Vaara kasvaa.
Linnaa piiritettiin voimakkaasti, ja koska sieltä pääasiallisesti
puuttui elintarpeita, joiden saanti kävi vielä vaikeammaksi, sittenkuin
kuningas oli saanut Tukholman haltuunsa, niin rupesivat linnalaiset
sangen pian keskustelemaan Kaarlo-kuninkaan kanssa. Siellä olevista
herroista oli tanskalainen marski, Klaus Rönnow, etevin. Hän olikin
ehdottomasti aikansa terävimpiä päitä, ehkä ainoa, joka siinä suhteessa
voi vetää vertoja Ruotsin arkkipiispalle. Linnassa oli tanskalaisten
ritarien joukossa myöskin kaksi Akselinpoikaa, herra Filip, Eerikin ja
Iivarin veli, sekä eräs nuori Eerik niminen herra, joka oli Åke
Akselinpojan poika ja niinmuodoin Tord Bonden lesken ja nuoren
Ingeborg-neidin veli.
Mutta samaan aikaan kuin tämä tapahtui Tukholmassa, oli Kettil-piispa
yhä Länsigöötanmaalla piirittämässä lujaa Axevallaa ja puhdistamassa
tätä suurta maakuntaa Kristian-kuninkaan kannattajista. Eikä siellä
tietty vielä ensinkään Kaarlo-kuninkaan saapuneen takaisin maahan. Tämä
puolestaan ei ollut erin halukas heitä tapaamaankaan. Sillä hän tiesi
hyvin, että piispa ja muut herrat hänet tavatessaan heti vaatisivat
hänen täyttämään vaikeinta ehtoaan, nimittäin kutsumaan takaisin
arkkipiispa Jönsin. Se kävisi tosin jotensakin laatuun, kun hän saisi
linnassa olevat tanskalaiset herrat haltuunsa, mutta toistaiseksi
viihtyi hän varsin hyvin rahvaan ja sen päälliköiden parissa. Hän
halusi vaan hartaasti saadakseen Tukholman melkein valloittamattoman
linnan käsiinsä, että täällä oli kaikki valmiina, ennenkuin rupeisi
täyttämään lupaustaan vangitun arkkipiispan vapauttamisesta.
Tällä kannalla olivat asiat, kun eräs mustiin puettu mies asteli
elokuun 23 päivän aamuna kiireisesti katua myöten kaupungin kirkon sivu
ja siitä ahdetta myöten erääseen taloon vanhan kaupunginmuurin
vieressä. Mies oli hintelö ja laiha, ja käydessään hän yskiä köhisi
heikkorintaisen kuivaa yskää. Talon edustalla odotti joukko asemiehiä,
joiden punaisiin ja viheriöihin ihokkaisiin oli ommeltu keltaisella
langalla sarvekas häränotsa. Mustapukuinen kysyi, oliko herra David
Pentinpoika tavattavissa, ja kun kysymykseen vastattiin myöntävästi,
meni hän taloon ja tuli kohta tiedustelemansa luokse.
"En ollut odottanut näkeväni teitä täällä ennen itseäni", huudahti
ritari käyden kaniikkia kohden. "Ei ollut kissaakaan hereillä, kun
ratsastin tänne yöllä miehineni... Hyvä, että tavattiin! Saamme katsoa,
miten voimme varovaisimmin toimia, ja teillä, Helmich on pää, jonka
vertaa en ole Ruotsissa nähnyt veljeni, arkkipiispan päätä
lukuunottamatta...!"
Helmich, jota nyt oli ruvennut vaivaamaan yhä vaikeampi rintatauti,
mutta joka sittenkin sai säilytetyksi hengenvoimansa entisessä
pirteydessään, kuunteli sangen suurella mielihyvällä ritarin kehua ja
hymyili koettaen samalla estää rajua yskänpuuskaa esiin puhkeamasta.
"Otatte sanat suustani, jalo ritari", sanoi hän, "tarvitsemme
todellakin paljon huolta, voidaksenne, tahi oikeammin voidaksemme saada
yrityksemme onnistumaan. Minun ymmärtääkseni on jokseenkin varmaa, että
veljenne, kunnianarvoisa isä, arkkipiispa Jöns, on täällä, ennenkuin
aavistetaankaan... varovaisuutta vaan ja vähän kärsivällisyyttä, ja
vielä..."
Kaniikki täydensi katseellaan ja eräällä liikkeellä lauseensa, ja
ritari ymmärsi hänet täydellisesti, sillä hän nyökkäsi vilkkaasti ja
sanoi:
"Ja Jumala ja neitsy Maaria sekä pyhä Eerik kuningas auttakoot minua,
ellen näe kädessänne piispansauvaa ensimmäisessä avoimessa
hiippakunnassa Ruotsin valtakunnassa, niinpian kuin olette auttanut
veljeni tänne takaisin... se onkin vähin palkinto, jonka hän voi antaa
niin uskolliselle palvelijalle... Tuomiokapitulin muihin herroihin ei
veljelläni liene juuri luottamista!"
"Niinpä kyllä, Jumala paratkoon... kuten sanotte, herra David...! He
valittavat surkeasti sitä vääryyttä, jonka arkkipiispa on heille
tuottanut sillä, ettei pysynyt hiippakunnassaan. Pelkään, ettei
Kaarlo-kuninkaalla ole Niilo Sturea lukuunottamatta mitään
luotettavampaa liittolaista kuin arkkihiippakunnan tuomiokapituli."
"Mitä Niilo-herraan tulee, lienemme tarpeeksi hyvin sulkeneet häneltä
tien... se hauki on tarttunut koukkuun ja ui nyt niin kaukana
pääapajoiltamme, ettei hän tiedä vähääkään, mitä täällä nyt tehdään...
Viekas apulaiseni on houkutellut Niilo Sturen yhä kauemmas...
ha-ha-ha... hän ratsastelee nyt Hallannissa, ja kunhan vaan saamme
varman sanan Kristian-kuninkaalle, niin tulee hänen matkansa sangen
lyhyeksi..."
Kaniikki pudisti epäilevästi päätään.
"Niilo-herra on viisaampi kuin luulettekaan, herra David, minä näin
hänen asemiehensä, kun eilen illalla kuljin talonpoikasleirin läpi."
"Hänen asemiehensä?"
"Kuten sanon... ja se osoittaa, että hän kohta ilmestyy sinne, mihin
vähimmin häntä toivomme."
Tieto näytti tekevän ritariin huomattavan vaikutuksen. Hän tiesikin
paremmin kuin kukaan, millaista oli olla tekemisessä Niilo Sturen
miesten kanssa.
"Jumalan nimessä!" huusi hän, "meidän täytyy auttaa tuota asemiestä
sinne, jossa ei kuu nouse, eikä päivä paista, sillä me emme saa rauhaa,
niinkauan kuin nuo miehet kiertelevät valtakuntaa! Jos mies saa nähdä
kuninkaantyttären, niin on varmaa, että Niilo-herra on täällä, niinpian
kuin hevonen voi juosta täältä Hjulebergiin Hallannissa ja sieltä
takaisin."
"Entä sitten?" kysyi kaniikki aivan välinpitämättömänä ja yskien.
Ritari avasi harmaat silmänsä kummastuneena, ikäänkuin olisi väärin
kuullut.
"Mitä teillä sitten olisi pelkäämistä, herra David, vaikka mies
näkisikin kuninkaantyttären ja Niilo-herra tulisikin tänne...? Teidän
syyksenne ei voida mitään todistaa... Kuninkaantytär on itse paras
viattomuutenne todistaja, sillä hän ei muuta tiedä, kuin että te olette
hänen pelastajansa... Ei, erehdys saattaisi nyt tuottaa mitä pahimpia
seurauksia!... Nyt on muuta tehtävä, ja ehdottomasti tehtävä!"
"Mitä siis?"
"Saatettava takaisin veljenne, arkkipiispa... Samassa kuin hän on
täällä, putoaa kruunu toisen kerran Kaarlo-kuninkaan päästä, eikä koko
tapaus jää muuksi kuin keinoksi, jolla veljenne vapautettiin."
Tästä puheesta ei David-herra kaikessa oveluudessaan käsittänyt mitään.
Kaniikin tarkoituksena ei ollutkaan, että hän sen ymmärtäisi, mutta
sikäli kuin hän näitä veljeksiä tunsi, tiesi hän tarpeelliseksi
osoittaa niin selvästi kuin suinkin, kuinka pontevia ja
tarkoituksenmukaisia hänen hommansa olivat. Tämä veli oli nimittäin
aina ollut arkkipiispan silmäteränä, ja siksi vaikuttaisi hänen sanansa
paljon tuohon mahtavaan kirkonmieheen ja lähentäisi Helmichiä
tarkoitusperäänsä kohden, joka oli piispanistuin ja se mahtava ja
korkea yhteiskunnallinen asema, jonka se näinä aikoina omistajalleen
tuotti.
"Tapani ei ole turhanpäiten kolhia vihollisiani, herra David", jatkoi
hän, "ja siitä syystä, ja ehkäpä myöskin vangitun veljenne ystävyyden
tähden minua kohtaan, olen saavuttanut jonkunlaisen vaikutusvallan,
vieläpä itseensä Kaarlo-kuninkaaseen. Siten olen päässyt tilaisuuteen
punoa ensimmäisen langan siihen kudokseen, joka saattaa teidän veljenne
ja minun korkean suosijani tänne takaisin."
"Minä ymmärrän", lausui ritari mahtavasti, "minä ymmärrän, nyt linnan
antaumisessa olette pannut eräitä ehtoja... olette saattaneet kuninkaan
myöntymään veljeni vapaaksi laskemiseen ehdoksi tanskalaisten
herrain...?"
Kaniikki nauroi, mutta nauru tuotti yskän, ja yskä teki hänelle
mahdottomaksi kotvaseen vastata.
"Te olette oiva ritari", sanoi hän vihdoin, "ja te olette tottunut
katkaisemaan solmun miekallanne, silloinkin kun haluatte päästä
kiertoteitä asianne perille. Mutta, nähkääs, jalo ritari, sen opin
saatte minulta, että tarkoitus päästetään ainoastaan hätätilassa noin
suoraan näkyviin... Se herättää vaan tarpeetonta huomiota, synnyttää
epäluuloja ja kehottaa varovaisuuteen, viitaten vastustajaa ryhtymään
toimenpiteisiin, jotka saattavat tehdä aikomukset ihan tyhjiksi, tai
ainakin häiritsevät niitä ja usein tuottavat vastakkaisia tuloksia..."
"Mitä olette siis tehnyt, Helmich... Te jännitätte uteliaisuuteni kovin
kireälle?"
"Olen kehottanut Kaarlo-kuningasta olemaan kokonaan mainitsematta
arkkipiispaa antaumiskirjassa."
"Helmich!" huudahti ritari hypäten ylös selvästi mitä kiihtyneimmässä
mielentilassa.
Kaniikki ei kiirehtinyt ensinkään tyynnyttämään ritaria eikä vastaamaan
siihen moitteeseen, jonka hänen huudahduksensa sisälsi. Hän rupesi
hyvin viattoman ja kummastuneen näköiseksi katsoen David-herraan.
"Uskotteko te sitten, herra David", sanoi hän sitten hiljaa, mutta
kuitenkin selvästi, "uskotteko te, että Kaarlo-kuningas konsaan siihen
ehtoon suostuu, jos se hänestä riippuu?"
"Juuri senvuoksi..."
"Juuri senvuoksi tulee sen tapahtua hänen tahtoaan vastaan..."
"Ajatelkaa, kaniikki, ettei tässä pelata päärynistä ja omenoista vaan
Ruotsin valtakunnasta. Rehellisen kilpimerkkini nimessä hakkaan teidät
paikalla maahan, jos huomaan että kulette petos mielessä."
"Kettil-piispa tulee kaupunkiin tänään eli huomenna", lisäsi Helmich
ehkäistäkseen uutta kummastuksen huutoa, jota ritarin silmät uhkasivat,
"kuulin sen äsken mainitsemaltani Niilo Sturen palvelijalta, jolla oli
aikaisin aamulla keskustelu herra Filip Akselinpojan kanssa... niin, se
on varmaa... Näette siitä, että olemme puhuneet pelkkää totta
antaessamme kuninkaan tietää, että hänen rakas sukulaisensa, jalo ja
ylevämielinen ritari, herra Niilo, seurustelee valtakunnan vihollisten
kanssa... Mutta tämä ei merkitse mitään siihen tarkoitusperään nähden,
joka edessämme nyt on, ei mitään. Sillä veljenne, arkkipiispa tulee
kuitenkin takaisin... nyt tarvitsee meidän vaan tavata Kettil-piispaa!"
Viekas kaniikki kuletti ritaria kuin lasta nuorasta.
"Siinä asiassa ei taida vaikeuksia tulla", huudahti hän, "mutta mitä
seurauksia tulee siitä kohtauksesta, kun antauminen on suoritettu ja
tanskalaiset herrat menneet matkaansa... Jumalan nimessä, en voi
unhottaa, Helmich, että te... te, joka olette veljeni ystävä ja joka
saatte häneltä kaikkea odottaa, että te olette..."
"Teette oikein, herra David, kun ette lausu ajatustanne loppuun, sillä
jos teillä on vähänkin kärsivällisyyttä, niin muuttuu ihmettelynne pian
ihailuksi, että mä sen sanon... Kuten sanotte, tänään kirjoitetaan
antaumissopimuksen alle, ja herrat menevät matkaansa, mutta huomenna on
myöskin päivä, ja silloin he tulevat takaisin."
"Tulevatko he takaisin?"
"Mitä luulette Kettil-piispan sanovan tästä asiasta?"
"Hän sanoo samaa kuin minäkin ja jokainen veljeni rehellinen ystävä, ja
Jumala armahtakoon Kaarlo-kuningasta, minä luulen, että hänen kruununsa
riippuu nyt hiuskarvasta!"
"Niinpä riippuukin, mutta nähkääs, ankara herra, samaa mieltä on
myöskin herra Klaus Rönnow, ja siksi on oleva Kettil-piispalle helppoa
ratkaista asia niinkuin hän itse, te ja minä ja kaikki veljenne ystävät
toivovat... Nyt kai ymmärrätte minua, vai kuinka, herra David?"
"Hän hankkii veljelleni vapauden takaisin?"
"Niin, hän ja Kristian-kuningas itse. Arkkipiispa Jöns on
Kaarlo-kuninkaan vaarallisin vihollinen, mutta hänen vaarallisimman
vihollisensa täytyy olla Kristian-kuninkaan ystävä, ja siksi on
Kristian-kuningas laskeva vankinsa vapaaksi ilman mitään toimenpiteitä
Kaarlo-kuninkaan puolelta. Sen osoittaa marski hänelle. Se on jo nyt
marskin mielipide, mutta hän on sidottava sopimuksella jonkun kanssa
vallanpitäjistä. Ja täksi on sopivin arkkipiispan oma sukulainen,
Kettil-piispa, hän, joka ei itse asiassa ole kirkkoaan jättänyt ja
miekkaansa paljastanut minkään muun kuin arkkipiispan vapauttamisen
takia... Minä nyt sanotte, ritari David?"
Tämä pani molemmat kätensä kupeilleen ja veti syvään henkeään. Hänen
ihmettelynsä oli ilmeisesti jo muuttunut ihailuksi, vieläpä siihen
määrään, että häneltä puuttui sanoja sitä ilmaistakseen.
"Olemme siis taasen voitolla, jos pikaan silmäämme asemaamme", jatkoi
kaniikki ilkeästi hymyillen, "ensiksikin on Kaarlo-kuningas taas ihan
yksinään... Se riippuu siitä, miten Eerik Akselinpojan laita on
Suomessa; luulen, että on jotakin senkaltaista tekeillä, että häntä ja
hänen veljeään Iivari-herraa aiotaan vetää Kaarlo-kuninkaan puolelle,
mutta siinäkin on eräs seikka esteenä..."
Yskä keskeytti taas suurella innolla puhuvan kaniikin. Sen sanottua
kysyi David:
"Este, kaniikki, este?"
"Niin, este on noissa Akselinpojissa itsessään."
Sitä ei David-herra käsittänyt, mutta kaniikki käytti samoja syitä kuin
edellä mainittiin, tehdäkseen sen hänelle selväksi, vaikkei hän
voinutkaan silloin peittää väsynyttä ja välinpitämätöntä ilmettä
kasvoillaan.
"Nuo Akselinpojat ovat, elleivät merkit petä, ottaneet suuren päämäärän
itselleen... he tahtovat tulla ensimmäisiksi miehiksi Ruotsissa, ja
kuten muistatte, olikin Eerik-herra jo valtionhoitajana yhdessä
veljenne, hänen armonsa arkkipiispan kanssa kuninkaattomuuden aikana,
ennen Kristian-kuninkaan maahan tuloa..."
"Nyt on Eerik-herra kuitenkin pysynyt aivan hiljaa Suomessa, vaikka
hänelle tuskin sattuisi otollisempaa tilaisuutta kuin nyt pannakseen
sellaiset aikeet toimeen!"
"Kun yritetään kiivetä torniin, ankara herra", sanoi Helmich, "ja kun
joku tulee koettamaan siepata tikapuut alta, niin mitä silloin
tehdään...?"
"Työnnetään tuo joku tieltä pois ja jatketaan sitten taas kiipeämistä!"
"Niin on Eerik Akselinpoika tehnytkin. Ruotsin valtakunta on torni,
mutta juuri nyt on hänen torjuttava eräs hyökkäys tikapuilta... ettekö
tiedä, miten Kristian-kuningas nyt kokee oksia Akselinpoikain liian
rehevätä puuta riistämällä heiltä tanskalaiset läänitykset pois...?
Tämä juuri on nyt pakottanut Eerik-herran pysymään alallaan; ja hänen
korkealle tavottelevat pyyteensä tulevat yhäti pitämään häntä
Kaarlo-kuninkaasta erillään, ellei herra Niilo Sturella -- joka
työskentelee siihen suuntaan, sen tiedän -- ole käytettävänään voimia,
joiden vaikutuksia en osaa harkita."
"Teillä on pää kullan arvoinen!" huudahti David-herra istuutuen
ajatuksiinsa vaipuen.
Helmich, joka ymmärsi saavuttaneen oman yksityisen tarkoituksensa
ritariin nähden, rupesi lähtemään, mutta sanoi vielä:
"Ja jos Eerik-herra pääsee torniin, niin syntyy siitä tietysti ottelu
hänen ja veljenne, arkkipiispan, välillä. Miten se päättyneekin, on se
ainakin heikentävä niitä voimia, joita veljenne hyvin tarvitsisi toista
vihollista vastaan. Mutta siksipä onkin teidän veljenne edun mukaista,
että tämä varttuva voima ajoissa pysähytetään... Mielipiteeni on, ettei
olisi pahitteeksi saada Kristian-kuningas uskomaan, kuinka
välttämätöntä hänelle on ottaa heiltä ainakin Gotlanti Olavi herran
kuoleman jälkeen... tätä olisi huomautettava Kettil-piispalle."
"Mitenkähän olisi -- te itse ette voi piispaa tavata, ennenkuin hän
saapuu kaupunkiin, ja silloin se on pian myöhäistä -- mitenkähän olisi
siis, jos minä itse ratsastan hänen vastalleen?"
"Mainiota, herra David... sitä neuvoa minä kiitän!... Niin, ratsastakaa
piispan vastalle ja sanokaa hänelle, mitä minä nyt olen sanonut teille.
Kun hän sitten saapuu tänne, niin luulen, että hän pitää yhtä tärkeänä
kuin minäkin, että saamme tavata toisiamme, ennenkuin hän menee
kuninkaan puheille."
"Niin minäkin luulen!"
Kaniikki lähti sitten ritarin luota, joka käski heti muutamain miesten
nousta satulaan.
Mutta päivän hetket kuluivat, antaumissopimuksen alle kirjoitettiin, ja
tanskalaiset herrat valmistautuivat lähtöön. Rannassa laivasillan
vieressä odotti jo laiva valmiina, jolla heidän piti kulkea erääseen
lybekkiläiseen alukseen. Se veisi heidät sitten Kyöpenhaminaan. Herroja
varrottiin, tuuli oli hyvä, ja laiva oli valmis nostamaan ankkurin,
mutta laivuri sai varttoa.
Viipymiseen oli syynä oikeastaan herra Filip Akselinpoika. Herra Klaus
Rönnow, tanskalainen marski, oli kovin suuttunut siitä, että
Filip-herra oli lähettänyt viestin Kaarlo-kuninkaalle pyytäen päästä
hänen puheilleen, ja hän tahtoi odottaa tämän viestin tuloa ensin.
Ritarin käytöksessä oli jotakin salamyhkäistä, joka herätti viekkaan
marskin epäluuloja, vaikkei hän ollut mitään huomaavinaan. Hänen
asiansa koski Akselinpoikain sukua yksityisesti, oli Filip-herra
sanonut, ja siihen saatiin tyytyä.
Silloin tuli ritarien majataloon Helmich-kaniikki, itsepintaisen
yskänsä vainoomana, kuten tavallisesti.
"Jumalan rauha, jalot herrat!" sanoi hän, ja herrat tervehtivät häntä
yhtä ystävällisesti takaisin.
"Voin tavallani tuoda teille sanan kuninkaalta, Filip-herra", sanoi hän
sitten, "sillä palvelijanne ei ole luultavasti vielä ehtinyt takaisin,
koska kuninkaan päällysmies, Klaus Lang hänet pidätti..."
"Hyvä", huudahti Filip-herra, "ja tiedättekö myöskin, minkä vastauksen
kuningas on antanut palvelijalleni?"
"Kuningas odottaa teitä", vastasi kaniikki, mutta lisäsi viekkaasti
hymyillen, "mutta minkä vastauksen hän antaa kosintaanne, sitä en
tiedä."
Ritari karahti hehkuvan punaiseksi, ja hänen silmänsä syöksivät tulta
ja salamoita. Ellei kaniikki olisi ollut papillisessa puvussa, olisi
ollut vaara tarjona, että ritari olisi käsivoimin rangaissut hänen
nenäkkyyttään.
"Kosintaani?" huusi ritari. "Mitä sillä sanalla tarkoitatte, kaniikki?"
Marski seisoi vimmastuneen ritarin takana nauraen partaansa, ja hänen
läsnäolonsa lieneekin ollut pääsyynä ritarin herkästi kuohahtavan
mielensä liikkeeseen.
"Suokaa anteeksi, jos olen jollakin tavoin sopimattomia puhunut",
lausui kaniikki viattomasti ja makeasti, "en tiennyt, että teille on
ollut salaisuutena, että veljenne, Iivari-herra, kosi Kaarlo-kuninkaan
tytärtä, Magdalena-neitiä."
Ritari oli kotvasen vaiti, näki, että hän sai ponnistella voidakseen
olla ruhtomatta maahan vastenmielistä kaniikkia, joka oli ilmestynyt
kuin ruma nokkonen hänen kukkaskoriinsa. Senverta malttia hänellä
sentään oli, että ymmärsi mahdottomaksi saada kaniikkia tai marskia
uskomaan edellisen puhetta perättömäksi. Sellainen yritys vaan ennemmin
vahvistaisi kuin kumoisi sen.
Siksi hän riensi kiireesti huoneesta, ikäänkuin ei haluaisi enempää
kysellä eikä kuulla hävyttömän papin puheita. Siten jäi Helmich
kahdenkesken tanskalaisen marskin kanssa.
"Toden puhuen, herra Klaus", lausui edellinen, "en ollut varma,
arvasinko oikein, ennenkuin ritarin käytös sen osoitti todeksi."
"Mitä olette sillä sitten voittanut?" kysyi Klaus-herra, jonka huulilla
oli hymy vielä jälellä.
"Olen sillä osoittanut teille todeksi asian, jota tuskin olisitte
uskonut, jos olisin sen teille vaan kertonut, nimittäin että nuo
Akselinpojat pyrkivät..."
Yskä keskeytti Helmichin, ja marski kävi paljoa vakavammaksi kuin hän
oli tähän asti ollut.
"Nämä Akselinpojat pyrkivät...?" auttoi hän kaniikkia alkuun.
"Nämä Akselinpojat, joilla jo on Gotlanti ja joukko läänityksiä
Tanskassa, sekä Skånessa että saarilla, pyrkivät nyt yhä lisäämään
alueitaan... Katsokaahan vaan, herra marski, etteivät ne vaan ulota
sitä niin laajalle, että osa siitä tulee Tanskan, osa Ruotsin kruunun
alle!"
"Ne ovat mahtavia miehiä!" vastasi varovainen Klaus-herra, ei muuta.
"Niin, jopa liian mahtavia, herra marski, ja jos Iivari-herra saa
Kaarlo-kuninkaan tyttären puolisokseen, on hän Ruotsin kruunua sangen
lähellä... Mielestäni tekisi Kristian-kuningas viisaasti, jos ajoissa
katsoisi, etteivät nämä herrat kasvaisi häntä päätä korkeammalle...
Muuten, kuten ymmärrätte, ei tämä ollut asianani teille, herra
Klaus..."
Tätä äkkinäistä käännettä asiasta toiseen seurasi pikainen, mutta
terävä ja läpitunkeva katse marskiin. Arvattavasti oli tämä sen
näköinen, kuin Helmich tahtoikin hänen olevan niin tärkeän viittauksen
jälkeen. Hän jatkoi siis sitä mitä rauhallisemmalla tavalla jättäen
sikseen Akselinpojat tuumineen kuin vähäpätöisimmän seikan maailmassa.
Hän olisi tuskin voinut paremmin kiinnittää teräväjärkisen kuulijansa
huomiota esittämänsä asian tärkeyteen, joka sitäpaitsi puhui jo
semmoisenaankin tarpeeksi selvää kieltä Klaus Rönnowin veroiselle
valtiomiehelle.
"Asiani on", jatkoi kaniikki kuiskaten, "ilmoittaa teille, ettei
Kettil-piispa tule Tukholmaan ennenkuin huomenna... Mutta kaikki menee
hyvin, kuten olen sanonut teille, jos Kristian-kuningas muuten panee
jotakin arvoa Ruotsin kuninkuuden pitämiseen."
Oli kolme toisistaan läheisesti riippuvaa seikkaa, joiden eteen
Helmich-kaniikki työskenteli, ja kaikki ne tarkoittivat samaa --
arkkipiispan takaisin saattamista, mikä taasen tuottaisi hänelle
itselleen piispansauvan. Ensiksikin hän tahtoi erottaa Niilo Sturen ja
muut etevät suurmiehet, näiden muassa Akselinpojat Kaarlo-kuninkaasta.
Toiseksi hän tahtoi vähentää Kaarlo-kuninkaan vastustusvoiman niin
mitättömäksi kuin suinkin, mikä tapahtuisikin edellisellä keinolla.
Kolmanneksi hän tahtoi rajoittaa noiden Akselinpoikain omaa valtaa,
ettei heistä olisi omin neuvoin esiintymään arkkipiispaa vastaan.
Marski näki hänen tarkoituksensa, mutta ainoastaan lähimmän, ja siinä
hän oli valmis kaniikkia auttamaan. Tosin hän selvästi näki suurella
ihmistuntemuksellaan, ettei todellista sopua voisi koskaan syntyä niin
erilaisten miesten välillä kuin arkkipiispa Jöns ja kuningas Kristian.
Mutta hän tiesi myöskin mikä vaikutus itsensä säilyttämisvietillä
on ihmiseen, ja hän näki päivän selvästi, että tanskalainen
Kristian-kuningas oli vapautetulla arkkipiispalla ainoa keino, jonka
avulla hän voi säilyttää asemansa Kaarlo-kuningasta ja hänen ystäviään
vastaan. Samalla hän ymmärsi, että jos arkkipiispa pääsisi vapaaksi
ilman mitään toimenpidettä Kaarlo-kuninkaan puolelta, oli hän
kokonaisen sotajoukon arvoinen häntä vastaan.
Marskille ja Helmichille oli Filip-herran kosinnan tulos kuitenkin
peräti tärkeä. Jos Kaarlo-kuningas antaisi suotuisan vastauksen, olisi
kummallakin paljon pelättävää; jos päinvastoin kävisi, kääntyisi siltä
taholta tuleva vaara etupäässä Kristian-kuningasta vastaan. Herrat
olivat senvuoksi kiihkeässä jännitystilassa odottaessaan Filip-herran
palaamista.
Tämä kohtasi heti majatalon ulkopuolella palvelijansa; hänen kanssaan
tuli eräs Kaarlo-kuninkaan ritareita ja Klaus Lang, joiden tuli viedä
Filip-herra kuninkaan luo.
Heidän tullessa rahatalolle oli siellä paljon kuninkaan miehiä, ja
portaissa kulki edestakaisin ritareita ja korkeita kirkonmiehiä.
Kuninkaalla oli sinä päivänä paljon tehtävää, mikä näkyi vielä
paremmin, kun Filip herra saapui suureen saliin, jossa oli useita
ritareita, kirkonmiehiä ja päällysmiehiä puheille pääsyä odottamassa.
Nyt oli herra Krister Pentinpoika kuninkaan luona, ja he keskustelivat
niin äänekkäästi, että se kuului saliin, vaikka ovi oli sulettu. Kesti
ison aikaa, ennenkuin ovelle ilmestyi hovipoika avaten sen; sitten
tulivat kuningas ja ritari saliin, kumpikin nähtävästi hyvin
kiihtyneinä. Ritari, joka oli vienyt Filip-herran kuninkaan asuntoon,
astui nyt esille saattaen tanskalaista ritaria kädestä ja sanoi, ken
hän oli.
"Hyvä", virkkoi kuningas tuikeasti, "mitä tahdotte, herra Filip?"
"Tulen kosima-asioissa!" vastasi ritari jonkunverran vapaammin, kuin
kuningas missään tapauksessa voi suvaita.
"Jos se on samaa laatua kuin veljennekin kosinta", vastasi kuningas,
"niin panetan teidät tyrmään!"
"Mitä veljeni on tehnyt, siitä hän itse vastatkoon", vastasi ritari
avomielisesti, "mutta se asia, jota tässä aion veljeni puolesta teille
esittää, ei antane teille oikeutta heittää vieraan kuninkaan ritaria
tyrmään. Saattaapa vielä käydä, että tarvitsette urheata kättä näinä
riidan ja petoksen aikoina, ja olkaa silloin varuillanne, ettette
työntäisi luotanne, mitä teille tarjotaan ystävyydellä ja
luottamuksella...!"
"Mitä tarjoatte siis minulle, herra Filip Akselinpoika?"
"Veljeni, Iivari-herra, on lähettänyt minulle sanan ja kirjeen, jossa
hän pyytää minua ennen Tukholmasta lähtöäni käymään hänen puolestaan
kosimassa tytärtänne, arvoisaa Magdalena-neitiä, Kaarlo-kuningas... Ja
tätä asiaa olen nyt tullut ajamaan!"
Kuningas sekä kalpeni että punastui tätä kuullessaan, ja hänen
katseensa kävi niin kovaksi ja teräväksi, ettei hänellä näyttänyt
olevan kyllin ankaroita sanoja ilmaistakseen kaiken sen vihan ja
ylenkatseen, jota hän tänä hetkenä tunsi. Hän oli varma rahvaan ja
kaupunkilaisten uskollisuudesta ja luuli sillä saavuttaneensa niin
varman aseman, ettei hänen tarvinnut vihaansa hillitä, ainakaan
silloin, kuin kysymyksessä oli ilmeinen vihamies, kuten nämä
Akselinpojat.
"Jos oikein tekisin. Filip Akselinpoika, niin ajattaisin sinua
raipoilla pitkin Tukholman katuja rangaistukseksi röyhkeydestäsi...
Veljesi harjoitti petosta Nyköpingin linnassa, silloinkuin minun täytyi
lähteä valtakunnastani, rosvona ja murhaajana on toinen veljesi
kierrellyt valtakuntaani ja viimeksi hän on petoksella ja kavaluudella
yrittänyt varastaa minulta, mitä minulla on kalleinta maailmassa,
tyttäreni, ja olisi siinä onnistunutkin, ellei eräs rehellinen ritari
olisi miekkansa avulla häntä pelastanut..."
"Herra kuningas!..." uskalsi Filip-herra keskeyttää, "mitä nyt puhutte,
ette sano rehellisenä ritarina, ja minä annan henkeni ja vereni siitä,
ettei veljeni, Iivari-herra ole konsanaan tehnyt tekoa, jota hänen
pitäsi hävetä... Ja mitä puhutte väkivallanteosta tytärtänne kohtaan,
siitä sanon veljeni vapaaksi, niin totta kuin itse kuulen ensi kertaa
siitä puhuttavan."
Ritarin uljas puhe ihmetytti kuningasta, ja olipa likeltä, ettei hänen
puolustuspuheensa poissa olevan veljen puolesta tehnyt suurta
vaikutusta häneen. Mutta tänä hetkenä oli asia kuitenkin niin selvä
ja totuus niin varma, ettei voinut tulla kysymykseenkään, että
Filip-herran ritarillinen esiintyminen pelkästään järkähdyttäisi
hituakaan hänen saamaansa käsitystä. Senverta siitä kuitenkin seurasi,
että kuninkaan ensi kiukku lauhtui, ja samalla jo myöskin sikseen
uhkaus asettaa ritari sen hirveän häväistyksen alaiseksi, josta hän
puhui.
"Puhutte hyvin veljenne puolesta, Filip Akselinpoika, mutta rosvolle en
koskaan anna tytärtäni, siinä vastaukseni!"
"Mutta sitä ei voida koskaan todistaa, Kaarlo-kuningas!" lausui Filip,
kuninkaan sanasta rohkaistuneena. "Helpompi on minun todistaa, että ne,
jotka ovat veljestäni sitä sanoneet, ovat röyhkeitä valhettelijoita."
"Älkää pahentako asiaa!" vastasi kuningas, äänessään ja katseessaan
taasen äskeinen ankaruus, "asia on todistettu ja yhtä varma kuin
vastaus, jonka nyt toistamiseen annan teille: rosvolle en koskaan anna
tytärtäni!"
Sitten viittasi kuningas luokseen pari muista herroista, mutta vielä
viipyi Filip-herra eikä näyttänyt mielivän tyytyä saamaansa
vastaukseen. Kuningas katsoi syvästi häneen.
"Onko tämä viimeinen sananne, Kaarlo-kuningas?" kysyi ritari, äänessään
uhkaava sävy.
"On", vastasi kuningas, mennen sisähuoneeseen.
Synkin mielin lähti Filip Akselinpoika Kaarlo-kuninkaan luota. Ei siinä
kyllin, että hänen veljensä pyyntö oli hyljätty, siihen oli lisätty
vielä loukkaus, ja vanhan Varbergin herran, Akselin, omituinen
ritarillisuus oli mennyt hänen pojilleen perinnöksi. Omaa valtaansa
levittäessään he tosin kyllä tekivät yhtä ja toista, mutta silloin he
olivat miekka kädessä valmiit vastaamaan teoistaan, tulkoon
seuraukseksi mikä tahansa. Vieläpä veljeksistä vanhinkin, vanha
Olavi-herra Visborgissa, joka nykyään eli melkein merirosvona,
katsoi hänkin toimivansa, kuten oivan ritarin tulee, ja nimeä
"väärintekijä", joka hänelle oli annettu, piti hän kunnianimenä. Sillä
kauppamies ei hänestä ollut mikään. Hän oli noita vanhan ajan
ritareita, joka ei milloinkaan pelosta väistynyt siitä mitä piti
oikeutenaan, mutta joka samalla oli sokea näkemään, että muillakin
voisi olla sama oikeus kuin hänelläkin. Hän, joka oli katsonut
ritarikunniaansa sen loukanneen, että oli kerran kohottanut hattuaan
Eerik-kuninkaan rakastajattarelle, kauniille Cecilialle, hän ei pitänyt
sopimattomana purjehtia merirosvona Itämerellä ja ryöstää jokaisen
vastaan tulevan kauppalaivan. Tuulahdus vanhaa saksalaista
rosvoritariutta oli tullut Pohjolaan; Gotlanti oli yhäti sen
merirosvoelämän tyyssijana, jonka vitaliveljekset olivat alottaneet, ja
jota maistaan karkoitettu Eerik-kuningas sitten jatkoi. Sellainen elämä
ei himmentänyt yhtään ritarin kunniaa, ja jos joku olisi saanut
Olavi-herran vakuutetuksi siitä, että hän sillä turmeli kaiken
tosiritarillisuuden, olisi hän epäilemällä ollut heti valmis siitä
luopumaan.
Mutta juuri siitä syystä, että tämä ritarillisuus oli näille
veljeksille niin ominaista, koski Filip-herraan syvästi, kun hänen
täytyi kuulla sellaisia sanoja mieheltä, jonka tyttären hänen veljensä
oli aikonut naida. Ja solvaus vaati kostoa, oli se kuninkaan tai kenen
tahansa tekemä.
Tällä hetkellä ei ollut kuitenkaan paljon tehtävää. Veljensä
Iivari-herran toivoi hän tapaavansa Tanskaan tultuaan, mutta Eerik
veljelleen Suomeen täytyi hänen lähettää tieto siitä, mitä oli
tapahtunut.
Hän pistäytyi senvuoksi rahatalolta mennessään erään saksalaisen
kauppamiehen luo, joka hyvin tunsi sekä hänet että hänen veljensä, ja
kirjoitti siellä kiireesti kirjeen Eerik-herralle ilmoittaen hänelle,
mitä oli tapahtunut, sekä pyysi kauppamiehen pitämään huolta, että se
saatettaisiin varmain kätten kautta Suomeen hänen veljelleen,
Eerikille. Kauppamies lupasi tehdä sen, ja Filip-herra meni nyt vähän
tyynempänä suoraa päätä rantaan, jossa löysi odottavan laivan ja muut
herrat paitsi marskia, herra Klaus Rönnowia.
Eräs mies lähetettiin viemään sanaa hänelle, jonka luona kaniikki oli
vielä.
Herrat vilkaisivat merkitsevästi toisiinsa kuullessaan, että
Filip-herra oli majataloon poikkeamatta mennyt suoraa päätä
laivarantaan. Marski, joka ei tiennyt, mitä kuninkaantyttärelle oli
tapahtunut ja kuinka se oli suututtanut kuningasta, ei voinut niin
täydellisesti selittää Filip-herran tekoa kuin kaniikki, ja siksi oli
hänen katseessaan hiljainen kysymys. Mutta Helmich oli liian viekas
antaakseen omalla katseellaan kaukaistakaan vastausta siihen. Hän antoi
päinvastoin ritarin käytökselle selityksen, joka vielä enemmän
varmistaisi marskia siinä, että Akselinpoikain kasvava valta ja
kunnianhimoiset unelmat olivat ajoissa keskeytettävät.
"Minusta näyttää", sanoi hän, "että ankara ritari on saanut tukea
ylpeydelleen, koska hän ei katso tarpeelliseksi tulla meille
selittämään, miksi hänelle näin äkkiä kiire tuli."
"Tai päinvastoin!" lausui marski.
"Minusta olisi Filip herran luonteen mukaista", vastasi kaniikki,
"tulla ensiksi tänne kiukkuansa purkamaan!"
Marski ei näyttänyt kuuntelevan. Eräs aseenkantaja tuli sisään ja
auttoi hänen hartioilleen suopelinnahalla päärmättyä viittaa. Sitten
hän oli valmis lähtemään laivalle.
"Te olette teräväsilmäinen mies!" sanoi hän mairittelevasti hymyillen
sekä lausui jäähyväiset kaniikille.