Okaita.
Kaniikin poistuttua tuli Hollinger kiireesti herransa luo. Mutta juuri
pysähtyessään tämän viereen kääntyivät hänen silmänsä mitä suurimmalla
tarkkaavaisuudella erääseen pitkään, tummanviheriään pukuun puettuun
mieheen, joka asteli täsmällisin askelin toisen huonerivin vierustaa
pitkin itäänpäin. Tottien kilpimerkki oli ommeltu hänen nuttunsa
toiseen rinnukseen, ja hänen kasvonsa olivat sitä laatua, joita ei
kerran nähtyään voi unhottaa. Hänen piirteensä olivat ihan
liikkumattomat, ja pörhöiset kulmakarvat estivät hänen katsettaankin
näkymästä, ettei sekään ollut kasvoja elähyttämässä. Sivulta katsoessa,
kuten Niilo ja Hollinger nyt näkivät hänet, voi kuitenkin selvästi
huomata, kuinka hänen silmänsä vilkkuivat oikealle ja vasemmalle.
Niilo tunsi miehen, mutta haparoi turhaan muististaan, missä oli hänet
viimeksi nähnyt. Mutta Brodde, joka tuli samassa paikalle ja näki
herransa, muisti heti missä herransa ja hän itse olivat hänet nähneet.
"Hän on Gumme!" sanoi hän, "se vanha huovi, joka kuletti viestejä
Visborgin herran, Olavi Akselinpojan, ja hänen tyttärensä Hammarstadin
Briita-rouvan välillä... Saattepa kuulla, että Olavi-herra on mennyt!
Mutta mihin hän menee?"
"Niin... hän on Gumme!" huudahti Hollingerkin, mutta niin kiihkeällä
äänellä, että sekä Niilo että Brodde katsahtivat tutkivasti häneen.
"Tunnetko sinäkin hänet, Hollinger?" kysyi Niilo.
"Tunnenko hänet, herra Niilo... Kyllä, tunnen hänet niin hyvin, ettei
hän koskaan mene muististani!"
Niilo aikoi juuri kysyä Hollingerilta, mitä hän tiesi miehestä, ja
miten oli oppinut hänet tuntemaan, mutta samassa kiintyi hänen
huomionsa erääseen toiseen seikkaan, joka sai hänen kerrassaan
unhottamaan sekä Hollingerin että Gummen. Hän näki Hammarstadin
Briita-rouvan tulevan katua myöten ylpeänä ja ylhäisenä kuten aina.
Kukaan ei voinut hänestä nähdä, että hän oli kerran tuomittu roviolla
poltettavaksi, tahi että hän oli istunut vankina luostarissa, kun
Kaarlo-kuningas oli antanut armon käydä oikeudesta sekä hänen
sukulaistensa että sen ystävyyden vuoksi, jota hän tunsi rehellistä
Erengisle Niilonpoikaa kohtaan. Hän oli jo ennen kuninkaan ensimmäistä
karkoitusta saanut häneltä vapautensa takaisin. Melkein uhmailevalla
ryhdillä kulki hän nyt torin yli ainoastaan yhden hovipojan seuraamana,
joka kantoi kainalossaan pientä lukulla varustettua lipasta. Porvarit
väistyivät nöyrästi ankaran ritarinrouvan tieltä.
"Briita-rouva hakee kuningasta!" sanoi Brodde hiljaa herralleen.
"Arvaan sen, sillä hän tuli rahatalolle, kun minä seisoin siellä ovella
olevain miesten takana, juuri silloin kun kuninkaan ja herrain piti
lähteä raatihuoneelle. Arkkipiispa tuli itse portaille kuulemaan, mitä
Briita-rouva halusi. He puhelivat kauan, ja minä näin arkkipiispan
hymyilevän synkeätä hymyään ja kuulin hänen sanovan: 'Kun kuningas on
laivalla, Briita-rouva... oma setänne on laivan haltijana... niin
voitte sanoa hänelle mitä sydämellänne on!' Briita-rouva läksi silloin
Klaaran luostariin, ja sieltä, luulen, hän nyt tulee."
"Mitä hän tahtonee kuninkaalta!" kysyi Niilo.
Sitä ei Brodde tiennyt, mutta päättäen ylpeän ritarinrouvan hehkuvista
poskista, palavista silmistä ja pään ylpeistä nykäyksistä näki kyllin,
ettei hän millään ystävällisellä mielellä mennyt kuningasta tapaamaan.
Nyt lähestyi Gumme häntä, Briita-rouva lausui muutamia sanoja hänelle,
jolloin Gumme otti lippaan pojalta ja seurasi rouvaansa hänen
sijastaan.
Niilo päätti seurata Briita-rouvaa. Tahtoipa hän sitäpaitsi myöskin,
jos mahdollista, nähdä vielä kerran onnetonta kuningasta myöskin. Hänen
puheilleen pääsemistä piti hän mahdottomana, sillä vartioivia silmiä
oli tietysti paljon hänen ympärillään, kuten näytti olevan Niilonkin
ympärillä. Sillä tuo musta kaniikki oli epäilemättä jo kauan vaaninut
häntä ja varmaankin kuullut hänen ja Steen Sturen lyhyen keskustelunkin.
Onni oli Niilolle niin suosiollinen, että hän pääsi muutamaa
sivukujannetta myöten laivasillalle ennen Briita-rouvaa. Täällä oli
laivasillassa kiinni alus, jolla kuninkaan ja kuninkaantyttären piti
matkustaa. Sillalta oli pantu laivan laidalle porras. Tännekin oli
kerääntynyt kansaa, mikä viivytti Briita-rouvaa, että Niilo ehti päästä
eräälle laivalle, jonka peräkeula oli Eerik Akselinpojan laivassa
kiinni. Siitä hän sai siis oivan tilaisuuden katsella, mitä edellisen
kannella tapahtui.
Hän oli paraiksi saanut itselleen mukavan tilan erään purjekangaskasan
ja köysiläjän vieressä, kun näki Briita-rouvan tulevan vielä
äskeistäänkin punaisempana. Tultuaan laivalle, puhutteli hän erästä
miestä, joka riensi heti laivaan, ja kohta senjälkeen tuli herra Eerik
Akselinpoika näkyviin, astuen ominaisella kohteliaisuudellaan
veljentytärtään vastaan portaalle, ja saattoi hänet laivaan.
"Oletteko jo kuullut sitä, setä?" kysyi hän päästyään laivan perään,
jossa oli kahdenkesken Eerik-herran kanssa.
"Olen!" vastasi tämä. "Vanha palvelijasi kertoi siitä juuri... Ja
suosikoon onni meitä nyt, ettei Gotlanti vaan livahda pois
Akselinpojilta... odotan kärsimätönnä sanaa veljeltäni, Iivarilta, kun
pääsen Turkuun."
He menivät nyt keskilaivalle, josta Niilo voi kuulla paremmin, ja
samassa tuli asemies Erkki laivalle hänen luokseen. Hän kertoi, että
kuninkaantytär oli nyt tulossa, mutta että kuningasta viivytti
arkkipiispa vielä jollakin.
"Millähän sitten?" kysyi Niilo.
"Panemalla hänet pyytämään velkojiltaan lykkäystä... mistäkö sen
tiedän! Siitä vaan, että se tapahtuu miltei avointen ovien edessä. Ja
arkkipiispa seisoi kuningasraukan vieressä kiusaten häntä tuolla tavoin
enemmän kuin voin sanoa. Jos olisin ollut nuoruuteni verissä, niin
olisin kautta äitini ja isäni sielujen iskenyt tuon mustan paholaisen
siihen paikkaan."
Niilon silmät leimahtivat.
"Hyvä, hyvä, Erkki", sanoi hän, "me annamme vielä, jos Jumala suo, tuon
kummituksen maksaa se korkojen kanssa!"
Ihmisjoukossa syntynyt hälinä käänsi huomion laivasillalle, jossa
tapahtui eräs merkittävä seikka.
Siellä tuli kuninkaantytär, kaunis Magdalena, parin ritarin ja
muutamain asemiesten saattamana. Hän oli kalpeana, ja kyynel kyyneleen
perästä vuosi hänen maahan luoduista silmistään hienoa poskea myöten
alas. Näky oli liikuttava ja monen katsojan silmistä virtasi runsaammin
kyyneleitä kuin kuninkaantyttären omista. Mutta hälinä kiihtyi
epäilyttävästi. Niilo kohosi puoleksi seisoalleen, ikäänkuin luullen,
että kansanjoukko oli äkkiä noussut aseisiin, ja silloin olisi hän
ilman epäilystä rientänyt siihen osaa ottamaan, kävi miten kävi. Mutta
silloin tuli vahva ratsuväen osasto, joka jakausi kahtia asettuen
kuninkaantyttären ympärille.
Ritarien saattaessa korkean vankinsa laivalle asettuivat huovit pitkään
riviin molemmin puolin tietä, joka johti lähimmältä kaupunginportilta
rantaan.
Kuninkaantytär vietiin laivan perään, johon hän jäi yksikseen. Hän
kääntyi merelle päin; ja kyynelvirta valahti nyt estämättä hänen
silmistään, ja puoleksi tukahutettu huokaus tunkihe hänen rinnastaan.
Hän ei kuitenkaan tahtonut näyttää maailmalle suruaan.
"Tapasin siis teidät kuitenkin, arvoisa neiti!" sanoi samassa aivan
hänen takanaan eräs terävä, melkein ilkkuva ääni.
Hän sävähti, kuten naarashirvi säpsähtää metsässä puitten keskellä
kuullessaan metsästäjän torven töräyksen. Hän pyyhkäisi äkkiä kädellään
kasvojansa, ja kääntyessään ympäri, väikkyi hänen neitseelliseltä
otsaltaan vastustamaton majesteetillisyys, vaikka poskensa olikin
lumivalkea.
Briita-rouva oli hänen edessään. Onnettoman neitoraukan näkeminen
tuntui tekevän häneenkin ainakin hetkellisesti syvän vaikutuksen, joka
sai hänet vähän pysähyttämään kielensä myrkyllistä intoa.
"Ette halua lohdutuksen sanoja matkallenne", sanoi hän sitten, mutta
lisäsi ikäänkuin saaden takaisin entisen ylpeytensä puhuessaan, "luulin
kuitenkin, että suuret ajatuksenne ovat nyt menneet menojaan!"
"Mistä ajatuksista puhutte, Briita-rouva?" kysyi kuninkaantytär.
"Niistä ajatuksista, arvoisa neiti, että teistä tulisi herra Iivari
Akselinpojan morsian!"
Kuninkaantytär kääntyi selin mitään vastaamatta. Mutta tämä ei suinkaan
saanut Briita-rouvaa vaikenemaan, hän päinvastoin siitä yhä kiihtyi.
Näki hyvin, että tuo kostonhimoinen nainen oli nyt päässyt ikävöityyn
tilaisuuteen keventää sydäntään, eikäpä hän ollut niitä, jotka
sellaisia tilaisuuksia laskevat käyttämättä. Hänen sisässään oli kauan
riehunut ajatus saada kostaa Kaarlo-kuninkaalle kaikki häpeä ja ne
katkerat kokemukset, joita tämä oli hänelle tuottanut. Armokin, jota
kuningas sittemmin häntä kohtaan osoitti, oli pikemmin lisännyt kuin
vähentänyt hänen vihaansa, koska se hänen silmissään sisälsi
jonkunlaisen tunnustuksen, että kuningas sittenkin oli mennyt liikoihin
häntä rangaistessaan.
"Vai luuletteko te", jatkoi hän, huulet ilkeässä hymyssä, "luuletteko
te, että herra Akseli Pietarinpojan poika, että Lillön, Tranekärrin ja
Gotlannin herra ojentaisi kätensä neidolle, jolla ei ole senkään vertaa
omaa, että mahtuisi sille seisomaan... Älkää milloinkaan sitä ajatelko,
Magdalena-neiti!"
Nyt kääntyi kuninkaantytär, ja hänen katseensa lankesi kuninkaallisen
ylevänä kiihtyneeseen Briita-rouvaan.
"Miksi noin puhutte, Briita-rouva", sanoi hän, "en ymmärrä! Setäänne,
Iivari-herraa, en tunne, mutta sen tiedän, ettei tuollainen puhe
ainakaan ole sovelias herra Akseli Pietarinpojan pojantyttären
huulille!"
Briita-rouva nykäytti niskaansa, mutta hänen silmissään paloi
sammumaton kostonhimo.
"Niin te nyt osaatte puhua, Magdaleena-neiti", sanoi hän, "nyt kun
huomaatte mahdottomaksi, että setäni ojentaisi teille kätensä ja
kohottaisi teidät luokseen... kohottaisi teidät luokseen...
ymmärrättekö, pikku arvoisa neiti?"
"En, Briita-rouva, en ymmärrä!" huudahti kuninkaantytär äänellä, joka
oli ylenkatseen ja epätoivon välillä.
"No, pyhä Jumalan äiti," jatkoi Briita-rouva, "siinäpä on toden totta
julkea mieli... Hain teitä pyhästä luostarista; ette ottanut minua
vastaan, mutta täällä ette ole voinut minua välttää, ja se käy arvoisan
neidon häpeäksi... Mutta minäpä sanon teille erään asian, jos te
ylimalkaan kykenette ottamaan vastaan hyviä neuvoja. Te olette vajonnut
syvälle, Magdalena-neiti, mutta varokaa, ettette vajoisi vieläkin
syvemmälle!"
Sitten hän kääntyi ja meni keskilaivalle. Siellä hän pysähtyi ja näytti
miettivän, eikö hänen ehkä olisi pitänyt vielä jotakin sanoihinsa
lisätä, mutta silloin liikehti väkijoukko saaden hänet pysähtymään ja
asettumaan vähän syrjään. Kuningas saapui vihdoinkin.
Ijäkäs kuningasvanhus näytti vaivalla kiipeävän porrasta myöten
laivaan, ja uskollinen Klaus Lang, jonka käsivarteen hän nojasi, sai
nähtävästi oikein ponnistella kannattaakseen tuota onnettomuutten ja
vastoinkäymisten musertamaa miestä. Ei tarvinnut muuta kuin vilkaista
kuninkaan kasvoihin tunteakseen syvää sääliä häntä kohtaan. "Minä olen
köyhä, onneton mies, joka olen kuitenkin ollut kuningas ja rikkain mies
Ruotsin maassa" -- huokui hänen riutuneista kasvonpiirteistään ja
huolekkaista silmistään.
Herra Eerik Akselinpoika tuli kuningasta vastaan portaalle, ja kaikkiin
teki hyvän vaikutuksen, kun ritari osoitti kaikkea asiaan kuuluvaa
kohteliaisuutta ja huomaavaisuutta tuota langennutta suuruutta kohtaan.
Hattu kädessä kumartaen, ei kuitenkaan niin syvään, että se loukkasi,
ojensi hän kuninkaalle kätensä ja saattoi hänet laivalle sille
paikalle, jossa hänen tyttärensä oli. Tämä heittäysi ilonhuudolla
kesken suruaan isänsä syliin kätkien kyyneleiset kasvonsa hänen
rintaansa vasten.
Mutta kuninkaan silmät jäivät kuiviksi ja hänen liikkeensä näyttivät
tajuttomilta. Tuska näytti tylsentäneen hänen aistinsa ja tehneen hänet
tunnottomaksi ympäristön vaikutuksille.
Vähän syrjässä kuninkaasta seisoi Klaus Lang ja hiukan tuonnempana
Eerik-herra. Oli yleinen hiljaisuus. Merimiehet ja laivalla olevat
asemiehet näyttivät kunnioittavan kuninkaan surua, ja rannalta alkoi
kuulua nyyhkytystä.
Yksi ainoa koko joukossa jäi aivan kylmäksi ja tunteettomaksi. Briita
Olavintyttäreen ei tämä liikuttava näky mitään vaikuttanut. Olipa eräs
toinenkin; linnan ikkunasta katseli herra Ture Turenpoika, Axevallan
vanha kavaltaja, kuninkaan nöyryytystä ja puhallutti sieltä kaikuvaa
sotilassoittoa, joka sai Briita-rouvankin kasvamaan paria tuumaa
korkeammaksi ja kuninkaan kutistumaan vieläkin pienemmäksi.
Avatessaan silmänsä näki hän Briita-rouvan edessään. Eerik-herra koki
estää veljentytärtään menemästä, mutta sai häneltä puoliääneen jonkun
selityksen, joka sai hänet laskemaan ylpeän rouvan. Tämä meni suoraa
päätä kuninkaan luo, synkän palvelijan seuratessa häntä, kädessään
lipas, jonka kansi oli nyt avattu.
"Kaarlo-kuningas", sanoi hän ylpeällä, terävällä äänellä, "ellei hetki
ole oikein sovelias teitä tavatakseni, niin suonette sen anteeksi,
sillä minun ei ole sallittu ennen tavata teitä... Kuten hyvin tiedätte,
olen jo kahdesti ilmoittanut itseni, mutta te olette välttänyt
vastauksen antamista. Ja kun nyt kolmannen kerran tulin, sanoi
kunnianarvoisa isä Jumalassa, herra arkkipiispa, teidän olevan niin
kiireissä hommissa, että minun täytyi tulla setäni laivalle voidakseni
teitä puhutella."
"Kuka olette?" kysyi kuningas raukeasti.
Briita-rouva ällistyi. Sitä hän ei ollut ottanut huomioon, että
kuningas oli saattanut unhottaa hänen ulkonäkönsä. Se teki tyhjäksi
puolen hänen kostoaan. Voidakseen oikein täydellisesti nauttia täytyi
hänen siis muistuttaa kuningasta, kuka oli, ja sen hän tekikin
välittämättä hituakaan kuninkaasta tai sedästään tai itsestään.
"Luulin sentään", sanoi hän, "että te, Kaarlo-kuningas muistaisitte
rouva Briita Olavintyttären. Osat vaihtuvat, näettekö, herra kuningas,
niin että mikä on tänään ruusunpunaista, voi huomenna olla mustaa.
Örebron linnassa oli teidän purjeissanne tuulta, ja teidän päivänne
olivat ruusunpunaiset, nyt on toisin. Nyt on teille tullut synkkä
pimeys, niin synkkä, että..."
"Niin, synkkä, synkkä...!" sanoi kuningas kohottaen kättään, kuin
haluten sanoa, että oli jo tarpeeksi muistutuksia siitä, miten oli
ollut ennen ja miten nyt oli.
Mutta Briita-rouva ei ollut samaa mieltä.
"Niin, niin synkkä", lisäsi hän, "että te näytte unhottaneen sen
häväistyksen, joka teillä kerran oli omaa tuntoa saattaa kunniallisen
ritarin, herra Erengisle Niilonpojan, vaimolle... Mutta minä en ole
sitä unhottanut, Kaarlo-kuningas!"
"Mutta sen näytte unhottaneen", lausui kuningas, ja säkene entistä
voimaa välähti hänen silmistään, "sen nimittäin, että Kaarlo-kuningas
armahti hänet rangaistuksesta, jonka laki säätää kavalluksesta Ruotsin
kuningasta kohtaan!"
"Muistatte siis kuitenkin jotakin, Kaarlo-kuningas. Hyvä se, sitä nyt
tarvitsette..."
Briita-rouvan katseessa ja äänessä oli niin paljon kylmää itsekkyyttä
ja sydämen kovuutta, että hänen oma setänsäkin katsoi tarpeelliseksi
muistuttaa häntä malttamaan mielensä.
"Rouva", sanoi hän, "siitä armosta, jota Kaarlo-kuningas osoitti teitä
kohtaan, saatte todella kiittää rehellisen Erengisle-herran uskollista
palvelusta, ja minusta näyttää, että te haluatte ainaiseksi verhota
unhotuksen peitolla asian, josta teille ei ole suurta kunniaa."
Mutta Briita rouva ei jättänyt setäänsä vastausta vaille.
"Teiltä en suinkaan olisi tuota puhetta odottanut", sanoi hän,
"teiltä, herra Eerik, joka itse kerran vannoitte uskollisuutta
Kristian-kuninkaalle, sittenkuin arkkipiispa Jönsille oli onnistunut,
mikä ei onnistunut veljentyttärellenne, yhdistää Pohjolan kolme
valtakuntaa yhden kuninkaan vallan alle... teiltä, setäni, joka aiotte
vielä kerran antaa Kristian-kuninkaalle samat lupaukset. Minun kunniani
on, että olen tätä päämäärää edistänyt, ja Ruotsin oikealla
kuninkaalla, joka on samalla Tanskan ja Norjankin kuningas, ei ole
mitään moittimista minua kohtaan, setäni, kuten hänellä kyllä lienee
teitä kohtaan..."
Ritari kalpeni, ja Briita-rouva kääntyi taasen Kaarlo-kuninkaaseen
päin.
"Tarvitsette hyvin muistianne nyt, Kaarlo-kuningas, sillä minulla on
teille eräs asia esitettävänä; jonka olisin tosin mieluummin
selvittänyt asunnossanne kaupungissa, jos olisitte sallinut..."
"Mikä on asianne?" kysyi kuningas hieman kärsimättömästi.
"Kuten hyvin muistanette, olette minulle 400 hopeamarkan velassa..."
"En suinkaan teille!" vastasi kuningas kiivaasti.
"Kyllä, Kaarlo-kuningas, juuri minulle!"
"Minä velassa teille?" toisti kuningas, joka ei päässyt
kummastuksestaan, eli paremmin tyrmistyksestään, johon tämä asia hänet
saattoi.
"Velkakirjanne on kirjoitettu kauppamies Hannu Helmholtille... mutta
rahat ovat minun."
"Hannu Helmholtille!" virkkoi kuningas, jonka katse tylseni ja heikkeni.
Tämä nimi oli epäilemättä kuninkaalle outo.
"Hannu Helmholtia en tunne", sanoi hän, "onko hänkin minulle rahoja
lainannut?"
"Jos muistinne pettää, niin tunnette kait oman sinettinne", lausui
Briita ottaen hovimestarilla olevasta lippaasta paperin, josta riippui
suuri sinetti.
Briita-rouva näytti paperia kuninkaalle ja kohotti toisella kädellään
vahalevyä, että kuningas näki selvästi oman sinettinsä.
Syvä huokaus puhkesi onnettoman kuninkaan rinnasta. Hän näki oman
sinettinsä, jota ei voinut kieltää; olihan mahdollista, että hänen
hovimestarinsa tai kanslerinsa oli ottanut tämän summan häntä varten
hänen tietämättään.
"En voi sitä kieltää", sanoi hän, "se on minun sinettini, velkani Hannu
Helmholtille on siis oikea, vaikken ensinkään tunne sitä miestä enkä
tiedä mitään hänestä. Kääntykää siis tässä asiassa kanslerini, Niilo
Rytingin puoleen, joka asuu Harmaaveljesten luostarissa. Hän pitää
huolta siitä, että saatte rahanne takaisin."
Kaikki, yksin Eerik-herrakin, tunsivat suurta katkeruutta ylpeää rouvaa
kohtaan, joka voi tällaisena hetkenä saattaa kuninkaalle sellaisen
nöyryytyksen. Sehän oli kuninkaan köyhyyden julistamista koko
maailmalle. Mutta kaikki selittivät sen arkkipiispasta lähteneeksi.
Monet olivat nähneet Briita-rouvan puhuttelevan rahatalolla
arkkipiispaa, ja olivat siitä syystä vakuutettuja, että tämä oli
tahallaan lähettänyt tämän saamamiehen laivalle pakottaakseen
vihollistaan juomaan onnettomuutensa maljan pohjia myöten.
Niilo oli katsellut tätä näytelmää niin kiihtyneessä mielentilassa,
että oli jo monesti aikonut hypätä Eerik-herran laivalle. Hän malttoi
kuitenkin mielensä, älyten hyvin, että se enemmän vahingoittasi kuin
hyödyttäisi sitä asiaa, jonka hän päätti nyt yhä varmemmin
toimeenpanna. Hän päätti itse tiedustella herra Niilo Rytingiltä,
kuinka tuon Briita-rouvan saatavan laita oikeastaan oli, ja tehdä
voitavansa sen maksamiseksi. Mutta tämä oli eri asia; nyt oli kuningas
vaan pelastettava sekä Briita-rouvasta että muista samankaltaisista
vaivaajoista, jos arkkipiispalla olisi enemmänkin sitä lajia
tarjottavana.
Eerik-herra ehti ennen häntä. Huomattuaan veljentyttärensä aikovan
vieläkin venyttää tätä kuninkaalle niin tuskastuttavaa kohtausta, astui
hän Briita-rouvan luo tarttuen hänen käteensä.
"Nyt olette saanut vastauksen vaatimukseenne, Briita-rouva", sanoi hän
tarjoten kohteliaasti hänelle kättänsä sekä lisäsi: "sallitteko minun
saattaa teitä nyt maihin...?"
Briita-rouva heilautti päätään tehden torjuvan liikkeen. Niilo odotti
jännityksellä, mitä nyt tapahtuisi, mutta Eerik-herra tarttui
huolimatta hituakaan veljentyttärensä arveluista tämän käteen ja
talutti hänet nähtävästi vasten hänen tahtoaan kuninkaan luota pois.
Saatettuaan hänet palvelijoineen laivasillalle huovirivien väliin,
käski Eerik-herra ottaa portaan pois, ja moniaan silmänräpäyksen
perästä lähti laiva liikkeelle, sen purjeet nostettiin, ja niin vietiin
Kaarlo-kuningasta toiseen kertaan valtakunnastaan pois.
Niilo seisoi laivan kannella niin kauan, kuin kuningasta vähänkin
näkyi. Pari välillä olevaa laivaa esti häntä hetkiseksi näkymästä,
mutta pian hän taasen ilmestyi niiden toiselta puolen.
Hän seisoi katsellen "Kolmen kruunun" torniin ojentaen kättään
ikäänkuin hyvästiksi kaikelle vallalle ja suuruudelle, ja sitten hän
sulki itkevän tyttärensä syliinsä.
Siinä asennossa katosi Kaarlo-kuningas Niilo Sturen nähtävistä.
Rannalta oli väkijoukko hajaantunut, ja arkkipiispan huovit ajoivat
laukassa kaupunginportista sisään, Niilon juuri laskeutuessa laivasta
sillalle. Hän riensi samalle portille kiiruhtaen viipymättä
Harmaamunkkien luostariin, jossa pääsi hetkisen odotettuaan Niilo
Rytingin puheille.
Hän kertoi lyhyesti, mitä kuninkaan lähtiessä oli tapahtunut ja
minkävuoksi hänen luokseen nyt tuli. Herra Niilo Ryting kuunteli
tarkkaavasti ja näytti erinomaisella huolella punnitsevan ritarin
kertomaa asiaa.
"Mikäli minä tiedän", sanoi hän vihdoin, "ei kuningas ole milloinkaan
ollut Hannu Helmholtin kanssa tekemisissä eikä siis myöskään koskaan
saanut hänen kauttaan Briita Olavintyttären rahoja... Onhan se
kuitenkin voinut tapahtua kuninkaan hovimestarin, Erland-vanhuksen
välityksellä; mutta", lisäsi hän vihan leimahtaessa hänen silmistään;
"minulla on omat tuumani tästä asiasta..."
"Voitteko ilmoittaa ajatuksenne minullekin. En kysy sitä
uteliaisuudesta vaan siitä syystä, että toivoisin Kaarlo-kuninkaan
maineen säästyvän myrkkykieliseltä Briita-rouvalta."
Munkki kohotti harmaat, läpitunkevat silmänsä ja katseli kotvasen
Niiloa. Sitten ilmestyi hänen huulilleen heikko tyytyväisyyden hymy, ja
hän sanoi pistäen kätensä kaapunsa avaroihin hihoihin:
"Siinä luulen voivani noudattaa toivoanne, sillä niitä ajatuksia en ole
saanut minkään luottamuksen kautta, vaan ainoastaan asettamalla yhteen,
mitä olen eri tahoilla kuullut. Ja vertaamalla tietoja toisiinsa... saa
kuulla paljonkin noiden ylhäisten elosta ja oloista istuessaan, kuten
minä, kuninkaan kirjurina."
"No niin, mikä on siis arvelunne, Niilo-herra?"
"Arveluni on, ettei tämä saatava ole saatava ensinkään... luulen, että
se on lorua vaan."
"Mutta kuninkaan sinetti, jonka hän itse näki ja tunnusti omakseen?"
"On väärä!"
"Väärä?... Herra Niilo, mitä sanotte...? Olisiko Briita-rouva, joka
panee niin suuren arvon siihen, että kuuluu ylhäiseen ja jaloon sukuun,
olisiko hän alentunut tekemään sellaista tekoa?"
"Kunniakin on tavallaan sinetti, ritari", vastasi munkki, "mutta
epäilikö Briita-rouva vähintäkään tahratakseen Erengisle-herran, tuon
kunnon miehen, nimeä häpeällä? Eikö hän silloin tarjonnut vaskea kullan
asemesta, koettaen sekä silloin että myöhemmin uskottaa itseään,
Erengisle-herraa ja maailmaa, että vaskensa oli puhdasta kultaa? Eikö
hän silloin painanut väärän kunnian sinetin kunniattomalle teolle?
Uskokaa se, ritari, että joka voi menetellä kuten Briita-rouva silloin
menetteli, voi sanan varsinaisessa merkityksessä todella väärentää
Kaarlo-kuninkaan sinetin."
"Jumalan kalliin veren nimessä, se on kuulumatonta riettautta!"
"Mutta yksinään tähän yleiseen käsitykseeni Olavi väärintekijän
tyttärestä en kuitenkaan perusta ajatustani tuosta saatavasta. Olen
pari kertaa ennen nähnyt Briita-rouvan tuovan käräjiin talojen ja
maatilain kauppakirjoja, jotka ovat olleet sineteillä varustettuja.
Niiden avulla on tuo jalo rouva tahtonut todistaa tulleensa niiden
omistajaksi, ja kun vastaaja on pätevillä perusteilla voinut todistaa
omistusoikeutensa ja kun siitä on johduttu ajattelemaan Briita-rouvan
harjoittaneen petosta, on hän pyydellyt anteeksi heittäen kanteensa ja
selittäen samalla, että nuo väärät asiapaperit olivat valitettavasti
joutuneet jollakin käsittämättömällä tavalla hukkaan."
"Suuri kiitos näistä tiedoista!" virkkoi Niilo kotvasen perästä. "Mutta
minä olen tekevä kaikkeni saattaakseni Briita-rouvan juonet häpeään.
Jos te suostutte olemaan siinä apunani, niin tulen minä ja vielä moni
muukin teille siitä kiitolliseksi."
"Varovaisuutta, herra Niilo", sanoi munkki kohottaen oikeaa kättänsä,
"varovaisuutta! On vaarallisempi tulla Briita-rouvan läheisyyteen kuin
tyhjentää vuorenneidon taikamalja. Kuninkaani vuoksi olen kuitenkin
teitä auttava minkä suinkin voin ja sydämestäni toivon teidän jalon
yrityksenne onnistuvan!"
Munkki vaipui ajatuksiinsa, ja Niilo kysyi hetken vaiti oltuaan, oliko
hänellä ehkä muitakin tietoja muistissaan Briita-rouvasta.
"On", vastasi entinen kansleri, "muistan erään miehen, joka on teille
ainakin yhtä tuttu kuin minullekin, häntä kutsuttiin yleisesti
viheriäksi ritariksi."
"Viheriä ritari!" huudahti Niilo.
"Niin, hän... hän tiesi enemmän tästä asiasta, ja jos hän eläisi, niin
luulen, ettei meidän tarvitsisi kauan etsiä todistuksia Briita
Olavintytärtä vastaan..."
"Tunsitteko lähemmin tätä miestä hänen eläissään?"
"Hän oleskeli paljon täällä luostarissa muutamina aikoina, viimeksi se
tapahtui Kaarina-kuningattaren viimeisenä elinvuotena, Jumala hänen
sieluaan armahtakoon... Minä rakastin sitä miestä sydämeni pohjasta.
Hän antoikin minulle monta luottamustietoa, teistäkin, herra Niilo, ja
vihollisista, jotka olivat onnenne tiellä... Mutta jo ennen sitä aikaa
oleskeli hän täällä luostarissa, ja hänen silloisista toimistaan on
minulla kirjallisia muistiinpanoja, jotka eräs vanha, jo ammoin
Herrassa nukkunut luostariveli on kirjoittanut. Kuolinvuoteellaan jätti
hän muistiinpanonsa minun haltuuni."
"Koskevatko nämä muistiinpanot ritarivainajan suhdetta Briita-rouvaan?"
"Ei, ei... mitä hän Briita-rouvasta tiesi, sitä ei hän koskaan sanonut;
ainoastaan kerran, kun hän oli kiihtyneempänä kuin olin milloinkaan
häntä nähnyt, kuulin hänen siitä puhuvan... Briita rouva, sanoi hän,
Briita-rouva, sitä en olisi sinulta odottanut!... Minä kysyin häneltä,
mitä hän sillä tarkoitti, mutta hän ei huolinut sitä sanoa, ja siihen
se sitten jäi... Ei, muistiinpanot kuuluvat vanhempaan aikaan, jolloin
Margareta-kuningatar kantoi Ruotsin kruunua, siihen aikaan, kun hän oli
saanut Tukholman haltuunsa ja ahdisteli paraikaa Knuutti Bonpoikaa,
rikkaan drotsin Bo Juhonpojan poikaa ja hänen ystäväänsä, ritari Sven
Sturea, äidinisäänne. Niissä on kertomus siitäkin, kuinka Sven-ritari
sai takaisin erään kalliin kaulaketjun..."
"Erään kaulaketjun, kansleri?" keskeytti Niilo Sture, "se kaulaketju on
vaikuttanut paljon elämääni, ja vaikkei minulla enää sitä ole, on se
kuitenkin ollut siksi paljon ajatuksissani, että haluaisin kuulla
kaiken, mitä siitä tiedetään."
Hän kertoi lyhyesti kaulaketjun historian, kuinka oli sen saanut
äidinisältään testamenttina ja kuinka oli sen hukannut. Kansleri tunsi
hänet siksi hyvin, erittäinkin viheriän ritarin kertomusten johdolla,
ettei epäröinyt antaa muistiinpanoja hänen huostaansa.
"Saatte jo tänä iltana ne käsiinne", sanoi hän, "mutta nyt en ehtisi
niitä noutaa. Minun täytyy mennä nyt rahatalolle järjestämään yhtä ja
toista hänen armonsa arkkipiispan ja Kaarlo-kuninkaan välillä. Täytyy
myöskin tunnustaani, että minua haluttaa nähdä, miten Tukholman linnan
käy, antaako Ture-herra sen nyt arkkipiispan käsiin. Se asia
huvittanee teitäkin, ja lähdemme kai siis yhdessä."
Niilolla ei ollut siihen mitään sanomista, ja niinpä he lähtivät
yhdessä luostarista astuen sillan ja sen toisella puolella olevan
kentän yli. Mutta he kulkivat äänettöminä, sillä kuta etemmäksi he
tulivat luostarista, sitä enemmän he vaipuivat ajatuksiinsa. He
miettivät viime päiväin kirjavia tapahtumia, jotka todella olivat
sellaisia, että ne kylläkin täyttivät miehen mielen ajatuksilla.