Kaarlo-kuninkaan palaaminen.
Kristian-kuningas koki mahdollisimman kauan puolustautua, sittenkuin
taistelu Harakerin kirkolla oli näyttänyt hänelle hyökkäämisen
mahdottomaksi. Hänen marskinsa, tanskalainen herra Klaus Rönnow ja
ruotsalainen herra Ture Turenpoika (Bjelke), olivat silloin hänen
toimeliaammat auttajansa. Mutta siltä nyt näytti, että onni oli
hyljännyt Tanskan kuninkaan ja hänen miehensä. Juhannuksen aikana
täytyi kuninkaan lähteä Tukholmasta ja purjehtia Tanskaan keräämään
enemmän väkeä voidakseen paremmilla voimilla tulla takaisin.
Mutta talonpoikain joukko oli Tukholman ympärillä. Sen leiri oli
molemmin puolin kaupunkia sekä Pohjois- että Etelämalmilla,
viimemainitussa yhteinen pääleiri. Kaupunki ei ollut vielä antautunut,
mutta päivä päivältä huomasivat äsken mainitut herrat, joiden hallussa
linna oli, yhä selvemmin, etteivät sitä kauan voi pitää. Siellä oli,
kuten kaikissa Ruotsin isommissa kaupungeissa joukko saksalaisia;
puolet kaupungin neuvosmiehistä olivat niitä, ja sitäpaitsi oli niiden
hallussa useita tuottavia kaupungin virkoja, kuten pormestarin-,
kaupunginkirjurin- ja tullikirjurinvirat, joiden sekä rikkautensa
avulla heillä oli suuri vaikutusvalta kaupungissa. Nämä saksalaiset
juuri olivat muukalaiskuninkaan tukena ja linnanherrain luotettavimpina
kannattajina. Mutta ruotsalainen väestö toivoi Kaarlo-kuningasta
takaisin. Se talonpojista lähtenyt huuto, "ettei Ruotsi ole mikään
päämieslääni eikä papintila, vaan kuningaskunta, ja on sinä pysyvä
kuten ennenkin", -- se huuto oli herättänyt kaikua kaupungissakin, ja
talonpoikain leireissä oltiin varmoja, että jos kuningas palaisi,
saisivat ruotsalaiset porvarit senverran aikaan, että kaupunki omasta
ehdostaan avaisi porttinsa.
Kului kuitenkin kauan aikaa, ennenkuin kuninkaan takaisin kutsumisesta
mitään tuli. Olikinhan selvää että arkkipiispan ystävät, vanhat
unioonimiehet, tekisivät vastarintaa. Arkkipiispa oli tosin saattanut
viimemainitut isänmaan asian puolelle saattaessaan heidät taistelemaan
unioonikuningasta vastaan, mutta tietystikin he panivat kaikki voimansa
liikkeelle estääkseen miehen palaamista, joka oli suuremmassa määrin
arkkipiispan vihollinen kuin Kristian-kuningaskaan. Aluksi, niinkauan
kuin Kettil-piispa ja hänen arvokkaimmat kannattajansa kulkivat
maakunnissa kokoomassa vahviketta Tukholman edustalla majailevaan
pääjoukkoon, ja vielä silloinkin, kun taistelu Mälarin ympärillä oli jo
täydessä käynnissä, pysyi rahvas jokseenkin rauhallisena. Mutta kun
Kristian-kuninkaan oli täytynyt lähteä Tukholmasta, uudistuivat
kasvaneella voimalla huudot ruotsalaisen Kaarlo-kuninkaan takaisin
kutsumisesta.
Nyt joutuivat arkkipiispan ystävät vaikeaan asemaan. Mutta
Kettil-piispa teki asialle ratkaisun. Heinäkuussa laadittiin kaksi
kirjettä, toinen kansalta, toinen herroilta, ja luotettava
sanansaattaja lähetettiin Danzigiin viemään niitä Kaarlo-kuninkaan
käsiin.
Kun piiritys ei oikeastaan ollut muuta kuin kaupungin sulettuna
pitämistä, ja kun Kristian-kuninkaalla oli monta kannattajaa siellä
täällä maassa, erittäinkin Länsigötanmaalla, läksi Kettil-piispa sinne,
ja moni muukin herroista läksi leiristä. Talonpoikain leirissä
odotettiin jännityksellä kuninkaan vastausta ja häntä itseään, sillä ei
kukaan epäillyt, ettei hän tulisi. Kaupungissa, jossa vastakkaiset
tunteet olivat aina rinnakkain, oli pelvon ja toivon tunnusmerkit
selvästi huomattavissa. Linnassa sitävastoin oli pelkästään vastaisia
toiveita kuin talonpoikaisleirissä. Ja kaikissa näissä paikoissa
tähysteltiin, kun rupesi olemaan aika Kaarlon tulla, innokkaasti
odotellen merelle päin. Linnassa toivottiin Tanskasta saapuvan aluksia
tuoden vahviketta joukoille, malmeilla odotettiin Kaarlo-kuninkaan
haaksien pistäyvän saariston solukoista näkyviin, ja kaupungissa olivat
saksalaiset yhtä mieltä linnalaisten kanssa ja ruotsalaiset rahvaan
kanssa.
Elokuun alussa, noin kuukautta myöhemmin kuin Kaarlo-kuninkaalle oli
lähetetty mainitut kirjeet, tuli Tukholman saaristosta laivasto, joka
asettui kaupungin edustalle ankkuriin. Linnassa laukaistiin kanuuna
ilon merkiksi, ja sieltä levisi ilo kaupungin saksalaisiin porvareihin.
Tulija oli Kristian-kuningas apujoukkoineen, siitä ei ollut mitään
epäilystä. Linnasta oli huomattu Dannebrogin heiluvan, ja kaupungissa
tiettiin, että erään sanantuojan oli onnistunut pujahtaa piirittäjäin
välitse, ja hän oli vahvistanut tiedon, että tulija todella oli
Kristian, niin että uusi päivä nyt muka koittaa heille.
Ja yhtä suuri kuin saksalaisten ilo oli ruotsalaisten suru ja harmi, ja
heiltä se levisi piirittäjäin leiriin. Täältä riennettiin kukkuloille
katsomaan saariston salmia ja väyliä.
Pentti-ukko oli eräs innokkaimpia saamaan selvää, miten saapuneen
laivan laita oikeastaan oli. Hän astui veneeseen ottaen mukaansa yhden
pojistaan ja sousi ulapalle. He kulkivat hyvin liki etelärantaa,
etteivät suotta antautuisi vaaraan, jos laivasto olisikin
Kristian-kuninkaan; he tahtoivat vaan nähdä Dannebrogin.
He kulkivat kappaleen ketään kohtaamatta, mutta pistäytyessään erään
niemen ohi, näkivät he erään toisen venheen tulevan kaupunkia kohden.
He jäivät odottamaan, ja silloin nousi vieraan veneen perästä eräs mies
seisoalleen ja huusi hyvällä ruotsinkielellä:
"Kuulkaa, hyvät miehet... onko selvä kaupungissa?"
Se oli Olavi Ingenpoika, joka oli lähtenyt viemään kirjeitä
Kaarlo-kuninkaalle. Pentti-ukko tunsi hänet hyvin ja vastasi, että
leiriin sopii hyvin tulla, sekä kysyi samalla, minkä vastauksen hän toi
kuninkaalta.
"Souda vähän kauemmas, niin näet vastauksen!" huusi venemies lähtein
kaupunkiin päin. Hieman mietittyään läksi ukko poikineen vastaiseen
suuntaan. Sillä Kaarlo-kuninkaan laivastohan siellä nyt ainakin oli.
Soudettuaan kotvasen ja kulkien paljoa joutuimmin kuin äsken, koska he
nyt kulkivat niemenkärjestä niemenkärkeen, näkivät he vihdoinkin
laivaston -- alus aluksen vieressä, suuria, komeita laivoja -- mutta
Dannebrogia ei missään näkynyt.
"Souda reippaasti, Lassi", sanoi ukko kun poika lepuutti airoja
katsoessaan laivoja, "jos se on kuningas, niin on hauska nähdä, miltä
hän nyt näyttää."
Poika sousi, ja vene viilsi terävästi aaltoja. Tultuaan ensimmäisen
laivan ääreen, hiljensivät he vauhtiaan ja katsoivat sen korkeille
reunoille sekä huusivat lopuksi, mutta eivät saaneet vastausta. He
näkivät tosin rivin päitä tirkistelevän laidan yli, mutta ne olivat
aivan outoja naamoja. He sousivat silloin pitkin laivan sivua ja
kääntyivät sen perästä toista laivaa kohden; sielläkin he huusivat,
mutta nytkään ei heidän huutonsa saanut enempää vaikutusta aikaan.
He tulivat kolmannelle.
"Onko kuningas mukana?" huusi Pentti-ukko.
Viipyi hetkisen. Pää tuli näkyviin, sitten toinen, sitten kolmas.
Laivalla syntyi liikettä, ja ukko toisti kovemmin kysymyksensä.
"Onpa niinkin!" vastattiin hyvällä ruotsinkielellä, ja samassa tuli
neljäs pää näkyviin. "Kuka olet?"
"Olen vuorimies Pentti Hedemorasta, kukas sinä olet?"
"Klaus Lang on nimeni."
"Sinäkö vanhan drotsin otit kiinni Räfvelstassa?"
"Juuri minä."
"Hyvä... vie minut nyt sitten kuninkaan luo!"
"Ihan paikalla!" vastasi Klaus.
Sitten laskettiin laivasta köysiportaat ja nuora, jolla sitoa ne
veneeseen, ja sitten nousivat ukko ja Lassipoika valkean Kotkan
kannelle. Se oli Danzigilais-laiva, joka oli saanut nimensä Puolan
kuninkaan, Kasimirin, kunniaksi, jonka avulla kaupunki oli vapautunut
saksalaisen ritariston rasittavasta ylivallasta.
Klaus Lang, Kaarlo-kuninkaan miesten vanha päällysmies, joka oli
seurannut häntä maanpakoon ja sielläkin hoitanut samaa tointa kuin
kotonakin, oli nyt poissa näkyvistä, mutta ilmestyi taas pian kannelle.
"Tule mukanani!" sanoi hän tarttuen hyväntahtoisesti tämän
kunnianarvoisan vanhuksen käteen.
He menivät laivan perään ja astuivat portaita myöten huoneeseen, jossa
Kaarlo-kuningas istui odottaen, sillä Klaus Lang oli hänelle jo
ilmoittanut ukon tulon.
Asepoika kiinnitti paraikaa kuninkaan ylle loistavaa haarniskaa ja oli
juuri saanut työnsä valmiiksi päällysmiehen tuodessa Pentti-ukkoa
sisään.
"Kuka olet, vanhus, joka ensimmäisenä tervehdit minua synnyinmaahan
tultuani?" kysyi kuningas, mutta lisäsi nähtyään tarkemmin vuorimiehen
kasvot, "luulenkin, että olemme joskus ennenkin nähneet toisemme!"
Pentti-ukko oli melkein liikutettu nähdessään ijäkkään, harmaapäisen
kuninkaan, jonka kasvonpiirteet, ehkä vielä kauniit, olivat kuitenkin
kuihtuneet ja veltot puhuen huolista ja suruista, jotka olivat ehkä
enemmän painaneet häntä kuin hänen kuusikymmentä ikävuottaan.
"Olettepa kylläkin nähnyt minut ennen", vastasi hän kuninkaan
kysymykseen, "monta sarkkaa olette oluttani juoneet... minä olen Pentti
Björninpoika, Hedemoran vuorimies..."
Nimen kuullessaan muisti kuningas varsin hyvin sekä miehen että hänen
vaimonsa ja poikansa, ja kuultuaan toisen pojista olevan mukana, tahtoi
hän puhutella häntäkin.
"Vanha on jo siis tuttavuutemme, Pentti", sanoi kuningas sitten, "ja
hyvä olisi, jos kaikki olisivat olleet minulle yhtä uskollisia kuin
sinä..."
"Sinä olet ehkä oikeassa, kuningas", vastasi ukko, "mutta muista, ettei
uskollisuutta pidetty kummallakaan puolen!"
"Mitä tarkoitat?" kysyi Kaarlo hiukan kiivaasti.
Mutta ukko vastasi tyveneesti kuin omalle pojalleen.
"Niin, näes, Kaarlo-kuningas, ne, jotka sinusta enimmin pitivät,
karkoitit sinä luotasi, ja niiden sijaan jäi ympärillesi pelkkiä
kavaltajia... Se vei sinulta silloin Ruotsin kruunun. Voit nyt kuten
silloinkin luottaa Ruotsin rahvaaseen... ja jos me olemme yhtä puolta,
sinä ja talonpojat, niin tahtoisin nähdä, ken uskaltaa karvaakaan
päästäsi taittaa. Tiedä myöskin, että ellei meitä talonpoikia olisi
ollut ja muutamia sinun ystäviäsi, joita ennen ylenkatsoit, et konsaan
olisi tullut takaisin valtakuntaasi, sen sanon minä, vanha Pentti
Björninpoika, ja joka talonpoika Ruotsin valtakunnassa!"
Kuningas, joka oli alussa huomattavalla tyytymättömyydellä kuunnellut
pelottoman vanhuksen puhetta, lauhtui sitä mukaa, kuin ukko jatkoi
lausuntoaan, ja lopuksi ilmestyi hänen huulilleen hymy.
"No, sanoppa sitten, koska sinulla on niin hyvät tiedot", sanoi hän,
"kuka ystävistäni on siis nyt saattanut minut taasen Ruotsin
kuningasistuimen portaille?"
"Sen voin sanoa Kaarlo-kuningas... sen on tehnyt jalo ritari, herra
Niilo Sture."
Hymy kuninkaan huulilla ilmaisi nyt mitä syvintä surumieltä.
"Hän on siis nyt saanut parempia ajatuksia, tuo sukulaiseni,
Niilo-herra!" lausui hän, mutta enemmän itsekseen kuin ukolle.
Tämä kuuli kuitenkin selvästi kuninkaan sanat.
"Niilo-herra on aina ollut kelpo ritari, muuta ei kunniallinen mies voi
koskaan hänestä sanoa, ja parempi olisi ollut, jos sinä kuningas olisit
sitä miestä hänen ansionsa mukaan rakastanut."
"Se ritari jätti minut kuitenkin hädän hetkenä yksin, vaikka lähetin
hänelle sanan toisensa perään."
"Ei, Kaarlo-kuningas, niin hän ei tehnyt... minä sen tiedän, jonka
luona hän olosti, kulkiessaan meidän seuduillamme pitämässä kansan
rakkautta sinuun yllä... Viestisi eivät koskaan tulleet ritarin käsiin,
ja hän aikoi sitten nostaa talonpojat sotaan pakottaakseen arkkipiispan
väkisin luopumaan Kristian-kuninkaasta ja sopimaan sinun kanssasi, ja
siitä aikomuksesta luopui hän ainoastaan sinun omasta käskystäsi... Ja
saat uskoa, että ellei Niilo-herraa olisi ollut, ei yksikään mies olisi
mennyt virran ja pitkän nummen yli arkkipiispan ja Kettil-piispan
tähden!"
Oli selvää, ettei tämä selitys Niilo Sturen pois jäämisestä kuninkaan
viime taistelusta arkkipiispaa vastaan likimainkaan tyydyttänyt
kuningasta. Olihan Niilosta itsestäänkin tuntunut melkein
uskomattomalta, kun hänen ystävänsä, herra Steen vihdoin tuli kertomaan,
mitä oli tapahtunut. Täytyihän sen siis tuntua kuninkaalle
järkimahdottomalta, ettei hänen viestinsä ollut saapunut ritarin
käsiin. Hän ei kuitenkaan ajatellut katkeruudella Niilon silloista
käytöstä. Hän piti sitä päinvastoin hyvin ymmärrettävänä, vaikka aivan
toisista syistä. Hän ajatteli nimittäin omaa suhdettaan mieheen ja
kuinka monta kertaa oli syvästi häntä loukannut. Mahdotontahan oli
Niilo Sturen niitä kerrassaan unohtaa, varsinkin kun kuningas tiesi
olevansa Niilo Sturelle vieläkin yhdessä velassa, josta ei oltu
korvausta annettu.
Näitä asioita ei vuorimies kuitenkaan voinut tuntea, eikä kuningas
voinut niihin nyt kajota. Kaarlo pani arvoa ainoastaan siihen lämpöön,
joka huokui vanhuksen puheesta ja koko hänen olemuksestaan antaen hänen
pysyä erehdyksessään Niilo Stureen nähden.
"No niin, hyvä on", sanoi hän. "Ja kiitokseni teille siitä, mitä olette
tehneet minulle ja valtakunnalle; teidän nimeänne muistetaan
kunnioittain, niinkauan kuin Ruotsissa pidetään urheata tekoa arvossa!"
Hovipoika tuli samassa nopeasti sisään ilmoittaen kuninkaalle, että
Ruotsin sotajoukon päälliköt olivat saapuneet laivalle.
Kuningas puristi silloin vielä kerran rehellisen vuorimiehen ja hänen
poikansa käsiä, pani kypärän päähänsä ja astui kannelle Klaus Langin ja
parin muun päällysmiehensä seuraamana. Perässä tuli Pentti-ukko
poikineen.
Kannella olivat herrat Krister Pentinpoika, Iivari Green ja
taalalaisten päämies, Hannu Djekn, jotka olivat tulleet neuvottelemaan
kuninkaan kanssa hänen kaupunkiin purjehtimisestaan, leiriin
tulemisestaan j.n.e.
Kuninkaasta ei ollut hauskaa, että arkkipiispan veli ja vanhan
tanskalaisten ystävän Maunu Greenin poika olivat ensimmäisinä Ruotsin
herroista häntä kohtaamassa, mutta mitä hän lieneekin maanpaossaan
unhottanut, oli hänellä ainakin täydellisesti jälellä kykynsä hallita
kasvonilmeitään. Valmistukset oli pian suoritettu, koko laivasto
purjehti kohta sievässä järjestyksessä kaupunkia kohden.
Sitten laskettiin vesille vene, johon kuningas ja mainitut herrat
astuivat. Pentti-ukko astui myöskin poikineen omaan veneeseensä, ja
sitten läksivät molemmat veneet maalle päin.
Talonpojissa syntyi riemua ja he riensivät tervehtimään kauan odotettua
kuningasta. Tultuaan tiheäin rahvasjoukkojen läpi keskelle leiriä,
pysähtyi hän ja puhui talonpojille, jotka lupasivat kädet kohotettuina
hänelle uskollisuutta. Kaupunkiin lähetettiin airut kutsumaan siellä
olevia neuvosherroja kuninkaan luokse, eikä kauan kestänytkään,
ennenkuin Vesteråsin piispa ja kaksi neuvosta saapuikin.
Kuningas puhui heille hieman terävänlaiseen.
"Odotan", niin hän päätti puheensa, "että te kaikki kokoonnutte tänne
luokseni ja tunnustatte minut oikeaksi herraksenne ja kuninkaaksenne!"
Sillä tiedolla palasivat nämä kolme herraa kaupunkiin, ja kuninkaan
puheen vaikutuksestako vai niistä toimenpiteistä, joihin heti
senjälkeen ryhdyttiin kaupungin valtaamiseksi, vai ruotsalaisten
porvarien halustako saada Kaarlo-kuninkaansa takaisin se lienee
tapahtunut -- mutta hetkisen perästä avattiin kaupungin portit, ja
pormestari ja neuvosto tulivat arvokkaassa juhlakulussa leiriin
kuninkaan luo jättäen hänelle kaupungin avaimet.
Nyt ratsasti kuningas kaupunkiin leirissä olevain ritarien ja palaavain
pormestarien ja neuvoston seuraamana. Seurue kulki Rantatorin yli
Mustaveljesluostarille ja sieltä katua myöten Isolle torille ja
nykyiselle Isolle kirkolle eli "bykirkolle", joksi sitä silloin
kutsuttiin. Mustaveljesluostarin kohdalla kuningas pysähtyi, kuin
aikoen astua maahan tai kutsuttaa jonkun luostariveljistä luokseen.
Hänen ympärillään olevat herrat, ja suuri osa katsojistakin, jotka
olivat riemuhuudoilla seuranneet kuningasta leiristä asti, ymmärsivät
hyvin, että kuningas muisti siellä olevaa aarretta, mikä sai hänet
pysähtymään. Hän oli itse tietämätön siitä, että Kristian kuningas oli
Tukholman herrana ollessaan otattanut pois ja lähettänyt Tanskaan ne
seitsemän kalleuksilla täytettyä arkkua, jotka hän oli jättänyt sinne
tohtori Pietari Laurinpojan huostaan.
Kaikki mukaansa ottamansa rahat oli kuningas antanut lainaksi osaksi
Danzigin kaupungille, osaksi Puolan kuninkaalle, Kasimirille, joten
hänellä ei nyt ollutkaan käytettävänään muita varoja kuin ne, jotka hän
oli antanut säilyyn Mustaveljesluostariin, lukuunottamatta sitä
rahasummaa, joka Tukholman rahamestarilla oli hänelle antaa. Ei ihmettä
siis, että kuningas silmäsi pienellä levottomuudella synkän luostarin
ikkunoihin.
Luostarin kirkossa soitettiin. Mutta sitä ei kuningas kuullut hälinän
ja kansan kestäväin huutojen vuoksi sekä siitä syystä, että hän aina
osoitti erityistä huomaavaisuutta henkilöitä kohtaan, jotka hän luuli
kansan joukosta tuntevansa. Mutta nyt pysähtyessään kuuli hän sieltä
syvää, kumeata ja juhlallista kellonsoittoa.
"Mitä!" sanoi hän herra Krister Pentinpojalle, joka ratsasti häntä
lähinnä, "tuohan kuuluu kuolleen sielukelloilta, ja minä luulin, että
Tukholman kellot soisivat tänään minun kunniakseni."
Krister-herra ei tiennyt mitään, mutta eräs vieressä seisova porvari
rohkaisi mielensä ja astui kuninkaan luo.
"Se on tohtori Pietari Laurinpojan sielukelloin soittoa, herra
kuningas!" sanoi hän. "Hän kuoli tänä aamuna."
Kuningas kalpeni äkkiä, mutta nyökkäsi ystävällisesti porvarille
jatkain ratsastustaan ja kannustaen hevostaan, ettei huomattaisi,
kuinka kuolonsanoma häneen koski.
Kirkon edustalla hän pysähtyi, nousi ratsultaan ja astui ritarien
seuraamana paljain päin kirkkoon. Hän astui pääkuoriin ja polvistui
alttarin eteen. Kun kuningas oli lopettanut rukouksensa, pidettiin
messu ja laulettiin "Te Deum".
Illalla kävi kuningas vielä kerran leirissä ja sai sekä siellä että
raatihuoneella rahvaalta ja porvareilta suosionosoituksia runsaasti.
Sitten hän läksi rahatalolle, jonka oli valinnut asunnokseen, niinkauan
kuin linnan piiritystä kesti. Mutta täällä kohtasi häntä uusi
jobinposti. Rahamestarikin oli kuollut samana päivänä.
Mieli synkkänä riensi kuningas portaita ylös ja sulkeutui erääseen
sisähuoneeseen. Sitä hän tarvitsikin, kuningasraukka. Sillä näiden
kuolemantapausten tuottamat vauriot olivat arvaamattomat, kun hän
samassa ajatteli, minkä vaikutuksen tulee tekemään, kun hänen täytyy
alottaa toinen kuninkuutensa säätämällä oitis uuden veron. Hän oli jo
kirkosta tullessaan lähettänyt Klaus Langin luostariin kuulustamaan,
miten hänen aarteensa laita oli, ja hän odotti kuumeisella
jännityksellä päällysmiehen tuloa. Eikä kukaan päässyt hänen
puheilleen, ei edes hänen vanha hovimestarinsa, joka oli samana päivänä
tullut kaupunkiin Pyhän Yrjänän kokoustalosta Brunkevuorelta, jossa hän
oli oleskellut siitä asti, kuin hänen herransa palaaminen oli varma.
Klaus Lang tuli vihdoin, ja nyt kuuli kuningas synkät aavistuksensa
tosiksi ja varmoiksi. Kaikki oli mennyttä. Hän seisoi synkkänä,
jäykkänä kuin jääksi muuttunut. Hän viittasi ainoastaan heikosti
kädellään Klauta poistumaan.
Hänet aivan hervahdutti synkkä ajatus, ettei hänellä, joka oli ollut
Ruotsin rikkain mies, nyt ollut tuskin markkaa omanaan. Silloin
avattiin ovi hiljaa, ja vanha, melkein satavuotias Erland astui
huoneeseen.
"Herra... herra... Kaarlo-kuningas!" änkytti ukko ojentaen käsiään
palannutta, hänelle niin rakasta miestä kohden, ja kyyneleet tulvivat
pitkin hänen ryppyisiä kasvojaan ja jääharmaata partaansa, ja ääni
kieltäytyi tottelemasta hänen tahtoaan.
Mutta nuo sanat sekä uskollisuus, rakkaus ja kaikki vanhat muistot,
jotka niistä huokuivat ikäänkuin vanhusta ympäröiden, uhkuivat lämpöä,
joka sulatti jään Kaarlon sydämestä. Sekin oli kultaa, tuo omaa hyötyä
etsimätön rakkaus, joka oli yhä vielä yhtä lämmin häntä kohtaan kuin
ennen -- jo aikoja sitten -- kun hän oli poika ja nuorukainen.
Ja kuningas avasi sylinsä painaen vanhusta rintaansa vasten.
"Voi, kun saisin nyt täältä lähteä!" huokasi ukko, "nyt kun silmäni
ovat taas nähneet teidät, herra kuningas, ja ennenkuin surut uudestaan
palaavat...!"
"Ne ovat jo palanneet, Erland", lausui kuningas tarttuen vanhuksen
käteen, "minä olen köyhä, onneton mies!"
Kuningas kertoi sitten, mitä oli tapahtunut, mutta ukko tiesi sen jo
ennestään sekä ihmetteli, ettei kuningas sitä tiennyt, varsinkin kun
hänen tietoonsa oli tullut sekin, että Kristian-kuningas oli anastanut
kruunulle kaikki hänen tilansa ja talonsa ja myynyt ne sitten eri
henkilöille, etupäässä Ture Turenpojalle.
"Fågelvik... Fågelvik!" änkytti ukko, joka ei vieläkään ollut saanut
tunteitaan hillityksi, vaan yhä puhui entiseen tapaansa Fågelvikin
onnellisesta ja rikkaasta herrasta.
Kuninkaan täytyi itse lohduttaa vanhusta, mutta se näytti tekevän aivan
vastaisen vaikutuksen.
"Pahempaa... pahempaa!" nyyhkytti Erland.
"Puhu, puhu, rakas!" kehotti kuningas koettaen näyttää niin
ystävälliseltä kuin suinkin. "Mitä tarkoitat... älä häikäile ilmaista
surusanomaasi, jos sellainen on sydämelläsi... Näethän, että jaksan
onnettomuuteni kantaa, suokoon Jumala, että olisin samoin voinut kestää
myötäkäymiseni!"
"Sydäntäni särkee, että minun vanhan miehen täytyy tuoda teille pahin
surun sanoma..."
"Joka on?"
"Tyttärenne, Magdalena-neiti, on kadonnut!"
"Kadonnut... tyttäreni!"
Tämä tieto teki kuninkaaseen vaikutuksen, joka pani tyhjäksi hänen
vakuutuksensa siitä että hyvin jaksoi onnettomuuksiaan kantaa. Hän kävi
jos mahdollista vieläkin kalpeammaksi ja hänen huulensa vapisivat
surusta, harmista ja kiukusta. Ainoastaan mitä suurimmilla
ponnistuksilla sai hän siksi hillinneeksi itseään, ettei puheellaan
lisännyt uskollisen vanhuksen jo kylliksi suurta surua.
"Kuinka se tapahtui, ukko vanhus?" kysyi hän.
"Herra Iivari Akselipoika on ryöstänyt hänet Penningebystä!"
Kuningas hämmästyi ja suuttui yhä enemmän, ja ukko kertoi juurta
jaksain, miten ja miksi oli vienyt neidon Penningebyhyn, ja että nyt
yleisesti kerrottiin kauppasaksan olleen juuri herra Iivari
Akselinpoika, joka samainen oli kuninkaantyttären ryöstänyt.
Kaarlo istuutui pöydän ääreen laskien päänsä käden varaan. Sitten kului
hetkinen kummankaan mitään puhumatta.
"Ja herra Niilo?" kysyi kuningas vihdoin.
"Herra Niilo oli poissa... hän oli poissa siitä asti, kuin me läksimme
Krokeksin luostarista."
"Poissa, sanot... millä asioilla hän sitten kulki?"
"Vanhan pääni on, herra, vaikea tehdä selkoa, mitä kaikkea tänä
onnettomuuden aikana on tapahtunut, ja arvoisa neiti on ollut niin
huolenani, etten ole paljon muusta lukua pitänyt. Siksi en todellakaan
tiedä mitään sanoa jalosta ritarista, Niilo-herrasta... Toiset
sanovat hänen ratsastaneen pohjoisessa kokoomassa helsinkeja
juutilaiskuningasta vastaan, toiset taasen sanovat hänen olleen
vankina..."
"Vankina?" huudahti kuningas kohottaen päätänsä.
"Niin kerrotaan."
"Ja kuka... kuka olisi siis pitänyt häntä vankinaan?"
"Herra David Pentinpoika, sanotaan, ja se on aina ollut minunkin
ajatukseni. Hän katosi, kun olimme Krokeksin luostarin edustalla
matkustaessamme pohjoiseen päin Penningebyhyn."
"Hyvä, hyvä... siitä asiasta saamme kyllä selvän päästyämme
Niilo-herran puheisiin."
Kuninkaalla oli paljon kyseltävää vanhalta uskotulta palvelijaltaan, ja
keskustelu näytti tekevän kumpaankin terveellisen vaikutuksen, sillä
toinen kysymys johti aina toiseen, ja kuninkaaltakin unhottuivat huolet
ukon jaaritellessa rakkaita juttujaan, joita vanhukset aina niin
kernaasti kertovat.
Mutta tuli yö, ja sen mukana palasivat huolet taas kuningasvanhukselle,
joka makasi vuoteellaan saamatta hetkenkään lepoa. Ja kuitenkin odotti
häntä seuraavana päivänä uudet vastoinkäymiset, jotka toivat hänelle
ruusuverhojen alla ehkä suurempia vaaroja kuin ne, jotka nyt häneltä
unen riistivät. Mutta Kaarlo-kuningas ei ollut ainoa, joka on juonut
vihamiehen tarjoamaa simaa ja pitänyt sitä ystävyyden juomana.
Aamulla oli useita herroja saapunut kaupunkiin, ja rahatalon suuri sali
oli täynnä miehiä, jotka olivat saapuneet kunniaterveisille palanneen
kuninkaan luo. Osa taasen oli tullut joitakin tietoja antamaan tai
käskyjä saamaan.
Kuninkaan tullessa esiin kumarsi koko joukko yhtä syvään kuin ennen
hänen pois lähtöään ja yhtä syvään kuin Kristian-kuninkaallekin, vaikka
moni heistä oli juuri ollut häntä maasta karkoittamassa. Ensimmäisten
joukossa oli herra David Pentinpoika ja vähän hänen takanaan, kaupungin
kirkon kirkkoherran vieressä, oli kaniikki Helmich. Kuningas katseli
edellistä tuokion, mutta ei vähääkään rasittavalla katseella,
ainoastaan niin paljon, että ritari huomasi kuninkaalla olevan jotakin
tärkeätä sanottavaa hänelle persoonallisesti, ja David-herra näytti sen
johdosta varsin tyytyväiseltä. Eikä hän pettynytkään.
Ratkaistuaan esitetyt asiat ja keskusteltuaan vähän jokaisen kanssa, ja
kun seura salista alkoi vähetä, kääntyi kuningas David-herran puoleen.
"Teille, herra David, olisi minulla eräs kysymys tehtävänä... tuletteko
mukanani tänne!"
He menivät sisähuoneisiin, ja heti oven sulettuaan kääntyi kuningas
ritarin puoleen kysyen äkkiä:
"Oletteko te ottanut kiinni sukulaiseni, herra Niilo Sturen, David
Pentinpoika?"
"Mitä kysytte, kuningas?" vastasi ritari, "minäkö olisin ottanut kiinni
Niilo Sturen...? sitä ei yksikään rehellinen mies voi todistaa, ja jos
katselette ympärillenne, Kaarlo-kuningas, niin ymmärrätte, kuinka vähän
olisin sillä hyödyttänyt sitä asiaa, jonka puolesta olen taistellut..."
"Te taistelitte, herra David, enemmän veljenne kuin minun puolestani,
sitä ette voine kieltää, ja kun Niilo-herra on minun ystäväni, niin ei
hän ollut veljenne ystävä, ja silloin ei minusta ole ensinkään kummaa,
että tahdoitte tehdä hänet tehottomaksi... mihinkä hän sitten joutui
erottuanne toisistanne Krokeksin luostarissa?"
"Krokeksin luostarissa?" kysyi ritari, ikäänkuin tapaus olisi häneltä
peräti unohtunut. "Sitä en osaa teille sanoa, Kaarlo-kuningas, ritari
jäi sinne minun jälkeeni, sen voi pihateini todistaa... Muuten tuntuu
minusta ihmeelliseltä, että te pidätte niin suurta lukua Niilo
Sturesta... En voi mitään omasta puolestani varmaan sanoa, mutta se,
joka sen on minulle sanonut, on täällä ulkona, ja hänen puheensa mukaan
ei Niilo-herra suinkaan näytä teidän ystävältänne ja minä uskon
häntä... eipä häntä ole nähty teidän puolestanne taistelemassa..."
"Hyvin ymmärrettävästi, herra David, jos hän oli silloin teidän
luonanne!"
"Olkoonpa niin, koska te niin tahdotte, mutta tultuaan vihdoinkin taas
ihmisten ilmoille, mikä tapahtui jo niihin aikoihin, kuin Kettil-piispa
sai voittonsa Harakerin kirkolla, ei häntä sittenkään ole minun
tietääkseni kukaan nähnyt kertaakaan taistelemassa teidän puolestanne,
ei täällä Tukholmassa eikä muualla... siitä voitte kysyä, keneltä
tahdotte; niin on asian laita!"
"Mutta sanokaapa siis, missä hän oli, kun te ette ole sattunut häntä
näkemään?"
"Hän oli läheisessä seurustelussa teidän vihamiestenne kanssa,
kuningas."
"Mahdotonta, David Pentinpoika,... mahdotonta...! Teitä on petetty!"
Ritari yskähti ja näytti suuttuneelta, tietysti siitä syystä, kun
kuningas saattoi olettaa, että hän antaisi pettää itseään. Kuningas
puolestaan käveli kerran lattian poikki edestakaisin ja kääntyi sitten
jyrkästi ritariin kysyen:
"Voitteko sanoa minulle jonkun vihamieheni nimen, jonka kanssa hän on
seurustellut?"
"Herra Iivari Akselipoika!" vastasi David Pentinpoika hyvin varmasti.
"Ja mistä tiedätte, että hän on vihamieheni?"
"Ensiksi hän on Kristian-kuninkaan miehiä..."
"Mutta annappas Kristian-kuninkaan koskea hänen läänityksiinsä, mikä
voi hyvinkin tapahtua sen mukaan, mitä olen hiljakkoin kuullut, ja
silloin voi Iivari-herrasta helposti tulla minun mieheni, kuten hänen
veljensä, Eerik, jo on."
"Niin voi käydä, Kaarlo-kuningas, mutta vielä ei sitä ole tapahtunut,
ja minulla on vieläkin eräs syy olettaa, että hän on teidän
vihollisenne..."
"Ja se syy on...?"
"Että hän on ryöstänyt teidän tyttärenne, Magdalenan!"
Kuningas oli kuin ukkosen lyömä. Hän kalpeni ja punastui vuoroin, ja
hänen ajatuksensa syöksähtelivät edestakaisin, kuin veri hänen
suonissaan. Iivari Akselinpoika ja Penningeby, Penningeby ja Niilo
Sture, kaikki tämä kietoutui sotkuiseksi ajatusvyyhdiksi, josta lopulta
kävi epäämättömän selväksi, että Niilo Sturella sittenkin oli ollut ja
oli kostontuumia häntä kohtaan, vaikka ne vasta nyt olivat puhjenneet
tekoihin. Hänen parempi minuutensa pyrki kuitenkin vielä vastustamaan
ja etsimään puolustussyitä, mutta tämä etsiminenkin jo osoitti
kuninkaan olevan jo sisällisesti vakuutettu sukulaisensa
syyllisyydestä.
"Ja mistä tämän kaiken tiedätte?" kysyi kuningas.
"Koska omani ja teidän onnenne, Kaarlo-kuningas, soi minun kerran antaa
teille ystävyyden osoitteen, jota olette muistava... Minä olen
pelastanut tyttärenne ja tuonut hänet tänne Pyhän Klaaran luostariin."
Nyt raukeni viimeinenkin suoja Niilo Sturen ympäriltä kuninkaan
mielestä. Mutta niin rakkaaksi oli tuo jalo mies hänelle käynyt, ettei
hän kaikesta huolimatta, mitä heidän sovintonsa jälkeen oli tapahtunut,
ollut hiukkaakaan arvellut ottaa häntä ystävänä vastaan, ja nyt hän
todella suri tätä alhaisen kostonhimon todistetta.
Melkein tuskalla hän siis tarttui David-herran käteen kiittäen häntä
kaikista toimistaan. Sitten hän sanoi lähtevänsä heti luostariin
katsomaan ja tervehtimään tytärtään.
Kuningas lähtikin ja tultuaan saliin näki hän siellä kaniikki Helmichin
seisovan yksinään esille pääsyä odottain. Siitä tuli vaan ritarin
alkaman keskustelun jatkaminen. Kaniikki osasi tietysti mitä
oivallisimmin vahvistaa ritarin kertomuksen.
Yhä synkemmäksi meni kuningasraukan mieli ja yhä surullisemmaksi kävi
hänen suurten silmäinsä tumma katse. Hän riensi pois kumartavan ritarin
ja nöyrästi hymyilevän kaniikin luota, kuin luullen heistä päästessään
pääsevänsä surustaankin ja epäluottamuksestaan ihmisarvon
järkähtämättömyyteen.