"Nyt on puoliyö!"
Kettil-piispa käveli kiivain askelin huoneessaan Linköpingin
piispantalossa. Hän oli nähtävästi mitä kiihkeimmässä jännitystilassa.
Se näkyi hänen kasvoistaan ja niistä katkonaisista sanoista, joita
häneltä tuolloin tällöin pääsi. Hän pysähtyi väliin kesken kävelyään,
ikäänkuin jotakin kuunnellen, väliin hän astui ikkunan luo kadoten sen
syvennykseen. Hän nojausi niin kauas kuin ulettui akkunaa vasten ja
tuli taasen lattialle jatkaen entistä vaellustaan, pysähtyen heti, jos
vanha kattolaudoitus naksahti tai pieninkin ääni kuului.
Hän oli heti Kaarlo-kuninkaan paluusta tiedon saatuaan rientänyt
Tukholmaan, mieli täynnä iloisia toiveita, kun pyrkimyksensä olivat
vihdoinkin vieneet toivotuille perille. Silloin oli hän Kolmårdenissa.
Krokeksin luostarin lähellä tavannut herra David Pentinpojan, ja
silloin luhistuivat hänen toiveensa kerrassaan maahan.
Haavoitettuna jalopeurana tuli hän silloin Kaarlo-kuninkaan luo, eikä
tämä ollut vielä konsanaan kuullut keneltäkään sellaisia sanoja kuin
piispa nyt lausui kuninkaalleen.
"Häpeää ja vaurioita olette te tuottanut Ruotsin maalle", niin hän oli
lausunut. "Me olemme, minä ja sukulaiseni panneet veremme ja
omaisuutemme alttiiksi kutsuaksemme teidät vieraalta maalta, mutta mitä
te olette tehnyt, Kaarlo-kuningas?... Surulla olemme kuullut, että
olette suostumuksettamme laskenut menemään Ruotsin viholliset; ei
milloinkaan Ruotsi saa niin monta ja rikasta ja mahtavaa herraa
valtaansa kuin he, ei koskaan! Ja me heidän saartajiaan kuitenkin
olimme, ettekä te! Emme konsanaan saa siitä vahingosta korvausta, se
täytyy minun sanoakseni, että niin suuri on vahinko ja häpeä, että
saamme sylkeä ja sanoa hyi!"
Kuumaverinen piispa ei ollut saattanut hillitä vihaansa eikä kuningas
voinut häneen mitään vaikuttaa. Piispa osoitti niin suurta
välinpitämättömyyttä häntä kohtaan, että hän loukkasi tällä puheellaan
itse asiassa sitä mahtia, joka oli kuninkaan tukena, nimittäin
rahvasta. Hän sanoi sillä melkein itsensä irti uskollisuudesta
Kaarlo-kuningasta kohtaan. Ja kuningas oli entisensä kaltainen.
Hän ei ollut itse asiassa mitään oppinut eikä mitään unhottanut
seitsenvuotisen maapakonsa aikana.
He erkanit äkkiä toisistaan
ja rakkaus sammui kerrassaan,
sanoo suuri riimikronikka antaen rakkauden kuningasta kohtaan sammua.
Eikä hänen juolahtanut mieleenkään ryhtyä mihinkään varokeinoihin,
vaikka hänen kruununsa oli vaarassa, samassa kuin sitä rankaisematta
uhattiin.
Asiat olivat sitten menneet, kuten viekas kaniikki oli aprikoinut.
Piispa kutsutti omasta ehdostaan tanskalaiset herrat takaisin, ja he
tulivatkin, kun piispa oli uhannut muuten tuottaa heidät väkivallalla.
Ja silloin sovittiin ja vahvistettiin piispan ja tanskalaisen marskin
kesken, mitä oli jo ennen vahvistettu edellisen ja Helmichin kesken, ja
piispa läksi sitten Tukholmasta matkustamaan hiippakuntaansa.
Mutta siellä hän oli siitä alkaen vaeltanut kuin nokkosilla.
Kaarlo-kuninkaan käsissä oli nyt kuitenkin valta, ja hän voi jos niin
tahtoi, tehdä yhtä ja toista estettä piispalle. Pahinta oli, että
rahvas näytti olevan hänelle täysin taattuna tukena. Uplantilaiset ja
etenkin taalalaiset olivat hänelle vilpittömän uskollisia. Puuttui
vaan, että Tukholman linnakin joutuisi vielä hänen käsiinsä. Sillä sen
oli herra Ture Turenpoika (Bjelke) osannut pidättää itselleen,
tanskalaisen marskin antautuessa Kaarlolle, joten tämä ei antaumisesta
voittanut rahtuakaan. Oli tuskin luultavaa, että Ture-herra jaksaisi
kestää arkkipiispan tuloon asti, jos nimittäin Kristian-kuningas
puolestaan katseli asioita samoilla silmillä kuin Kettil-piispa ja
marski.
Siitä riippui nyt kaikki, ja Kettil-piispa oli uuttera huolehtimaan
Ture-herralle riittävästi elintarpeita. Eräs Söderköpingiin poikennut
laiva oli lähetetty sieltä pohjoiseen päin viemään Ture-herralle apua
Tukholman linnaan. Piispa oli saanut siitä varman tiedon ja oli heti
lähettänyt luotettavan miehen Tukholmaan saadakseen kuulla, kuinka
yritys oli onnistunut.
Tätä miestä piispa nyt odotti. Kuusi päivää oli jo kulunut, eikä häntä
vielä kuulunut, ja koko ajan olivat tavalliset syysmyrskyt -- oli
marraskuun puoliväli -- riehuneet hurjemmin kuin koskaan. Nytkin ulvoi
myrsky jättiläiskeuhkoin vinguttaen katolla olevaa tuuliviiriä, joka
heilui edestakaisin yhtä levottomana kuin piispa itse.
Tämä jatkoi kävelyään. Väliin hän luuli kuulevansa hevosen
laukkaamista, ja silloin hän riensi ikkunalle nähdäkseen, että oli
kuullut väärin. Väliin hän taasen oli selvästi kuulevinaan miehen
huutavan portin takana -- hän oli varma, ettei se nyt ollut erehdystä,
jota se oli kuitenkin. Siten hän kulki edes ja takaisin ajatusten
hurjasti harhaillessa.
Silloin kajahti kumeasti kellojen soitto Pyhän Laurin tornista
ilmoittaen puoliyötä.
"Nyt on puoliyö!" huokasi piispa ja pysähtyi tirkistämään ikkunasta
sysimustaan yöhön.
Oli jonkunlainen keskeytys myrskyn lomassa, ja nyt kuuli piispa
varmasti hevoskavioiden kapsetta.
Piispa sävähti, ja koko hänen olemuksensa näkyi keskittyvän kuulo- ja
näköaistimiin.
Hän kuuli huudettavan ja kolkutettavan portille, ja silloin hän
vetäytyi äkkiä huoneeseensa.
Hänelle tuli äkkiä mieleen, että tulijat voivatkin olla kuninkaan
väkeä. Hän muisti, miten hänen isoisänsä kävi Räfvelstassa, ja veri
hyytyi silmänräpäyksessä hänen suonissaan.
Mutta kolkutusta kesti, ja samalla palasi piispan luontainen rohkeus.
Hän riensi lähimpään huoneeseen, herätti toisen siellä nukkuvista
asepojista ja käski hänen mennä portille kysymään, ken siellä oli.
Poika pukihen kiireesti ja juoksi unimielissään portaita alas, mutta
piispan hovimestari oli ollut huolekkaampi kuin piispa luulikaan. Poika
kohtasi portaissa hovimestarin, joka pisti sytytetyn soihdun hänen
käteensä käskien hänen mennä ylöspäin. Itse hän johdatti syvimmillä
kunnianosoituksilla isoon saliin tummapukuista miestä, jota seurasi
muutamia herroja.
Nyt tuli Kettil-piispa tulijoita vastaan.
"Terve, hovimestari!" sanoi hän koettaen soihdun häilyvässä valossa
eroittaa, keitä tulijat olivat. "Terve, mitä vieraita saatatte luokseni
keskellä yötä?"
Mutta tummapukuinen mies otti hatun päästään ja heitti tumman pääverhon
taaksepäin; niiden alta ilmestyi kummastuneen piispan nähtäviin Ruotsin
arkkipiispan, Jöns Pentinpoika Oxenstjernan synkät, kylmät ja
tunteettomat piirteet.
"Pyhän Laurin kello ilmoitti uuden päivän alkaneen pysähtyessäni teidän
portillenne, piispa Kettil! Olkoon se samalla uuden päivän alkuna
meille kaikille ja meidän asiallemme!"
On vaikeata kuvata, kuinka avomielisen Kettil-piispan kasvoinilme
vaihtui, kun hän näki, ken tulija oli. Levottomuus haihtui ja hänen
silmänsä säteilivät ilosta. Hänelle se oli uuden päivän alku sanan
täydessä merkityksessä, ja hän riensi avosylin palannutta sukulaistaan
vastaan.
Mutta tämä oli entisensä kaltainen, mahdollisesti vielä hiukan
jäykempikin ja luokseen laskemattomampi kuin ennen. Kuten talvinen
tuuli joskus syleilee juuri puhjenneita kukkasia, niin tervehti
arkkipiispakin nyt alapiispaansa. Tämä ei voinut olla sitä huomaamatta,
mutta hän oli vieraansa tulosta siksi iloissaan, ettei pannut siihen
sen enempää huomiota.
"Olkaa tervetullut, rakas isä!" lausui hän sydämellisesti. "Olkaa
tervetullut valtakuntaanne, Kaarlo-kuningas on piankin taas tieltänne
väistyvä!"
"Kaarlo-kuningas ei olisi milloinkaan polkenut Ruotsin maata", sanoi
arkkipiispa, mutta jätti äkkiä tämän asian lisäten: "Jos teillä on
luotettavaa miestä, sukulaiseni, niin antakaa hänen astua hevosen
selkään ja ratsastaa hiljaa matkatoverini perässä... haluan tietää,
aikooko tuo jalo ritari matkustaa suoraa päätä kuninkaan luokse."
"Matkatoverinne?" kysyi piispa kummastuneena.
"Sain tässä yön seutuna matkatoverin, jota kaikkein vähimmin odotin...
jalon ritarin, Niilo Sturen."
"Niilo Sturen?"
"Niin, hänen, hän ratsasti piispankaupunkiinne samalla kuin minäkin...
Teettekö siis minulle sen palveluksen, että hankitte minulle tiedon,
onko hän jatkanut matkaansa vai hakeeko hänkin yömajaa jostakin tässä
herranilmassa."
Piispa huusi luokseen asepojan, joka oli sytyttänyt tammipöydällä
olevat suuret vahakynttilät ja teki paraikaa tulta salin isoon takkaan.
Hän riensi heti esiin ja kuunteli tarkkaavasti herransa käskyä lähtien
salista.
"Nyt jalo sukulaiseni", sanoi arkkipiispa sitten, tullen hiukan
puheliaammaksi, mikäli saliin levisi valoa ja lämpöä, "nyt vasta
ryhdymme työhön taas ja leikimme saman joululeikin kuin seitsemän
vuotta sitten Kaarlo-kuninkaan kanssa... Hän saa vielä muistaa
Räfvestata, jossa minun äidinisäni ja teidän isoisänne sai sortua hänen
paisuvan kunnianhimonsa edestä."
Kettil-piispa ei ollut mikään Kaarlo-kuninkaan ystävä, ja nyt hän oli
erittäinkin sydäntyneenä häntä kohtaan siitä, että hän oli
laimiinlyönyt vankina olevan arkkipiispan asian. Mutta nyt, kun tämä
oli ilmielävänä hänen edessään, samana kylmänä, jäykkänä ja
arvoituksenomaisena kuin ennenkin, tunsi hän kerrassaan vihansa
kuningasta kohtaan haihtuneen sekä pelkonsa, jota oli tuntenut sekä
omasta että arkkipiispan puolesta. Sitäpaitsi tunsi hän, tai luuli
ainakin tuntevansa, paremmin mielialan maassa kuin vastatullut, jolle
hän senvuoksi tahtoi sitä ajoissa huomauttaa.
"Minun nähdäkseni meidän täytyy kuitenkin tehdä jonkunlainen eroitus
sen Kaarlo-kuninkaan välillä, joka seitsemän vuotta sitten täältä lähti
ja sen Kaarlo-kuninkaan välillä, joka on nyt takaisin palannut!" sanoi
hän.
"Mikä on siis eroitus?" kysyi arkkipiispa lyhyeen.
"Hänen takanaan on nyt Ruotsin rahvas."
Piispa kertoi samalla lyhyesti, kuinka kuningas oli kutsuttu takaisin
valtakuntaansa; että oli kansan kesken syntynyt huuto, että Ruotsi oli
aina ollut kuningaskunta eikä mikään päämiesalue, ja ettei piispa olisi
saanut yhtäkään miestä mukaansa, sukulaistensa ja ystäväinsä asemiehiä
lukuunottamatta, ellei tätä huutoa tyydytetty.
Arkkipiispa hymyili silloin kylmää hymyään.
"Seisokoon kuinka vankkana tahansa, piispa Kettil", sanoi hän, "hän on
sittenkin kukistuva!"
"Jonkun täytyy kuitenkin olla kuninkaana Ruotsin maassa!"
"Kuninkaana tai muuna, mutta jonkun täytyy Ruotsia hallita!"
"Ei siis Kristian-kuningaskaan?" kysyi Kettil hieman tulisesti, sillä
hän ei oikein käsittänyt, mitä sukulaisensa tarkoitti.
"Sitä tahtonee Ruotsi kaikkein vähimmän", vastasi arkkipiispa, "ja
Ruotsin täytyy saada tahtonsa täytäntöön, niin totta kuin Jumala ja
pyhä Eerik kuningas minua auttakoon."
"Toinen kuningas siis...?" kysyi piispa taas, "ja mistä hänet
löydätte?"
"Nyt kysytte, kuten vanha Birger Jaarli kerran kysyi eräässä
valtakunnan herrain ja miesten kokouksessa... oppinut historioitsijani,
Ericus Olai, Upsalassa luki sen kerran minulle... tiedättekö, minkä
vastauksen jaarli sai?"
"En!"
"Eräs mahtava mies, herra Iivari Sininen astui esille lausuen: senkin
viitan alta, jota minä kannan, voi kuningas löytyä! Saman vastauksen
annan nyt teille, kuitenkin niin ymmärtäen, ettei jokaisesta mahtavasta
miehestä Ruotsissa ole kuninkaaksi ja hänen tekojensa täyttäjäksi."
"No, arkkipiispa Jöns, mitä tarkoitatte siis?"
"Hennot pajupensaat voi helposti sitoa yhteen, mutta paksuja tammia ei
voi... jos ne ovat kasvaessaan pysyneetkin yhdessä, katkaisevat ne
vankimmatkin siteet voiman vartuttua ja kasvun kartuttua... En tahdo
muuta, kuin mitä luonto ja Herramme tahtoo; mitä hän on yhdistänyt,
älkööt ihmiset eroittako, sanotaan... mutta minä käännän lauseen
toisinpäin ja sanon: mitä Herramme tahtoo eroitetuksi, älkööt ihmiset
yrittäkö yhdistää."
"Tahdotteko siis hajottaa Ruotsin valtakunnan pieniin...!"
"Tahdon rauhaa, piispa, rauhaa ja lepoa... Mikä näitä maakuntia sitten
oikeastaan sitoo yhteen. Ei ole pitempi aika kuin miesmuisti siitä,
kuin ne olivat niin vapaita ja itsenäisiä, että toisen asukkaat
kutsuivat toisen asukkaita muukalaisiksi, -- muuta yhdistäjää ei niillä
ole kuin yhteinen kieli! No niin, pysyköön tämä side, mutta sitokoon se
niitä yhteen synnyttämättä alinomaisia tappeluita. Kansa huutaa lakia
ja vanhoja hyviä tapoja... niin, kansan tahto täyttyköön, vieläpä
enemmänkin kuin se haluaa -- maakuntalakien periaate tulkoon voimaan,
ja sitä noudatettakoon!"
"Laamannit hallitsisivat siis maakuntiaan kuten kuninkaat?" kysyi
Kettil.
"Ei, ei, piispa... se aika on ohi! Yhden totuuden alle täytyy meidän
alistua, totuuden, joka on ollut aina voimassa ja tulee aina olemaan...
se totuus on, että kellä valta on, hän sen ottaa, ja Ruotsin kerroilla
on nyt valta... ja he ottavatkin sen. Sitä työtä on tehty jo pitkiä
aikoja... kuninkaanvalta on tyhjä kuori, se on niiden vankkain tammien
yhteinen lehtikupu, joista olen puhunut; mutta olettehan huomanneet,
että se on alkanut kellastua ja varistella vehreitä lehtiään, mikä on
ollut seuraus pakosta. Nyt se on enää pelkkä kuori, se raukee...
rautaside kätkee, ja eri rungot rupeavat rehottamaan vapaina ja
itsenäisinä, kukin erikseen!"
Piispat olivat istuutuneet kahdelle, takan eteen asetetulle tuolille,
ja muut olivat menneet hovimestarin mukana huoneisiinsa. Mutta nyt
avattiin ovet, ja piispan palvelijat toivat hohtavissa hopea-astioissa
virvokkeita, asettaen ne salin suurelle pöydälle.
Näiden poistuttua kumartui arkkipiispa eteenpäin laskien kätensä
sukulaisensa polvelle sekä lausui puoleksi kuiskaten:
"Jos ajattelette oikein, sukulaiseni, mitä nyt olen teille sanonut, ja
jos harkitsette sitä tyvenin mielin, verraten asioita toisiinsa, niin
huomaatte, ettei kuvaukseni sisällä mitään uutta, paitsi sitä, minkä
aika itse on uudestaan luonut, ja se meidän täytyy ottaa semmoisenaan
vastaan..."
"Mutta ajatelkaa, mitä äsken sanoin kansan huudosta saada kuningas ja
kuningaskunta!"
"Pyh... korppi rääkkyy aina sankarin kaaduttua, kun kenttä verestä
höyryää... Jotkut ovat osoittaneet kansalle sortunutta kuningasta, ja
siitä se kirkuu..."
"Mutta kansalla on muitakin miehiä johtajinaan kuin kuningas!"
"Niinpä niin, on olemassa monta Niilo Sturea... pelkkiä haaveksijoita,
piispa!... He eivät maksa enempää kuin ne pölyiset, koinsyömät köydet,
joiden varassa valtaistuimen katos riippuu, ja kun ne katkeevat, niin
romahtaa koko kuninkaallinen komeus maahan, ellei ole jotakuta
panemassa uusia köysiä vanhain sijaan!"
Nyt astuivat arkkipiispan seuruelaiset sekä hovimestari sauvoineen
saliin. Tämä asettui ruokapöydän ääreen pitämään silmällä, että
palvelijat tekivät tehtävänsä, ja ettei mitään puuttunut.
Piispat nousivat tuoleiltaan ja astuivat pöydän ääreen, jonka toiseen
päähän palvelijat olivat asettaneet tuoleja. Muut asettuivat penkeille
pöydän sivuille.
Yleinen äänettömyys vallitsi. Kettil-piispaakin, joka oli leikkisä mies
ja tavallisesti ilon ylläpitäjä seurassa, istui nyt hiljaisena ja
miettiväisenä. Arkkipiispa söi tapansa mukaan hyvin vähän, mutta kiitti
piispan kokkia, joka oli osannut valmistaa niin erinomaisia ruokia.
"Juon teidän kunniaksenne, kunnianarvoisa isä, arkkipiispa Jöns!" sanoi
piispa tarttuen hopeamaljaan.
"Minä juon teidän maljanne tullaksenne Ruotsin valtakunnan
valtahoitajaksi!" vastasi arkkipiispa lisäten: "me, te ja minä,
alotamme nyt, ja pidämme ajasta vaaria!" Sitten hän tyhjensi maljansa.
Nyt avattiin ovi, ja aseenkantaja, joka oli lähetetty Niilo Sturen
matkaa vaanimaan, astui saliin. Hän meni pöydän päähän arkkipiispan luo
ja teki selkoa toimistaan. Ritari miehineen oli ratsastanut kaupungin
läpi jatkaen matkaansa Norrköpingin tietä.
Arkkipiispa ei lausunut mitään, mutta hänen kasvonsa ilmaisivat
jonkunlaista tyydytystä. Kettil-piispa lausui silloin:
"Tieto näyttää olevan teille mieleen?"
"Tiesin kyllä, ettei hän minua tuntenut", sanoi arkkipiispa hymyillen,
"tahdoin vaan saada täyden varmuuden, ja sen olen nyt saanut, sillä jos
tuo oiva ritari olisi nähnyt, että arkkipiispa Jöns ratsasti hänen
rinnallaan Linköpingiin, olisi hän varmaan pysähtynyt ottamaan lähempää
selkoa hänestä, mikä olisi kuitenkin saattanut olla hyödytöntä..."
Niinpian kuin myöhäinen illallinen oli päättynyt, vei Kettil-piispa
korkean vieraansa tälle laitettuun makuuhuoneeseen.
Aamun ensi hetket kuluivat Jöns Pentinpoika Oxenstjernan nauttiessa
tarpeellista lepoa. Tuottaisivatko ne teot, joista hän uneksi, aamun ja
päivän Ruotsin maalle, vai oliko hän tulevaisuusaatteineen niiden
päivän ensi hetkien kuva, jotka vielä kuuluvat yöhön?
Mutta hänenkin päänsä yli kutoi ajatar lankojaan yhtä hiljaa ja yhtä
varmasti ja ihmisharkinnasta riippumattomasti, kuin otava kääntää
sakaraansa taivaalla.