VII.

Eräs näky.

Samana yönä makasi Niilo Sture miehineen eräässä talonpoikaistalossa

Linköpingin ja Norrköpingin keskivälillä. Hän oli Iivari Akselinpojalle

antamansa lupauksen mukaan tehnyt kaikkensa löytääkseen ryöstetyn

kuninkaantyttären, mutta turhaan. Hän oli silloin tavannut Iivarin

veljen, Äke Akselinpojan Hjulebergissä, ja Iivarin itsekin. Hänen

pyynnöstään hän lähettikin Brodden viemään sanaa ja kirjettä herra

Filip Akselinpojalle Tukholman linnaan, tultuaan varmaksi siitä, ettei

sananvienti koskenut muuta kuin Iivari-herran kosintaa.

Ollessaan tällä asialla Tukholmassa oli Brodde, jonka tarkka äly oli

aina valveilla, saanut kaniikki Helmichiä seuraamalla tietää, että

etsitty kuninkaantytär oleskeli Klaaran luostarissa. Hän oli urkkinut

yhtä ja toista muutakin tietoonsa, senkin, miten kuningas oli

Iivari-herran ilkityöstä julmistunut, sekä sen että Helmich-kaniikki ja

David-herra tekivät kaikkensa kuningasta harhaan johtaakseen. Että hän

itse oli siten joutunut kaniikin huomion esineeksi, sen hän tiesi,

mutta siitä hän vähän välitti. Toimitettuaan asiansa riensi hän minkä

ennätti kohtaamaan herraansa tämän veljen, Svante Bonpojan luona

Ekesjössä.

Heti tästä tiedon saatuaan lähetti Niilo Sture Hollingerin viemään

siitä sanaa Iivari-herralle, joka nykyisin oleskeli Lillön linnassa

koillisessa Skånessa. Itse hän läksi pohjoiseen päin Brodden ja Erkin

kanssa, ja silloin matkallaan oli hän aivan lähellä Linköpingiä

kohdannut arkkipiispan seurueineen. Vasten arkkipiispan luuloa oli hän

tuntenut hänet heti, kun hän avasi suunsa. Ja varmasti olisi juuri se

tapahtunut, jota arkkipiispa ei mielellään olisi suonut, että kuningas

nimittäin saisi ennen aikaansa vihollisensa tulosta tiedon, ellei

Niilo-herra olisi yhä vieläkin ollut saman epävarmuuden ja

levottomuuden vallassa siihen nähden, mitä tekisi ja mihin ryhtyisi,

johon hän jäi lähtiessään Enköpingistä viheriän ritarin ruumiin

äärestä.

Tämä levottomuus oli, jos mahdollista, vielä lisääntynyt, senjälkeen

kuin hän kohtasi arkkipiispan. Oli selvää, että pian koitti se hetki

jona Ruotsin kohtalo ratkaistaisiin. Taistelu oli syttyvä, mikä oli

hänen paikkansa siinä? -- Tähän kysymykseen, joka ennen oli hänellä

niin selvillä, ei hän nyt voinut mitään vastata. Hänestä tuntui, kuin

olisi loihdittuna ajatellut ja toiminut. Väliin tuntui hänestä,

ikäänkuin valittavaa ei enää olisikaan. Hänen täytyi astua näiden

äärimmäisyytten väliin ajamaan Ruotsin, ajamaan rahvaan asiaa niin

tarmokkaasti, että maat ja vuoret kajahtelisi.

Nyt varsinkin valtasi tämä ajatus hänet, kun hän arkkipiispan

kohdattuaan ratsasti öistä matkaansa. Tullessaan yötä viettämään

mainittuun talonpoikaistaloon, oli hänen päänsä näitä ajatuksia

täpötäynnä, ja veri virtasi kuumeisena hänen suonissaan.

Unta ei hän saanut silmiinsä. Syntyvä päivä näytti makaavan

sentnerinpainoisena hänen rinnallaan, ja joka kulunut hetki lisäsi sen

painoa.

Lopuksi hän vaipui jonkunlaiseen horrostilaan, tuollaiseen unen ja

valveilla-olon välitilaan, jossa sielu on kuin pyörän kehällä, alttiina

sekä unen haavekuvain että päivän todellisuuden vaikutuksille.

Myrsky ulvoi ulkona, ajaen pilviä taivaalla, joten sieltä täältä alkoi

vilkkua sinitaivasta ja tuikkivia tähtiä. Ritarin sielussakin riehui

myrsky. Hänestä tuntui kuin hän keinuisi laivan kannella. Meri pauhasi

hurjasti, pilvenkorkuiset aallot murtuivat laivan yli, laivan liitokset

natisivat, ja joka hetki oli se syöksymäisillään irvistäviin

salakareihin. Yö oli synkkä ja kylmä, ja hänen korviansa viilsi

laivalta kuuluvat hätähuudot. Silloin hänestä näytti, kuin paikkaa

lähestyisi korkea haamu, kuninkaallinen kruunu päässä ja valtikka

kädessä, samassa ratkesi pilvikatto, ja kuu valaisi myrskyävää merta,

kuohuvia aaltoja, epätoivoista laivaväkeä ja korkeata haamua -- joka

oli Kaarlo-kuningas. Mutta kuinka leppeä olikaan hänen katseensa,

kuinka kärsivä, kuinka suruja ja huolia täynnä koko hänen olentonsa! Ja

hänen suuret, ennen niin loistavat ja ylväät silmänsä katsoivat häneen,

ja hän ojensi häntä kohden kätensä sanoen: "Niilo Sture, pelasta

minut!"

-- "Minä olen Ruotsin mies, Kaarlo-kuningas!" vastasi ritari. Ja myrsky

pauhasi, ja laiva natisi, niin että jokainen selvästi näki sen

viimeisen hetken tulleeksi. Ja toisen kerran ojensi surullinen kuningas

kätensä Niilo Sturea kohden ja sanoi viitaten valtikallaan laivaa:

"Katso Ruotsia... se huokaisee kuolemantuskissaan pelastusta huutaen...

pelasta Ruotsi, Niilo Sture!" Mutta ritari oli kuin loihdittuna, hän ei

voinut kättänsä eikä jalkaansa liikuttaa. Silloin tuli suuri, musta

varjo myrskyn siivillä lentäen, se tiheni, se kasvoi himmentäen taivaan

ja meren, ja kaksi käsivartta ojentui siitä, ja kaksi miekkaa välähti,

toinen kuningasta, toinen Niiloa itseään vastaan, ja samassa kuului

ääni, niin kylmä, niin kolkko kuin Jöns Pentinpoika Oxenstjernan ääni

huutaen: "kuole!" -- Samassa kalpeni kuningas vaipuen maahan, ja laiva

murtui räiskyen ja hajoten pirstoiksi karille. Mutta kuollessaankin

katsoi kuningas vielä Niiloon, ja hänen vapisevat huulensa lausuivat:

"liian myöhään, Niilo Sture!"

Niilo heräsi ja avasi silmänsä. Kylmä hiki virtasi hänen otsaltaan, ja

hänen täytyi katsella ympärilleen, ennenkuin pääsi varmuuteen siitä,

ettei ollutkaan hukkuvan laivan pirstojen keskellä, eikä edessään ollut

kuninkaan surulliset rukoilevat kasvot.

Mutta taivas oli kirkas ja Brodde seisoi ovella ilmoittaen, että

hevoset olivat satuloituina ja lähtöön valmiina. Niilo ei tarvinnut

monta minuuttia ollakseen valmiiksi puettuna ja varustettuna. Hänelle

teki hyvää päästä ratsastamaan hurjassa myrskyssä oriillaan ajaakseen

siten jäytävän levottomuuden mielestään.

Kolmantena päivänä siitä ajoi hän siltaa myöten Penningebyhyn.

Mutta levottomuus vainosi häntä kasvaen yhä suuremmaksi, kuta

vaikeammalta hänestä tuntui astua Kaarlo-kuningasta vastaan, kuta

elävämmin hän muisti Kaarina-kuningatarta, Tuomas-piispaa ja kaikkia

rakkaitaan. Hän oli sanatonna ja umpimielisenä, ja hänen rakas

vaimonsa, joka otti osaa kaikkiin hänen huoliinsa ja joka tiesi, kuinka

syvälle suru oli koskenut hänen sydämeensä, kärsi myöskin paljon ja

koetti turhaan etsiä keinoa, jolla saisi kirkastetuksi hänen surevan,

sumuisen mielensä.

Pian alkoi taistelu arkkipiispan ja kuninkaan välillä. Edellinen

lähetti sanoja ja kirjeitä yli maan yllyttääkseen rahvasta. Moniaalla

hänen aikeensa onnistuikin, rahvasta nousi paljon Kaarlo-kuningasta

vastaan. Ainoastaan taalalaiset ja uplantilaiset pysyivät lujasti

kuninkaan puolella, vaikka arkkipiispa julisti hänet kaikilla

asianomaisilla seremonioilla pannaan.

Siten kului vuosi loppuun, ja uunna vuonna marssi arkkipiispa,

Kettil-piispa, herra David Pentinpoika ja monet muut mahtavalla

sotajoukolla Tukholmaa vastaan, jota he kohta koettivat rynnäköllä

vallata.

Heille ei kuitenkaan menestynyt kaupungin valloitus. Pian kuului

myöskin sanomia, että taalalaiset olivat tulossa kuninkaan avuksi, ja

että Uplannin talonpojat varustautuivat yhtymään taalalaisiin

hyökätäkseen yhdessä arkkipiispan kimppuun, joka oli leirissä Tukholman

edustalla. Tuontuostakin saapui Penningebyhyn viestejä tapahtumista, ja

Niilon miehissä oli se käsitys vallalla, että heidän herransa odotti

vaan taalalaisten tuloa, lähteäkseen niiden johtajana kuninkaan avuksi.

Heidän luulonsa varmistui vielä, kun Penningebyhyn saapui eräänä

päivänä muutamia taalalaisia, joilla oli pitkä keskustelu Niilo-herran

kanssa. Broddelle yksinään oli Niilo selittänyt kaiken, joten hän siis

täydellisesti tiesi, kuinka mahdoton Niilon itsensä oli päättää, mitä

ja miten toimisi, ja hän oli täydellisesti yhtä mieltä herransa kanssa.

Silloin oli kuningas jo ruvennut keskustelemaan vihollistensa kanssa.

Kettil-piispa ja herra Iivari Gren olivat olleet panttivankeja vastaan

kaupungissa keskustelemassa, ja niin suuri oli Tukholman ruotsalaisen

väestön uskollisuus nykyään kuningasta kohtaan, että suuri kansajoukko

oli hyökännyt piispan kimppuun, joka olisi ilman kuninkaan väliintuloa

tuskin päässyt hengissä kaupungista. Penningebyssä tiedettiin myöskin

ehdot, jotka piispa oli tarjonnut kuninkaalle. Hän saisi kuninkuudesta

luopumalla Turun ja Raseporin linnat ja niihin kuuluvat läänit sekä

pohjoisimman Pohjanmaan eli Norrbottenin. Kuningas oli jo melkein

suostunut näihin ehtoihin, saadessaan äkkiä tiedon taalalaisten

tulosta, mutta silloin hän heti keskeytti kaikki keskustelut.

Tällä oli kuitenkin ilmeisesti vaan sangen vähän voitettu. Arkkipiispa

oli itse asiassa liian mahtava ja voi tulla vielä mahtavammaksi. Selvää

oli myöskin, että Kristian-kuningas tulisi keväällä avuksi, jolloin

kuninkaan hukka olisi ihan varma. Hän voi toistaiseksi hylätä, mutta ei

poistaa uhkaavaa onnettomuutta, ja sillaikaa olisi valtakunta

hyödyttömäin sisällisten riitain raatelemana.

Tällä kannalla olivat asiat, kun räikeät torventöräykset ilmoittivat

eräänä aamuna vieraan ritarin pyrkivän Penningebyhyn. Tulija oli Eerik

Akselinpoika, joka ratsasti vähän varrottuaan Penningebyn pihaan.

Hän tuli Suomesta. Hän oli tullut väkineen Ahvenanmaan yli Väddöhön,

aikoen Tukholmaan, mutta oli päättänyt sivumennen pistäytyä

Penningebyssä, jossa hänen molemmat veljentyttärensä, Iliana-rouva ja

Ingeborg-neiti olivat ja jossa hän myöskin toivoi tapaavansa veljensä

ystävän, herra Niilo Sturen.

Hän oli uljas ritari, ulkomuodoltaan suuresti Iivari-veljensä

kaltainen, mutta häneltä puuttui tämän avomieliset piirteet ja

haaveksiva katse. Noista terävistä, mutta tyynistä silmistä loisti

nähtävästi harkitsevan valtiomiehen äly, ja poskien viivat, suun asento

ja halkinainen leuka osoittivat suurta voimaa, kestävyyttä ja

päättäväisyyttä. Aikansa hienoimman seurustelutaidon omisti hän mitä

suurimmassa määrässä, antaen siitä runsaasti näytteitä astuessaan nyt

Penningebyn ritarisaliin, jossa hän näki Briita-rouvan ja

veljentyttärensä. Aamupäivä kului yleisistä asioista ja yksityisistä

sukulaisuussuhteista keskustelemalla; tärkeimpään kysymykseen,

Kaarlo-kuninkaan asiaan, ei koskettu. Mutta jälkeen puolenpäivän

mainitsi Eerik-herra, että hänen miehensä voivat saapua minä hetkenä

hyvänsä, ja siitä sai hän etsimättä aiheen siirtää keskustelun

huomaamatta vakavampiin asioihin. Hän oli nyt kahdenkesken Niilo-herran

kanssa, joten hän voi vapaammin ruveta keskustelemaan sellaisista

asioista.

"Olette veljeni ystävä, herra Niilo", sanoi hän, "ja minä kiitän teitä

hänen puolestaan siitä, mitä olette hänelle tehnyt... Opittuamme

paremmin toisiamme tuntemaan, luulen, että ystävyytenne ulettuu

minullekin!"

"Siihen voitte luottaa herra Eerik, niinkauan kuin olette Ruotsin

mies", vastasi Niilo Sture.

"Ja kuka on siis mielestänne näinä aikoina Ruotsin mies, kun kaksi

taistelee toistansa vastaan, ja kumpikin sanoo taistelevansa Ruotsin

puolesta?"

"Ken voi unhottaa itsensä ja omat etunsa Ruotsin tähden, on Ruotsin

mies!"

Eerik-herran kysymykseen ei oikeastaan ollutkaan aivan helppo vastata,

mutta hänen nyt saamassaan vastauksessa oli semmoisenaan kärki, joka

kiihdytti Eerik-herraa enemmän selvittämään asiaansa, samalla kuin se

sisälsi opin, jota hän ei voinut käsittää. Hän oli kaikissa suhteissa

aikansa lapsi, jonka aikeet olivat kokonaan itsekkäitä. Hän oli myöskin

siksi kylmäverinen, ettei loukkaus ja solvaus saanut häntä --

päätarkoitustaan unhottamaan. Solvaus ei häntä siis harhaan

johdattanut, hän käytti sitä vaan keinona. Tällä kertaa se tuli hänelle

aiheeksi hyökätä avoimesti Kaarlo-kuninkaan kimppuun.

Ettei hän siltä aikonut yhtyä arkkipiispaan, ymmärtää jokainen, ken

muistaa hänen käytöstään Kaarlo-kuninkaan edellisessä karkoittamisessa.

Silloinkin oli hän siinä yhtenä päämiehenä, ja valtahoitajana hän

sitten läksikin Suomeen, arkkipiispan hommatessa emämaassa

Kristian-kuninkaan kutsumista. Mutta ellei hänen tarkoituksenaan siis

ollut arkkipiispan kunnian lisääminen, ja jos kuninkaan solvaus hänen

veljeään kohtaan oli hänelle vaan tekosyynä, niin mikä oli hänen

todellinen tarkoituksensa?

Niilo Sturella oli ollut riittävästi aikaa itsekseen miettiä ja punnita

eri henkilöitä ja heidän suhdettaan siihen asiaan, joka hänelle oli

kaikki kaikessa, ja Akselinpojat olivat tietystikin olleet niiden

luvussa. Hän oli tarkasti harkinnut heidän luonteitaan ja

tarkoituksiaan, mutta tyydyttävää vastausta hän ei ollut löytänyt tälle

kysymykselle.

Eerik-herra puolestaan, joka oli ollut yksi Niilo Sturen halveksijoita,

koska ei voinut käsittää hänen itsensä uhraamisen suuruutta, oli nyt

muuttanut käsitystään hänestä huomattuaan hänet mieheksi, jonka

uskollisuus oli mitä suurimman arvoinen. Keskustelussa koetti hän nyt

kaikin tavoin karttaa omille pyyteilleen vähemmän tärkeiden kohtien

koskettamista, mutta iski sitä innokkaammin asiaan, kun katsoi

mahdolliseksi tutkia isäntänsä todellista ajatusta kuninkaasta ja

arkkipiispasta.

"Olette oikeassa, herra Niilo", sanoi hän, "ritarin velvollisuus on

uhrata kaikkensa maansa edestä... mutta sallitteko minun tehdä erään

kysymyksen puhuessamme nyt näin ystävyksin toistemme kanssa, mitä

arvelette nykyisestä taistelusta?"

Niilo ei heti vastannut, ja Eerik-herra lisäsi:

"Jos saan tehdä johtopäätökseni siitä, että te istutte rauhassa ja

levossa täällä Penningebyssä, niin lienee teille yhtä epämieluisaa,

kumpi tahansa voittaakin."

"Ja jos niin olisi?"

"Niin arvelen, että toivoisitte kolmatta, joka voisi oikein ajaa

Ruotsin asiaa?"

"Epäilemättä minä ja ken tahansa kunnon mies seuraisi sitä, joka voisi

oikein ajaa Ruotsin asiaa, joka tekisi lopun näistä taisteluista ja

veisi Ruotsin asiaa eteenpäin... siinä olette todella oikeassa, herra

Eerik, mutta voitteko nimittää minulle miehen, joka siihen kykenisi?"

"Mahdotonta ei liene sellaista miestä löytää", vastasi Eerik-herra

hymyillen sekä lisäsi, "entäs te itse, herra Niilo?"

Niilo säikähti kuin käärmeen puremana.

"Jumalan nimessä, herra Eerik", sanoi hän, "mistä olette tuon saanut?"

"Minusta näyttää", vastasi Eerik-herra, välttäen Niilon tekemän

kysymyksen, "että olemme ainakin yhdessä kohdin yhtä mieltä, nimittäin

siinä, että tämä nykyisyys on paha, joka on tavalla tai toisella

korjattava, kuta ennemmin, sitä parempi... ja kun laita on sellainen,

niin on meidän keksittävä paras keino tämän lähimmän tarkoituksen

saavuttamiseksi."

"Ja tämän tarkoituksen olette keksinyt, ja siksi...?"

"Siksi, herra Niilo, lähden nyt piispoja auttamaan!"

"Olette ehkä oikeassa!" virkkoi Niilo, mutta niin vitkaan ja hiljaa,

että melkein näytti kuin hän asettuisi tapahtumain ulkopuolelle,

lausuen arvostelunsa mitään erittäin tarkoittamatta.

"No niin", jatkoi Eerik-herra, "saavutettuamme tämän lähimmän

tarkoituksemme, on meidän..."

"Mitä on meidän silloin tehtävä?"

"Ryhdyttävä valitsemaan valtahoitajata tai kuningasta!"

Niilo pudisti suruisesti hymyillen päätään.

"Ei, te erehdytte, herra Eerik", sanoi hän, "jos siihen tullaan, on

kaikki valmiina! Jos Kaarlo-kuningas on kerran voitettu, niin hallitsee

arkkipiispa Jöns Ruotsin valtakuntaa!"

"Arkkipiispako?" kysyi Eerik-herra teeskentelemättömällä

kummastuksella. "Te näytte siis, herra Niilo, haluavan väittää, ettei

arkkipiispa enää ajattelisikaan kuninkaan vaalia?"

"Se on mielipiteeni!"

Eerik-herra laski miettivästi päänsä alas. Niilo Sturen sanat antoivat

epäilemättä hänen ajatuksilleen toisen suunnan, ehkä pääasiallisesti

uuden, koska hän näkyi ajatelleen asiain kehittyvän toisella tavalla.

Briita-rouva tuli samassa sisään antaen keskustelulle toisen käänteen,

ja Eerik-herra esiintyi kaikin puolin kohteliaana ritarina. Kotvasen

perästä tulivat hänen asemiehensä -- niitä oli valtava joukko -- ja

ritari läksi Penningebystä eteläänpäin miestensä etunenässä.

Tapahtumat kehittyivät nyt nopeasti. Taalalaiset eivät koskaan

saapuneet Tukholmaan. Kettil-piispa ja herra Eerik Akselinpoika menivät

yhdessä heitä vastaan taivuttaen osaksi pakolla osaksi houkutuksilla

heidät palaamaan. Uplannin rahvas, joka oli sillävälin hyökännyt

arkkipiispan leiriin Tukholman edustalla, rupesi siitä epäröimään ja

suostui helposti lähtemään tiehensä. Ja silloin ei Kaarlo-kuninkaalla

ollut muuta keinoa kuin ryhtyä uudelleen keskusteluihin.

Briita-rouva vuodatti kyyneleitä kuullessaan Penningebyssä, että

kuninkaallinen sukulaisensa, joka ennen oli niin rikas ja mahtava, sai

polvistua arkkipiispan eteen henkeänsä kerjäten. Hän katsoi mieheensä,

ja hänen katseensa oli rukoileva.

Niilonkin kasvoilla oli surun ja kärsimyksen piirteet nähtävinä, ja

huomatessaan vaimonsa hiljaiset kyyneleet, viilsi se terävän miekan

tavoin hänen sydäntään. Hän toisti itsekseen tuota vanhaa kysymystä,

oliko menetellyt oikein vai väärin. Briita huomasi hänen taistelunsa,

ja tarttui senvuoksi hänen käteensä lausuen:

"Kuninkaan henki on ehkä vaarassa, Niilo... ja hän on aivan yksinään!"

Niilo ei vastannut mitään, ja Briita jatkoi:

"Paljon olen itsekseni ajatellut, mitä sanoit minulle Ruotsin

valtakunnasta, Kaarlo-kuninkaasta ja itsestäsi, lähteissäsi viime

kerran Penningebystä. Paljon olen myöskin ajatellut jalon Fjalar

ritarin kuolinhetkellään lausumia sanoja... Muistatko puuta, jonka

näytin sinulle järven tuolla puolen, sitä suurta kaunista puuta, jonka

latva näkyy kauas metsän yli?"

"Muistan, kyllä muistan!"

"Sitä puuta vertasin Ruotsiin, sinuun ja Kaarlo-kuninkaaseen...!

Tiedätkö sinä, että sen puun runko, joka kannattaa sen korkeata latvaa,

on laho ja ontto; siinä on hädin tuskin senverta elinvoimaa, että se

voi synnyttää siihen kesiksi viheriöivän lehtipuvun, ja puu luhistuisi

kerrassaan, ellei sen ympäri kasvaisi runko rungossa voimakkaita,

viheriöiviä nuoria puita. Ne näyttävät kaikki yhteisesti etäämmältä

yhdeltä puulta, mutta jos keskellä oleva vanha puu sortuisi, niin

häviäisi ryhmältä kauneus kokonaan..."

"Mitä tahdot tällä selittää?" kysyi Niilo.

"Vanha puu on kuningas, Niilo... Hän ei ole enää sama kuin ennen, hän

on pelkkä nimi vaan, mutta juuri sitä nimeä Ruotsi tarvitsee. Kuten

Engelbrekt tahtoi, ja kuten rahvas tahtoo, ei tässä ole kysymystä,

sakulaiseni kuninkuuden, vaan ruotsalaisen kuninkuuden, Ruotsin

kuningaskunnan ylläpitämisestä. Jos Kaarlo-kuninkaan ympärillä nyt vaan

olisi uskollisia miehiä, jotka todella harrastaisivat Ruotsin onnea,

niin usko minua... he Ruotsia nyt hallitsisivat eikä hän. He

näyttäisivät kaikki yhdeltä kuten tuo puu, ja emäpuun latva olisi

kaiken hyödyksi eikä vahingoksi... Sano, Niilo, enkö ole oikeassa?"

"Kenties!"

"Silloin täyttyisi myöskin viheriän ritarin ajatus, ja sinä saisit

toimia jalon tarkoitusperäsi mukaan!"

Siihen ei Niilo vastannut mitään ja keskustelu vaikeni vähitellen.

Mutta illalla Niilo tarttui vaimonsa käteen lausuen:

"Briita, huomenna ratsastan Tukholmaan!"

Mitä puhtain ilo välähti Briitan kauneissa silmissä, ja hänen

hienoille, kalpeille poskilleen levisi ihastuttava puna.

Niilo syleili häntä ja painoi suutelon hänen otsalleen.

Seuraavana aamuna ratsasti Niilo Tukholmaan, johon saapui myöhään

illalla.

Mielet olivat siellä hyvin kuohuksissa, ja rakkaus kuningasta kohtaan

suurempi kuin koskaan, ja arkkipiispaa kohtaan oli kasvanut suurta

tyytymättömyyttä. Ericus Olai oli Tukholmassa, Niilo kohtasi hänet ja

sai häneltä perinpohjin kuulla, mitä edellisinä päivinä oli tapahtunut.

Varsin tärkeätä tiesi hän kertoa Upsalan tuomiokapitulista.

"Kapitulin herrat", sanoi hän, "ovat kovin tyytymättöminä siitä, ettei

heidän arkkipiispansa pysy alallaan. He ovat ilmaisseet hänelle

ajatuksensa sekä pelvon, että niiden surujen ja huolten lisäksi, joita

he olivat saaneet Kristian-kuninkaan aikana hänen tähtensä kärsiä,

heille nyt koittaisi vielä raskaammat ajat. Siksi he ovat pyytäneet ja

kehottaneet häntä pitämään hiippakunnastaan huolta ja heittämään

sikseen maallisen vallan, koska hänen pappiutensa oli ollut pelkäksi

pahaksi edellisellä kerralla."

"Mutta arkkipiispa Jöns ei näytä paljoa välittävän kapitulinsa

toiveista", lausui Niilo.

"Ei, Jumala paratkoon, ei todellakaan... Minua säälittää kuitenkin

kuningasvanhus, jonka täytyy nyt toistamiseen lähteä valtakunnastaan,

ja Jumala yksin tietää, mikä tästä lopuksi tulee."

"Milloin kuningas lähtee Tukholmasta?"

"Huomenna julistaa hän parvelta luopuvansa kruunustaan ja vallastaan,

sitten hän menee herra Eerik Akselinpojan laivalle, joka lähtee heti

merelle, jos on sopiva tuuli."

"Huomenna!" toisti Niilo.

"Niin, huomenna... ja pieni Raseporin lääni ja Korsholman lääni ovat

nyt kuninkaan ainoat läänitykset, jotka Ruotsin ruhtinas ja valtakunnan

hoitaja sekä neuvosto ovat hänelle suoneet."

"Ruhtinas... sanotte!"

"Niin, toisin sanoen Ruotsin arkkipiispa... Hän kutsuu itseään nyt

Ruotsin ruhtinaaksi näinä päivinä vaihdetuissa kirjelmissä, olen itse

nähnyt ja lukenut Kaarlo-kuninkaan luopumiskirjeen. 'Ruotsin ruhtinas'

on siinä arkkipiispan arvonimenä, ja Kettil piispa kutsuu itseään

'valtionhoitajaksi'."

Hurskaan oppineen tiedot antoivat Niilolle paljon ajattelemisen

aihetta, ja hän päätti varmasti tavata kuningasta. Nykyhetkenä ei tosin

voinut mitään tehdä, mutta jos kuningas oli todella mieleltään

muuttunut, -- tahi jos hänen voimansa oli murtunut, ettei hän siis

suinkaan tahtoisi työntää luotaan tai pakottaa miehiä, jotka

rehellisesti harrastivat hänen ja Ruotsin menestystä, jos hän ottaisi

heidät rakkaudella luokseen ja nimellään laillistuttaisi puhtaasti

ruotsalaisen työn -- niin oli Niilo saavuttanut mitä etsi, silloin

olivat hänen päänsä ja sydämensä sopusoinnussa.

Ja hän päätti panna jo samana päivänä päätöksensä toimeen. Mutta kun

hän ymmärsi, että kuningasta vartioitiin tarkasti, ei hän tahtonut itse

mennä häntä etsimään, vaan lähetti Brodden ottamaan selkoa, kuinka

kuninkaan asunto ja muut laitokset oli järjestetty, ja miten parhaiten

pääsisi hänen puheilleen. Brodde meni ja tuli kotvasen kuluttua

takaisin tiedolla, että kuninkaan puheille oli aivan mahdoton päästä

herättämättä tarpeetonta huomiota, mikä vielä kääntäisi voittoisan

arkkipiispan epäsuosion kokonaan Niilo-herraan.

Niilo aprikoi kuitenkin, mitä tekisi. Arkkipiispan epäsuosiosta hän ei

itse asiassa mitään välittänyt. Häntä pidätti vaan yksi asia, hän

pelkäsi, ettei kuningas vastaisikaan hänen toiveitaan. Siksi hän vältti

ajattoman sodanaiheen antamista arkkipiispalle, minkä hän kuitenkin oli

varmasti päättänyt alottaa, jos tämä näyttäisi pienenkin merkin siitä,

että aikoi uudelleen jättää valtakunnan Kristian-kuninkaan käsiin. Tämä

epävarmuus sai hänet kuulemaan Brodden neuvoa, että jättäisi asian

toistaiseksi sikseen. Voihan hän käydä kuninkaan luona tämän Suomeen

saavuttua. Saattoipa vielä tämä viimeinen opetus, jonka kuningas nyt

sai arkkipiispalta, olla joksikin hyödyksi sille korkealle

tarkoitusperälle, jonka Niilo oli itselleen asettanut.

Hän ei kuitenkaan heittänyt kokonaan toivoa päästä huomisin kuninkaan

puheille. Sitävarten käski hän illan tultua miestensä pitää tarkasti

silmällä, mitä rahatalolla tapahtui, jossa kuningas yhä vielä asui.

Niin alettiin vartion vartioiminen, jonka Brodde, Erkki ja Hollinger

ottivat yön kuluella vuoroon toimittaakseen.

Aamulla eivät asiat kuitenkaan olleet sen etempänä. Arkkipiispan

oma väki oli vartioinut rahataloa, ja heitä lähellä olivat

hänen veljensä miehet olleet aseissa. Oli varattu kaikki keinot

uskollisuudenosoitusten ehkäisemiseksi onnetonta kuningasta kohtaan, ja

jos kaupungin porvarit sittenkin sitä koettaisivat, oltiin valmiit ne

väkivallalla tukahuttamaan.

Suunnaton ihmisjoukko oli aikaisesta aamusta alkaen liikkeellä

rahatalon ja raatihuoneen välillä, joka oli aivan lähellä Isoakirkkoa

ja Isoatoria. Se oli oikea kansameri, etenkin torilla, jossa odotettiin

levottomalla jännityksellä kuninkaan ilmestymistä raatihuoneen oheen

rakennetulle parvelle. Ympärillä olevain talojen ikkunat olivat myöskin

katsojia täynnä, kaikki tahtoivat nähdä ja kuulla vanhan -- nyt

rakkaaksi käyneen -- kuninkaan jäähyväisiä. Oli liikkeellä sellaistakin

huhua, että jotkut reippaat miehet olivat päättäneet tarttua aseisiin

hänen puolestaan juuri kesken hänen vihamiestensä ylpeintä

voitonriemua. Jotkut, jotka olivat tietävinään enemmän kuin muut,

kuiskailivat vielä, että yöllä oli rahatalon seudulla liikuskellut

arkkipiispan vartijain ympärillä tuntemattomia asemiehiä.

Tänne torille oli Niilokin lähtenyt. Hän asettui parvea vastapäätä

toiselle puolen toria, josta toivoi näkevänsä ja kuulevansa kaikki,

tarvitsematta siltä itse olla huomattavissa.

Kesti kuitenkin kauan, ennenkuin kuningas tuli näkyviin; kansa alkoi jo

käydä kärsimättömäksi. Niilolle itselleen juohtui jo mieleen, että

viime hetkenä oli ehkä tapahtunut jotakin, joka oli tehnyt tyhjäksi

arkkipiispan voiton.

Vihdoin syntyi kuitenkin torin toisella puolen liikettä, joka ilmaisi

kuninkaan ja herrain lähteneen raatihuoneelle. Niilo ei voinut

paikaltaan nähdä muuta kuin herroja ympäröiväin asemiesten

pertuskankärjet.

Kului vielä hetkinen, jolloin kuoleman hiljaisuus levisi päiden yli,

kuten meren aallotkin joskus myrskyn edellä asettuvat ja vaikenevat

ihmetellen, mitä on tuleva.

Silloin ilmestyi kuningas parvelle, ja hänen takanaan seisoivat

Oxenstjerna-veljekset synkkine, kylmine, uhkaavine kasvoineen, ja

kauimpaa perältä välkkyivät taasen asemiesten pertuskat.

Kuningas oli kärsivän näköinen. Koko hänen vartalonsa, joka oli ennen

lumonnut joukkoja majesteetillisyydellään, oli väsynyt ja riutunut, ja

valkeiden hapsien ympäröimillä kasvoilla oli syvän, mutta tukahutetun

tuskan merkit.

Tällaisena näki Niilo nyt sen kuninkaan, joka oli mahtavuutensa ja

onnensa kirkkaina päivinä häntä pilkannut ja solvannut, mutta joka oli

kuitenkin sitten, kun ruumiillinen kauneus ja voima sekä tavattomat

rikkaudet vielä antoivat hänelle loistoa, ojentanut hänelle sovinnon

käden. Vaihtelevat ajatukset valtasivat hänen mielensä, mutta kaikilla

oli sama suunta. Ruotsi ja Ruotsin maa oli niiden päämääränä.

Hän unhotti aivan itsensä ja sen suhteen, joka oli hänen ja

Kaarlo-kuninkaan välillä vallinnut; suuri, jalo tarkoitusperä oli vaan

hänen mielessään. Hän oli kuin mies, joka työntää veneen rannasta. Hän

voi silloin panna merkille ja ihmetellä sen kallion omituista

rakennetta, jossa vene oli ollut kiinni, mutta se ei saa hetkeksikään

hänen suuntaansa häirinneeksi, kun hän kerran on ottanut airot käteensä

ja saanut veneen vauhtiin.

Kuningas puhui kansalle, tehden selvää siitä, mitä oli sovittu hänen ja

valtakunnan herrain ja miesten välillä. Hän vaan ylimalkaan toisti

kirjallisen sopimuksen sanat. Hän luopui julkisesti valtakunnasta ja

vapautti valoistaan kaikki, jotka olivat vannoneet hänelle

uskollisuutta. Hän lopetti seuraavin sanoin:

"Ja lupauksemme edellämainituille herroille ja miehille on, ettemme

koskaan tästedes aio pyytää mitään valtaa Ruotsin valtakunnassa, muuta

kuin minkä he ovat meille myöntäneet, jonka valtakunnan neuvosto ja ne,

joilla valta Ruotsin maassa on, hyvästä suomastaan meille antavat."

Mutta tällöin oli hänen äänensä kaiku niin surullinen, ja hän näytti

ikäänkuin kutistuvan kokoon jonkun näkymättömän voiman vaikutuksesta,

jota hän ei voinut luotaan torjua. Eikä torilla ollutkaan monta, jotka

eivät ymmärtäneet ja tietäneet, että tämä luopumus oli pakollinen.

Luopumisen tavaton julkaisutapa, kun kuningas itse pakotettiin

julistamaan oma häpeänsä, heitti myöskin tylyyden varjon mahtavan

voittajan yli, joka siten paljasti kansalle oikean karvansa, ehkä

pahemmin kuin oli luullutkaan.

Niiloon teki näky hyvin tuskastuttavan vaikutuksen. Kuullessaan tuon

vanhan, tutun äänen puhuvan, tunsi hän sielussaan kaiun niistä

sanoista, jotka vaimonsa lausui hänelle iltaa ennen hänen lähtöään

Penningebystä. Kuninkaan sanat tuntuivat yhdistyvän samaan rukoukseen,

ja samalla ne sisälsivät syytöksen jokaista rehellistä miestä kohtaan,

joka oli sallinut hänen tulla tähän hätään nostamatta kättäänkään hänen

puolustuksekseen. Ja tuon ijäkkään, murtuneen, onnen hylkäämän

kuninkaan takaa avautui näkyviin koko avara Ruotsin valtakunta.

Niilo tunsi tämän Ruotsin puhuvan vaimonsa äänellä, itkevän hänen

kyyneliään ja rukoilevan hänen katseellaan. Ja tuon kauniin kalpean

olennon rukoillessa ja itkiessä tuli hänen mieleensä kuin loihduttuna

näky, jossa näki kuninkaan kuvan juuri sellaisena, kuin hän nyt tuossa

seisoi. Pelasta minut, pelasta minut! -- huusivat vaot kuninkaan

otsalla, samaa puhui hänen värisevä äänensä. Mutta synkkä arkkipiispa,

joka oli kuin musta pilvi, myrsky helmassaan, pani ikäänkuin

jonkunlaisella välttämättömyydellä kuninkaan huulille Niilolle yksin

käsitettävät sanat: "liian myöhään!"

Niilo oli hyvin liikutettu. Noiden miesten välillä, heikon, horjuvaisen

Kaarlo-kuninkaan ja pontevan, voimakkaan, mutta samalla tylyn ja

kostonhimoisen arkkipiispa Jönsin välillä kieppui Ruotsin kohtalo.

"Miltä näyttää, Niilo Sture?" lausui puoleksi kuiskaten eräs ääni

ritarin korvaan, ja käsi laskeutui hänen olalleen.

Se oli Steen Sture, joka oli äkännyt ystävänsä ja lähestynyt häntä niin

nopeaan kuin ahtaassa tungoksessa oli mahdollista. Niilo seisoi

uneksien ja katsellen kuningasta, joka samassa vetäytyi parvelta.

Kuninkaan viimeinen silmäys oli, niin Niilosta näytti, kohdannut häntä,

ja silloin olivat vanhuksen kuninkaalliset piirteet käyneet vielä

kalpeammiksi kuin ennen. Se oli pitkä, kysyvä ja syyttävä katse; -- ja

samassa oli kuningas kääntynyt ja kadonnut.

Silloin kohtasi ystävän kysymys Niiloa. Hän säpsähti ja katsoi

Steen-herraan, jonka kasvot osoittivat ainakin yhtä valtavia tunteita

kuin Niilonkin.

"Tuollainen näky", virkkoi Steen, "saa luullakseni ajatukset äkkiä

kypsymään miehen rinnassa!"

"Hyvä, jos kypsyvät, Steen!" vastasi Niilo. "Mitä minuun tulee, olen

tämän näyn kautta päässyt selvyyteen itseni kanssa."

"Ja päätökseen...?"

"Niin... päätökseen!"

"Tiesin sen", huudahti Steen puristaen kiihkeästi ystävänsä kättä.

"Hyvä, Niilo ystäväni, tavannemme siis toisemme piakkoin!"

Hän katosi väkijoukkoon, ja Niilo kääntyi katsomaan, olivatko miehensä

likimailla.

Hän näki silloin kaksi terävää, läpitunkevaa silmää katselevan häntä,

mutta mies, joka oli sellaista vaaria pitänyt hänestä, vetäytyi äkkiä

syrjään ja hävisi.

Hän oli kaniikki Helmich Upsalasta.