X.

Arkkipiispan sanansaattaja.

Oli kulunut jo hyvä pala iltapäivää Niilo Suren saapuessa majataloonsa.

Juuri porttia lähestyessään kohtasi hän Hollingerin, joka saapui

vastaiselta taholta ja näytti tulevan tavallista iloisemmaksi

tavatessaan herransa.

"Nyt olen sen keksinyt!" sanoi hän hyvin varman näköisenä.

"Minkä?" kysyi Niilo.

"Hän se oli... minä tunsin hänet heti; minulla on oikeat haukansilmät."

"Kenestä puhut, hyväseni?"

"Gummesta, Hammarstadin Briita-rouvan hovimestarista, hänestä, jonka

näimme menevän torin yli, kun kuningas oli lopettanut puheensa ja kansa

rupesi vetäytymään torilta laivasillalle päin."

"No, mitäs siitä sitten, mitä hänestä huolit, Hollinger?"

"Sitä vaan, jota joka ihminen tekee käärmeen nähdessään... polkea sen

kuoliaaksi!"

"Herran tähden poika... jos sinulla on jotakin häntä syyttääksesi, niin

tulee sen tapahtua lain mukaan, jos pidät palveluksessani pysymistä

jonkun arvoisena... Mutta sanoppa nyt, mitä mies on tehnyt, kun olet

hänelle niin kiukuissasi?"

"Se ei koske minua, vaan isääni, joka palveli kuninkaan kartanossa ja

sitä ennen marskin luona... Muistattehan sen ajan, herra Niilo, jolloin

ensiksi opitte minut tuntemaan, kun olin Hirvellä peränpitäjänä ja

annoin sen hypätä syrjään Kristofer-kuninkaan raskaan aluksen tieltä...

Sinä yönä, kun olimme eileisin jättäneet kauppalaivan, jossa ritari ja

neidot olivat, Musta Joutsen oli sen nimi... muistanette sen herra

Niilo... sinä yönä huusi perää pitävä mies minut luokseen pyytäen minua

sijaansa, minkä teinkin, sillä kuulin hyvin, että se oli vitaliveljes.

Hän hinasi itsensä laivasta mereen ja ui maalle erään vanhan

vitaliveljen luo, joka asui yksinäisellä saarella siinä. Mutta sitä

ennen hän sanoi, missä tapaisin isäni, jota en ollut nähnyt moneen

Herran vuoteen. Hän sanoi hänen olevan marskin luona, joka oli silloin

tullut Turusta Tukholmaan kuninkaan käskystä."

Niilo oli jo useita kertoja aikonut keskeyttää miestä, mutta hänen

kertomuksessaan oli niin paljon, mikä selitti kohtia, jotka olivat

hänelle itselleen hämäröitä, vaikka viheriä ritari olikin kuollessaan

yleisesti valaissut näitä asioita, jonkavuoksi Niilo antoi hänen

jatkaa.

"Tulin heti maihin tultuamme teidän luoksenne ja pyysin päästä

Tord-herran ja teidän mukananne Tukholmaan... sen te lienette

unhottanut, vaikka se on jäänyt minun muistiini... En tiennyt, että

isäni oli niin lähellä minua, kuin hän oli; hän oli ollut peränpitäjänä

Tord-herran laivalla. Minä tulin sitten Tukholmaan ja pääsin marskin

palvelukseen. Vähän ajan kuluttua tuli isänikin, ja sitten me olimme

yhdessä, kunnes hän seilasi sitä hyvää tietä, joka vie meitä tästä

elämästä pois... Mutta siitä en nyt aikonut puhua..."

"Ei, etpä suinkaan... mutta perämies, joka meni siihen saareen...?"

"Oli viheriä ritari; luulin, että te sen tiesitte, vaikken minä itse

saanut sitä tietää, ennenkuin rupesin eri seikkoja kokoomaan yhteen ja

vertaamaan toisiinsa nyt hänen kuoltuaan. Hänellä oli kummallinen taito

tehdä itsensä tuntemattomaksi. Näin usein valkean viitan käyvän isäni

luona, sillä isäni oli enemmän ritarin kuin marskin asemies, tämän

kuninkaaksikin tultua, mutta en koskaan tuntenut häntä siksi nauravaksi

herraksi, jonka omituisuuksille koko maailma hymyili. Mutta jos

voisitte arvata, millainen valta hänellä oli isäni yli! En tiedä

mitään, jota isäni ei olisi tehnyt, jos ritari olisi käskenyt... he

olivatkin yhdessä kulkeneet koko maailman läpi, sekä kristityissä että

pakanamaissa."

"Nyt tiedän, että hän oli se mies, Jumala hänen sieluaan armahtakoon,

joka minua auttoi sekä Hirvellä että monessa muussa tilaisuudessa",

virkkoi Niilo. "Mutta kerro minulle enemmän hänestä ja isästäsi!"

"Niin, te käsitätte hyvin, että minussakin syntyi häntä kohtaan sama

kunnioitus kuin isälläni oli, ja kuollessaan vannotti isäni minulla

kalliin valan, että kaikissa tottelisin valkeata miestä... Siksi, herra

Niilo, täytyi minun auttaa häntä estämään kuninkaan viestin saapumista

Penningebyhyn, vaikka se kirvelti sydäntäni ja sai minut tuhannesti

kyselemään itseltäni, olisiko isäni tuossa tapauksessa vaatinut minun

täyttämään hänen käskyänsä."

"Minua ihmetyttää kuitenkin, Hollinger, ettet koskaan näinä monina

vuosina havainnut, että valkea ja viheriä olivat sama henkilö."

"Jos olisin joskuskin nähnyt hänestä muuta kuin silmät, olisin ehkä sen

huomannut, mutta samoin pää käärittynä kuin Hirvelläkin oli hän aina

isäni luokse tullessaan, kun minä olin läsnä. Näinpä pari kertaa,

tullessani odottamatta heidän luokseen, että hän häthätää kääräisi

verhon kasvoilleen..."

"Isäsi tunsi hänet siis perinpohjin?"

"Niin hän tunsi... mutta minulle hän kertoi, että ritari oli joskus

antanut ritarikuntalupauksen tai ollut sen antamaisillaan, mutta ei

ollut katsonut voivansa pitää sitä, kuten ritarikuntalaisen tulee, ja

oli siksi luopunut siitä. Hän oli kuitenkin antanut lupauksen, jonka

hän piti yhtä pyhänä, ja sen merkkinä piti hän valkeata ritariviittaa,

vaikka ilman punaista ristiä."

"Jumala suokoon hänelle iloa taivaassa!" sanoi Niilo tehden hartaasti

ristinmerkin, ja Hollinger teki samoin. Sitten Niilo lisäsi, "minulle

hän oli uskollinen ystävä!"

"Se hän oli täysimmässä määrässä", sanoi Hollinger, "sen kyllä tiedän,

koska kuletin monta teitä koskevaa salaista viestiä häneltä isälleni ja

päinvastoin. Kaarlo-kuningasta ja hänen kuningatartaan hän myöskin

hyvin helli, ja yleensä hän rakasti kaikkea hyvää ja puhdasta yhtä

paljon kuin hän vihasi kaikkea saastaista ja pahaa. Siksi hän oli

kerran iskemäisillään mujuksi sen miehen, jonka minä tänä päivänä

näin..."

"Gummenko?"

"Niin, Briita Olavintyttären palvelijan... Kun marski oli tullut

kuninkaaksi, ja te olitte meidän suruksemme hänestä erotettuna, tuli

Gumme eräänä päivänä isäni luo... ja hänen asiansa oli sellainen, ettei

hän eikä kukaan muukaan voinut arvata siinä petosta piilevän. Isäni oli

nuoruudessaan oppinut vaskeen ja muihin metalleihin piirtämisen taitoa.

Hän oli kuitenkin pian jättänyt sen ammatin, koska halusi merille. Pian

hän tulikin sitten niiden lukemattomien merirosvojen joukkoon, joita

silloin parveili kaikilla merillä näiden valtakuntain vaiheella. Hän

oli kuitenkin säilyttänyt piirustustaitonsa ja istui monta hetkeä,

joina olisi voinut istua toveriensa kanssa iloisessa seurassa,

piirrustin kädessään ja uurteli kauniita koristuksia, kukkia ja eläimiä

ja nimiä aseille tai muille arvo-esineille. Mistä Gumme oli saanut

korviinsa tämän isäni taidon, en tiedä, luultavasti sattumalta vaan, ja

niinpä hän astui eräänä päivänä linnantupaan ja pyysi puhutella

isääni."

"Sanot häntä Briita-rouvan palvelijaksi... oliko hän jo silloin hänen

palveluksessaan?"

"Brodden tietojen mukaan oli hän silloin hänen isänsä, Olavi-herran

palveluksessa. Hän kuletteli salaisia viestejä hänen ja hänen

tyttärensä välillä. Sellaisella matkalla näki Broddekin hänet

Hammarstadissa, palatessaan vankeudestaan Nyköpingin linnasta, silloin

kun hän kohtasi teidätkin, kuten muistatte."

"Sen ajan muistan hyvin... no, Gumme tuli isäsi luo linnantupaan?"

"Niin, ja hän osasi siinä puhella sinne ja tänne ja sai isän suostumaan

lopulta kaivertamaan herra Erengisle Niilonpojan sinetin... Gumme oli

muka lähetetty viemään sitä Erengisle-herralta Briita-rouvalle ja oli

sen tiellä hukannut, josta nyt oli aivan epätoivoissaan, ja kun hän

tiesi, isäni voi häntä auttaa, jos vaan tahtoi, niin pyysi hän nyt

sitä..."

"Tuo käärme!"

"Niin, sanokaa muuta, herra Niilo... Mutta te ette tiedä vielä

kaikkea."

Hollingerin kasvot osoittivat mitä syvintä tuskaa.

"Gumme sai sitten sinetin käsiinsä?" kysyi Niilo.

"Niin, ja vielä toisenkin, jonka sama Gumme nimenomaan tilasi

Erengisle-herraa varten."

"Se nyt ei kaiketi niin vaarallista ollut kuitenkaan."

"Ei, ei muuta, kuin että se herätti isässäni epäluuloja, jotka hän

ilmaisi viheriälle ritarille..."

"Epäluuloja, kuinka niin, Hollinger?"

"Niin, nähkääs, herra Niilo... Erengisle-herra tilasi nimittäin herra

Tapani Ulfinpojan sinetin, mutta se piti tapahtuman niin salaa, että

isänikin piti luvata tehdä sitä työtä ainoastaan öisin."

"Ja sitten...?"

"Sitten sai viheriä ritari tietoa konnanjuonesta, jota valmistettiin,

ja silloin isäni kieltäytyi sitä tekemästä, eikä Tapani Ulfinpojan

sinetin teosta tullutkaan siis mitään."

"Mitä viheriä ritari sitten sai tietoonsa?"

"Että Briita-rouva käytti herransa ja miehensä sinettiä tämän

tietämättä omiin juoniinsa, ja että hänellä oli useiden muidenkin

miesten sinettejä, joita hän käytti tarpeen mukaan, sillä hän on ahne

nainen, tuo Olavi väärintekijän tytär, Jumala hänen sieluaan

armahtakoon, sillä hänkin, tuo mahtava herra, on nyt kuollut!"

"Kuollut, sanot... Visborgin herra, Olavi Akselinpoika?"

"Niin kerrotaan, olen kuullut sen eräältä Briita-rouvan omalta

palvelijalta... hän on kuollut aivan äskettäin."

Se oli tärkeä uutinen. Jos se oli totta, vaikuttaisi se suuresti

valtasuhteisiin maassa, erittäinkin mitä Kaarlo-kuninkaaseen tulee.

Sillä nyt tulisivat Akselinpojat vielä lähempiin tekemisiin hänen

kanssaan kuin tähän asti. Heidän suhteensa Kristian-kuninkaaseen tulisi

myöskin toiseksi, ja se muuttaisi epäilemättä melkoisesti heidän

menettelytapaansa sekä karkoitettua kuningasta että arkkipiispa Jönsiä

kohtaan.

Niilo ei antanut tämän tiedon kuitenkaan johtaa mieltään asiasta, jota

nyt ajatuksissaan hautoi ja joka myöskin sangen paljon koski

edellistäkin. Sillä herra Akseli Pietarinpojan suvun kaikki jäsenet

olivat siksi läheisesti toisistaan riippuvia etuihin ja vaurioihin

nähden, että Briita-rouvan sinetinväärennyksistä voi tulla hyvä ja

terävä ase heidän ylöspäin pyrkivää mahtiansa vastaan, jos he

rupeisivat esiintymään vihamielisinä Ruotsin valtakuntaa vastaan.

"Isäsi ei siis enää tehnyt niitä töitä Briita-rouvalle?" kysyi Niilo

senvuoksi.

"Jumala paratkoon, Niilo-herra!" huudahti Hollinger pannen molemmat

kätensä silmäinsä eteen ja nyyhkyttäen äänekkäästi. Häntä liikutti

niin, mitä hänen nyt piti kertoa.

"Sepä oli kummaa, Hollinger... miten se on mahdollista?"

"Olen varma, että se sinetti, joka Kaarlo-kuninkaan täytyi tänään

tunnustaa omakseen, oli väärennetty!" änkytti Hollinger.

"Ja se oli isäsi tekemä?"

"Niin, herra... En voi muuta uskoa!"

Miehen suru oli niin suuri, ettei Niilolla ollut sydäntä lausua edes

kummastustaan. Hän oli vaiti, ja vasta kun Hollinger oli jonkunverran

tyyntynyt, lisäsi hän:

"Saatte kuitenkin olla varma siitä, että isäni todella luuli silloin

tekevänsä kuninkaalle työtä... Niin, se oli tilattu kuningasta varten;

tilauksen oli tehnyt herra Jost von Bardenvleth, että isäni oli hyvässä

uskossa tekevänsä rehellistä ja kunniallista työtä. Tosin hän hiukan

ihmetteli, että tämäkin ritari tahtoi lahjoittaa kuninkaalle sinetin,

kuten Erengisle-herrakin muka oli aikonut Tapani Ulfinpojalle

lahjoittaa... mutta isäni sanoi voivansa joskus kysäistä kuninkaalta

itseltään, miten sinetin laita oli, joten kuningas ja hän voisivat

ottaa asian selville, jos se petosta olisi."

"Entä viheriä ritari... eikö isäsi saanut tilaisuutta häntä puhutella?"

"Viheriä ritari ei ollut silloin saatavilla, herra Niilo... Se tapahtui

silloin, kun Tord-herra oli Länsigöötanmaassa valtaamassa Axevallaa ja

pistämässä Ture-herran Varnhemiin; ja nyt voinkin ymmärtää, mikä

silloin jäi minulle arvoitukseksi... viheriä ritari seurasi silloin

teitä. Hän oli varmaan sama munkki, joka tuli yöllä Varnhemista

pelastamaan arvoisaa neitoa, josta sittemmin tuli Tord-herran rouva..."

"Niin, niin, olet oikeassa", virkkoi Niilo huoahtaen, "muistot

viheriästä ritarista ovat todellakin kuin kukat siroteltuina menneiden

tapahtumain joukkoon!"

"Kuten sanotte, herra, ja pyhimykset suokoot, että hän olisi ollut

täällä Tukholmassa siihen aikaan... silloin olisi isänikin saanut

vaeltaa muutamia vuosia kauemmin tässä maailmassa!"

Hollingerin katkera suru muuttui nyt äkkiä vihan purkaukseksi, joka

herätti Niilossa suurta kummastusta.

"Pahaa seuraa usein vieläkin pahempaa, Hollinger", sanoi hän, "oliko

niin laita kuninkaan sinettijutunkin?"

"Olipa niinkin, herra Niilo... isäni murhattiin... murhattiin samana

yönä, jona hän sai kuninkaan sinetin valmiiksi!"

"Ja murhamies?"

"Häntä ei saatu ilmi, ja kuninkaan sinetti hävisi... Te ette voi

muistaa, että minut lähetettiin siihen aikaan sanaa viemään

Tord-herralta kuninkaalle... Tultuani tänne Tukholmaan oli isäni

ruumiina. Epäilin kohta Jost-herraa, ja Jumala ja Jumalan äiti antakoot

minulle anteeksi riemun, jota tunsin tietäessäni, että juuri minun

miekkani kaatoi sen kavalan konnan silloin yöllisessä tappelussa

Axevallan edustalla."

"Murhaaja tai ei, niin miekkasi teki siinä hyvän palveluksen,

Hollinger... En kuitenkaan oikein usko, että Jost von Bardenvleth oli

isäsi murhaaja, mikäli olet itse kertonut ja mikäli olemme asian

jälille tulleet."

"Kuten sanotte, Niilo-herra... olen tänä päivänä tullut toisiin

ajatuksiin, ja siksi voittekin ymmärtää kiukunpuuskani tuota mustaa

koiraa kohtaan, joka on Briita-rouvan palveluksessa... Ja isäni muiston

kautta vannon, etten enää tahdo olla teidän, ritareista uljaimman

palveluksessa, ellen saata tätä asiaa valkeuteen, tehden sillä

entiselle herralleni, Kaarlo-kuninkaalle palveluksen, samalla kuin

kostan isäni puolesta!"

"Tuosta puheesta minä pidän, Hollinger... niin tahdonkin asemieheni

toimivan. Anna lain tuomita!"

Tämä nyt ei tosin ollutkaan aivan Hollingerin mielen mukaista. Sillä

hän oli saanut käsityksensä oikeasta ja väärästä ja siitä, että kosto

oli ei ainoastaan oikeutettu vaan vielä kunniakaskin, oleskellessaan

hurjain merirosvojen joukossa. He pitivät nimittäin yhä vieläkin --

joitakuita poikkeuksia löytyi -- siitä kiinni, että olivat kaikkein

vihollisia, mutta, kuten mielellään sanoivat, Jumalan ystäviä. Hän

antoi kuitenkin herransa mielipiteen määrätä sekä siitä syystä, että

tiesi tämän harrastavan hänen todellista parastaan, että

pääasiallisesti siitä syystä, että rakasti Niilo Sturea koko

sielustaan, kuten kaikki muutkin, jotka tulivat lähempiin tekemisiin

tämän ritarin kanssa.

"Meillä ei ole kuitenkaan vielä mitään todistuksia käsissämme", lisäsi

Niilo hetkisen perästä.

"Mutta jos te minua autatte, Niilo-herra, niin en lepää ennenkuin olen

niitä hankkinut?" sanoi Hollinger innolla. "En vielä tiedä, miten se

oikein on tapahtuva, mutta sen tiedän jo, kuinka alotan..."

"Kuinka alotat sitten?"

"Purjehtiessaan vihamielisissä saaristoissa tai odottaessaan vihollista

avoimella merellä pitää vitalilaiva tarkkaa vartiota... Niin minäkin

aion tehdä. Teidän langollanne, Tord-herralla oli muiden talojen muassa

muuan pieni kartano lähellä Hammarstadia... Sen otan mastokorikseni, ja

olkaa varma, että huolellisesti vartioin..."

"Se käy helposti laatuun... talo kuuluu nyt Tord-herran leskelle,

Iliana-rovalle..."

"Ja on aivan Briita-rouvan nenän edessä... Ellei sukulaisuus olisi

ollut estämässä, niin luulen, että hän olisi jo aikoja sitte

juonitellut talon Iliana-rouvalta itselleen", lausui Hollinger, täynnä

iloa siitä, että herransa oli hyväksynyt hänen ehdotuksensa.

"Mutta mitä sinä asemiehenäni luulet voivasi muuta toimittaa niin

varovaisia ihmisiä kohtaan, kuin Briita-rouva ja hänen hovimestarinsa

ovat, kuin pitää heitä silmällä?" kysyi Niilo.

"Siinäpä solmu juuri onkin, herra Niilo... Kuka sen on sanonut, että

minä sinne tulen teidän asemiehenänne?... Ei, ei niin! Minulla on

toinen neuvo.... Minä menen sinne Iliana-rouvan voutina... Niin se

pitää tehdä, herra Niilo! Vouti on nuori mies, eräs Tord-herran

miehiä... Nyt voitte pyytää Iliana-rouvalta häntä johonkin tehtävään

palveluksessanne, sitä hän ei kiellä, ja sitten ehdottakaa minut sinne

tilalle lähetettäväksi... Saatuani asiat valmiiksi, voimme taasen

vaihtaa... Voudiksi tahdon päästä taloon, ainoastaan silloin voin tehdä

kuten tahdon ja kuten aikeeni vaativat."

Niilo harkitsi tarkasti miehen sanoja.

"Lienetpä oikein ajatellut", lausui hän sitten, "ja heti Penningebyhyn

tultuamme harkitsemme tätä asiaa yhdessä Brodden kanssa... Tällä kertaa

ei meillä olekaan enää mitään tekemistä Tukholmassa; huomenna lähdemme

täältä... Olen yhtä innokas kuin sinäkin saamaan tämän asian selville

ja jos mahdollista helpottamaan kuninkaan rasitettua tilaa."

Siihen loppui heidän keskustelunsa, ja Niilo lähetti Hollingerin

Harmaaveljesluostariin noutamaan kuninkaan kanslerilta noita

kallisarvoisia muistiinpanoja. Hänen poissa ollessaan tulivat Brodde ja

Erkki, joille Niilo ilmoitti päättäneensä lähteä huomisiin

Penningebyhyn. Miehet tiesivät kertoa yhtä ja toista linnasta,

erittäinkin niistä uhkeista pidoista, jotka Ture herra oli valmistanut

arkkipiispalle.

"Ja teidän tarvitsee nyt tuskin pelätä mitään vainoa arkkipiispan

puolelta, herra Niilo", sanoi Brodde sitten, "siitä päättäen mitä

kuulin seisoessani muiden herraspalvelijain joukossa."

"Hauskaa kuulla", vastasi Niilo, "samaa voin tuskin sanoa omasta

puolestani hänen suhteensa."

"Sen kertoi eräs arkkipiispan asepojista", jatkoi Brodde, "hän tuli

kotvaseksi seisomaan aivan lähelle minua, ja silloin tuli hänen

luokseen toinen poika, joka kertoi nauraen, että David-herra ja

arkkipiispa olivat puhelleet teistä. David-herra oli varoittanut

arkkipiispaa kehottaen häntä ottamaan teidät pian huostaansa... Toinen

pojista kysyi silloin, mitä siinä oli nauramista, niin poika kertoi

vielä arkkipiispan sanoneen nauraen veljelleen: 'turvetta, jonka yli

voimme astua, emme huoli tieltä raivata!'"

"Hm... sattuu kuitenkin väliin käymään", lausui Niilo, "kuten vanha

sananlasku sanoo, että nimittäin suuretkin vaunut kaatuvat, jos tielle

sattuu turve, jonka alla on multaa. Kukapa tietää kuinka siinä

oikeastaan käypi, kun mahtava Jöns-arkkipiispa ja minä kohtaamme

toisemme?"

"Sitäpaitsi on minulla täällä eräs kapine, oli arkkipiispa vielä

lausunut veljelleen kaulaansa viitaten, joka takaa menestyksen."

Niilo katsahti ylös, ikäänkuin aivan uusi ajatus olisi hänen mieleensä

juolahtanut: mutta samassa hän taasen laski katseensa, ikäänkuin pitäen

ajatusta mahdottomana, ja hieno hymy ilmestyi hänen huulilleen.

"Ja pitopöydässä oli hän aivan sen näköinen", jatkoi Brodde,

"kuin hän olisi nyt kuningas Ruotsin maassa ja pöydässä olevat

iloiset herrat puhuivat valtakunnan linnoista ja lääneistään kuin

yksityisomaisuudestaan ikään. Jumala paratkoon, herra Niilo, minä

pelkään nyt, että viimeinen villitys tulee ensimmäistä pahemmaksi;

siitä panen henkeni pantiksi, että jos viheriä ritari nyt eläisi, niin

hän olisi ensimmäinen mies vääntämään vallan arkkipiispan kädestä...

Saatte nähdä, Niilo-herra, että tästä tulee herrasvalta, maalle

paljoa pahempi ja vaarallisempi, kuin koskaan olisi voinut tulla

Kaarlo-kuninkaan valtaistuimella ollessa. Ja lopulta ei kuitenkaan ole

ketään, joka takaa, ettei arkkipiispa kuitenkin, vaaran oikein

uhatessa, tee uudestaan sitä temppua, että kutsuu tanskalaisen

kuninkaan valtakuntaan taas!"

Niilo tuli yhä miettiväisemmäksi Brodden puhuessa, ja hänen

lopetettuaan syntyi pitkä äänettömyys. Sekä Niilo että Brodde että

Erkki mietiskelivät, mitä nyt olisi tehtävä, ja heidän ajatuksensa

liikkuivat pienemmissä tai suuremmissa piireissä, mikäli kukin pystyi

oloja ja suhteita arvostelemaan. Erkin ajatukset tarkoittivat

yksinomaan Niiloa itseään, mutta Brodde, joka tunsi enemmän kuin hän

Niilon salaisuuksia, ymmärsi ottaa huomioon arkkipiispan,

Kaarlo-kuninkaan ja mahtavan Eerik Akselinpojan.

Kuta enemmän Niilo mietti asiaa, sitä selvempänä ja pakottavampana

tunkihe hänen mieleensä kysymys, tyytyisikö siihen, mitä jo tiesi

arkkipiispasta, vai odottaisiko vielä jonkun aikaa nähdäkseen mikä tuon

kirkkoruhtinaan korkein päämäärä oikeastaan oli. Tarkoittiko hän

Ruotsin onnea vai oman vallanhimonsa tyydyttämistä. Hän mietti vielä

sitäkin, menisikö suoraan arkkipiispalta pyytämään vastausta tähän

kysymykseen, mutta senverran oli elämä häntä kuitenkin opettanut, että

heti hylkäsi tämän ajatuksen. Hän ymmärsi, että se enemmän

vahingoittaisi kuin hyödyttäisi häntä, ja saattaisi sitäpaitsi hänet

tarpeettomasti vaaralle alttiiksi. Hänelle jäi siis valittavaksi:

odottaa tai heti ryhtyä toimeen. Jälkimmäisellä oli omat vaikeutensa,

sillä valmistuksiin tarvittiin aikaa, ja sitäpaitsi oli suuresti

epäiltävää, olisivatko talonpojat halukkaat lähtemään sotaan juuri

sieltä palattuaan.

Niin ollen näytti hänestä parhaalta ensiksi kuulustella rahvaalta,

etupäässä tietysti taalalaisilta, mikä heidän ajatuksensa oli, ja

vieläkö he pysyivät sanassaan, ettei Ruotsin valtakunta ole mikään

papin tila, vai halusivatko he jäädä varttomaan.

Hän ilmaisi ajatuksensa miehille, ja he puhuivat siitä vielä

Hollingerin palatessa Niilo Rytingin luota. Mutta miehet olivat yhtä

mieltä kuin herransakin, ja siksi päätettiin, että Erkki lähtisi

seuraavana aamuna Taalainmaahan Pentti-vaarin luo, ja Brodde

ratsastaisi Siljanin seuduille keskustelemaan rahvaan kanssa. Oli

kuitenkin meneteltävä kaikella varovaisuudella, ei pidettäisi mitään

kokouksia eikä herätettäisi millään tavoin huomiota... yksitellen oli

keskusteltava rahvaan miesten kanssa ja siten urkittava kansan mieli

tietoon. Itse päätti Niilo jäädä Penningebyhyn elääkseen siellä

maailman humusta erillään.

"Meilläkin on tänä aikana eräs tehtävä suoritettavana", sanoi hän

nyökäten ystävällisesti päätään Hollingerille.

Tämä antoi hänelle erään hyvin käärityn, sinetöidyn mytyn, jonka oli

saanut kanslerilta.

"Niilo-herra pyysi minun vielä sanomaan teille, että voitte kernaasti

ottaa paperit mukananne Penningebyhyn. Ne ovat siellä yhtä hyvässä

säilyssä kuin täälläkin, sanoi hän, ja sitäpaitsi koskevat ne enemmän

Niilo Sturea kuin minua!"

"Hyvä!" virkkoi Niilo, "siitä luottamuksesta kiitän, ja mikäli minusta

riippuu, ei kirjainkaan niistä ole häviävä."

Aikaisin seuraavana aamuna kapistelivat Brodden ja Erkin hevosten

kaviot kadun kivitystä. He läksivät kumpikin eteläportista kulkeakseen

Mälarin eteläpuolta Vestmanlantiin ja sieltä pitkää ahoa myöten

Taalainmaahan.

Pari tuntia myöhemmin ratsasti Niilo itse Hollingerin ja muiden

asemiesten kera pohjoisportista siltojen yli tielle, joka johti Klaaran

sisarluostarin ja Brunkebergin välitse pohjoiseen päin.

Penningebyssä oli kaikki paikoillaan, ja Briita-rouva ja lapset

tervehtivä riemulla kotiin palavaa isäänsä. Iliana-rouva ja hänen

sisarensa, nuori Ingeborg-neiti, jonka sulo päivä päivältä kasvoi,

ottivat yleiseen iloon osaa. Penningebyhyn tuli rauhallinen ja iloinen

ilta, ja sekä Briita että Iliana karttoivat kysymästä mitään, joka

saattaisi hiukankin johtaa ajatuksia asioihin, mitkä karkoittaisivat

onnen ja rauhan pois. Niilosta tuntui kuin olisi pitkän ja väsyttävän

vaelluksen jälkeen koleilla ja kylmillä poluilla päässyt kerrassaan

ruusutarhaan, jossa Jumalan aurinko synnytti kukkain tuoksua ja lintuin

laulua ja jossa leppeät tuulet huokuivat rakkautta, uskoa ja toivoa.

Vasta seuraava päivä toi huolia, uusia ja vanhoja.

Niilo Sturen veljeltä, Svante Bonpojalta, oli tullut pyyntö, että Niilo

lähtisi viipymättä hänen luokseen Ekesjöhön, jos suinkin pääsi irti

tärkeistä toimistaan. Svante-herra tarvitsi hänen apuaan eräässä

perintöriidassa, joka siis koski häntäkin, sekä vielä erään velkomisen

selittämisessä, josta Svante ei sanonut voivansa suoriutua.

Jälkimmäinen seikka herätti sekä kummastusta että levottomuutta

Niilo-herrassa; hänen ajatuksensa johtuivat heti Hammarstadin

Briita-rouvaan ja Kaarlo-kuninkaaseen. Häntä kummastutti, että hänen

varovainen ja rauhallinen veljensä oli tehnyt velkaa, ja hän kävi

levottomaksi, kun velka oli niin suurikin, kuin veljen kirje viittasi.

Oli selvää, että hän tämänkin velan johdosta tuli ajatelleeksi

Briita-rouvaa, niin uskomattomalta kuin tämä ajatus tuntuikin

lähemmältä katsoen.

Niilo päätti tietysti viipymättä noudattaa veljensä toivomusta. Hän

puhui kuitenkin ensiksi Iliana-rouvan kanssa hänen voudistaan, joka

hoiti tuota pientä maatilaa Hammarstadin vieressä. Aluksi tuntui

ritarin esitys Ilianasta kummalta, mutta hän suostui kuitenkin

mielellään antaen Hollingerille käskyn hoitaa voutina maatilaa,

sillaikaa kuin nykyinen vouti tulisi Niilon käskettäväksi. Niilo saisi

nyt etelään ratsastaessaan kutsua hänet mukaansa.

Niilo ei ehtinyt tämän ja muiden hommainsa vuoksi lukea Niilo Rytingin

antamia käsikirjoituksia, vaan vei ne salakamariinsa säilyyn

toistaiseksi. Heitä kaikkia kalvoi myöskin suru karkoitetun kuninkaan

tähden, joka olikin heillä seuraavana päivänä keskustelun aiheena.

Seuraavana aamuna, kun Niilo valmistihe lähtemään, seurasi Briita-rouva

häntä salakamariin ja kysyi, mikä paperimytty siinä oli, tarkoittaen

noita muistiinpanoja.

"Vanha tarina", vastasi Niilo, "jonka luemme yhdessä kotiin

palattuani!"

Muuta ei Briita-rouva kysynyt, joten paperimytty sai jäädä muiden

paperien joukkoon takan vieressä olevalle hyllylle. Kauvaksi ei Niilo

kuitenkaan luullut tarvitsevansa sitä jättää, sillä hän toivoi

pääsevänsä kotiin jo ainakin muutamain viikkojen kuluttua. Sitten hän

vielä uskoi Briitalle Brodden ja Erkin Taalainmaahan menon, antaen

hänelle ohjeita, mitä olisi tehtävä, jos he sattuisivat palaamaan

sieltä, ennenkuin hän itse ehtisi takaisin Smålannista. Sitten häh

nousi ratsulleen ja läksi menemään, mukanaan Hollinger ja pari muuta

asemiestä.

Matka luonnisti hyvin. Laita oli, kuten Brodde oli kuullut marskin

pidoissa. Arkkipiispa piti Niiloa niin vähäpätöisenä, että hän voi

pelvotta ratsastaa Tukholman läpi, jossa näinä päivinä pidettiin suurta

neuvostokokousta, missä arkkipiispaa ja hänen ystäviään palkittiin

mailla ja lääneillä. Niiloa kiukutti kuullessaan, kuinka itsekkäästi

herrat menettelivät, ja kuinka vähän he huolivat valtakunnasta

kokonaisuudessaan. Kristian-kuninkaan takaisin kutsumisesta ei hän

kuitenkaan kuullut mitään puhuttavan. Mutta se ei antanut paljon

lohtua, sillä paljon vaarallisempaahan oli valtakunnalle, jos

arkkipiispa rupeisi aikeensa mukaan jakamaan sitä moneen osaan. Oli

selvää, että vaikka arkkipiispa todenteolla asettuisikin Tanskan

kuningasta vastaan, tämä pirstoitus kuitenkin helpottaisi sen

joutumista kokonaan Tanskan saaliiksi. Paisti, jota ei voida

kokonaisena niellä, leikataan pieniin palasiin, jotka ovat helpompia

syödä. Raudanraskaina painuivat huolet hänen sydämelleen, ja hän alkoi

jo kysellä itseltään, oliko odottaminenkaan enää oikeutettua.

Söderteljessä hän erosi Hollingerista aikoen siellä odottaa voutia.

Tälle ei Hollinger saanut mainita herransa nimeä, että salaisuus

paremmin säilyisi. Hänen tuli vaan antaa hänelle ohjeet, missä hänet

tapaisi. Tämä kävikin aivan harkinnan mukaan. Tuolla pienellä

maatilalla ei kukaan aavistanut että uusi talonvouti oli Niilo Sturen

asemiehiä. Vasta jonkun ajan kuluttua ilmoitti Niilo entiselle

voudille, mikä pelin tarkoituksena oli, ja tämä oli kelpo mies, jolla

ei sitäpaitsi ollut mitään erityistä myötätuntoisuutta naapuritalon

ylpeätä rouvaa kohtaan, ei suinkaan halunnut ennen aikaa lörpötellä

olevansa Iliana-rouvan vouti, koska se olisi piankin voinut tulla

Hammarstadin rouvan tietoon.

Ekesjössä odotti Niilon veli, lempeä Svante-herra, lukien

levottomuudella päiviä, milloin Niilo mahdollisesti voisi saapua. Hänen

ilonsa olikin siis suuri, kun eräänä kauniina päivänä seisoessaan ison

salin ikkunassa, joka antoi satasyliselle sillalle, äkkäsi odotetun

veljen tulevan ratsastain. Hän riensi vastalle ja näytti saavan itse

voimaa ja rohkeutta nähdessään uljaan veljensä.

Kohta tuli selville, että velka, jota Svantelta vaadittiin, oli

syntynyt hänen tietämättään. Hän oli edellisenä syksynä ostanut eräitä

tavaroita muutamalta kauppasaksalta, joka kulki Jönköpingistä

Kalmariin, mutta ei likikään niin suurella summalla kuin häneltä nyt

vaadittiin velkakirjalla, jonka alla oli hänen oma Natt-och-Dagien

kilpimerkillä koristettu sinettinsä. Niilo ei voinut vielä uskoa tämän

saatavan olevan todellisessa yhteydessä Briita-rouvan kanssa, mutta ei

voinut myöskään päästä täyteen rauhaan yhä palaavilta epäluuloiltaan.

Tarkan miettimisen perästä päättivät veljet tiedustella, niin kauas kuin

suinkin, miten velkakirja oli tullut sen miehen käsiin, jolla se nyt

oli, koettaen siten kaikilla luvallisilla keinoilla voittaa aikaa.

Tästä koitui kumminkin paljon vaivaloisempi työ, kuin he olivat

luulleetkaan, joten Niilo tuli viipyneeksi koko kesän Ekesjössä.

Juhannuksen aikaan saapui Briita-rouvakin lapsineen, ja Svante toivoi

heidän viipyvän niinkauvan kuin Niilo itsekin, ja huolistaan huolimatta

oli hän pelkkää iloa; hän piti niin suurena onnena nähdä luonaan nämä

sukulaisensa, jotka kävivät hänelle päivä päivältä yhä rakkaimmiksi.

Brodde ja Erkki olivat eri aikoina palanneet Penningebyhyn, mutta he

eivät olleet tuoneet sellaisia tietoja, kuin Briita-rouva oli toivonut.

Ja arkkipiispa näytti panevan kaikkensa pysyäkseen hyvissä väleissä

taalalaisten kanssa. Miehillä oli kuitenkin mitä parhaat toiveet

palatessaan kumpikin taholleen Taalainmaahan.

Hollingerista ei kuulunut mitään. Mutta tärkeitä tietoja ei siltä

puuttunut.

Elokuun lopulla saapui Ekesjöhön sanoma, että Kettil-piispa oli

kuollut. Hän oli pitänyt herrainkokousta Teljessä elokuun 10 päivänä,

ja sieltä hän oli lähtenyt Tukholmaan, mutta oli siellä sairastunut

äkkiä ja kuollut ruttoon, joka raivosi siellä hirveästi kuten

useimmilla muilla seuduilla valtakunnassa. Samana syksynä, jona

Kaarlo-kuningas palasi, tempasi rutto aina 7000 ihmistä Tukholmassa, ja

tuo vaarallinen tauti ei ollut vieläkään laannut uhreja viemästä. Urhea

piispa oli erinnyt täältä murtuneella ja katuvaisella mielellä,

kerrottiin. Hän oli surrut ja itkenyt pahoja tekojansa sekä luvannut

parannusta, mutta kuolema ei ollut armahtanut. Hänen ruumiinsa vietiin

Linköpingiin ja haudattiin pääalttarin eteen tuomiokirkkoon.

Niinmuodoin oli arkkipiispa Jöns nyt kaikin puolin yksin herrana

Ruotsissa. Nyt saataisiin nähdä kuinka hän aikoi pitää lupauksensa,

jotka oli antanut Ruotsiin ja Kristian-kuninkaaseen nähden. Niilo

odotti myös jännityksellä aikoiko hän todella ryhtyä sensuuntaisiin

toimeenpiteisiin, joita hän, Niilo Sture, enimmin pelkäsi. Tanskasta

saapuvat tiedot lisäsivät hänen pelkoaan. Kristian-kuninkaalta saapui

kirje toisensa perään selittäen, että hänen ja arkkipiispan välillä

vallitsi mitä parhain sopu, ja samalla hän kehotti Ruotsin kansaa

pysymään hänelle uskollisena. Tämä oli kuitenkin itsessään jokseenkin

vähäpätöistä, varsinkin kun Tanskan kuninkaalla oli tekemisiä

Slesvigissä ja Holsteinissa, jotka herttuakunnat hän oli perinyt.

Enemmän merkitystä oli sillä muutoksella, joka syntyi tänä vuonna

Kristian-kuninkaan suhteessa Akselinpoikiin, joiden sukua pidettiin

tähän aikaan Tanskan mahtavimpana. Kuningas oli nimittäin peruuttanut

kruunulle takaisin Lillön ja Tranekärrin Olavi-herran kuoleman jälkeen.

Ylpeä Iivari-herra, joka oli ottanut veljensä lasten holhoojana tämän

läänitykset ja tilat haltuunsa, julisti siitä syystä kuninkaalle sodan.

Lähin seuraus tästä oli, että Iivari-herran täytyi mihin hintaan

hyvänsä hankkia itselleen liittolaisia, ja mistäpä hän niitä löytäisi

ellei Ruotsista ja etupäässä Kaarlo-kuninkaalta.

Niilo oli hetkisen epätietoinen tässä kohden. Hän ajatteli sitä

häväistystä, jolla kuningas oli kohdellut tuon ylpeän herran kosintaa,

ja siksi hän rupesi arvelemaan, että Iivari-herra voisi mahdollisesti

yhtyä arkkipiispaan. Mutta arkkipiispa joko täydellä todella harrasti

rauhan säilymistä, tahi toiselta puolen pelkäsi Akselinpoikain jo

kyllin mahtavan vallan nousevan liian korkealle. Ja muuten oli tuskin

luultavaakaan, että Akselinpojat itsekään rupeisivat apua pyytämään

mieheltä, jonka tieltä erään heistä oli täytynyt väistyä, kuten

Eerik-herra oli häätynyt tekemään valtionhoitajan toimeen nähden. Ei

ollut siis luultavaa, että Akselinpoikain ja arkkipiispan voimat

liittyisivät toisiinsa. Niinmuodoin jäi ainoaksi mahdollisuudeksi

odottaa edellisten kääntyvän Kaarlo-kuninkaan puoleen, joka ei tosin

itsessään aivan suuria merkinnyt, mutta jonka nimeä kuitenkin sopi

käyttää, eivätkä hänen ystävänsä ainakaan olleet niinkään

hyljeksittäviä.

Mutta jos Akselinpoikain ja kuninkaan välillä siis syntyisi liitto,

niin oli ihan ilmeistä, että se vastustaisi yhtä paljon Ruotsin

arkkipiispaa ja valtionhoitajaa kuin Kristian kuningastakin.

Arkkipiispa Jöns voi laskea tämän yhtä hyvin kuin Niilokin. Ja

seuraukseksi tulisi tietysti se, että arkkipiispa ja Kristian-kuningas

lähentyisivät toisiaan, ellei edellinen nyt kerrassaan rupeisi

toteuttamaan jakamisaiettaan vetäytyen siten syrjään koko leikistä.

Pian tulikin Ekesjöhön tieto, että Jönköpingissä pidettäisiin heti

uudelta vuodelta seuraavana vuonna kokous tanskalaisten ja

ruotsalaisten herrain kesken. Tämä oli selvä lähentymismerkki

arkkipiispa-valtionhoitajan puolelta Kristian-kuningasta kohden. Ääni

kuninkaan kellossa rupesi samalla käymään yhä mahtavammaksi ja

vaativammaksi, josta näki hänen tuntevan valtansa kasvavan ja käyvän

Ruotsille vaarallisemmaksi. Tämä arkkipiispan lähentyminen voi

kuitenkin olla vaan näennäistä. Hän saattoi sen ohella harjoittaa

katalaa peliänsä Ruotsin jakamisesta, heittääkseen sitten kun asiat

olivat valmiina peitteen syrjään jättäen kuninkaat ja maailman sikseen.

Miten asianlaita olikin, varmaksi jäi kuitenkin, että Ruotsi oli

suuressa vaarassa, Suuremmassa kuin koskaan ennen, ja että nyt oli

tarkoin pidettävä silmällä kaikkea ja kaikkia.

Niilo Sturen levottomuus kasvoikin päivä päivältä, kunnes Brodde

vihdoin saapui Taalainmaasta tuoden suotuisia tietoja. Hänellä oli

siten varma ankkuripohja, joten hän voi vielä jonkun aikaa odottaa

myrskyä, ennenkuin ryhtyi toimiin. Erkki, joka saapui paria viikkoa

myöhemmin toi yhtä lohduttavia sanomia. Vuorimies Pentti lähetti

Niilo-herralle terveisiä kehottaen häntä olemaan rohkealla mielellä.

Vuorimiehiin sai luottaa yhtä paljon kuin taalalaisiinkin. Mutta

jokainen kulunut päivä sai sen päätöksen ritarissa yhä lujemmaksi ja

järkähtämättömämmäksi, että tekisi maksoi mitä maksoi lopun

levottomuudesta ja epäjärjestyksestä. Hän tahtoi vaan ensiksi panna

toimeen jo keväällä tekemänsä päätöksen lähteä Suomeen tapaamaan

kuningasta. Sitten hän aikoi ryhtyä tosi toimiin.

Sillä välin jatkettiin tutkimuksia Svante-herran velkajutusta. Vihdoin

he tulivatkin toivottuun tulokseen sikäli, että saivat täydellä

varmuudella tietää lähimmän velkojan pitävän yhteyttä Hammarstadin

Briita-rouvan kanssa. Tämä seikka teki välttämättömäksi etsiä

todistuksia Briita-rouvan rikollisuudelle. Siinä suhteessa Niilolla

olikin mitä parhaimmat toiveet. Veljelleen hän niitä ei ilmaissut,

sillä tämän lempeä ja säveä mieli olisi tuskin jaksanut pitää edes

sitäkään salaisuutta. Svante-herran suureksi suruksi läksi siis hänen

veljensä Ekesjöstä joulun edellisinä päivinä.

Oli ankara talvi ja keli mainio, joka teki sangen mieluisaksi matkan

Itägöötanmaan ja Södermanlannin läpi Söderteljeen. Täällä aikoi

Niilo-herra viipyä ehtiäkseen lähettää sanomaa Hollingerille, jota hän

välttämättömästi halusi tavata. Sattui kuitenkin niin hyvästi, että

tämä sattuikin olemaan kaupungissa. Hän astui Niilon majataloon, tämän

juuri ollessa lähettämässä erästä asemiestä viemään sanaa hänelle.

Hollinger kertoi, kuinka kesä oli kulunut. Hän ei ollut mitään vaivoja

säästänyt päästäkseen Briita-rouvan ja hänen hovimestarinsa jälille;

mutta kaikki oli ollut turhaa. He olivat vanhoja ja harjaantuneita

salaamaan konnantöitänsä. Kuta vanhempi kettu, sitä varovaisemmin sitä

pitää pyytää. Päätettiin senvuoksi, että Hollinger jäisi vieläkin

entiselle paikalleen.

"Mitä tietä aiotte nyt kulkea täältä mennessänne?" kysyi Hollinger

lopuksi.

"Järven yli", vastasi Niilo. "Luulen, että se kantaa?"

"Kyllä se kantaakin!" vakuutti Hollinger hyvin tyytyväisen näköisenä,

mutta lisäsi: "En sitä suotta kysynyt teiltä..."

"Miksi siis, Hollinger?"

"Tietäkää, että arkkipiispan silmät ovat auenneet, ja nyt hän koettaa

saada teitä kiinni!"

"Minua kiinni?"

"Niin... ellei minulle ole väärin kerrottu, on hän jo useita kertoja

kuulustellut, missä te olette."

"Hyvä, hyvä, Hollinger... toivon, etten enää lankea vihamieheni

kaivamaan kuoppaan, vaikka se olisi toista mointa syvempi ja salaisempi

kuin Krokeksin luona."

"Jumala suokoon teille onnea matkalle," lisäsi Hollinger. "En saa ennen

oikeata rauhaa, kuin taas pääsen Penningebyhyn teidän luoksenne."

Hollinger läksi taasen Briita-rouvaa vaanimaan, ja Niilo lähti omaan

suuntaansa.

Joko lienee Hollingerilla ollut huonot tiedot, tai arkkipiispa oli

jättänyt huomioon ottamatta, että Niilo herra voi matkata järvenkin yli

-- mitään seikkailuja ei tapahtunut. Iliana-rouva, joka oli tämän ajan

ollut Penningebyssä, otti sydämmellisellä ilolla vastaan sukulaisensa.

Joulua vietettiin iloiten ja riemuiten yhdessä, kunnes Niilo rupesi

varustelemaan lähtöään Suomeen kuninkaan luo.

Hän oli aikonut odottaa, mitä aivotusta Jönköpingin kokouksesta

seuraisi. Mutta ilmoissa tapahtui muutos, joka teki mahdolliseksi

päästä meren yli, ehkä vaikeudellakin. Siksi päätti Niilo viipymättä

lähteä ja hän ilmaisi päätöksensä eräänä iltana Briita-rouvalle

jäätyään tämän kanssa kahden kesken.

Briita-rouva säikähti ensiksi, mutta pian kirkastuivat hänen kasvonsa

ja hän tarttui miehensä käteen.

"Iloinen, enemmän kuin iloinen pitäisi minun olla", sanoi hän, "että

tämä päivä koittaa. Sillä olen varma, että Jumalan äiti ja kaikki

pyhimykset suojelevat sinua lähteissäsi sellaiselle matkalle."

Hetkisen perästä hän lisäsi:

"Onnenketju on poissa, Niilo... Harmaa haukka sen vei, eikä tuone sitä

takaisin. Mutta Jumalaan luottaen toivon voivani antaa sinulle

kaulaketjun, joka on yhtä hyvä kuin äidinisäsikin ketju..."

"Mitenkä sen saisit?" kysyi Niilo tarttuen herttaista puolisoaan

vyötäisiltä.

"Rukoukseni!" vastasi Briita vienosti.

"Sano rukouksemme, Briita!" huudahti Niilo suudellen häntä lämmöllä.

"Minäkin toivon, että sydämestä lähtevät rukoukset voivat enemmän ja

ovat kaikkivaltiaalle otollisemmat kuin kalleimmatkaan jalokivet. Mutta

yksi muistakaamme... älkäämme rukoilko itsemme, vaan Ruotsin

valtakunnan puolesta. Jumala on rukouksemme kuuleva, siitä olen varma!"

He seisoivat ikkunan ääressä isossa salissa. Taivas oli kirkas ja

sininen, ja tähdet tuikkivat leppeästi.

Aamulla tuli Briita ennen eineelle kokoontumista muistuttamaan Niilolle

noista vanhoista muistiinpanoista, joista hän oli puhunut ennen

Ekesjöhön lähtöään. Niilo oli vähitellen ne unhottanut, kunnes Briitan

puhe kaulaketjuista saattoi ne taasen hänen mieleensä. Nyt hän tarttui

vaimonsa käsivarteen ja lähti hänen kanssaan salakamariin.

"Lukekaamme ne yhdessä juuri nyt", sanoi hän, "muuten ne saattaisivat

jäädä lukematta!"

Paperimytty oli paikallaan hyllyllä. Niilo otti ne sieltä, avasi

nahkahihnan jolla se oli sidottu, ja laski nuo kellastuneet

paperilehdet pöydälle. Muistiinpanot oli kirjoitettu päivittäin, kuten

luostareissa oli tapa kirjoittaa suuret tapahtumat muistiin. Se hurskas

munkki, joka oli nämä kirjoittanut, oli ottanut kirjoittaakseen

muistiin vaan yksityisen miehen vaiheita ja erään yksityisen tapauksen

siinä; tämä oli ainoa eroitus.

Ne alkoivat syksystä 1398. Syyskuun 29 päivälle oli kirjoitettu, että

kuningatar Margareta Valdemarintytär ja kuningas Eerik saapuivat

juhlallisesti Tukholman kaupunkiin.

Lokakuun 1 päivänä tuli luostariin hyvä Laurentius-veli, joka sai

pääteinin luvalla oleskella luostarissa.

Seuraaville päiville oli merkitty joitakuita vähäpätöisiä seikkoja,

vaikka ne näyttivät kylläkin olevan hurskaalle muistiinpanijalle

tärkeitä.

Lokakuun 8 päivänä oli vieras pyytänyt muistiinpanijaa olemaan hänelle

avuksi eräässä kauheassa rikoksessa. Mutta siihen tarvittiin suurinta

varovaisuutta, ja siksi tuli hänen kalliilla valalla vakuuttaa

tekevänsä kuten vieras sanoi eikä toisin. Munkki ei ollut suostuvainen,

kun ei oikein tuntenut vierasta, vaikka olikin suuresti mielistynyt

hänen kanssaan seurustelemiseen. Silloin oli vieras näyttänyt munkille

sormusta kysyen, tunsiko hän sen entistä omistajaa. Hän tunsi. Se oli

Fjalar Orminpojan sormus, munkki oli ollut läsnäkin, kun rakastettu

Fjalar sai sormuksen äidiltään. Hän oli nimittäin oleskellut vanhan

Orm-ritarin talossa hänen lastensa opettajana, kuten siihen aikaan oli

joskus tapana. Viimeisenä hetkenään oli Fjalar antanut sormuksen

vieraalle, joka oli hänen ystävänsä. Hän oli sanonut, että jos vieras

joskus tulisi hänen kotimaahansa ja tarvitsi apua, niin menköön

Tukholman harmaaveljesluostariin näyttämään sormusta Martinus-veljille.

Tämä muutti munkin päätöksen. Tiedusteltuaan ensin tarkoin kaikkea,

mitä vieras tiesi Fjalarista, ja huomattuaan, että heidän välillään

todella lienee vallinnut lämmin ystävyys, suostui hän ja vannoi valan.

"Ja tämä Laurentinus-veli oli", kysyi Briita-rouva, "Fjalar-ritari

itse?"

Niilo myönsi jatkaen vaikeata lukemistaan. Sillä munkin kirjoitus, joka

tosin oli vasten tämän ajan tapaa, kirjoitettu ruotsin kielellä, oli

sangen visaista luettavaa sellaiselle, joka ei ollut erityisemmin

kirjataitoon perehtynyt.

Hyvä Laurentius-veli kertoi silloin, että eräs ylhäinen nainen

nimeltään Bengta oli saastaisesta ilkiän voiton pyynnistä petollisella

tavalla hankkinut itselleen erään kaulaketjun, joka kuului ritari Sven

Sturelle. Tämä nainen asui nyt Norrmalmin sisarluostarissa. Sinne

pitäisi Martinuksen mennä. Hänen tulisi ottaa tarkoin selville, missä

huoneessa Bengta-rouva asui, ja kuinka hänen luokseen helpoimmin

pääsisi tarpeetonta huomiota herättämättä. "Ja minä tein niin." Tämä

oli lokakuun 9 päivänä.

Bengta-rouva asui eräässä pienessä rakennuksessa luostarin puutarhassa,

mikä helpotti melkoisesti munkkien työtä. Mälarin alitse oli nimittäin

salainen käytävä luostarien välillä, ja tämä käytävä päättyi juuri

tuohon pieneen puutarhassa olevaan rakennukseen. Kaikki riippui siis

siitä, miten Bengta-rouva saataisiin sieltä poistumaan; silloin oli

kaikki hyvin. Mutta siihen tiesi hyvä Laurentius-veli neuvon. Hän sanoi

Martinukselle, että tämä menisi herra Krister Niilonpojan luokse, joka

oli silloin Tukholmassa, ja sanoisi hänelle, että jos hän halusi

päästä oikein onneen ja kunniaan, niin pitäisi hänen koettaa saada

Bengta-rouva puolelleen, sillä hänellä oli eräs kallis kalu, joka

tuotti sellaisia etuja. Sattui niin onnellisesti, että Krister-herralla

oli pidot samana päivänä sen johdosta, että Margareta-kuningattaren ja

Sven Sturen sovinto allekirjoitettiin silloin Almarestäkissä. Ja

Martinus-veli toimitti asian niin hyvin, että Krister-herra läksi itse

sisarluostariin ja kutsui Bengta-rouvan luokseen.

Ja Bengta-rouva meni, ja samaan aikaan meni hyvä Laurentius-veli

maanalaista käytävää myöten luostariin. Hän tuli puutarhataloon, löysi

hetkisen etsittyään lippaan, joka oli vitjoilla kytketty erääseen

huoneessa olevaan pylvääseen. Mutta vitjat olivat pylvään ympäri ihan

lattialla, jossa oli muutamia vaatekappaleita peittämässä sekä lipasta

että vitjoja. Hetkiseksi joutui hyvä Laurentius-veli epätoivoon. Mutta

sitten hän sieppasi äkkiä lyhyen miekan viittansa alta ja saikin sillä

kangotetuksi lippaan auki.

Tämä tapahtui samana päivänä, jona Sven-ritari sopi kuningattaren

kanssa.

"Merkillistä on", sanoi Niilo työntäen paperia luotaan, "mutta saatuaan

kaulaketjun takaisin seurasi äidinisääni onni yhtä järkkymättä kuin se

ennen oli häntä pettänyt. Enkä voi kieltää, ettei minunkin ratani ollut

valoisampi niinkauan kuin tuo kaulaketju oli minulla..."

Briita-rouva istui vaiti, ja katseensa osoitti hänen vaipuneen

mietteisiinsä.

"En kuitenkaan kadu päätöstäni, jonka kerran tein, että nimittäin

luopuisin tuosta taikakalusta. Sillä niin se on, todellinen ritari

luottaa ainoastaan Jumalaan ja hyvään miekkaansa... Ja", lisäsi hän

ojentaen kätensä ja tarttuen vaimonsa käteen, "tätä onnenketjua ei

minulla kuitenkaan ollut silloin, kuin voitin elämäni suurimman onnen,

kun voitin sinut, Briita."

Briita katsoi ylöspäin ja hänen silmissään kimalsi kyynel.

"Mutta nyt kun lähdet miekka kädessä taistelemaan Ruotsin valtakunnan

puolesta, Niilo... nyt ei Briita voi paljoa, mutta kaulaketju ehkä

olisi hyödyksi!"

"Entä rukouksesi, vaimoni?"

"Olet oikeassa, Niilo!" lausui Briita lämmöllä, ja Niilo sulki hänet

rintaansa vasten.

Muutamilla luonteilla on synnynnäinen helppous siirtyä asiasta toiseen,

vakavimmistakin mielentiloista jokapäiväisen elämän yksinkertaisiin

kysymyksiin. Niinpä lausui Briita hetkisen kuluttua:

"En kuitenkaan voi saada mielestäni harmaata haukkaani, että se

lensikin tiehensä vieden kalliin kaulaketjun mukanaan. Koska se ei ole

tullut takaisin, niin täytyi se olla hänen viimeinen matkansa."

"Epäilemättä, Briita...! Luultavasti on se täällä jossakin

vuorenonkalossa, ja olkoonkin siellä minun puolestani tuomiopäivään

asti!"

"Mutta jos saisit sen takaisin, Niilo, niin mitä tekisit?"

"Jos saisin sen takaisin...? Täyttäisin vanhan päätökseni,

lahjoittaisin sen jollekulle kirkolle tai luostarille. Jonkun

pyhimyksen kaulassa olisi ketju hyvänä kaunistuksena! Aikomukseni oli

antaa se uhriksi sille pyhimykselle, jota äidinisäni ystävä piti niin

rakkaana ja kalliina. Jos se siis uudestaan joutuisi käsiini,

kaunistaisi se Skaran Pyhän Kaarinan kuvaa!"

"Mutta jos joku metsästäjä on ampunut haukkani, ja sitten myynyt tai

jollekin antanut kaulaketjun...? Onhan sekin mahdollista... kenenkä

käsissä se nyt lienee?"

Niilo ei vastannut heti kysymykseen ja samassa koputti ovelle

palvelija, jolla yksin oli lupa tähän huoneeseen tulla, nimittäin

Brodde.

"Täällä on airut arkkipiispalta!" sanoi hän huoneeseen tultuaan.

"Arkkipiispalta!" huudahtivat Niilo ja Briita yhdestä suusta.

"Niin!" lisäsi Brodde, "ja hän tuonee merkillisiä viestejä tullessaan,

sillä hän käyttäytyy aivan kuin Penningeby olisi hänen herransa oma

eikä teidän, herra Niilo!"

"Hyvä, kuulkaamme sitten, mitä hänellä on sanomista!" sanoi Niilo

nousten ylös sekä astui isoon saliin vaimonsa ja Brodden seuraamana,

jotka pysähtyivät ovelle.

Tänne saliin oli jo tullut Iliana-rouva, Ingeborg ja lapset, ja

raiskaavan tulen punaliekit levittivät mieluisaa lämpöä ja valoa

huoneeseen. Ovella seisoi arkkipiispan synkkä airut.

Niilo tervehti ensin kälyään ja kääntyi sitten airueeseen päin.

"Mikä on asiasi, mies?" kysyi hän.

"Minulla on tuotavana herra Niilo Sturelle korkean herrani, Ruotsin

valtakunnan haltijan ja arkkipiispan, herra Jöns Pentinpojan käsky,

että teidän tulee viipymättä saapua hänen luokseen Tukholmaan!"

Säikähdys kuvastui naisten kasvoilla. He tiesivät kyllin, mitä

tuollainen käsky saattoi merkitä. Mutta heidän vertaan kuohutti myöskin

se loukkaava tapa, jolla mahtava arkkipiispa ilmoitti käskynsä. Niilo

ymmärsi selvästi, ei ainoastaan että tämä käsky oli todistuksena siitä,

kuinka vähässä arvossa arkkipiispa häntä piti -- minkä hän oli jo

kuullutkin -- vaan myöskin että hän katsoi asiain tulleen jo sille

kannalle, että vähäpätöisyyttenkin tieltä raivaaminen oli jo

välttämätöntä.

Arkkipiispan käsky kehitti asiat huippuunsa. Niilolla oli edessään:

joko noudattaa käskyä, jota seuraisi varmasti oikeudenkäynti, vankeus

ja kuolema, tahi olla sitä noudattamatta, jota seuraisi yhtä varmasti

maaheitoksi julistaminen. Edellisessä tapauksessa oli tietysti kaikki

mennyttä, mitä hän oli aikonut Ruotsin hyväksi toimia, jälkimmäisessä

tapauksessa oli työ suurimmassa määrin vaikeutuva. Olisi ollut hyvä,

jos rahvas olisi nyt ollut koottuna. Silloin hän olisi voinut käydä

arkkipiispaa vastaan kylliksi suurella miehistöllä tarvitsematta häntä

pelätä. Mutta löytyipä eräs keskitie, jota Niilo muisti viipymättä

käyttää hyväkseen. Hän päätti viivyttää arkkipiispan luokse menoaan.

Hän lausui:

"Tervehdä herraasi ja sano, että minä saavun hänen luokseen!"

Mutta mies vastasi vaan röyhkeästi suutaan vääntäen. Useinhan mahtavan

miehen palvelijat katsovat turhaksi kumartaa päätään enemmän kuin

herransakaan kumartaisi. Tämä tapahtuu varsinkin jos he tuovat, ei

herransa viestiä, vaan hänen käskyään alempiarvoiselle, etenkin jos

tämä on sellainen, jota hänen herransa ympäristössä on aina kuvattu

vähäpätöiseksi ja vaarattomaksi mieheksi.

"Minä en sitä tervehdystä vie perille, vaan te itse, herra Niilo!"

sanoi hän. Kun Niilo heitti häneen katseen, jossa kummastus ja

suuttumus taistelivat keskenään, lisäsi hän, ikäänkuin kerrassaan

osoittaakseen, että oli sopimatonta ja turhaa yrittää vastustella ja

epäröidä, "herrani, herra arkkipiispa käskee teidän tulla heti hänen

luokseen!"

Kaikella säveydellään ja tyyneydelläänkin oli Niilon nyt melkein

mahdoton hillitä vihaansa.

"Oletko kuullut vastaukseni, mies?" kysyi hän, ja hänen katseensa ja

äänensä pakottivat miehen vasten tahtoaankin luomaan silmänsä maahan.

"Olen!" vastasi mies.

"No... riennä sitten ilmoittamaan sitä herrallesi!"

"Mutta milloin, herra Niilo, milloin...?" kysyi mies taas.

"Siitä annan herrallesi tiedon!" vastasi Niilo.

Niilo-herra käänsi silloin miehelle selkänsä ja läksi salista pois.

Mies seisoi hetkisen paikallaan, ja hänen silmänsä vilkuilivat ympäri

salia ja hänen huulillaan oli ilkeä hymy.

Mutta Brodde astui silloin hänen luokseen, avasi oven ja laski kätensä

niin kovasti röyhkeän miehen olkapäälle, että hän lyyhistyi maahan.

Hetkisen perästä ratsasti hän Penningebystä pois parin muun huovin

kera, jotka olivat hänen seurueenaan.

Niiloon vaikutti tämä käynti sen, että hän päätti jo seuraavana päivänä

lähteä Suomeen.