Kuningas vai talonpoika?
Viimeiset tapahtumat levotuuttivat kauan Niilo Sturea. Alinomaa
ajatteli hän viheriän ritarin viimeisiä sanoja. Muisto toisensa perään
menneiltä ajoilta sukeltui esiin uiden lummekukan lailla aatosten
aaltoloilla, saattaen hänen mieleensä sen, mitä hänellä oli ollut
arvokasta ja rakasta maailmassa. Sillä viheriän ritarin muistoon
liittyi Engelbrektin, Tuomas-piispan, hänen äitinsä, kotinsa ja
punaruusunsa muisto, ja kaikki nämä olivat erottamattomasti
yhdistyneinä hänen pyrkimyksiinsä ja tulevaisuuden toiveihinsa.
Pieni, viheriä smaragdisydän, joka nyt oli kuolleen sydämen kohdalla,
oli Niilon ajatusten ja tunteitten keskustana. Sen ja siihen
piirrettyjen nimien ympärille kutoutui hohtavina säteinä kaikki, mitä
hän nyt ajattelikin. Yksin silloinkin, kun hän mietti aivan toisia
asioita, kuten kuninkaan pahuutta tai hänen tyttärensä pelastamista,
tuli smaragdisydän hänen mieleensä, ja siitä johtuivat hänen aatoksensa
taasen siihen samaan kysymykseen, jonka hän teki itselleen
luostarituvassa: kumpaa hän enemmän rakasti, kuningasta vai
talonpoikaa? Se väikkyi tulikirjaimilla hänen silmissään, niin kysyvänä
ja samalla niin salaperäisenä kuin tähdet sydänyön taivaalla, ja kuta
enemmin hän koki tunkeutua epäselvyyden ja hämäryyden läpi vastausta
saadakseen, sitä apeammaksi kävi hänen mielensä.
Uskollisuus, jonka hän oli huomannut taalalaisissa, osoitti, että hän
voisi läheisessä tulevaisuudessa heidän avullaan jotakin toimittaa, ja
yhä äänekkäämmin kaikuivat hänen korvissaan vainajan sanat: sinun,
Niilo, pitää Ruotsia johtaa! -- ja kuin unessa kuvastui hänen eteensä
kunnian ja suuruuden loisto. Hän kulkee uutena Engelbrektinä
puhdistamassa valtakuntaa kaikesta muukalaisesta ja vieraasta,
valmistaen tietä sille, joka oli tuleva ja jota Ruotsin laki tahtoi,
ruotsalaiselle kuningasvallalle, ja hänen nimeään huutavat tuhannet ja
taas tuhannet ihaillen ja riemuiten.
Kun hänen ajatustensa lento oli tähän asti saapunut, muistuivat äkkiä
hänen mieleensä sen kuninkaan kasvojenpiirteet, joka jo oli valittu ja
kruunattu valtias ja jolle hän itse oli uskollisuutta vannonut. Ja
silloin hänelle tuli aina ahdistavana mieleen kysymys: onko talonpoika
sinulle rakkaampi kuin Kaarlo-kuningas? Hänestä tuntui kuin olisi vielä
seisonut Hirven kannella ja tarvinnut viheriän ritarin kaltaista
perämiestä päästäkseen eheänä näiden äärimmäisyytten ohi. Hän tunsi
sydämensä kuristuvan, ja hänet valtasi tuska, joka muuttui melkein
epätoivoksi.
Mutta keväiset tuulet lehahtelivat häntä vastaan, kuta kauemmaksi hän
tuli kaupungista, ja leivoset visertelivät taivaan sinilaella. Päivä
oli niin rauhaa ja suloa täynnä, että se tunkihe synkimpäänkin mieleen,
kuten auringonsäde, joka pilkistää pienimmästäkin raosta pimeään
huoneeseen, koettaen levittää valoa ja lämpöä sinne. Niinpä valkeni
Niilo Sturenkin musta mieli lopulta, vaikka se valo oli noita
välivärejä, jotka syntyvät kahden yhtä voimakkaan päävärin yhteen
sulautumisesta. Se ei ollut punaista eikä keltaista eikä sinistä, vaan
viheriää tai sinipunervaa. Synkät aatokset taittuivat valoisata
taustaa vasten synnyttäen kaihomieltä, joka lähentyi varsinaista
raskasmielisyyttä.
Kaarlo-kuninkaan palaus oli hänen työtään, mutta jos hän oli sillä
tuottanut maalleen enemmän vahinkoa kuin hyötyä, niin mitä oli hänen
sitten tehtävä? Asettua Kaarlo-kuningasta vastaan... hän torjui inholla
tämän ajatuksen, -- yhtyä häneen... se oli yhtä vaikeaa, ja kukapa
tiesikään paremmin kuin hän, mitä kaikkea tuo kuningas oli
horjuvaisuudessaan ja heikkoudessaan valmis tekemään.
Vihdoin alkoi hänessä selvetä ajatus pysyä etäällä sekä kuninkaasta
että hänen vastustajistaan, kunnes asiain kulku itsestään määräisi
hänelle paikan tulevissa taisteluissa.
Litslenan kirkolla hän pysähtyi. Kukaan hänen miehistään ei ollut
matkalla puhutellut häntä. He ymmärsivät viheriän ritarin kuoleman
syvästi koskeneen häneen, ja he kunnioittivat hänen suruaan ja olivat
senvuoksi vaiti. Nähdessään, ettei hän jatkanutkaan matkaansa
Ekolsundin ohi, vaan pysähtyi kuin vasemmalle aikoen, tuumien
nähtävästi kotiin menoa, ihmettelivät he suuresti, mutta eivät nytkään
sanoneet mitään. Silloin tuli Steen Sture nelistäen Ekolsundista päin.
"Pyhän Eerik-kuninkaan nimessä, näenkö sinut taas, Niilo ystävä!" huusi
hän kaukaa, ja lähelle tultuaan ojensi hän molemmat kätensä Niiloa
kohden.
Tämä vastasi tervehdykseen, mutta hänen hymynsä oli niin surua täynnä,
että Steen väistyi pelästyneenä takaisin.
"Mikä sinun on, Niilo?" sanoi hän. "Voitko, ja tahdotko sanoa surusi
minulle?... tiedäthän, että suurin iloni on auttaa sinua... vaikka nyt
tulinkin liian myöhään Ekolsundiin... Te olette reippaita miehiä",
lisäsi hän kääntyen ja vilkkaasti päätään taivuttaen, "kolmen
lumpeenlehteni kautta, toivoisimpa, että olisitte minun
palveluksessani!"
"Kiitän sinua siitä, mitä olet tahtonut minulle tehdä", vastasi Niilo
puristaen innolla ystävänsä kättä, "kun voin, olen sen sinulle
palkitseva!"
"Mutta nyt me ensiksi annamme tuolle merirosvolurjukselle selkään...
tule mukaan, Niilo, tule, lähtekäämme, nyt otellaan kohta melkein koko
Mälarin laaksossa, ja kuningas on itsepintainen, vaikka annoimme
hänelle oikein isän kädestä Harakerin metsässä... Tule mukaan, tunnin
kuluttua saat nähdä hyvän David-herran notkistavan polviaan edessäsi...
Hyvän miekkani nimessä, hän ansaitsisi hirsipuun, se roisto!"
"Jätä se asia nyt sikseen niin kauaksi", lausui Niilo, "nyt lähden
kotiin Penningebyhyn."
"Penningebyhynkö?" huudahti Steen, joka ei voinut käsittää, mikä hänen
urhollista, ritarillista ystäväänsä vaivasi.
"Niin, Penningebyhyn", vastasi tämä, "odotan hetkisen."
"Mutta miekkaasi tarvitaan, Niilo!"
"En luule."
"Kypsyneitä neuvojasi!"
"Niitä minulla tuskin on... Mutta kun rauha tulee maahan ja Kaarlo
kuningas on tullut takaisin valtakuntaansa, niin odotan sinua
Penningebyssä, ja silloin saat tietää, mitä nyt en voi sanoa. Hyvästi,
Steen ystäväni!" Hän ojensi hänelle kätensä äkisti, melkein kiihkeästi,
ikäänkuin olisi tuntenut itsensä hiukan epävarmaksi, jonkavuoksi
tarvitsi tätä voimanosoitusta katkaistakseen kerrassaan itseltään
mahdollisuuden astua sille tielle, jota tahtoi karttaa.
Steen Sture puristi äänetönnä Niilon kättä, ja katsoi kummastuksella
häntä, kun hän ajoi nelistäen Upsalaan vievää tietä myöten pohjoiseen
päin.
Korkealle kohosi Penningebyssä ilo ritarin saapuessa kotiin. Talon
vanha voutikin sai yhtäkkiä kauheasti hommaa. Hän juoksi edestakaisin
miesten välitse tyrkkien niitä kiireissään, ja linnan rouva, nuori,
kaunis Briita-rouva, riensi portaita alas tervehtimään herraansa ja
miestänsä. Tukala raskaus poistui hetkiseksi ritarin otsalta, kun kodin
raitis onnen ja rauhan hengähdys tuoksahti häntä vastaan. Hän tarttui
puolisonsa käsivarteen ja astui hymyillen linnan portaita ylös.
Salissa tulivat lapset vastaan, ja niiden mukana Iliana-rouva ja hänen
sisarensa, nuori Ingeborg, jotka olivat vielä Penningebyssä.
"Eikö viheriä ole mukanasi!" kysyi Svante, ja Mauri tarttui isänsä
käteen kysyen samaa katseellaan.
"Ei lapset, hän on matkustanut pois, kauas."
"Hän on sitten lähtenyt pyhiinvaellusmatkalleen; hän sanoi lähtevänsä
kohta pyhiinvaellusmatkalleen, ollessaan viimeksi täällä!"
"Niin, niin, hän on lähtenyt pyhiinvaellusmatkalleen."
"Pyhälle haudalle... eikö niin?" kysyi Svante, "sinne minäkin tahdon
kerran ratsastaa, että tulisin kelvolliseksi ritariksi, kuten sinä,
isä, olet!"
Niilo otti pojan käsivarrelleen ja taputti hänen kiharaista päätään
suudellen häntä otsalle.
"Entäs sinä, Mauri?" kysyi hän vanhemmalta pojaltaan.
"Minä olen mieluimmin kotona katselemassa Svanten asetemppuja!" vastasi
leppeäluonteinen poika, jolla oli äitinsä kauniit piirteet, jotka
olivat samalla niin lempeät ja pehmeät kuin luonto olisi aikonut hänet
naiseksi syntymään.
Isä otti tämänkin pojan käsivarrelleen ja suuteli häntä; Briita-rouva
katseli sitä iloisena, sillä hän pelkäsi aina, että esikoisensa
menettäisi hennon luonteensa takia isänsä rakkauden. Mutta Niilo
tarttui puolisonsa käteen taluttaen hänet saliin. Siellä hän puristi
häntä rintaansa vasten katsoen häntä hellimmän rakkauden katseella,
kuin kiittääkseen häntä siitä, että hän oli hyvää huolta pitänyt
kodista ja perheestä. Ritari ei kuitenkaan virkkanut mitään
Iliana-rouvan läsnäollessa, jonka surulliset muistot se olisi helposti
voinut eloon herättää.
"Missä on kuninkaantytär?" kysyi hän keskeyttäen äkisti hiljaisuuden,
huomatessaan, että kälynsä tuli ankaran liikutuksen valtaan. "Mitä on
tapahtunut rakas vaimoni... Unhotamme iloissamme, että onnettomuus on
kohdannut sukulaistamme!"
Tämä kysymys avasi uuden keskusteluaiheen, ja Briita ja Iliana tekivät
vuoroon selvää tapahtuman pienimmistäkin seikoista.
"Hän seisoi juuri tässä", sanoi Briita, "kun erosimme aamulla. Hän oli
vähän surumielisenä, näytti minusta, ja hän halusi metsään kuuntelemaan
paimentorven ääntä, sinne, tiedäthän, jossa on niin kova kaiku... Voi,
muistan hyvin, kuinka usein istuin siellä kallion reunalla sitomassa
seppeleitä kukkasista ja kuuntelin, kuinka vanha Marit soitteli
torveaan metsässä."
Hän silmäsi suloisesti haaveksien kaunista maisemaa, joka näkyi
ikkunasta, ja Iliana-rouva taputti häntä ystävällisesti kädelle. Hänkin
muisti hyvin Maritin torven ja varastelevan harmaan haukan, joka oli
siltä haltijattarelleen niin uskollinen, että syöksyi korkealta
pilvistä hänen olkapäälleen, tuntien hänen äänensä, vaikkei ollutkaan
pitkiin aikoihin häntä nähnyt.
"Niin", jatkoi Briita-rouva, "arvoisa neiti meni... meni yksinään eikä
enää palannut."
Ingeborg tyttönen, joka seisoi sisarensa vieressä, itki ääneensä, eikä
ruvennut tyyntymään, vaikka ritari otti hänet syliinsä ja asetti
viereensä istumaan syvään ikkunankomeroon, johon Briita ja Ilianakin
istuutuivat.
"Älä sure, Ingeborg, kyllä me asiasta selvän otamme!" lohdutti Niilo.
"Ettekö muista, Niilo-herra", änkytti tyttö kyynelten vieriessä hänen
hienoille, surusta kalpeille poskilleen, "ettekö muista neitoa, joka
iltamessuun meni... ja tulikin vuoreen? Hän piti minusta niin, se
ystävällinen kuninkaantytär... voi, kunpa minä olisin saanut hänen
edestään kadota... ja nyt tulee kuningas kotiin, hänen isänsä, ja hän
on poissa... suru surun lisäksi."
"Niin vaaralliseksi en asiaa kuitenkaan luule, Ingeborgiseni...
vuorilla on kyllin kätkettävää, tarvitakseen kristittyä verta ahmia...
Ei, ei, kyllä me neuvoja keksimme!... Mutta antakaa minun tietää,
kuinka asia tapahtui."
"Muuta en tiedä", vastasi Briita, "kuin että hän katosi. Hän oli
edellisenä päivänä saanut kirjeen, sanoo Ingeborg, mutta niitä hän sai
muutenkin silloin tällöin, että se tuskin voi olla missään yhteydessä
hänen katoamisensa kanssa."
"Kuka hänelle kirjeen antoi?"
"Sitä ei kukaan tiedä!"
"Ja milloin sinä häntä ensiksi kaipasit?"
"Puolenpäivän aikaan... ja silloin lähetin heti pari miestä metsään,
mutta he eivät löytäneet häntä... kalliolta he kuitenkin löysivät
naisen jalanjälkiä, jotka kulkivat syvälle metsään, jossa ne hävisivät
kanervain ja sanajalkain sekaan... Heti kun he olivat tulleet kotiin,
lähetin kohta väkeä ratsastamaan joka suuntaan, vanha talonvouti
ratsasti aina Upsalaan asti, mutta kaikki palasivat tuomatta mitään
tietoja, jotka olisivat meidän tuskaamme ja levottomuuttamme
rauhoittaneet."
"Niin, niin... se levottomuus kestää kyllä koko elinajan", huokasi
Ingeborg. "Jos hän saa juoda noitasarvesta, niin hän unhottaa kaikki,
ja jos hän sitten tulee joskus tänne takaisin, niin on monta miespolvea
ehtinyt kulua, eikä kukaan... ei kukaan enää häntä tunne...!"
Nyt kuului muutamia heikkoja paimentorven törähyksiä järven toiselta
puolen, ja Svante juoksi huoneeseen ilosta hurjana.
"Nyt puhalletaan taisteluun... nyt ne asettuvat järjestykseen", huusi
hän säihkyvin silmin, "ja ritareilla on korskuvat hevoset, tule,
Iliana-rouva, tule minun kanssani, niin saat nähdä ja kuulla, kuinka
metsä pauhaa ja kuinka kirkkaat haarniskat välkkyvät!"
Hän tarttui tulisesti Iliana-rouvan käteen ja koki vetää häntä penkiltä
pois, mutta vanhempi veli laski vakavasti kätensä hänen käsivarrelleen
ja sanoi:
"Ei niin, ei niin, Svante veliseni... anna olla, minä tulen kanssasi!"
"Sinäkö...! Sinäkö, Mauri, joka tuskin siedät jalkaisi hiukan kostuvan!
Ei, sinut tahdon mukaani, Iliana-rouva, ja sinun pitää kertoa
minulle urheasta enostani, Tord-marskista, jonka miekankärjessä
Kaarlo-kuninkaan onni oli."
Poika loi tätä sanoessaan silmänsä maahan, kuin olisi jotakin sellaista
sanonut, joka ei oikein sopinut hänen iälleen. Mutta äkkiä hän käänsi
katseensa vanhempaan veljeensä.
"Jaha, sinä... niin sanoi viheriä ritari monesti, että niinkauan kuin
urhokas marski eli, oli Kaarlo-kuningas turvassa, ja kun hän ei enää
ollut taistelemassa, niin raukesi kuninkaan onni ja kruunu putosi hänen
päästään... Tule, tule nyt, kuule, kuinka paimentorvi mylvii; luulen,
että paimen Olli on saanut tapella suden tai karhun kanssa, mutta älä
pelkää, minä otan kirveeni mukaani!"
Pojan puhe tuntui sekä hyvältä että katkeralta. Mutta Iliana-rouva teki
hänelle mieliksi lähtein mukaan. Mauri ja Ingeborgkin menivät, joten
Niilo jäi kahden kesken vaimonsa kanssa.
Kului hetkinen kummankaan mitään lausumatta, mutta Briitalla oli
nähtävästi sydämellään jotakin, jota hänen oli vaikea lausua. Niilo
huomasi sen ja kysyi syytä siihen.
"Niin", vastasi hän, "minä tiedän vähän lisää... Talonvouti tapasi
erään David Pentinpojan miehistä, joka sanoi hänelle rosvon nimen."
"Ken hän siis oli?"
"Herra Iivari Akselinpoika!"
Läheinen sukulaisuus, joka oli tämän ja Briitan rakkaan ystävän, hänen
kälynsä välillä. -- Iivari-herrahan oli Iliana-rouvan setä -- oli
painanut raskaasti hänen sydäntään, ja hän oli ankarasti kieltänyt
voutia ilmaisemasta kenellekään salaisuuttaan. Häntä itseään suretti,
että ritari saattoi sellaista tehdä, vielä enemmän se tietysti
surettaisi Ilianaa, arveli hän.
"Ja tuo Iivari-herra oli se kauppasaksa, joka toi kuninkaantyttären
tänne, kun sinua kohtasi onnettomuus Krokeksin luostarissa!" lisäsi
Briita tarttuen hellästi herransa käteen. Sitten hän lisäsi nojaten
päätään hänen rintaansa vasten, -- "Jumalan äidin ja kaikkein pyhäin
olkoon kiitos, että sinä pääsit onnellisesti siltä matkalta ja että
rukoukseni sinun ja tehtäväisi puolesta on kuultu."
"Anna sen surun unhottua!" vastasi Niilo tarttuen puolisonsa vyötäisiin
ja katsoen kauan hänen uskollisiin, rakkaihin silmiinsä. "Ajallaan
tulemme siitä puhumaan, mutta nyt on kuninkaantytär huolenani. Olen
luvannut tehdä hänen puolestaan, mitä voin. Ja sen lupauksen olen
antanut juuri..."
"Kenelle...?"
"Herra Iivari Akselinpojalle, kauppasaksalle!"
Briita-rouva löi kätensä yhteen eikä päässyt kummastuksestaan
tointumaan. Siihen yhtyi vielä pelko siitä, että tässä oli juonia ja
petosta tekeillä.
"Iivari Akselinpojalle!" toisti hän yhä uudestaan? "Tässä on varmasti
petosta!"
"Niin, ja minä uskon hänestä hyvää, Briita... sitävastoin luulen, että
se tieto on petosta, jonka voutini sai David Pentinpojan mieheltä."
Briita-rouva katsoi kysyvästi mieheensä.
"Sitten täytyy sanoani, kuten laulussa sanotaan", huudahti Briita rouva
käsiään ristien, "että maailma on kavaluutta ja petosta täynnä, vaikka
en sitä ole ennen huomannut!"
Niilo kertoi nyt kaiken vaimolleen, kuinka itse oli kulkenut, ja miten
oli tavannut Enköpingissä Iivari-herran, ja tämä vakuutti Briita-rouvaa
enemmän kuin mikään muu, että hänkin rupesi uskomaan miehensä ajatusta
oikeaksi.
"On minulla kuitenkin vielä merkillisempi asia sinulle
ilmoitettavana. Viheriä ritari on, kuten lapset sanoivat, lähtenyt
pyhiinvaellusmatkalle, jolta hän ei enää palaa..."
"Aikooko hän sitten, kuten sadut kertovat kuningas Olavi Trygvenpojan
tehneen, päättää päivänsä erakkona pyhässä maassa?" kysyi Briita
älyämättä vähääkään, että Niilon sanoilla oli syvempikin tarkoitus.
Mutta katsahdettuaan mieheensä, huomasi hän tämän tarkoittavan muuta
kuin tavallista pyhiinvaellusmatkaa.
"Pyhä Jumalan äiti... onko hän kuollut?" huudahti hän, ja äänensä
ilmaisi yhtä paljon surua kuin hämmästystä.
On olemassa luonteita, joita ihmiselämän tavalliset vaihtelut eivät
näytä järkyttävän, ja niihin kuului jalo ritari Fjalar Orminpoikakin.
Sellaisena, kuin hän oli ollut Penningebyssä, oli Briita-rouva nähnyt
hänet siitä asti, kuin istui pikku tyttönä isän ja äidin polvella.
Ritari oli ollut aina samanlainen, Briita ei ollut milloinkaan nähnyt
häntä toisenlaisena, paitsi viime aikoina joskus lasten parissa.
Silloin oli hän näyttänyt aivan toiselta. Tavallinen, väliin ivallinen
hymy oli silloin poissa ja hänen silmistään säteili niin lämmin rakkaus
pienokaisia kohtaan, että se tuntui äidille oikein hyvältä.
Opittuaan nyt hänet lähemmin tuntemaan, koski hänen herkkään
naissydämeensä syvästi tuon miehen hämmästyttävä jalous, joka
rakkaudesta uhrasi oman rakkautensa ja elämänsä onnen ja joka piti
uskollisena valansa ja lupauksensa huolimatta maailman pursuvasta
pilkasta. Täytyihän sellaista miestä ihailla ja kunnioittaa kuin
pyhimystä.
Mutta Niilo kertoi vielä, mitä kuoleva ritari oli viime hetkellään
sanonut hänelle Kaarlo-kuninkaasta ja hänestä itsestään sekä yhteisestä
isänmaasta.
Briita istui mykkänä. Hän vaan katsoi mieheensä keksimättä sanoja,
millä ilmaisisi tunteensa.
Kuu paistaa veteen, sinä näet aaltojen kimaltelevan, ja riemuitset
siitä. Mutta aurinko paistaa samaan veteen; hopea muuttuu kullaksi,
hohtavaksi, välkkyväksi kullaksi, eikä silmäsi enää kestäkään katsoa
siihen. Senlaatuinen oli kuolleen ritarin puhe, ja se teki saman
vaikutuksen sekä Briitaan että Niiloon. He eivät saattaneet sitä
kuulla, ja se veti kuitenkin heidän ajatuksensa puoleensa, sillä olihan
sen takana elämä, joka oli kokonaan uhrattu totuuden ja hyvyyden
puolesta. Se oli aurinko, joka paistoi häikäisevällä loistolla.
Ja tämän auringon valossa muutti se taulu, jossa Niilo itsekin oli
toimivana henkilönä, kokonaan muotoaan. Hänen täytyi kuitenkin myöntää
usein toimineensa liian vähällä itseluottamuksella. Hän olisi monessa
tilaisuudessa voinut pontevammin ajaa asiaansa, ja ehkäpä se olisi
estänyt paljonkin sellaista tapahtumasta, mitä nyt oli valitettavasti
tapahtunut. Olihan hän tosin pelvotta puhunut totuuden, etuluulottoman
ja omaa hyötyä etsimättömän totuuden sanoja Kaarlo-kuninkaalle, olihan
hän vilpittä, järkähtämättä kulkenut rataansa miehenä ja ritarina.
Mutta hän oli antanut liiaksi sitoa itseään, hän oli liiaksi antanut
arvoa esteille, jotka olisi ollut tarpeellista raivata pois, esiintyen
siten tosin jalona ja ylevämielisenä miehenä, mutta ei sellaisena, jota
aika vaati. Hän oli kuin ruusulehdossa, jonka korkeat ja kauniit kukat
estivät maailmaa hänelle näkymästä, että valtakuntakin voisi maahan
sortua, hänen nostamatta pelkästä ritarillisuudesta kättäänkään sen
puolustamiseksi.
Ajatukset kulkivat rataansa, mutta kuta etemmäksi ne ehtivät sitä
avarammat ja autiommat alat aukenivat hänelle. Ne lensivät arkin
kyyhkysten lailla maata hakemaan, mutta maata ei näkynyt; ne palasivat
siis takaisin, ja tuska ja levottomuus painautui rintaan.
Äänettömyys kesti kauan, ja yhä kalpeammaksi muuttui Briitan poski, ja
yhä synkempiin ryppyihin kävi Niilo Sturen otsa. Vihdoin lausui Briita
katsoen kyyneltynein silmin taivaaseen päin:
"Surkuteltava, surkuteltava vanha sukulaiseni... en kysy sinulta,
Niilo, mitä tahdot ja aiot tehdä; minä, joka tunnen sydämesi
pienimmätkin ajatukset ja tiedän, mitä olet Kaarlo-kuninkaalle tehnyt,
voin tuskasi ymmärtää. Rakkaus on tässä rakkautta vastaan -- rakkaus
häneen, joka uhrasi kaiken sinun onnesi hyväksi, ja rakkaus
kuninkaaseesi, Ruotsin kuninkaaseen, ja molempain pohjana on sama,
isänmaanrakkaus."
"Olet oikeassa, vaimo... edessäni on nyt kaksi tietä, ja kun en toista
voi kulkea, on minun kuljettava toista."
"Ja kumpaa et voi kulkea?"
"Sitä, jolla hyvän kuningattaren rukous ja oma lupaukseni asettuvat
vastaani paljain miekoin; sitä tietä, jossa minulle tulee
välttämättömäksi tarttua aseisiin Kaarlo kuningasta vastaan."
"Mutta kuinka se voisi käydä välttämättömäksi?"
Briita kysyi tätä hehkuvin poskin ja levottomin katsein sekä tarttui
innolla miehensä käteen.
"Jos Kaarlo-kuningas unhottaa, mitä Ruotsin kuningas ei milloinkaan saa
unhottaa, että hänen kruununsa nimittäin nojaa kansan itseluottamukseen
-- tai oikeammin on tämän itseluottamuksen ilmaus -- jos hän unhottaa
olevansa lain ja vanhain tapain turvaaja, jos hän sallii meidän
luokkaamme kuuluvain mahtavain pirstoittaa valtakunnan kappaleiksi,
sallii heidän, jotka eivät muuta ajattele kuin itseänsä, temmeltää ja
raastaa maata mielin määrin kuin omaa laiduntaan, ja jos siitä syystä
tämä Ruotsin kansa -- toisin sanoen talonpoika, Briita, -- jos tämä
kansa kuihtuu ja häviää kuin savu, ettei kukaan enää tiedä, missä ja
miten se eli uurasta elämäänsä... niin silloin on aika kysyä, onko
oikein ritarin ruostuttaa miekkaansa tupessaan... silloin voisin
unhottaa lupaukseni ja kuningattaren rukouksen."
Briitalle avasi tämä tunnustus paljon ajattelemisen aihetta. Hän oli
tosin heti ritarivainajan ajatuksista kuullessaan aavistanut hämärästi,
mitä taistelua Niilo taisteli, mutta nähdessään nyt asian selvänä
kaikessa vakavuudessaan, alkoi häntä kauhistaa ja hänen sydäntään
kouristi kuin kukkaa talven ensi kylmällä.
Katse ja ääni arkana kysyi hän:
"Ja toinen tie, Niilo?"
"Se on: odota!"
Briitan mieli oli vielä äskeisen vaikutuksen vallassa ja hänen täytyi
itselleen myöntää, että herransa ja miehensä oli oikeassa. Hän tunsi,
että olisi toiminut samoin. Mutta eräs ääni hänessä kuiskasi kuitenkin,
että mikä nyt näytti oikealta, näyttäisi toisessa valossa
päinvastaiselta, ja tämä hämärä, epämääräinen tunne purkausi
huokaukseen ja sai hänen toistamaan sanat:
"Surkuteltava vanha sukulaiseni!" Sitten hän lisäsi: "Sinua
lukuunottamatta lienee hänellä tuskin ainoatakaan vilpitöntä ystävää
koko valtakunnassa!"
Iliana-rouva palasi lasten kera metsästä ja keskeytti keskustelun.
Niilo nousi kotvasen perästä ylös lähtien katsastamaan taloushommia,
puhelemaan talonvoudin kanssa ja tapansa mukaan myöskin miestensä
kanssa. Brodde seurasi tietysti häntä, ja häntä pidettiin ja kohdeltiin
enemmän ystävänä kuin palvelijana. Sama oli laita, vaikka vähemmässä
määrin, Erkin ja Hollingerin.
Päivä kului ja tuli ilta, jolloin talonväki kokoontui vanhan hyvän
tavan mukaan isoon saliin rukoukseen. Seuraavatkin päivät kuluivat
tavallisuuden mukaan tyynesti ja rauhallisesti, vaikka levottomuus
kalvoikin yhä syvemmin niiden sydämiä, jotka olivat keskuksena
Penningebyn elämässä. Lasten laritus tuotti näinä aikoina ainoan
todellisen ilon Penningebyn muurien sisäpuolelle.
Neljännen päivän iltana istuivat Niilo ja Briita myöhällä rinnakkain
rukouskamarissa puhellen menneistä ja tulevista. Kumpikin karttoi
kuitenkin koskettamasta sitä kohtaa, joka oli heidän sisäisen surunsa
pääsyynä: viheriän ritarin jäähyväissanoja sekä Niilon ja kuninkaan
välistä suhdetta.
Mutta oli eräs ala, josta he voivat puhua, ja josta he täysin mielin
puhuivatkin ystävyyden ja rakkauden koko lämmöllä. Tämä asia oli
kuninkaantyttären katoaminen ja hänen pelastamisensa. Siitä he tänä
iltana puhuivat. Harkinnan päätökseksi tuli, että Niilon pitää ensiksi
lähteä David Pentinpojan luo, ja senjälkeen tehdään mitä sitten
parhaaksi huomataan.
Seuraavana päivänä lähtikin Niilo kahdeksan miehen kera Penniugebystä.