Magdalena-neitiä!"

"Puhutte rohkeasti, ritari", vastasi kuningas, "rohkea on tekonnekin,

ellei ole nykyään aivan uusi tapa, jota en tunne, tulla kuninkaan

luokse puvussa, joka kuuluu alhaisimman säädyn miehille!"

"Tätä pukua pidän kuitenkin komeinta ritaripukuani parempana, sillä

siinä puvussa olen, herra kuningas, saavuttanut kalleimman aarteeni

maan päällä, tyttärenne sydämen!"

"Kuinka, herra Iivari!" huudahti kuningas katsoen terävästi ritariin

ja sitten tyttäreensä, joka lennähti isän häneen katsoessa

purppuranpunaiseksi, "tekö sitten olitte...?"

"Niin, Kaarlo-kuningas, minä saavutin tyttärenne lemmen, ja valan,

jonka hänelle silloin tein, minä tahdon pitää, sanokaa te puoleen tai

vastaan. Sillä Magdalena-neiti on tuleva vaimokseni tai ei kukaan, niin

totta kuin armias Jumala ja neitsy Maaria ja kaikki pyhät minua

auttakoot!"

Kuningas seisoi kotvasen kuin ritarin sanoja punniten, mutta sitten hän

astui tyttärensä luo, tarttui hänen käteensä ja kysyi:

"Tunnetko tätä miestä, tyttäreni!"

Mutta neidolta ei tarvittu sanoja ritarin puheen todistamiseksi.

Kuninkaan olisi tuskin tarvinnut kysyä, sillä niin selvästi säteili

rakkaus neidon kauniilta kasvoilta.

"Annan siis tyttäreni teille avioksi, herra Iivari... suokaat anteeksi

ne epäluulon sanat, jotka tulivat vanhan, nyt niin monesti petetyn,

sydämeni pakotuksesta. Antakoon Herra teille paremman kohtalon, kuin

minun kohtaloni on ollut!"

Samassa tempasi ritari auki nahkavyön, joka piti pitkää, avaraa

kauppamiespukua kiinni, ja sen pudottua lattiaan näkivät he hänet

loistavassa, kullalla ja säihkyvillä kivillä koristetussa

ritaripuvussa.

Hän lankesi sitten polvilleen suudellen kuninkaan kättä. Kuningas nosti

silloin hänet ylös sulkien sekä hänet että tyttärensä syliinsä.

"Ja nyt kerron teille, kuinka kaikki on tapahtunut", sanoi ritari

sitten, "ja senvuoksi juuri astuin tässä asussa eteenne, että näkisitte

ja huomaisitte, mitä petoksellani tarkoitin...! Ritarikunniani vaati

mielestäni, että esiintyisin juuri siinä puvussa, jossa saavutin

elämäni onnen, ja saada juuri sellaisena eikä muunlaisena kuulla

kohtaloni ratkaisun!"

Kuningas vastasi puristamalla ritarin kättä. Tämä kääntyi nyt Niiloon

päin, joka nautti kuninkaan ja hänen tyttärensä onnesta aivan yhtä

paljon kuin nämä itsekin.

Klaus Lang seisoi ovella. Kyynel toisensa perään vieri hänen poskelleen

ja parralleen, vaikka hän näytti niin äreältä ja tuimalta kuin

mahdollista. Sen hän teki kunnioituksen vuoksi. Sillä hän olisi

häpeästä punastunut, jos olisi luullut jonkun huomanneen hänen

liikutuksensa. Hän oli senvuoksi pyyhkimättä kyyneleitään, ettei kukaan

niitä äkkäisi.

"Sallikaa minun puristaa teitä rintaani vasten, herra Niilo!" huudahti

Iivari. "Te olette ritari oikeaa maata, ja ellen olisi Iivari

Akselinpoika, en tahtoisi koko maailmassa vaihettaa osaani kenenkään

muun kuin teidän kanssanne!"

Tyyni Niilo-herra hymyili ylen onnellisen Iivari-herran avomieliselle

tunnustukselle, mutta vastasi lämpimästi hänen tunteenpurkaukseensa.

"Käykäämme nyt vihdoinkin sitten katsomaan tulevaa puutarhaa!" sanoi

kuningas aivan toisella mielin kuin äsken sekä katsoi hymyillen

Niiloon.

Kaikki lähtivät isosta salista linnanpihalle. Iivari-herra riensi

silloin hevosensa luo, ja otti matkakapineistaan joutsen ja nuolen,

jonka kärkenä oli suuri pallukka. Se kädessään käski hän erään

paistinhuoneen vieressä olevan palvelijan tuoda sytytetyn soihdun

hänelle ruusulehtoon.

He menivät, ja Kaarlo-kuningas näytteli innolla, miten aikoi järjestää

ja laatia linnan ympäristöt tehdäkseen ne kauniiksi. Niilo ei voinut

olla surumielisesti hymähtämättä muistaessaan, mitä kuningas teki

Viipurin linnanherrana ollessaan, ja ajatellessaan, kuinka mahdotonta

oli nyt saada aikaan pientä osaakaan siitä, mitä hän oli mielessään

sommitellut. Hän kuunteli kuitenkin kuninkaan ehdotusta näöltään mitä

suurimmalla tarkkaavaisuudella.

Nyt tuli mies tuoden päresoihtua.

"Mitä aiotte?" kysyi kuningas keskeyttäen selitystään. Hänellä olikin

vaan Niilo yksin kuulijana, sillä Iivari herra ja Magdalena neiti

olivat tietysti kahden erillään heistä, "mitä, Iivari herra, aiotteko

nyt heti ruveta kaskettamaan ja panemaan minun suunnitelmaani toimeen?"

"Aion!" vastasi ritari reippaasti, "niin aion, kuningas. Luulen

kuitenkin, että saamme kohta ruveta laatimaan puutarhoja toisaalla,

teille paremmin soveliailla paikoilla kuin täällä!" Tätä sanoessaan hän

sytytti nuolen päässä olevan pallon, jännitti jousta ja ampui suoraan

ylöspäin.

Palava pallo nousi suhisten korkeuteen loistaen punaisella valolla.

Tämä muistutti oitis Niilo Sturen mieleen harmaan haukan, joka vei

kaulaketjun mennessään. Hän lausui:

"Jos täällä olisi nyt ollut harmaa haukka, emme olisi tarvinneet niin

paljon vaivaa nähdä tuota varten."

Mutta nyt oli kuin nuoli palavine palloineen olisi sattunut

kuninkaaseen itseensä. Hänen kasvonsa kävivät tuhkaharmaiksi ja hän

kääntyi äkkiä toisaalle. Iivari herra ja kuninkaantytär olivat

kääntyneinä rantaan päin eivätkä siis huomanneet sitä, mutta Niilo

riensi kiireesti hänen luokseen luullen äkkinäisen pahoinvoinnin häntä

kohdanneen. Kummakseen huomasi hän kuitenkin, että kuningas tarvitsi

nyt vähemmin kuin koskaan hänen apuaan. Hän näytti melkein pikemmin

haluavan sysätä häntä luotaan, vaikka hän heti seuraavana hetkenä

ojensi hänelle kätensä ikäänkuin korjatakseen epäystävällisyyttään,

saamatta kuitenkaan sanaakaan suustaan.

"Menkäämme nyt rannalle!" huusi Iivari Akselinpoika, joka oli ruvennut

neidon kanssa kiipeämään kalliolle, "menkäämme rannalle, niin saanemme

nähdä, että nuoleni on saanut jotakin aikaan."

Tämä keskeytti suotuisalla tavalla kuninkaan tuskallisen mielialan,

jonka valtaan hän oli nähtävästi joutunut. Niilo ojensi hänelle

kätensä, jota hän ei kuitenkaan näyttänyt aluksi tahtovan ottaa

vastaan. Sitten he menivät rannalle.

He eivät olleet vielä tulleet kauaksi, ennenkuin näkivät uhkean laivan

pistävän näkyviin erään kallion takaa. Mastot välkkyivät kuin kultaiset

ja purjeet paistoivat auringossa kuin hienoin silkki.

"Se on Joutsen, Iivarin laiva!" huusi kuninkaantytär iloisella

ihastuksella isälleen.

Tämä oli seisahtunut laivan nähtyään, ja hän silmäili mielihyvällä

kaunista näkyä. Hän riensi rantaa alas ja antoi nyt mielellään Niilon

tukea itseään vaarallisella kalliopolulla.

"Niin, se on minun laivani!" sanoi Iivari herra kuninkaan tultua

rannalle, "ja minä kutsun teidät, Kaarlo kuningas, vieraakseni

Joutsenelle. Se tulee Turusta, ja jos veljeni kokilla on hiukkaakaan

omanarvontuntoa lihavassa ruumiissaan, niin luulen voivani tarjota

kuninkaalle kuninkaallisia herkkuja!"

Kuningas hymyili varsin tyytyväisenä.

Laivasta laskettiin vene vesille, ja kullalla ommeltu matto, jolla oli

peitetty penkeillä, ja veneen perässä olevat tyynyt loisti kuin komea

kukka auringonpaisteessa.

Kuninkaantyttärelle tämä oli kuin unennäköä. Hän katseli pieniä

aaltosia, jotka välähtelivät lahdella yhdistyen toisiinsa ja vaihtaen

muotoaan, pysyen kuitenkin yhä samana säihkyvänä sädevyönä raittiin

meren kirkkaalla selällä. Tämä vaikutti neitoon aivan ihmeellisesti,

hänestä tuntui kuin olisi ollut taikamaailmoissa. Meri, joka oli nyt

niin rauhallisena, mutta joka kuitenkin voi pauhata vuorenkorkuisissa

aalloissa, oli neidon kaltainen, jonka nuoruuden riehakas veri on

asettunut auringon lämpimän suudelman vaikutuksesta. Ja kuinka

kernaasti hän kuitenkin uhrasi vapautensa hehkuvalle rakkaudelleen, ja

mitä oli merenneidon sulhanen, joka ei milloinkaan tullut häntä sen

lähemmäksi vaan kulki yhä rataansa taivaalla silmäten vaan alas

rakastettuunsa, -- mitä se oli hänen ritarinsa, Iivari Akselinpojan

rinnalla?

Mutta samassa katosi säteilevä kultavyö, ja aaltoset kävivät

korkeammiksi, tummemmiksi. Oli tukahuttavan kuuma iltapäivä, ja juuri

venheen rantaa lähestyessä nousi taivaalle uhkaava ukkospilvi peittäen

auringon, ja samassa kuului kumea jyrähdys.

Iivari herran katse synkkeni yhä, ja suuret, raskaat sadepisarat, joita

alkoi samassa putoilla, eivät olleet omiaan poistamaan hänen pahaa

tuultaan. Kuningas huomasi sen ja ehdotti, että syötäisiin päivällinen

linnassa, mutta siihen ei Iivari herra mielellään suostunut laivalla

valmistettujen herkkujen vuoksi.

"Joutsenella aterioiminen tällaisella ilmalla, kuten nyt näyttää

tulevan", sanoi silloin Niilo herra, "ei tulle kovinkaan hupaiseksi.

Jos siis sallitte minun antaa neuvoa, niin ehdottaisin, että antaisitte

noutaa koko aterian sekä veljenne kokin laivalta linnaan, Iivari

herra!"

Tämän ehdotuksen hyväksyivät kaikki, ja veneen palatessa takaisin

laivalle läksivät kuningas tyttärineen ja molemmat ritarit linnaan.

Ukkonen alkoi jylistä yhä lähempänä, ja salamat leimahtelivat tummalla

taivaalla. Pian saapui myöskin kaksi venettä rantaan, ja reippaat

palvelijat kantoivat maukkaan aterian linnansaliin, jonka pöytä kohta

notkui hopean ja kullan ja kaikenlaisten ruokain ja juomain painosta.

Lopuksi saapui eräs ritari yhtä loistavassa puvussa kuin

Iivari-herrakin. Se oli hänen veljensä, mahtava Eerik-herra. Kuningas

astui hymyillen häntä vastaan, ja ritari vastasi tervehdykseen

kohteliaasti ja ylevästi, kuten häneltä sopi odottaakin.

Lyhyen, sisällöttömän keskustelun jälkeen istuttiin pöytään. Aluksi

vallitsi seurassa hieman painostava mieliala, johon oli syynä osittain

ukonilma, joka juuri nyt puhkesi rankasti sataen täyteen voimaansa

linnan kohdalla, osittain se äkkinäinen muutos, joka nyt oli tapahtunut

kuninkaan ja näiden ritarien keskinäisissä suhteissa. Jokainen seurassa

olija tunsi sitä itse kohdastaan. Mutta mikäli aika kului, katosi

kankeus puheesta ja käytöksestä, ja keskustelu muuttui lämpimäksi ja

suoraksi.

Eerik-herra puhui Ruotsin tilasta arkkipiispa-valtionhoitajan aikana,

huomauttaen, kuinka omituista lopultakin oli, että Ruotsin kansaa oli

pappi hallitsemassa, ja kuinka oikeassa kansa oli huutaessaan, ettei

valtakunta ollut mikään papintila. Kuningas yhtyi siihen, ja siten

johduttiin vähitellen nykyoloista tulevaisuuteen.

Siinäkään ei syntynyt erimielisyyttä. Molemmat veljekset, Eerik-herra

ja kuninkaan vävy, etenkin jälkimmäinen, puhuivat innokkaasti siitä,

että muutos täytyi tapahtua. Kuningas myönsi sen. Hän oli nyt rohkeampi

sekä viinin vuoksi että siitä syystä, että mahtavat Akselinpojat olivat

nyt häneen yhdistettyinä.

Niilo Sture oli harvasanainen. Hän pysyi koko ajan vaan tarkkaavaisena

kuuntelijana, kun ei saanut johdatetuksi puhetta toisille aloille.

Eerik-herra ehkä huomasi tämän tai hänen tarkoituksensa oli saada

Niiloa ottamaan tehoisammin keskusteluun osaa; hän kääntyi hänen

puoleensa täytetty malja kädessään ja lausui:

"Te olette niin harvasanainen, ritari Niilo... luulen kuitenkin, että

tekin olette saanut maistaa tarpeeksi arkkipiispan hallitusta

toivoaksenne sitä loppuun?"

"Olenpa kyllä", vastasi Niilo, "olen siinä asiassa samaa mieltä kuin

tekin!"

"Tahdon sanoakin teille, että saatte luottaa minuun, herra Niilo!"

Hän puhui kuin mies, joka tietää olevansa sekä vallaltaan että

arvoltaan etevämpi, ja tuskinpa hän olisi niin auliisti luvannutkaan

apuaan, jos olisi arvannut pitää pöytäkumppaniaan kilpailijanaan. Niilo

ei ruvennut heittämään umpimielisyyttään, vaikkei Eerik-herran

alentuvainen huomaavaisuus ollutkaan hänelle aivan mieleen.

"Rehellinen kiitos hyvästä lupauksestanne, herra Eerik", sanoi hän,

"joko sitten puhunette vaan yleisesti, tai tarkoitatte jotakin

erityistä asiaa!"

"Jälkimmäistä, herra Niilo... tietysti jälkimmäistä!"

"Mitä nyt... ette ole minulle siitä puhunut mitään, herra Niilo!"

lausui kuningas. "Uhkaako teitä joku vaara vai...?"

Kuninkaan katse osoitti sekä kummastusta että levottomuutta, ja hänen

äänensä oli epävarma ja vapiseva, kuin hän olisi pelännyt kuulla

vastausta.

"Hänen armonsa arkkipiispa", vastasi Eerik-herra, "on manannut

Niilo-herran eteensä... Siitä ymmärrätte, Kaarlo-kuningas, kuinka

valtakunnan laita on, varsinkin kun jokainen tietää, ettei arkkipiispa

lähetä sellaisia viestejä leikin ja pilan vuoksi."

"Niin on kuin herra Eerik sanoo", virkkoi Niilo. "Jöns-arkkipiispalta

ei minulla liene odotettavissa muuta kuin pahaa."

"Hm!" huokasi kuningas ikäänkuin sanoakseen: "Niilo parka, Niilo

parka!"

"Minua ihmetyttää kuitenkin, Eerik-herra", jatkoi Niilo, "että te

tiedätte sen?"

"Minä tiedän sen", sanoi tämä, "ja tiedän senkin, että arkkipiispa on

kauheasti vihastunut siitä, että olette häntä välttänyt."

"Soo-o... hän antaa siis minulle enemmän kunniaa kuin luulinkaan."

Eerik-herra heitti läpitunkevan silmäyksen Niiloon, mutta huomatessaan,

että se oli ritarille vaivaksi, teki hän käänteen lausuen:

"Luulen kuitenkin, että Eerik Akselinpoikakin jotakin voi Ruotsin

valtakunnassa, ja saatte luottaa minuun, Niilo Sture, saatte luottaa

minuun. Jos, kuten arvaan, aiotte noudattaa arkkipiispan tahtoa ja

mennä hänen puheilleen, niin tarjoudun teille seuralaiseksi, tässä on

käteni siitä, herra Niilo!"

Niilo tarttui tarjottuun käteen ja kiitti. Mutta se ei kuitenkaan

tapahtunut niin lämpimästi kuin Eerik-herra olisi toivonut. Ritarin

koko käytöksessä oli jotakin vaiteliasta. Mutta kuningas nyökkäsi

ystävällisesti Eerik-herralle ikäänkuin kiittääkseen häntä avusta, jota

hän tarjosi rakkaalle Niilo Sturelle.

Kuningas katseli nähtävästi Niiloa ja kaikkea, mikä häntä koski, sen

etuluulon mukaan, joka häneen oli tästä ritarista ennen syntynyt. Niilo

huomasi sen, ja se vaivasi häntä, mutta hänen käytöksensä pysyi yhtä

tyynenä kuin ennenkin. Ainoastaan hieno punastus ilmaisi, että nyt

kosketettiin hänen ritarikunniaansa niin läheltä, että hän tuskin voi

sitä suvaita. Iivari huomasi sen ja tarttui nopeaan pikariinsa.

"Juon teidän maljanne, herra Niilo", sanoi hän, "ja tunnustan suoraan,

ettei Kaarlo-kuninkaalla ole Ruotsin valtakunnassa niin jaloa, niin

uljasta ritaria kuin te, ja minä pidän itseäni onnellisena sinä

hetkenä, jona saamme toistemme rinnalla taistella, ja olen varma, että

se aika pian koittaa."

"Siihen minä yhdyn!" lausui Eerik-herra innokkaasti ja nousi

seisoalleen tyhjentäen maljansa pohjaan asti.

Kuningas katseli ihmetellen ympärilleen. Hän tiesi kyllä, katsellessaan

tätä sukulaistaan ilman mitään etuluuloja, että hän oli aivan toinen

mies, kuin minä hän oli tottunut häntä pitämään, mutta sitä hän ei

olisi koskaan uskonut, että niin mahtavat miehet kuin Akselinpojat

häntä näin korkealle kohottaisivat.

Niilo kumarsi ritarille ja sanoi, ennenkuin istui:

"Olen täydellisesti samaa mieltä kanssanne, että nimittäin kohta

saadaan taistella, ja minä kiitän teitä hyvistä ajatuksistanne minusta.

Aikanaan saataneen nähdä, vastaanko niitä vai en, mutta yksi asia on

varma... se nimittäin, etten ennen lepää, ennenkuin te olette taasen

tulleet valtakuntaanne, Kaarlo-kuningas!"

Tätä sanoessaan katseli hän Eerik-herraa, ja oli huomaavinaan, että

tämän kasvoilla väri hiukkasen muuttui. Kuninkaalla taasen oli

kyyneleet silmissä, ja kun puhuja käänsi lopuksi katseensa häneen,

ojensi hän vapisevan kätensä hänelle.

"Niilo, Niilo!" änkytti hän, "tämä on liian paljon, liian paljon!"

Mutta ei Niilo eivätkä muutkaan ymmärtäneet kuninkaan sanain

tarkoitusta, eikä tämäkään antanut enempää tilaisuutta selittämisiin,

sillä heti kun tämä malja oli tyhjennetty työnsi hän tuolinsa syrjään

ja riensi sisempään huoneeseensa.

Muutkin nousivat pöydästä, ja kuninkaantytär kiirehti isänsä luo.

Eerik-herra koetti alkaa uutta keskustelua Niilon kanssa. He puhelivat

kaikkein yleisimmistä asioista, kunnes Klaus Lang astui kotvasen

kuluttua saliin ja kävi suoraan Eerik-herran luokse.

"Pihalla on eräs asemies, joka haluaa puhutella teitä!" sanoi

päällysmies.

"Eräs asemies", huudahti Eerik kiivaasti, "kenen hän on, ja mistä hän

tulee?"

"Luulen, että hän on omianne, ja ellen väärin tunne, hän on Olli Råd."

"Olli Råd täällä!" huudahti Eerik-herra käyden samassa kärsimättömiksi,

jota kuitenkin koki salata päättämällä lauseen, jonka päällysmiehen

tulo oli keskeyttänyt. Hän lausui: "Haluaisin hartaasti keskustella

kanssanne ja kuulla mielipidettänne eräissä asioissa, herra Niilo.

Toivon senvuoksi, että suotte minulle jonkun hetken tänä iltana sitä

varten."

"Noudatan mielelläni tahtoanne!" vastasi Niilo, jolloin Eerik-herra

läksi.

Tämä riensi ensin linnanpihalle. Sade oli lakannut, ja taivas oli

kirkas. Hän astui muutamia askelia, mutta samassa tuli hevostallista

Olli Råd, hänen asemiehensä, häntä vastaan. Hän oli jykeätekoinen,

vankkaruumiinen mies, hyvän ja neuvokkaan näköinen. Hän oli Eerik

herran oivallisin palvelija. Nytkin hän oli ollut isomman osan kesää

Ruotsissa valvomassa herransa etuja.

"Sinäkö, Olli?" kysyi ritari kummastuneena. "Sinulla mahtaa olla

tärkeitä tietoja, sillä en sinua vielä odottanut."

"Saavuin Turkuun samana päivänä, jona te sieltä läksitte veljenne

laivalla", vastasi mies, "ja kun ei kukaan tiennyt sanoa, milloin

palaisitte, niin päätin ratsastaa tänne Raseporiin. Sillä se, mitä

minulla on teille sanottavaa, ei voi tulla tietoonne liian aikaisin,

mutta kyllä liian myöhään."

"Hyvä, Olli!... Olen hyvin halukas kuulemaan uutisesi."

Sitten kääntyi Eerik-herra linnaan päin aikoen mennä sisään taas, mutta

Olli tarttui hänen käsivarteensa lausuen:

"Voimmeko häiritsemättä keskustella siellä?... Muuten on parempi, että

menemme avoimelle kentälle; siellä saa usein olla asiaankuulumattomilta

kuulijoilta paremmin rauhassa kuin neljän seinän sisässä. Ja parempihan

on olla ihan varma kuin epävarma."

"Se herättää tarpeetonta huomiota, Olli", lausui ritari, "luulenpa,

että linnassa sentään löytyy huone, jossa kuninkaan vävyn veli saapi

häiritsemättä puhella palvelijansa kanssa!"

He menivät siis sisään, ja Eerik-herra tapasi isossa salissa Klaus

Langin, jolle sanoi, mitä halusi. Tämä vei heidät silloin muutamaan

syrjäiseen huoneeseen, jossa ei tarvinnut olla pelkoa kuuntelijoista

eikä äkkinäisistä todistajista. Hän tarkasteli kuitenkin Ollin kanssa

tyystin joka seinän ja joka raon, ennenkuin alkoivat keskustelunsa.

"Te puhuitte minulle kuninkaan vävystä, herra Eerik?" alkoi Olli

katsoen iloisella hämmästyksellä herraansa.

"Niin, Olli", vastasi tämä, "asia on päätetty. Mutta siitä toiste. Nyt

haluan kuulla, mitä meren takana on tapahtunut, koska olet itse tullut

sieltä tänne."

"Jos luulette, ettei se koske ensinkään veljenne naimista, herra Eerik,

niin erehdytte. Jos olen oikein päässyt arkkipiispan tuumain perille,

niin olette juuri sillä tehneet ne tyhjiksi. Ja saatte olla varma, että

ellei pian tapahdu, mitä tapahtuva on, niin ei sitä tapahdu ollenkaan!"

"Arkkipiispan tuumat tehty tyhjiksi... tyhjiksi veljeni kihlauksen

kautta karkoitetun kuninkaan tyttären kanssa?"

"Kuten sanon, herra, ja minulla on täydet syyt olettaa, ettei minua ole

viety harhaan... Tiedättehän, ettei palvelijallenne ole vielä konsaan

sitä sattunut; nimeni ei ole suotta Råd [= neuvo]."

Mies näytti tulevan pahalle tuulelle herransa epäilyn johdosta, mutta

oli sitä innokkaampi todistamaan tietojensa todennäköisyyttä.

"Kysymyksessä ei ole sen enempää eikä vähempää kuin jonkun

Kaarlo-kuninkaan tyttärien kihlaaminen Kristian-kuninkaan pojalle!"

selitti mies. "Sittenhän siirtyy valtakunta täydellä perintö-oikeudella

Hannu-junkkerille ja sitten vielä täydellisemmällä perintö-oikeudella

tämän tulevalle pojalle. Ja niinkauan kuin arkkipiispa elää, hallitsee

hän Ruotsia valtionhoitajana. Miten asian laita lieneekin, varmaa on,

että arkkipiispa on saanut tietää veljenne kosinnan, eikä hän ole

millään hinnalla salliva teidän ja karkoitetun kuninkaan yhtymistä."

Eerik-herra vaipui ajatuksiinsa.

"Tiedän kyllä", sanoi hän sitten kuin itsekseen, "ettei arkkipiispa ole

minun eikä sukulaiseni ystävä..."

"Ja nyt vähemmin kuin milloinkaan, herra Eerik", lausui Olli, "niin.

eipä ole kaukana, ettei hän pidä teitä vaarallisimpana vihollisenaan.

Varmaa on ainakin, että hänellä on selkoa yhdestä ja toisesta

aikeestanne, sen näin selvästi mustan, yskivän Helmich-kaniikin

puheista, joka on kuten tietty aina ollut arkkipiispan oikeana

kätenä..."

"Mitä siis kuulit?"

"Sen, että te tavottelette Ruotsissa valtaa... Ensin pyritte

valtionhoitajaksi, ja sitten... kun on kerran päässyt valtaistuimen

portaille asti, ei ole enää vaikeata ottaa kuninkaankruunua, joka sen

päällä riippuu, ja panna sitä päähänsä... Sen on eräs Ruotsin herroista

tehnyt kerran ennen teitä. Kun veljenne sitten olisi niin läheisessä

sukulaisuudessa tämän kanssa, olisi tarkoituksenne -- niin he arvelevat

-- asettaa Kaarlo-kuningas valtaistuimelleen takaisin ja tulla sitten

hänen seuraajakseen tai antaa Iivari-herran tulla hänen seuraajakseen,

miten teitä vaan miellyttäisi."

"Hm! Noilla miehillä on terävä silmä!"

Eerik-herra pani kätensä selän taakse ja käveli pariin kertaan lattian

yli.

"Nyt ymmärrätte", jatkoi Olli, "että kun huhu ehtii levitä siitä, että

veljenne on saavuttanut kuninkaantyttären käden, on arkkipiispa joka

hetki teitä vaanimassa... Äitelä kaniikki antoi minun vielä ymmärtää,

että arkkipiispalla on vielä muutakin mielessä, ja vaikkei hän tahtonut

sitä sanoa, niin olen sen kuitenkin saanut tietää Kettil-piispan

mieheltä, joka on reipas nuorukainen, hänet ottakaa palvelukseenne...

Hän kertoi, mitä se on..."

"No, mitä?"

"Jakaa Ruotsin valtakunta sen mahtavimpain herrain kesken!"

"Jakaa Ruotsin valtakunta!" huudahti ritari pysähtyen kesken käyntiään

palvelijansa eteen. "Jakaa Ruotsin valtakunta, niinkö?"

"Niin, ja te tulisitte yhdeksi jakajista saaden osuutenne vaivasta."

"Olipa hänen armonsa, arkkipiispa, sillä kertaa hiukan liian hyvä!...

Keitä muita siihen tulisi?"

"Arkkipiispa itse tietysti, sitten Kaarlo-kuningas..."

"Kaarlo-kuningas?"

"Niin... hänpä ei kauan eläne, tuo vanha kuningas, mutta kaikkein hänen

kannattajainsa suu on jollakin tavoin tukittava, erittäinkin Niilo

Sturen, joka on nykyään arkkipiispan verisimmän vihan esine..."

"Hyvä, luulen, että Niilo herra kyllä puolensa pitää!... Sinä synnytät

siis itse sodan, musta pappi. Hyvä, minä otan vastaan hansikkasi, ja

pian saataneen kuulla, sinullako vai Eerik Akselinpojalla on

Ruotsinmaassa enemmän sanomista... Teit hyvin, Olli, kun et viivytellyt

näitten tietojen tuomista. Saat heti nousta ratsullesi ja lähteä

Turkuun käskemään voutini panna laivat lähtövalmiiseen kuntoon. Varsin

pian olen lähtevä niillä Ruotsiin... Millainen oli mielestäsi sekä

herrain että rahvaan mielentila?"

Olli Råd nyökkäsi luottavasti ja rehellisesti herralleen, osaksi kuin

vastaukseksi tämän antamaan kiitokseen, osaksi jonkinlaiseksi

johdannoksi siihen, mitä aikoi sanoa.

"Mitä teihin tulee ja teidän aikeisiinne, herra Eerik, olen huomannut

mielialat aivan suotuisiksi. Ja jos saatte avioliiton toimeen, niin

auttaa se teitä päämääräänne lähelle, sillä sitenhän tulevat kuninkaan

kannattajat teidän puolellenne ja sitäpaitsi kaikki ne, jotka ovat

arkkipiispan hallitukseen tyytymättömiä, joita ei ole vähä!"

"Mitä avioliittoon tulee, lienee siinä nyt enää mahdoton tehdä mitään

sinne tai tänne..."

"Kaikkea, herra", lausui Olli vilkkaasti ja vakuuttavasti, "kaikkea voi

siinä vielä tehdä joka suuntaan, kun kerran on Jöns-arkkipiispa

kysymyksessä!"

Klaus Lang tuli nyt huoneeseen keskeyttäen heidän salaperäisen

keskustelunsa. Hän toi pyynnön kuninkaalta, joka halusi Eerik-herran

kanssa keskustella. Tämä oli heti valmis suostumaan, kun Olli Rådkin

oli jo ehtinyt tärkeimmät tietonsa antaa. Hänen oli kuitenkin vaikea

vastata kuninkaan kaikkiin kysymyksiin siitä, mitä sanomia mies oli

tuonut, joiden tärkeyttä todisti juuri heidän pitkä erinäinen

keskustelunsa. Hän suoriutui niistä kuitenkin jotenkuten, ja kuningas

oli koko päivän iloisemmalla ja hilpeämmällä tuulella, kuin Klaus Lang

voi muistaa hänen olleen siitä asti, kuin arkkipiispa palasi takaisin

vankeudestaan Tanskasta.

Ilman vähintäkään vaikeutta kummaltakaan puolen sovittiin avioliiton

ehdoista ja päätettiin, milloin häät pidettäisiin ja kutka noutaisivat

morsiamen. Sillä Eerik-herra tahtoi häät vietettäväksi Ruotsissa, joko

Tukholmassa tai jossakin muussa isommassa linnassa. Kuningas suostui

siihen sitä mieluummin, kun hän siten pääsi kaikista kustannuksista,

joita häiden pitäminen Raseporissa olisi vaatinut. Myötäjäisistä ja

maatiloista, jotka kuninkaantytär saisi, ei tällä kertaa paljon

puhuttu.

"Meidän asiaksemme tulee", sanoi Eerik-herra jalolla ritarillisuudella,

"antaa tukea niille neuvoston päätöksille ja kirjoille, jotka

tunnustavat teille, Kaarlo-kuningas, omistusoikeuden kaikkiin niihin

linnoihin, maihin, lääneihin, kruununpantteibin sekä osto- ja

perintöomaisuuteen, jotka ovat nyt jonkun aikaa olleet teiltä

riistettyinä."

Kun tämä oli valmiina, oli sekä kuningas että Eerik-herra mitä

parhaimmalla tuulellaan. Jos joku olisi nyt sattunut osoittamaan

edelliselle Niilo Sturea ja Eerik-herraa ainoiksi, joiden avulla hän

voisi saada kruununsa takaisin, olisi hän varmaan epäröimättä viitannut

Eerik-herraan ja kääntynyt hartioitaan kohauttaen pois Niilo Sturesta.

Illalla, Eerik-herran keskustellessa veljensä ja tämän morsiamen

kanssa, kääntyi Niilo-herra kuninkaan puoleen. Hän arveli, että tämä

nyt, kun hänen mielensä näytti olevan vanhasta surustaan päässyt,

ottaisi helpommin ja rohkeammin kuullakseen hänen puhettaan.

"Huomenna, Kaarlo-kuningas", sanoi hän, "puhumme asiastani, johon

odotan silloin vastausta..."

"Asiastanne, rakas sukulaiseni... mitä se koskee?"

"Se koskee Ruotsin kruunua!"

Kuningas katsoi häneen ja hänen katseessaan oli pelkoa, levottomuutta,

epäröintiä ja jonkunlaista arkuutta omituisella tavalla yhdistyneinä.

Hän laski puhuvalla liikkeellä kätensä Niilo Sturen olalle ja lausui:

"Jalo sukulaiseni, joko puhumme siitä tänään tai huomenna, emme.

kuitenkaan tulle mihinkään tulokseen... Kääntykää Eerik-herran puoleen,

hän eikä kukaan muu voi sen tehdä ja hän siihen kykenee! Tulkaa hänen

ystäväkseen ja auttakaa häntä, niin luulen, että jotakin saadaan aikaan

meidän ja Ruotsimme parhaaksi."

Salama lennähti Niilo Sturen silmistä.

"Kenen puoleen käännyn sitä työtä varten, jonka olen ottanut

tehdäkseni, siitä pidän itse huolen, Kaarlo-kuningas... Sanokaa siis

varmasti, mikä on tahtonne, sillä huomenna minun täytyy lähteä

Raseporista."

"Älkää suuttuko, Niilo... ottakaa minusta oppia. Minäkin tunsin kerran

vallan ja voiman suoniani paisuttavan, ja luulin heiluttavani Ruotsin

kruunua miekkani kärjessä... Voi, kuinka petyinkään!"

"Te unhotitte aina tärkeimmän, kuningas... Te unhotitte Ruotsin

rahvaan. Jos muistatte, sanoin teille kerran, että siinä juuri oli

teidän kuninkuutenne tuki."

"Niin, olette oikeassa, Niilo... Olette oikeassa, älkää suuttuko

minuun... Niitä sanoja olen muistava testamentissani, jos milloinkaan

sitä loppuun kirjoitan... Mutta nykyoloissa on parhainta, että

käännytte Eerik-herran puoleen, ellei hän voi sitä tehdä, ei sitä voi

tehdä kukaan!"

Sitten jätti kuningas Niilon astuen tyttärensä ja molempain

Akselinpoikain luokse.

Silloin ilmestyi Niilo Sturen kasvoille surumielinen hymy. Tuollainen

horjuvaisuus, tuollainen sokeus omaa todellista etuaan kohtaan ei

voinut herättää hänessä muuta kuin sääliä. Se oli ajattelematonta

leikkimistä pohjattoman kuilun reunalla, mutta lapsella, joka siinä

leikki, oli harmaat hapset. Siinä kasvava kukka oli Ruotsin kruunu,

mutta jokainen voi hyvin nähdä, ettei hänen kätensä milloinkaan sitä

saavuta.

Viheriän ritarin sanat muistuivat Niilon mieleen ihmetyttäen häntä

totuudellaan. Kaarlo-kuninkaasta ei enää ollut. Mutta Niilon mieleen

tuli tänä hetkenä hänen hurskaan vaimonsa kuva ilmielävänä, ja hänen

sanansa kaikuivat ritarin korvissa. Heikkoa kuningasta, joka ei

jaksanut itseään kannattaa, voi vahva ja uskollinen käsi johtaa, ja

tässä täytyi johtaa vasten tahtoaankin. Ei hän ollut milloinkaan voinut

niin selvästi nähdä kuninkaanvallan ja rahvaanvallan eroavaisuutta kuin

nyt, ja hänen vuosia kestäneet mietteensä muodostivat nyt täydellisen

soinnun.

Hän ottaa viedäkseen rahvaan avulla Ruotsin asiaa eteenpäin joko

voittoon tai kuolemaan. Ja kun kerran hänen kädessään on Ruotsin

kohtalo, niin saa Kaarlo-kuningas kuolla sen tiedon rauhoittamana, että

Ruotsi saattoi elää itsenäistä elämää itse valitsemansa kuninkaan

johdolla.

Illallisen jälestä pyysi Eerik-herra Niiloa saapumaan lupaamaansa

keskusteluun, ja he läksivätkin samaan erillään olevaan huoneeseen,

jossa edellinen oli jo ollut.

"Te tarvitsette apua, herra Niilo!" sanoi hän ihan ilman valmistusta

käyden asiaan, sulettuaan ensiksi oven, "te tarvitsette apua, ja minä

olen valmis antamaan sitä teille!"

"Tämä apu on vähän kiireistä, herra Eerik", vastasi Niilo vältellen.

"Niin, herra Niilo, tapani on lausua suoraan mitä sydämelläni on. Te

saatte oppia tuntemaan Akselinpoikia, meillä on tapana auttaa toisiamme

ja toistemme ystäviä sanoilla ja töillä... Tunnen suhteenne

arkkipiispaan, ja sanon vielä kerran, että saatte luottaa minuun."

Oli selvää, että ritari harkitsi saavansa vasta-apua sanoilla ja

töillä. Niilo oli ainakin siitä vakuutettu. Hän ei tosin voinut olla

huomaamatta, mitä todellista etua ritarin ystävyys tuotti hänelle hänen

ensi esiintymisessään, etenkin hänen kohtauksessaan arkkipiispan

kanssa, jota hän ei ollut päättänyt karttaa. Mutta hän ei tahtonut

antaa ritarille pienintäkään aihetta perustaa sille mitään semmoista,

joka saattaisi häiritä ja ehkäistä Niilon omaa toimintavapautta

vastaisuudessa. Sitäpaitsi oli Eerik-herran koko olennossa jotain

mahtavammuutta, mikä ei ollut Niilon mieleen.

"Mitä arkkipiispaan tulee", sanoi Niilo senvuoksi, "niin toivon

selviytyväni hänestä yksinäni, kenenkään avutta."

"Niinkö ajattelette, herra Niilo... varoitan teitä kuitenkin, sillä

arkkipiispa Jöns on mies, joka ei tunne mitään arveluita, huomatkaa, ei

mitään arveluita, kun hänen on raivattava tieltään vaarallinen tai

vihattu vihamies!... Hyvä, kuten tahdotte! En luullut kuitenkaan teidän

kunnianne siitä kärsivän, jos sallisittekin minun tässä asiassa

määrätä. Lähden nyt heti Ruotsiin, ja kutsun teidät seuraani,

tahdotteko!"

Tätä tarjousta ei Niilo voinut hyljätä loukkaamatta tavallisen

kohteliaisuuden vaatimuksia. Hän kiitti siis Eerik-herraa siitä.

"Arkkipiispaan ollaan tyytymättömiä, ja syystä, herra Niilo... mutta

nyt on meidän korjattava se paha. Pankaamme toimeen herrainpäivät, ja

minua haluttaa nähdä, rohkeneeko mahtava arkkipiispa asettua Ruotsin

koko ritaristoa vastaan."

"Ruotsin koko ritaristoa...?" kysyi Niilo, joka ei oikein ymmärtänyt

ritarin tarkoitusta.

"Niin, herra Niilo... Aion puhua Ruotsin puolesta Ruotsin herroille ja

miehille, ja jos he kuuntelevat puhettani, kuten syystä otaksun, ei

Jöns-arkkipiispalle jää muuta valittavaksi, kuin antaa oikeuden olla

oikeutena, lain lakina! Mutta teidän tulee luottaa minuun, haluan lukea

teidät ystäväkseni, kuten veljenikin tekee!"

"Jos tarkoitatte Ruotsin parasta, on luottamukseni teillä, hera Eerik,

muuten ei!" vastasi Niilo.

"Kätenne, ritari!" huudahti Eerik tulisesti, "meistä tulee kuitenkin

lopuksi ystävät!"

Niilo tarttui hänen käteensä, ja sitten he erosivat. Seuraavana päivänä

ratsastivat he rinnakkain Raseporista, ja parin päivän perästä olivat

he laivalla purjehtien Pohjanlahden ja Ahvenanmeren yli Tukholmaan.