Rahatalolla.
Ritarin ja harmaaveljen lähestyessä rahataloa oli sen ulkopuolella
suuri väkijoukko.
Herra Ture Turenpoika oli vastikään tullut linnasta ja hänen huovinsa
istuivat ratsuillaan käytävän toisella puolella; toisella puolen olivat
arkkipiispan huovit samoin hevostensa selässä. Mutta ulompaa kuului
vilkkaita torventoitotuksia, ja sieltä tuli rahatalolle päin tiheä
huovijoukko, joka täytti koko kadun.
Harmaamunkki pysähtyi eräälle sivuportille, johon hänellä oli erityinen
avain. Hänen vääntäessä ovea auki astui Niilo pari askelta kadulle
nähdäkseen kenelle tulevat huovit kuuluivat.
"Ellen erehdy, tulee Kettil-piispa tuolla ratsastaen katua pitkin."
Kansleri katsahti myöskin kadulle ja huomasi saman kuin Niilokin. He
riensivät sitten molemmat taloon sulkien oven jälkeensä.
Tultuaan kirjuritupaan eli, kuten sitä sittemmin kutsuttiin, kansliaan,
kohtasivat he erään kirjurin, joka kertoi -- nähtävästi, koska heillä
oli jo ennen ollut asiasta puhe -- että Ture-herra oli salissa
luovuttaakseen Tukholman linnaa arkkipiispalle. Kansleri nyökkäsi
ikäänkuin osoittaakseen, että niin oli luullut asian käyvänkin, sekä
astui peremmälle huonetta.
Samassa tuli kirjuritupaan eräs asepoika ulommasta huoneesta, jonka
ovet olivat auki ja jossa oli Ture-herra sekä useita ritaria ja
neuvosherroja. Hän pyysi arkkipiispaa varten laadittua kirjettä. Se
annettiin hänelle arkkipiispan sinetillä varustettuna, ja silloin nousi
suuren pöydän takaa paperi- ja pergamenttikasain keskeltä Helmich
kaniikki.
Hän tuli ystävällisesti kumartaen Niilon luokse sekä viittasi kädellään
isoon saliin sanoen:
"Astukaa sisään, herra Niilo, te olette myöskin valtaneuvoksia,
kunnianarvoisa herramme ja isämme Herrassa, arkkipiispa, on oleva
suuresti iloissaan, jos tekin istutte siellä muitten joukossa!"
Niilo tervehti häthätää kaniikkia ja astui huoneeseen, jossa ritari
Ture Turenpoika, vanha Axevallan kavaltaja, seisoi punaisella
vaatteella verhotun pöydän ääressä, luovuttaen asianomaisessa
järjestyksessä Tukholman linnan arkkipiispalle. Ritarin ulkomuoto oli
samallainen, ubkamielinen, ylväs ja röyhkeä kuin silloinkin, kun hän
1452 jätti Tord Bonden pakottamana mainitun linnan hänelle, joka
kuletti hänet vankina Varnhemiin. Arkkipiispan pää oli pystympänä kuin
koskaan. Oli todella katsomisen arvoista nähdä näitä miehiä nyt tässä.
Monissa vaiheissa olivat he olleet ja moniin meluihin osaa ottaneet, ja
nyt he määräilivät särjetyn kuninkaanistuimen pirstojen keskellä
mielinmäärin valtakunnan ensimmäisen linnan kohtalosta.
Niilon juuri saliin astuessa oli luovutus tapahtunut, ja hän kuuli
arkkipiispan käskevän ylpeällä äänellä päällysmiehensä, Kaarlo
Ragvaldinpojan, ratsastamaan linnaan, ottamaan se haltuunsa ja
käskemään Ture-herran miesten lähteä sieltä pois.
"Sitten saa kanslerini ottaa varastohuoneen haltuunsa!" lisäsi hän
kääntyen ympärillä seisoviin herroihin.
Silloin avattiin ovi jysähtäen, ja suurikasvuinen Kettil-piispa astui
saliin. Hän oli hehkuvan punainen, ja hänen vapiseva alahuulensa
ilmaisi kiukun kiehuvan hänen sisässään. Arkkipiispa rupesi hyvin
kummastuneen näköiseksi, ja hänen katseestaan näkyi sekä suurta
mahtavammuutta että moitetta.
"Te tulette meluten ja jyskien, piispa Kettil", sanoi hän, "kuin
aikoisitte valloittaa rynnäköllä Tukholman linnan!"
Arkkipiispan kylmän kalsea ääni sai Kettil-piispan kalpenemaan.
"Huomaan tulleeni liian myöhään..." sai hän lausutuksi.
"Niinpä kyllä... te tulette liian myöhään!"
"Niin, teidän mielestänne", vastasi piispa, "mutta minun mielestäni
olette itse olleet liian kiireisiä."
"Nuo ovat rohkeita sanoja!"
"Ei sen rohkeampia, kuin että Kettil-piispa uskaltaa ne lausua... Minä
tässä olen valtakunnan hoitaja, ja minun käsiini yksin on Tukholman
linna oikeudella tuleva. Se pitäisi jokaisen tietää ja muistaa!"
"Mutta te näytte, piispa, unhottavan puhuvanne Ruotsin arkkipiispalle
ja ruhtinaalle!"
"Niinkö arvelette, arkkipiispa... mutta minä olen nähnyt teidän
tähtenne siksi paljon vaivaa, etten sitä hevillä unhota. Ja ilman minun
ja niiden hyväin herrain miekkaa, jotka tässä salissa nyt istuvat,
olisitte jokseenkin varmasti saanut ottaa Tukholman linnan haltuunne
mielikuvituksessanne ja ruumiillisesti istuisitte vieläkin vankina
Kyöpenhaminassa."
Arkkipiispa puri huultaan ja katsoi ylpeästi eteensä. Kaikkia huoneessa
olijoita kammotti, mitä tästä seuraisi. Sillä arkkipiispa ei ollut
niitä miehiä, jotka ketään säikkyivät ja säälivät, ei edes urhokasta
sukulaistaankaan, joka aina oli ilomielin valmis taisteluun menemään,
jos joku asettui häntä ja hänen aikeitaan vastaan.
Mutta arkkipiispa tunsi sukulaisensa perinpohjin ja osasi johtaa häntä
ihan mielensä mukaan. Hän älysi myöskin vaaralliseksi riitautua miehen
kanssa, jota kansan tahto kannatti, ja joka voi tarpeen tullessa
käyttää miekkaansa sen uuden vallan puolesta, jonka hän oli luonut.
Siksi käänsi arkkipiispa purjeitaan alkaen toista nuottia, vaikka
vaihdos tapahtui niin hienosti, että tuskin kukaan huomasi, kuinka se
oikeastaan kävi. Vihdoin hän ojensi piispalle kätensä puristaen urhean
sukulaisensa kättä.
"Te olette valtakunnan hoitaja", sanoi arkkipiispa vihdoin, "ja te
tulette siksi jäämään, Kettil-piispa... Mutta muistakaa mitä sanoin
teille Linköpingissä. Nyt työmme vasta alkaa. Jos jatkatte, kuten
olette alkanut, niin on teillä sanani siitä, ettette suinkaan
pienimmälle osalle jää."
Arkkipiispa voitti sikäli tarkoituksensa, että Kettil-piispa antoi
asian sillä kertaa mennä menojaan. Mutta hänen kasvoistaan näki
jokainen, kuinka se häneen koski, ja siitä ei ollut epäilemistäkään,
että se hänen mieltään kalvaisi kauan, että arkkipiispa poimi itselleen
sen puun hedelmät, jonka hän oli istuttanut ja kasvattanut. Harmi paloi
vielä hehkuvana hänen silmissään arkkipiispan hajottaessa kokouksen.
Tämä tarttui silloin sukulaisensa käteen lausuen:
"Nyt menemme yhdessä linnaan, jossa luulen Ture-herran valmistaneen
meille hyvän atrian!"
Niilo Sture oli itsekseen mielissään siitä, että piispan suuttumus veti
arkkipiispan huomion puoleensa. Sillä siten hän itse säästyi hänen
huomioltaan; hän ei nimittäin olisi tahtonut mistään hinnasta istua
vieraana arkkipiispan tai Ture-herran pöydässä. Nyt voi hän, kaikkein
muiden noustessa sijoiltaan ja lähestyessä ulko-ovea, vetäytyä
kirjuritupaan.
Siellä hän näki kansleri Niilo Rytingin seisovan pergamenttilevy
kädessään ajatuksiinsa vaipuneena. Niilo lähestyi häntä, mutta kun
muutamia arkkipiispan kirjureita oli vielä huoneessa, ei hän tahtonut
mitään lausua. Kansleri näytti pergamenttia hänelle osoittaen erästä
kohtaa sen sisällyksestä, josta näkyi, että kuningas oli heti
palaamisensa jälkeen -- kirja oli tehty lokakuun 14 päivänä 1464 --
nimittänyt Niilo Sturen Smålannin päällysmieheksi. Niilo ei tiennyt
siitä mitään, ennenkuin nyt sai kanslerilta sen kuulla, ja senvuoksi se
ehkä tekikin häneen sitä syvemmän vaikutuksen.
Hänestä tuntui kuin pergamentin mustilla kirjaimilla olisi ollut
puhekyky. Hän kuuli entisen herransa, kuninkaan, puhuvan niiden kautta,
ja hän näki vielä kerran saman toivottoman, lohduttoman, syyttävän ja
moittivan katseen, jonka luuli huomanneensa kuninkaan heittävän häneen
raatihuoneen parvelta. Kuningas oli siis aivan toista toivonnut, ja
vaikkei Niilo rientännytkään hänen vastalleen, oli hän kuitenkin
tahtonut osoittaa, kuinka suuresti hän Niiloon luotti, kuinka
täydelliseksi hän katsoi sitä sovintoa, jonka he olivat tehneet
Tukholman linnassa yhdeksän vuotta sitten. Eikä jaloon mieleen mikään
koske syvemmin kuin epäilemättömän luottamuksen osoitus vastustajan
puolelta, varsinkin kuin, kuten nyt, se kohtaa miestä eron jälkeen,
jonka pituutta ei kukaan voi arvata. Se on kuin lauseen alku, jonka
lopun on itse ehkäissyt kuulumasta, kuin ajatus, joka olisi lausuttu,
ellei itse olisi tehnyt sulkua sille esteeksi.
Kansleri tarkasteli Niilo Sturen kasvoja tämän lukiessa kirjettä.
Sitten hän kysyi, oliko kirje tullut ritarin käsiin, johon tämä vastasi
että ei.
"Mikä kirje?" kysyi silloin eräs kirjureista, joka tuli paperimytty
kainalossa, aikoen viedä niitä erääseen seinän vieressä olevaan
arkkuun, jossa jo oli kasa kirjoituksia.
"Läänityskirja, jolla herra Niilo Sture määrätään Smålannin
päällysmieheksi", lausui kansleri.
"Ei!" vastasi kirjuri, "Helmich-kaniikki jätti sen äsken täällä
käydessään tänne. Hän oli saanut sen herra David Pentinpojalta."
"Herra David Pentinpojalta?" keskeytti kansleri.
"Niin... David-herra oli ottanut sen kuninkaan sanansaattajalta, joka
oli sitä viemässä Penningebyhyn. Hän oli sanonut oman sanansaattajansa
lähtevän Länsigöötanmaalle, jossa Niilo-herra oleskeli, jolloin
kuninkaan mies oli sen antanut. Nyt sanoi kaniikki, ettei David-herran
viesti ollut tavannutkaan Niilo-herraa, vaan oli tuonut kirjeen
David-herralle takaisin, joka lähetti sen nyt kaniikkia myöten takaisin
tänne kuninkaan kirjuritupaan."
Kansleri pudisti epäilevästi päätään, suuttumuksen punatessa ritarin
kasvoja. Mutta kumpikaan ei enää puhunut asiasta. Kirjuri riensi
ottamaan pöydältä kirjettä antaen sen ritarille, joka näki siinä
määräyksensä. Olisi kuitenkin ollut epätietoista, mitä Niilo olisi
tehnyt, jos olisikin saanut oikeaan aikaan tämän kirjeen. Epäilemättä
olisi se synnyttänyt täyden selvityksen hänen ja kuninkaan välillä,
mistä taasen olisi voinut johtua sekä julkinen riita että täydellinen
sovinto heidän välilleen -- jälkimmäinen olisi ollut mahdollinen
ainoastaan, jos Niilo olisi havannut kuninkaan sellaiseksi, kuin hän ja
viheriä ritari katsoivat isänmaan edun vaativan. Asian nykyinen kehitys
ja tila näkyi viittaavan siihen, että niin oli laita. Se ilahutti
Niiloa suuresti, ja samalla herätti David Pentinpojan kehno menettely
hänessä vihaa. Oxenstjernain persoonat asettivat tämän kirjelmän
omituiseen valoon. Arkkipiispan kirjurien lähdettyä pois, kun ei ollut
enää paljon pantavaa arkkuun, jonka Niilo Ryting otti tallettaakseen
kuningasta varten, kääntyi kansleri Niilon puoleen.
"Toisin olisi kenties käynyt", sanoi hän huoahtaen, "jos Herran tahto
olisi ollut, että te ja kuningas olisitte tavanneet toisenne, herra
Niilo, ennekuin arkkipiispa Jöns tuli takaisin... Sen näette tuosta
kirjeestä, jonka kuningas lähetti teille ja jonka hän aivan varmaan
luulee tulleen teidän käsiinne..."
"Tekö olette tämän kirjeen tehnyt?" kysyi Niilo äkisti.
"Miksi sitä kysytte?"
"Koska minua vähän ihmetyttää, että kuningas määräsi minut Smålannin
päämieheksi, vaikka olisin mielestäni voinut olla hänelle suuremmaksi
hyödyksi toisaalla..."
"Taalainmaassa, tarkoitatte?... Aivan oikein, minä huomautinkin sitä
kuninkaalle, mutta herra Krister Pentinpoika, joka oli läsnä, väitti,
että uhatkoon vaara mistä tahansa, pahimmin se aina uhkasi rajalta, ja
tämä juuri sai epäilemättä kuninkaan näin määräämään."
Siihen ei Niilo vastannut mitään. Oli jonkunverran perää asiassa, joka
kanslerin kertomuksen mukaan oli ollut kuninkaan menettelyn määrääjänä,
mutta toisaalta näyttivät arkkipiispan ystävät myöskin koettaneen sillä
tavoin pitää häntä etäällä kuninkaasta. Mutta kansleri tarttui Niilon
käteen taluttaen hänet sisempään huoneeseen, joka oli nyt aivan tyhjä.
Hän tarkasteli, ettei ollut ketään asiaankuulumattomia kuuntelijoita,
valitsi paikan, josta voi pitää silmällä kirjureitaan sekä lausui:
"Eräs asia on minulla sanottavana teille nyt, herra Niilo, koska
kenkään ei tiedä, milloin ensi kerran toisemme tapaamme, ja koska en
niiden joukosta, jotka maailmassa jotakin mahtavat, tunne ketään, johon
niin luotan kuin teihin... Olen päässyt erään salaisuuden jälille...
niin, erään salaisuuden!... En voi sanoa enempää, kuin että olen tullut
sen jälille, mutta sekin on jo tärkeää kuulla jokaisen rehellisen
ruotsalaisen ritarin, että ajoissa oltaisiin varuillaan ja vaara
tukahutettaisiin alkuunsa..."
"Tuo salaisuus koskee siis valtakuntaa?"
"Se koskee valtakuntaa... Te kuulitte, mitä arkkipiispa äsken sanoi
Kettil-piispalle, että hän muistaisi, mitä olivat Linköpingissä
puhuneet arkkipiispan palatessa vankeudestaan?"
"Minä kuulin!"
"No niin, herra Niilo, ehken voikaan kertoa, kuinka sanat nimenomaan
kuuluivat, niin tiedän kuitenkin heidän keskustelunsa pääsisällyksen...
Kuinkako olen sen saanut tietää?... kysynette, ja sen voin kertoa,
vaikka se onkin jo semmoisenaan koko historia... olen kuullut sen
eräältä vanhalta mieheltä, joka kuuluu samaan veljeskuntaan kuin
minäkin, mutta joka oli ennen arkkipiispa Olavi-vainajan kanslerina,
Jumala hänen sieluaan armahtakoon..."
"Tunnen hänet, vanha Andreas-veli."
"Hän juuri!... häntä kalvoi suru herransa kuoleman johdosta, ja hän
koki löytää hänen murhaajaansa, sillä hän on aivan varma sitä, että
herravainaja kuoli myrkystä, jota oli mantelimaidossa. Tämä usko, joka
kiihtyy väliin epätoivoksi, ei anna hänelle mitään rauhaa. Senvuoksi ei
hänellä olekaan mitään pysyvää asuntoa tässä maailmassa, hän oleskelee
milloin missäkin veljesluostarissamme, pääasiallisesti kuitenkin
Nyköpingissä, sekä täällä Tukholmassa ja Enköpingissä. Nyt ovat hänen
epäluulonsa kohdanneet kahta miestä... Ne ovat arkkipiispa Jöns
Pentinpoika ja hänen kaniikkinsa Helmich, ja hänet on niin kokonaan
vallannut halu seurata ja vartioida heitä, että hän... olen
kummastellut sitä useammin kuin kerran... tuntee ikäänkuin ilmassa,
milloin he ovat tulossa... No niin, pater Andreas oli viime syksyllä
matkalla Linköpingin hiippakunnassa, silloinkin yksinomaan siinä
tarkoituksessa, jonka hän on elämäntehtäväkseen ottanut, etsiäkseen
arkkipiispa Olavin murhaajaa, ja hän saapui Linköpingiin samana iltana
kuin Jöns Pentinpoikakin..."
"Ja kuuli noiden kunnianarvoisten piispain keskustelun?"
"Niin, herra Niilo... hän oli tullut piispantalolle, ja metelissä, joka
ymmärrettävästi syntyi palvelijain joukossa arkkipiispan saapuessa
yöllä, onnistui hänelle huomaamattomana päästä sisään ja tulla portaita
myöten piispan yksityiseen työhuoneeseen, josta oli ovi siihen
huoneeseen, jossa nuo korkeat herrat haastelivat takkavalkean ääressä.
Ovi oli sattumalta auki, joten hän kuuli heidän keskustelunsa, joka
tosin ei koskenut sitä mitä hän toivoi, mutta kuitenkin jotakin, jota
voi parhaiten verrata murhaan tai murhan aikeeseen, ehkei murhattava
olekaan kukaan muu kuin Ruotsin valtakunta."
"Jumalan nimessä, kansleri... mitä sanotte?"
"Kuulemansa uskoi hän minulle, että minä voimaini mukaan koettaisin
estää noita pahoja aikeita... Ja paremmin en kai voi tätä toivoa
täyttää kuin ilmaisemalla asian teille, herra Niilo!"
"No, mitä hän kuuli...?"
"Että Ruotsin valtakunta jaetaan useamman kesken, että hallitsijoita
tulee olemaan neljä tai useampia."
Niilo katsoi vanhukseen niin omituisesti kuin olisi luullut väärin
kuulleensa tai kuin pohjaton kuilu olisi auennut hänen eteensä.
"Niin on laita, herra Niilo", jatkoi kansleri, "ja jos se toteutuu,
minkä piankin saanemme nähdä, niin olemme tulleet ojasta allikkoon,
kuten vanha sananlasku sanoo. Yksi näyttää kuitenkin varmalta...
Kristian-kuningasta ei meidän tarvitse pelätä. Armollisen herramme ja
arkkipiispamme luonteeseen ei kuulu vääryyksien anteeksi antaminen, ja
senvuoksi erotti Kristianin Ruotsin kruunusta ainiaaksi se
polviennotkistus, jonka arkkipiispamme sai tehdä hänen edessään Tanskan
valtaneuvosten nähden... ellei..."
"Ellei...?" kysyi Niilo.
"Ellei toisaalta ilmesty niin mahtavaa vihollista, ettei muuta neuvoa
ole...! Silloin, mutta vasta silloin voisi arkkipiispa, mikäli asiat
minusta näyttävät, unhottaa nöyryytyksensä sen verran, että alistuisi
käyttämään Tanskan kuningasta keinona tuota vaarallisempaa vihollista
vastaan. Mutta kun tämä olisi voitettuna ja tieltä työnnettynä, niin
luulisin, että Kristian-kuningasta odottaisi sama leikki, jota nyt on
Kaarlo-kuninkaan kanssa pidetty..."
"Ruotsin valtakunta jaettaisiin monen kesken..." toisti Niilo otsa
synkkänä katsellen kankeasti lattiaan.
"Niin, se on arkkipiispan tarkoitus... mutta se ei estä häntä ensin
koettamasta hallita yksinään tai yhdessä Kettil-piispan kanssa. Ellei
se onnistu, niin saamme nähdä, kuinka sitten käy. Onhan käsitettävää,
että jos nuo mahtavat saavat kukin osansa; niin he ovat tyytyväisiä, ja
sitenhän voi rauha säilyä..."
Niilo Stureen koski syvästi tämä kanslerin antama tieto. Hirveätä oli
hänestä, jonka sydämmessä oli niin uskollinen rakkaus, Tuomas-piispan
kaltaisen miehen istuttama rakkaus, isänmaahansa, nähdä koko ihanan
nuoruutensa unelman sortuvan, vieläpä niin äkkiä, ettei ollut voinut
sitä edes aavistaa eikä perehtyä siihen mahdollisuuteenkaan. Hän ei
ajatellut omia itsestään ja kunnianhimostaan saamiaan voittoja, ei omia
uhrauksiaan eikä noita lukuisia vastoinkäymisiä, joita hän oli ottanut
kantaakseen vaan senvuoksi, ettei liian aikaisin järkyttäisi olevia
oloja ja siten synnyttäisi sitä, jota tahtoi juuri karttaa korjaten
pahan paljoa pahemmalla -- mitään näistä hän ei nyt ajatellut, kun
kerran oli maan ja kansan onni kohtalon vaakakupissa. Hänen silmissään
kuvastui Ruotsi merenä, jonka aallot olivat juuri asettuneet lepoon
rannoille, aurinko loistaa sen yli, ja rauhaisuuden aika näkyi
koittavan sille, niin samassa kohoaa syvyydestä hirviö, joka ei
ainoastaan uhkaa myllertää sen tasaista pintaa, vaan synnyttää vielä
kauhistavan myrskyn, myrskyn, jonka lakattua riehumasta Engelbrektin
maasta ei olisi enää merkkiäkään nähtävänä.
Kansleri seurasi tarkkaavasti joka ilmettä, jokaista pientäkin
värähdystä ritarin kasvoilla. Hän näytti melkein voivan mitata niiden
tunteiden syvyyden, jotka kuohuivat hänen rinnassaan. Hän tarttui
Niilon käteen lausuen:
"Jos teillä on sydäntä, herra Niilo... jos Ruotsin valtakunta on teille
jonkun arvoinen... niin nyt, nyt on aika ryhtyä toimeen. Nyt on aika
pelastaa se valtakunta ja kansa, jonka edestä Engelbrekt eli ja kuoli!"
Niilo puristi suonenvedonomaisesti kanslerin kättä, ja hänen silmänsä
salamoivat.
"Minun päiväni koittanee kohta, kansleri", sanoi hän, "ja minä tiedän
paikkani taistelussa!"
Sitten hän riensi ovelle lähteäkseen pois. Mutta samassa avattiin
kirjurituvan ovi kiivaasti, ja eräs kirjuri ilmestyi kohta sen huoneen
ovelle, jossa Niilo ja kansleri olivat. Hän tervehti kunnioittavasti
ritaria ja sanoi kiireisesti herransa puoleen kääntyen:
"Vanha hovimestari tekee loppua, herra... hän haluaisi puhutella teitä
vielä ennen lähtöään."
Kansleri oli heti valmis seuraamaan miestä. "Se on Erland-ukko,
Kaarlo-kuninkaan vanha uskollinen palvelija!" sanoi hän selitykseksi
Niilolle, että tämä ymmärtäisi, miksi hän niin äkkiä läksi.
Mutta Niilo meni itse mukaan. Tätäkin ukkoa, joka oli ollut maailmassa
kuin haamu menneitä ajoilta, oli hän rakastanut nuorukaisvuosistaan
asti, ja nyt kun niin paljon oli tapahtunut, mikä käänsi hänet ajan
mahtavista sen puoleen, jolla valta ja mahti oli kerran ollut, tuntui
hänestä melkein tarpeelta nähdä vanhaa palvelijaa.
Tullessaan huoneeseen, jossa ukko oli, näkivät he hänen istuvan
korkeanojaisella tuolilla, jonka kuningas oli antanut hänelle lahjaksi
omista huoneistaan. Hän istui uupuneena silmät ummessa, pää viistoon
kumarruksissa kuin uneen vaipuneella. Mutta huulet olivat kovasti
yhteen puristuneet ikäänkuin tuskaa tukahuttaakseen.
Kansleri riensi ukon luokse tarttuen hänen käteensä. Niilo seisahtui
hänen eteensä.
Äkkinäinen, tempova huokaus ja käheä, kiihkeä hengähdys ilmoittivat,
ettei elämä ollut hänestä vielä sammunut. Hän avasi silmänsä ja äkkäsi
Niilo Sturen.
"Herra Niilo!" kuiskasi hän hiljaa ja niin raukeasti, että se tuskin
kuului.
Niilo astui lähemmäksi ja tarttui kiltin vanhuksen käteen, ja hänen
mielensä virtasi niin täyteen entispäiväin muistoja, että hän oli kuin
silmin näkevinään ne. Hän polvistui kuolevan eteen.
Vanhan palvelijan kasvoilta loisti silloin hymy, joka oli niin täynnä
rauhaa ja onnea, kuin ihmiskasvoilla voi konsanaan nähdä.
"Jumala siunatkoon teitä, herra Niilo", änkytti hän, "minun päiväni on
lopussa... Kaarlo-kuningas tervehtää teitä!" Vielä syvä hengähdys, ja
niin nukahti vanhus hymy huulillaan.
Niilo Sture jäi polvistuneeseen asentoonsa, kanslerin lukiessa pari
rukousta. Vielä sittenkin, kun tämä valmistui lähtemään, jäi hän
paikalleen. Kansleri meni silloin hänen luokseen ja laski kätensä hänen
olalleen herättääkseen häntä muistamaan taasen itseänsä ja
ympäristöänsä.
"Vanhuksen kuolema taisi kovasti koskea teihin!" huomautti kansleri,
kun he menivät huoneesta.
Ja niin olikin laita. Häntä oli liikuttanut syvästi vanhan, uskollisen
palvelijan näkeminen, se tieto, minä hän oli ollut Kaarlo-kuninkaalle
sekä tuo yksinkertainen, koruton tervehdys häneltä ja vihdoin nuo
kunnioitusta herättävät sata vuotta, jotka puhuivat hänelle vanhuksen
silmistä. Tämä kohtaus oli senlaatuinen, että se jätti syviä jälkiä
Niiloon.
Niin vähäpätöinen kuin tämän satavuotiaan elämä olikin ollut, oli se
kuitenkin pitkä lanka, joka yhdisti jo ammoin menneen maailman
nykyhetkeen. Tuhannet ja taas tuhannet sellaiset langat, jotka ovat
kudotut puolenakin Erland-ukon elinaikana, liittävät eri väreissä
väikkyen aikakausia toisiinsa. Ihmiskunta on kuin puu, jonka
kahisevasta, lehtevästä latvasta joka hetki putoilee hiljaa ja
äänetönnä maahan lehtiä, sekä viheriöitä ja tuoreita että kellastuneita
ja kuihtuneita, puun siltä koskaan lakkaamatta viheriöimästä. Suruja ja
taisteluita, kateutta ja vihaa häilyy sen latvassa, mutta sen juurella
kirjoitetaan joka varissut lehti täyteen elämän lyhyttä tarinaa monine
ja syvine viisauksineen ja totuuksineen.
Se merkitys on ihmisen elämällä, vaikka harvat sen huomaavat ja sitä
ymmärtävät. Vielä harvempia oli tänä aikana, jotka niitä asioita
ajattelivat. Mutta Niilo Sture oli kaikessa poikkeus omasta ajastaan.
Hän oli vaatimaton, hiljainen, tyyni ja malttavainen kesken intohimojen
kuohujakin, hän oli uskollinen ja itsensä hillitseväinen keskellä
aikakautta, jolloin yksityiset mielihalut ja kaikkea polkeva itsekkyys
vallitsivat hillittömästi yhteiskunnassa. Hän kykeni ei ainoastaan
selvästi tajuamaan päämääränsä kaikkein muiden melkein mielettömästi
riehuessa omaa kunniaansa lisätäkseen, vaan hän osasi asettaa tämän
päämääränsä niin korkealle, että se yhtyi Ruotsin valtakunnan ja
Ruotsin rahvaan onneen ja menestykseen. Sellainen oli tämä mies,
sellaiseksi kuvaavat häntä meidän päiviimme asti säilyneet kertomukset
ja muistot.
Ja tämän miehen ajattelevalle mielelle ja samalla tuntehikkaalle
sydämelle puhuivat sellaiset tapaukset kuin viheriän ritarin ja myöskin
tämän vanhan uskollisen palvelijan kuolema kieltä, joka vaikutti
määräävästi hänen käsitykseensä asioista ja hänen toimintatapaansa
vastedes. Tämmöisenä päivänä erittäinkin, jona oli niin paljon
kääntynyt oikealle tolalleen, jona niin paljon oli tullut toiseen
valoon kuin ennen -- täytyi tuon satavuotiaan tervehdyksen tehdä syvä
vaikutus.
Ei ollut siis enää ainoastaan mahdollista, vaan täysin varmaa, että
Kaarlo-kuningas oli ansiollinen kantamaan Ruotsin kruunua, ja että sen
asian puolesta kannatti taistella. Hänen vakaumuksensa ei ollut
kuitenkaan vieläkään täysin varma. Mutta viimeiset tapahtumat ja Niilo
Rytingin kertomukset olivat kuitenkin leimuavana soihtuna karkoittaneet
epätietoisuuden hämäriä aatoksia paljoa kauemmaksi, kuin ne muuten nyt
olisivat, ja saattaneet hänen ajatustensa kypsyntää ja kehitystä paljoa
etemmäksi.
Erotessaan hänestä pyysi Niilo Ryting hänen lähettämään illemmalla
luotettavan miehen luostariin, niin hän saisi tuoda muistiinpanot,
joista olivat puhuneet.