XI.

Raseporissa.

Lähellä Tammisaarta on erään Pohjanlahdesta pistävän vuonon pohjalla

jäännökset eräästä ympärysmuurista ja soraksi luhistuneesta linnasta.

Ne ovat Raseporin rauniot. Talonpoika kyntää peltoaan ja tuon pienen

kaupungin asukkaat hyörivät kiireisissä touhuissaan, ja merimies

levittää ulapalla purjeitaan -- elämä kulkee vaihtelevaa rataansa,

mutta linnanrauniot ovat vaiti, vaikka niiden muurein sisällä on

useammin kuin kerran ihmissydän paisunut ylpeydestä ja vallasta, tahi

on ollut musertumaisillaan surujen ja epätoivon painosta.

Nyt on linna itse katoovaisuuden kuva, soraläjänä se muistuttaa meitä

vaan kuolemasta ja maallisen suuruuden lyhytikäisyydestä.

Kerran eli siinä mies, joka itse oli langennut suuruus. Nyt ei häntä

kukaan muista. Mutta oli aika jolloin oltiin kiitollisia yhdestä

silmäyksestä, yhdestä hyväksyvästä hymystä häneltä, jolloin häntä

ylistettiin taivaisiin asti. Mutta oli taas aika, jolloin hän eli

surujen ja murheiden elämää, jolloin hän oli vihan ja unhotuksen

ylenkatsottu esine. Silloin hänestä puhuttiin, häntä surkuteltiin.

Mutta mikä on korkeata, tulee alhaiseksi ja mikä on alhaista, tulee

korkeaksi, niin juoksee elämän virta, ja ihmiskunta ja ihminen on kehno

muistamaan entisyyttä, se muistaa vaan kulloinkin kuluvan päivän.

Tähän syrjäiseen seutuun, tähän linnaan, joka oli Viipuriin, Turkuun

tai Hämeenlinnaan verraten perin mitätön, tänne oli Ruotsin kuningas

nyt karkoitettu, niin sanoaksemme, rangaistusta kärsimään. Hän, joka

oli ennen niin rikas, että se yksinään jo herätti kateutta, joka oli

kerran niin mahtava, että sai nostetuksi Ruotsin kuninkaankruunun

päähänsä ja sen lisäksi vielä Norjankin, oli nyt tänne joutunut. Hän

sai iloita, kun hänelle suotiin hengen pitimiksi pieni linna jossa

herrasmies tuskin viitsisi elää -- ja siitä hän sai olla vielä

kiitollinenkin, sittenkuin aarteensa oli häneltä ryöstetty.

Ja tämänkin viimeisen turvan köyhyytensä ja onnettomuutensa suojaksi

oli hän hädin tuskin saanut ainoastaan erään miehen avulla, joka

huolimatta kunnianhimostaan ja niistä salajuonista, joihin näemme

hänen joskus kietoutuneen, säilytti kuitenkin aina eräänlaisen

ritarillisuuden tuntomerkkinään. Tämä mies oli Eerik Akselinpoika. Heti

Ruotsista tultuaan sai kuningas tietää, ettei Turun piispa, Knuutti,

jolle Kristian-kuningas oli antanut Raseporin linnan läänitykseksi,

suostuisi millään muotoa siitä luopumaan. Kuningas ei tiennyt

missä löytäisi tyyssijan, ja ellei hänelle olisi suotu Turun

Mustaveljesluostarissa asuntoa, ei hänellä olisi tyttärineen ollut,

mihin päänsä kallistaisi. Kuningasvanhus joutui vielä tappeluunkin,

jossa oli vähältä henkensä menettää. Lopuksi hän kuitenkin sai linnan

haltuunsa, kun piispa saatiin huomaamaan, että Tukholmassa tehdyt

päätökset kuitenkin olivat Kristian-kuninkaan läänityskirjaa

tehoisammat -- ja sen oli Eerik-herra saanut aikaan.

Niin kertoi ainakin Klaus Lang kuninkaalle, jota hän oli eräiden

harvojen joukossa seurannut Ruotsista.

Mutta huolet eivät loppuneet sillä, että kuningas sai Raseporin.

Tuontuostakin saapui hänelle tilastaan huomautuksia, ja monet Ruotsista

ja Suomesta tulevat velkomukset olivat aivan murtaa hänet. Hän kantoi

kuitenkin kärsivällisyydellä kohtaloaan. Hän olisi voinut, jos olisi

tahtonut, synnyttää paljonkin meteliä valtakunnassa. Mutta hän eli

mieluummin hiljaisuudessa, ja kun kerran levisi huhu, että hänellä oli

uusia aikeita, kirjoitti hän siitä kuultuaan Tukholman maistraatille,

"että hän oli kahdesti lähtenyt Ruotsista sellaisella tavalla, ettei

hänellä ollut halua kolmatta kertaa samoin lähteä."

Itsekseen hän nyt kuitenkin muisteli elämänsä kirjavaa tarinaa. Klaus

Lang, joka nyt oli hänellä kaikkena kaikessa, hovimestarina,

päällysmiehenä, asemiehenä, vieläpä asepoikanakin, auttoi häntä siinä,

muistuttaen, lisäten ja oikaisten, mitä kuninkaalta oli unhottunut.

Käyhän vanhuudelle laatuun tyytyä katkeraankin elämään. Mutta toista

on, kun ihminen on täynnä hehkuvaa elämän intoa, kun ei ole vielä

mitään saanut kokea, ja kun sen lisäksi vielä tietää, että kaikki onnen

parhaat lahjat, kunnia, arvo, loisto ja valta olisivat voineet tulla

elämässä osaksi. Kuninkaantytär, kaunis Magdalena, itki katkeria

kyyneleitä Raseporin parvikamarissa. Eikä häneltä ollut yksistään

elämän ulkonaiset onnen ehdot hävinneet. Hänen rakkautensakin täytyi

kuolla. Nuori sydän voi paljon kestää, paljon kärsiä, mutta kuolettaa

rakkautensa, luopua toivostaan saada sen, joka on hänen toiveittensa ja

elämänvaatimustensa hellä keskus -- sitä hän ei voi.

Kuningas näki tyttärensä surun, ja se lisäsi hänen huoltaan, mutta hän

ei voinut mitään tehdä. Jos hän ottaisi sanansa takaisin, sillä

tyvenesti arvostellen täytyi myöntää, että herra Iivari Akselinpoika

oli kuitenkin ritari, joka rikkautensa, valtansa ja korkean

syntyperänsä vuoksi kylläkin ansaitsi saada kuninkaantyttären

puolisokseen, niin olisi sangen epätietoista, uudistaisiko tämä ritari

tarjoustaan kruunuttomalle kuninkaalle, köyhyyteen vaipuneelle

miehelle. Vanhuksen sydän oli pakahtua, kun hän näki, millä

ponnistuksilla tyttärensä koetti tukahuttaa tuskaansa ja näyttää

isälleen iloiselta.

Nähdessään kyyneleen salaa putoovan neidon neulomukselle, laski vanhus

välistä kätensä hänen päänsä päälle lausuen:

"Murheellakin on, lapsi, hyvät puolensa, mutta sateen jälkeen antaa

Jumala tavallisesti auringon paistaa!"

Ja silloin katsoi jalo neiti suurilla, ihanilla silmillään isäänsä,

hymyillen hänelle niin suloisesti, niin lämpimästi, että hänen täytyi

kääntyä selin koettaakseen estää raskasta huokausta tulemasta

rinnastaan.

Näin kuluivat päivät, ja neidon poski kävi yhä läpikuultavammaksi ja

kalpeammaksi.

Eräänä aamuna hän jäi huoneeseensa. Kuningas meni silloin hänen

luokseen kuullakseen ja nähdäkseen itse, kuinka hän voi. Hän oli kalpea

kuin lumpeen kukka, mutta hän hymyili kuitenkin isälleen ojentaen

hänelle kätensä. Hän istui syvässä ikkunakomerossa katsellen vuonoa,

joka välkkyi hymyilevänä aamuauringon hohteessa. Luonnossa vallitsi

rauha ja riemu. Joka aaltonen, joka kukkanen rannalla hymyili

lemmekkäästi, auringon sitä suudellessa, ja joka lintu viserteli

Jumalan voimasta ja kunniasta.

Mutta linnassa, jossa kaunis kuninkaantytär oli, oli kylmää kolkkoa ja

synkeätä. Kun hän hymyili isälleen oli hymyilykin kuin tähdenlento

talviyönä.

"Kyllä minä toivun", sanoi hän nyökäten ystävällisesti kuninkaalle,

"kyllä minä toivun päivemmällä! Älkää minusta huolehtiko, isä rakas...

Käräjiltä palatessanne olen terve taas."

Kuningas kohotti lempeällä väkivallalla hänen vaipunutta päätään

nähdäkseen hänen silmiinsä ja ne olivat kyyneleitä täynnä. Silloin

vanhus hymyili surumielisesti laskien hänen päänsä taasen alas.

"Tyttäreni, tyttäreni", sanoi hän, "sinä suret kuoliaaksi itsesi täällä

yksinäisyydessä isäsi luona!"

"Älkää puhuko noin, älkää puhuko noin, isä!" keskeytti neito

kiihkeästi. "Sillä te teette tuskani kaksinkertaiseksi!"

"Minulla on kuitenkin vielä ystäviä, joiden luona voit kuten

sisaresikin katsella maailmaa ja nauttia niitä iloja, joita ikäsi

vaatii. Enosi, jalo herra Kustaa Kaarlonpoika, tahi lankosi, herra

Eerik Eerikinpoika... niin, kummankin heidän luona voit aina löytää

kodin!"

"Voitteko te, isä luulla, että minulla olisi yhtäkään iloista hetkeä

tuolla maailmassa, enemmän kuin täälläkään sinun luonasi...? Voitteko

luulla, että minä jaksaisin kuulla tuon kammottavan arkkipiispan valtaa

ja kunniaa ylistettävän ja kehuttavan, ja teitä itseänne halvennettavan

ja moitittavan? Sitä ehkä monestakin tekisivät semmoiset, jotka kerran

ovat suudelleet kättänne teiltä saamansa hyväntyön palkaksi.

Luuletteko, että sydämeni sitä kestäisi? Eikö se vaan lisäisi

suruani?... Ei, ei, rakas isä, paljon, paljon mieluummin jään sinun

luoksesi... niin kauan kuin voin iloksi olla. Ehkei vaellukseni tässä

maailmassa tulekaan pitkäksi..."

Hän puhkesi itkemään, ja kuningas istuutui hänen viereensä

ikkunapenkille vetäen hänet luokseen ja puristaen häntä rintaansa

vasten.

"Itke, itke, lapsi", sanoi hän äänellä, jonka piti olla hyväilevä,

mutta joka oli sortunut hänen oman sisällisen liikutuksensa vuoksi, "se

keventää sydäntä!... Näen hyvin, että suret häntä, joka on voittanut

rakkautesi, ken hän lieneekin ja Jumala tietää, että minun puolestani

saatte kernaasti toisenne, kunhan hän vaan näyttää, että kilpimerkkinsä

on vanhaa aatelia..."

Vielä vuolaammin virtasivat neidon kyyneleet näiden sanain johdosta.

Hän risti lohduttomana käsiään helmassaan.

"Minusta näyttää", jatkoi kuningas, "että voit olla hyvässä toivossa,

rakas tyttäreni!... Puhuessamme viimeksi Tukholmassa tästä asiasta,

sanoit hänen sanoneen, ettei hän ole mikään kauppasaksa, vaikka hän

siltä näyttää... Siksi voit odottaa, tyttäreni...! Jos hän on kelpo

ritari, niin hän kyllä tulee! Eräs viisas mies opetti minulle kerran

tämän vanhan neuvon:

"Hupsu on, ken

yön hetket valvoo

ja huoliaan hautoo;

hän väsynyt on silloin,

kun aurinko nousee;

ja suru yhä jäytää."

Kuninkaan sanat ja vielä enemmän niistä ja hänen katseestaan huokuva

lämmin rakkaus vaikutti rauhoittavasti ja lohduttavasti neitoon. Hän

nousi ylös, ja mieto hymy ilmestyi hänen hienoille, täyteläisille

huulilleen.

"Meille on kuitenkin molemmille lohdutuksena onnettomuudessamme", sanoi

kuningas hetkisen kuluttua, "etteivät vihollisemme tunne oikeata

miestä, vaan luulevat häntä Iivari Akseliupojaksi... Heillä olisi vielä

yksi syy vahingoniloonsa, jos tietäisivät, että kauppasaksa on

voittanut Kaarlo-kuninkaan tyttären sydämen!"

"Mutta jos tuo kauppasaksa olisi juuri herra Iivari Akselinpoika!"

kuiskasi kuninkaantytär ajatuksissaan, ikäänkuin vaan itsekseen.

"Hänkö olisi...? Se ei voi olla mahdollista, tyttäreni!"

"Mitä sanoinkaan?" huudahti neito katsoen säikähtyneenä isäänsä.

"Sanoit, että hän voisi olla Iivari Akselinpoika... Mutta kuinka se

olisi mahdollista? Hänhän juuri tahtoi sinut ryöstää, siitähän ei ole

epäilystä, olethan itsekin siitä varma!"

"Niinpä, isä, mutta kun ajattelen sitä, niin näen sen kuin toisessa

valossa. Miehet, jotka ottivat minut kiinni metsässä, puhuivat

Iivari-herrasta enemmän, kuin heidän olisi tarvinnut. Minusta tuntuu,

että he tahtoivat sillä antaa minun oikein perinpohjin tietää olevansa

hänen lähettämiään. Mutta sitä he eivät luultavasti olisi tehneet,

jos..."

"Jos, tyttäreni... jos?"

"Jos he todella olisivat olleet hänen miehiään!"

"Ja mitä luulet sitten tämän johdosta?"

"Ryöstö voi olla vihollistesi toimeenpanema juoni, isä!"

"Vihollisteni... mitä tarkoitat, tyttäreni?"

"He ovat ehkä saaneet varmasti tietoonsa, mitä minä en tiennyt,

nimittäin kuka kauppasaksa oli. He ovat sitten käyttäneet sitä

hyväkseen ryöväyttämällä minut hänen nimessään ja pelastamalla minut

sitten omassa nimessään. Heille oli tietysti hyvin tärkeätä estää sinun

ja Iivari-herran suvun yhdistymistä!"

"Mutta eihän kirje, joka sai sinut lähtemään lähteelle metsään häntä

kohtaamaan, eihän se ollut kirjoitettu Iivari Akselinpojan nimessä?"

"Ne, jotka osasivat keksiä juonen ryöstää minut Iivari-herran nimessä,

osasivat myöskin arvata, etten olisi lähtenyt kartanosta, jos kirje

olisi ollut hänen nimessään kirjoitettu... He eivät luonnollisesti

tietäneet, oliko kauppasaksan nimi minulla tietona, mutta se oli heistä

välttämätöntä, että minä tulisin täydellisesti tietämään, kuka minut

ryösti."

Kuningas vaipui mietteihinsä, ja neito seurasi levottomuudella hänen

kasvojensa vaihtelevia ilmeitä.

"Saatat olla oikeassa!" sanoi Kaarlo vihdoin, "saatat olla oikeassa...

kauppasaksa olikin ehkä herra Iivari Akselinpoika!"

"Jos se todella oli hän, rakas isäni?"

Kuningas viivytteli vastausta. Hän ajatteli, kuinka oli hyljännyt

Iivari-herran kosinnan ja siten auttamatta sysännyt luotaan koko hänen

mahtavan ja vaikuttavan sukunsa. Mutta hänellä ei ollut keinoja

tytärtään lohduttaakseen. Sillä Iivari-herra ei suinkaan enää

milloinkaan tulisi kosimaan hänen tytärtään, jos hän ja kauppasaksa

todella olivat sama henkilö. Senvuoksi mietiskeli kuningas, miten saisi

näytetyksi tyttärensä ajatusjuoksun mahdottomaksi kääntääkseen siten

asian sekä hänelle että itselleen parhaaseen päin.

Silloin avattiin ovi, ja Klaus Lang astui huoneeseen.

"Eräs ritari tulee ratsain linnaan!" sanoi hän. "Ja elleivät silmäni

petä, on se Niilo Sture... Niitä oli kaksi, kun huomasin tornin

huipulta niiden tulevan kaukaisuudessa. Toista en tunne. Hän jäi kirkon

tuolle puolen ja hän on luultavasti ritarin palvelija, sillä olin

näkevinäni matkakapineita hänen selkänsä takana hevosen selässä."

Kuninkaan poski kävi ensin valkeaksi ja sitten punaiseksi, kun hän

kuuli päällysmiehen sanat. Hän istui kädet polviin nojaten ja katseli

hetkisen suoraan eteensä.

"Niilo Sture, sanot... Niilo Stureko?" toisteli hän itsekseen.

Sitten hän nousi seisomaan koko pituuteensa, ja sai kerrassaan ankaran,

milteipä tylyn ilmeen kasvoilleen. Hän oli taasen kuningas koko

olennoltaan.

"Laske ritari linnaan, ja tuo hänet minun luokseni!" sanoi hän Klaus

Langille. Hän oli nyt ryhdiltään sellainen kuin olisi ollut Tukholman

linnan suuressa salissa, ympärillään ritarinsa ja kaikki rikkauden ja

persoonallisen etevämmyyden loisto.

Mutta Magdalena-neiti hyppäsi ylös ja tarttui hänen käteensä katsoen

niin rukoilevasti ja levottomasti häneen, että koko kuninkaallinen

ylhäisyys ja ankaruus katosi hänestä melkein nopeammin kuin se oli

tullut, ja hyvä hymyily ilmestyi taasen hänen huulilleen.

"Avaa linnan portit, Klaus", sanoi hän silloin, "Niilo Sture on minulle

sydämestä rakas... Minä vanha hupsu", lisäsi hän päätään pudistaen.

"Aina palaavat entiset asiat mieleeni... nyt se on mennyttä!"

"Minä tiedän, että te kuitenkin sitä ajattelette, isä", lausui neito.

"Eräänä päivänä äsken näin teidän istuvan ajatuksissanne ja katselevan

surumielissänne vuonolle, kuten minä nyt istuin, ja silloin kuulin

teidän puhuvan Fågelvikista ja vanhasta Erlandista. Menin silloin

pöydän ohi hiipiäkseni teidän luoksenne, kuten muistatte, ja silloin

luin..."

"Mitä luit...?" kysyi kuningas hieman tyytymätönnä.

"Luin mitä te olitte juuri kirjoittanut:

"Ma Fågelvikin herrana

rikas olin kyllin, ja mahtava,

vaan kuninkaaksi kun tulin Ruotsin maan,

yhä onnea nurjaa kantaa saan."

"Ne ovat Erland-vanhuksen sanat", virkkoi kuningas, "ne ovat tuon

rakkaan ukon sanat puoleksi; jälkipuolta, tuota katkeraa totuutta

nykyisestä tilastani, ei hän voinut koskaan ajatellakaan, vielä

vähemmin sitä lausua... Onko toista niin köyhää nyt Ruotsin

valtakunnassa kuin minä!"

Hän risti kätensä, ja silmänsä tuijottivat kankeasti lattiaan. Mutta

neito hyväili häntä hellästi, josta hän tuli entiselleen taas.

"Köyhä kullasta, isä", sanoi hän, "niin olette, mutta sitä rikkaampi

olette sydämenne puolesta!"

Nyt aukesi ovi, ja Niilo Sturen jalo vartalo ilmestyi kynnykselle. Hän

heitti surumielisen, puoleksi kysyvän katseen kuninkaaseen, joka teki

häneen omituisen vaikutuksen. Kuninkaan yllä oli kulunut nuttu

haalistuneine kultaompeluksineen, mutta sitä tulija tuskin huomasikaan.

Hän jäi katsomaan vaikeitten hapsien ympäröimiä kasvoja, joiden

miehekkään kauniita piirteitä hän oli niin monesti ihaillut. Niiden

vaikutus oli sellainen, että hän olisi tahtonut siitä päästä.

Mutta kuninkaalta unhottui nyt liikutuksen hetkellä kaikki sen

ajatuksen tieltä, että vieraanaan oli nyt tämä ritari, vieraanaan juuri

nyt, kun hätä ja köyhyys karkoitti kaikki hänen luotaan. Hän kokosi

salaman nopeudella kaikki valonsäteet, jotka olivat näinä vuosina

aika ajoin hänen mieleensä muistuneet Niilo Sturesta, ja näiden

keräytyneessä valossa unhotti hän kaiken muun nähdessään edessään

Ruotsin jaloimman, todella jaloimman ritarin.

"Tulit siis kuitenkin vihdoin, Niilo, sukulaisesi, vanhan kuninkaan

luokse!" huudahti hän avaten sylinsä Niilolle.

Tämä riensi hänen luokseen, ja kyyneleet valahtivat hänen silmistään.

"Jumala suokoon sinulle kaikkea sitä hyvää, jota ansaitset, Niilo!"

sanoi kuningas vihdoin vetäen hänet mukaansa seinään kiinnitetylle

penkille.

Niilo tervehti huomaavasti kuninkaantytärtä, joka punastui kuin ruusu

tuon uljaan ritarin edessä, jonka kartanosta hänet oli ryöstetty

tavalla, josta pahoilla kielillä olisi ollut kylläkin kertomista.

Mutta ritarin mielessä oli nähtävästi aivan toisia ajatuksia.

"Suokoon Jumala, Kaarlo-kuningas", sanoi hän, "että olisin voinut

kohdata teidät, kuten halusin; silloin olisitte ehkä säästynyt

paljosta, jota olette nyt saanut kärsiä... Mutta tiimalasi ei ole vielä

loppuun juossut, ja vieläkin voi tapahtua paljon, jota nykyiset

valtijaat eivät aavista..."

Ritarin luja ja varma ääni sai kuninkaan katsahtamaan ihmetyksellä

häneen.

"Mitä tarkoitat, Niilo?" kysyi hän.

"Tarkoitukseni on, Kaarlo-kuningas, että te olette vielä kerran kantava

Ruotsin valtakunnan kruunua ja valtikkaa!"

Kuningas hymyili päätään pudistaen.

"Liian myöhään, liian myöhään, Niilo Sture... Kaarlo Knuutinpoika ei

ole enää sama kuin ennen, nyt on hänen voimansa murtunut, hän ei halua

nyt muuta kuin rauhaa ja lepoa."

"Älkäämme sanoko niin", vastasi Niilo, "älkäämme sanoko niin,

kuningas... Kuten asiat nyt ovat valtakunnassa, eivät ne saa sikseen

jäädä. Kauan, liian kauan olen vitkastellut miekkaan tarttuakseni,

mutta nyt kun sen teen, leimutkoon sen väike yli koko Ruotsin maan! Ja

teidän nimessänne siihen nyt tartutaan, Kaarlo-kuningas, sitä ette

kieltäne. Puhuakseni kanssanne tästä, ja kysyäkseni teiltä sitä olen

pannut henkeni alttiiksi, kuningas..."

"Et ole pannut sitä ensi kertaa puolestani alttiiksi, Niilo!" keskeytti

kuningas ja käänsi pois kasvonsa, joille tuli syvä, surullinen, miltei

arka ilme.

Mutta kuningas oli nyt joko niin tunteidensa vallassa, tahi hän tahtoi

pudistaa jonkun vanhan muiston mielestään, hän heitti taasen

kysymyksen, joka johti pääasiasta pois.

"Tuletteko suoraan Ruotsista, Niilo?" kysyi hän.

"Tulen Gotlannista!" vastasi Niilo. "Näyttää kuin tuulet ja ilmat

olisivat liittyneet yhteen estääkseen minua tulemasta kuninkaan luo...

Sillä Ruotsista lähteissämme kohtasi meitä sellainen myrsky, etten ole

mointa nähnyt siitä, kuin purjehdin Eerik-kuninkaan laivalla Visbystä

Söderköpingiin... Laivani hyppi kuin pallo aalloilla, kunnes se

kokonaan musertui wendiläisiä riuttoja vasten... Stralsundissa sain

maata viikko viikolta, ennenkuin sain erään laivurin ottamaan minut

miehineni laivalleen. Ja tuskin olimme tulleet hänen laivallaan

merelle, niin se rupesi vuotamaan, joten pääsimme hädintuskin

Visbyhyn."

"Ja nyt tulette sieltä... missä miehenne siis ovat, sukulaiseni?

Sanottiin, että muassanne oli vaan yksi Raseporia lähestyessänne."

"Mieheni jätin Turkuun."

"Turkuun?" kysyi kuningas, "sitten olette tavannut herra Eerik

Akselinpojan?"

"Niin olen!... ja luulen voivani vakuuttaa, että saatte lukea hänet

ystäviinne."

"Tunteeko tämä Eerik-herra siis, missä asioissa olette nyt tullut

luokseni, Niilo?"

"Luulen saavani vastata tähän, että hän ei sitä tunne, Kaarlo-kuningas,

mutta sitävastoin luulen katsoneeni hänen lävitseen!"

"Mitä arvelet siis hänestä?"

"Akselinpoikain ajatukset lentävät korkealle, Kaarlo-kuningas...

Elleivät he tähtääkään kruunua, jota te olette kantanut ja vielä

tulette kantamaan, niin aikovat he kuitenkin nousta Ruotsin valtakunnan

johtajiksi... enempää en tiedä, mutta siitä ymmärrätte, että heidän

täytyy olla arkkipiispan vihollisia, yhtä varmaan kuin he ovat

Kristian-kuninkaan vihollisia, ja siksi täytyy heidän olla teidän

ystäviänne."

"Minun ystäviäni..." matki kuningas, mutta hiljaa ja vapisevalla

äänellä.

"Niin, Kaarlo-kuningas, sen sanon... Heidän täytyy olla teidän

ystäviänne tai niiksi tulla, sillä päämääräänsä eivät he koskaan muuten

saavuta!... Eivätkä he saavuta sitä sittenkään!"

"Kuinka, Niilo... mikseivät he sitä saavuttaisi?"

"Koska teillä on toinen ystävä, joka on heitä mahtavampi!"

"Kuka se ystäväni on?"

"Ruotsin rahvas!"

Kuninkaan kasvot kävivät ennemmin huolekkaiksi kuin iloisiksi ritarin

puhuessa näitä voiman ja lohdutuksen sanoja. Tämä lyhyt aika joka oli

kulunut siitä kuin hän läksi toisen kerran Ruotsista, tai paremmin,

kuin hän jätti Tukholman katkeran vihamiehensä arkkipiispan käsiin, oli

ollut niin huolia, suruja ja kaikenlaisia vastoinkäymisiä täynnä, että

hänen entisestä jäntevyydestään oli jäännöskin kadonnut. Suuri olikin

ero hänen ensimmäisen ja toisen vallasta karkoituksensa välillä. Hän

oli kuitenkin Danzigiin lähteissään Pohjolan rikkain mies. Ja nyt

lähtiessään Tukholmasta syrjäiseen Raseporiin oli hän sellainen, kuten

kerran itse valittaen kirjoitti eräänä kaihon hetkenä:

"... onnea nurjaa kantaa saan."

Ja köyhyys...! Se olikin ehkä juuri se terävä hammas, joka jäyti rikki

Kaarlo Knuutinpojan viimeisetkin hengenvoimat. Se ei tapahtunut

niinkään senvuoksi, että hänen heikkoutenaan olisi ollut rikkaana

oleminen, vaan senvuoksi, että tieto köyhyydestään tuli hänelle niin

äkkiä. Se oli kuin linnan maahan kukistuminen, juuri kuin hän oli ollut

aikeissa rakentaa vanhoille muureille uuden tornin.

Nyt oli vanha kuningas neuvotonna. Hän uskalsi tuskin kuunnella Niilo

Sturen rohkeata puhetta. Hän ajatteli, mitä kaikkea vihollisensa

voisivat ja uskaltaisivat tehdä häntä vastaan hänen voimattomuutensa

aikana, ja silloin hän pakeni minkä voi vaaran tieltä. Oli kuin hän ei

olisi uskaltanut ajatella kruunua, jonka tähden hänkin oli pannut niin

paljon alttiiksi. Nyt kohosivat hänen mieleensä kummituksina entisyyden

muistot, synkkinä, uhkaavina, pelottavina ja kylminä. Hän muisti Eerik

Puken, hän muisti Broder Sveninpojan... olihan yksin se jalo ritarikin,

joka hänelle nyt puhui, elävänä muistutuksena hänen horjuvaisuudestaan

ja raukkamaisuudestaan. Tieto siitä, mitä mahtava voi jos tahtoo,

täytti hänet pelolla, josta hän ei voinut vapautua, ja samalla hän

tunsi vuorenraskaana sydämessään syytöksiä sen veren tähden, jonka

vuodattamisen hän kuitenkin olisi voinut estää. Hänen toimintatarmonsa

oli murtunut.

Senvuoksi tarttui kuningas Niilon käteen pyytäen häntä tulemaan

katsomaan paikkaa, johon oli päättänyt rakentaa linnanpuutarhan

vastedes. Hän oli siitä saavinaan sopivan aiheen kääntää mielen pois

vaarallisesta kuninkaankruunusta ja rupesi puhumaan tyttärestään. Tämä

jäi huoneeseen ja seurasi menevää ritaria katseillaan, ikäänkuin Niilon

läsnäolo olisi valanut uutta voimaa ja uutta rohkeutta hänen

olemukseensa.