Salaperäinen kauppasaksa.
Kuolemalla on oma kielensä, joka tuntuu sydämessä ja joka useinkin
tuntuu sitä selvemmin ja äänekkäämmin, kuta vähäpätöisempi ja
hyljeksitympi manalle mennyt on ollut eläissään.
Niilon huomiota ei vainaja ollut elämässään herättänyt muulla kuin
kummallisuudellaan, eikä hän ollut milloinkaan käyttänyt ritarin
naurettavaisuutta hyväkseen, kuten melkein kaikki muut hänen ikäisensä
olivat tehneet. Vasta sovintonsa jälkeen Kaarlo-kuninkaan kanssa oli
Niilo alkanut enemmän tarkata hänen käytöstään. Häntä oli oudoksuttanut
se, että Kaarlo-kuninkaan tappio ja pako teki niin omituisen
vaikutuksen ritariin, yhtä kummalta tuntui hänen äkkinäinen
saapumisensa arkkipiispa Jönsin linnaan, juuri kuin Niilo oli aikeissa
viskata taisteluhansikkaan tämän eteen, ja nyt hänen sanansa Enköpingin
luona. Näitäkään ilmiöitä ei hän kuitenkaan ollut pitänyt muina kuin
murtuneen hengen todistuksina, hengen, joka ainoastaan aika-ajoin
selkeni täyteen tajuntaan. Ja juuri kuin Niilo rupesi huomaamaan näitä
hajallisia piirteitä, jotka usein ilmaisivat ei ainoastaan täyttä
tajuntaa, vaan vieläpä syvää harkintaa, niin rupesi hän pitämään
ritaria vihollisenaan, vieläpä vaarallisena vihollisena, koska hän
uskalsi hupsuudessaan sitäkin, jota kukaan muu ei olisi uskaltanut.
Ja nyt, kun hänen silmänsä sulkeutuivat viimeiseen uneen ja kun hänen
kielensä lausui viimeiset jäähyväiset tälle elämälle ja Niilolle
itselleen, jota hän oli elämässään enimmin rakastanut, kohotettiin
verho salaisuuksien yltä, ja hän sai kerrassaan huomata tuon vainajan
käden ohjanneen hänen elämänsä kaikkia vaiheita.
Siksi puhui kuolema hänelle nyt sanoja, jotka tunkivat syvemmälle hänen
mieleensä, kuin hän voi aavistaa.
Hän istui kauan kuolleen ystävänsä vieressä. Hän muisteli menneitä
vaiheitaan ja aatokset palasivat vihdoin takaisin nykyhetkeen ja sen
tärkeimpään tapahtumaan Kaarlo-kuninkaaseen ja hänen takaisin
palaamiseensa.
Mutta nyt hänestä tuntui, kuin suhteet olisivat muuttuneet, hänen
kätensä oli kuin hervahtunut ja katseensa ei enää nähnytkään suurta
päämääräänsä yhtä himmentymättä kuin ennen. Ennen kuulumaton ääni
kuiskasi hänen sisässään, ettei Kaarlo-kuningas enää ollutkaan se, mikä
Kaarlo-kuninkaan pitäisi olla, ja yhä epäröivämmäksi kävi hänen
mielensä. -- Hän oli puhunut niin ja se vaikutti Niiloon vasten hänen
tahtoaankin.
Kuninkaan testamentti tuli vähitellen puitteeksi, jolle hän kehräsi
sotkeutuneen ajatusvyhtinsä. Mutta hän ei ehtinyt kauaksi, ennenkuin
huomasi alkaneensa väärästä päästä ja saavansa etsiä uuden. Ja itse
huomasi hän olleensa kuninkaalle paras auttaja, joka etupäässä oli
saattanut hänet tilaisuuteen kirjoittaa testamenttinsa valmiiksi, kuten
tahtoikin.
Oliko oikein vai väärin, mitä hän oli tehnyt ja vielä tahtoi tehdä.
Oliko hän unhottanut nuoruutensa lupauksen, oliko hän unhottanut hyvän
piispan sanat? Pitikö hän nyt Kaarlo-kuningasta Ruotsin rahvasta
tärkeämpänä?
Tähän kysymykseen hänen ajatustensa lanka katkesi.
Munkki seisoi yhä paikallaan mutisten rukouksia. Hän tuli koskeneeksi
rukousnauhallaan sängynsyrjää ja herätti siten Niilon mietteistään. Hän
nousi äkisti ylös ja katseli ympärilleen.
Silloin ilmestyi toinen munkki taas ovelle.
"Mitä tahdotte, hurskas veli?" kysyi Niilo.
Munkki katsoi kankeasti huoneeseen, mutta nähtyään, että kuolevasta
ritarista oli jo sielu erinnyt, sanoi hän ääneen:
"Kauppasaksa rupee kärsimättömäksi!"
"Mikä kauppasaksa?"
"Se, joka on jo pari kertaa ennenkin lähettänyt sanaa teille, jalo
ritari. Hänen palvelijansa odottaa täällä viedäkseen teidät hänen
luokseen."
"Pyytäkää miestä sitten odottamaan", lausui Niilo, josta tuntui
vastenmieliseltä, että häntä tällä hetkellä häirittiin niin
vähäpätöisellä asialla, kuin että kauppasaksa tulee kärsimättömäksi.
Harmaaveli meni ulos, Niilo sulki oven hänen jälkeensä, lähestyi taasen
kuollutta, polvistui ja rukoili.
Andreas-veli, joka oli vihdoinkin saanut rukouksensa loppuun, pani
rukousnauhansa paikalleen vyököyteensä. Sitten hän katsoi omituisella
hyväntahtoisuudella rukoilevaa ritaria sekä astui hänen luokseen
laskien surkastuneen kätensä hänen päänsä päälle.
"Jumalan rauha ja armo olkoon sinun kanssasi, Niilo Sture!" kuului
hänen huuliltaan kuin henkiolennon kuiskaus.
Niilo nousi ylös, vilkaisi vielä kerran kuollutta, otti smaragdisydämen
käteensä ja suuteli kumpaakin nimeä, laski sen sitten kuolleen sydämen
kohdalle ja riensi huoneesta pois.
Munkit olivat kokoontuneet luostarin ruokalaan aamiaiselle, ja
priorikin oli siellä. Niilo kääntyi hänen puoleensa ja sanoi hänelle
haluavansa, että ritarin ruumista säilytettäisiin luostarissa, kunnes
hän ehtii toimittaa sen Skaraan, johon se tulisi haudattavaksi Pyhän
Kaarinan kirkkoon. Priori, joka oli hyvänsuopainen, jalopiirteinen
mies, suostui kernaasti ritarin pyyntöön ja Niilo läksi luostarista.
Portin ulkopuolella seisoi eräs mies odottamassa. Se oli kauppasaksan
palvelija, reipas ja uljas nuorukainen. Nähtyään ritarin tuli hän heti
esille ja he astuivat katua pitkin, kunnes saapuivat kauppasaksan
asunnolle. Tämä tuli Niiloa vastaan. Hän näytti alakuloiselta,
puolittain epätoivoiselta, ja nyt oli häntä vaikeampi kuin koskaan
tuntea entisekseen.
Tultuaan hänen huoneeseensa ja suljettuaan oven tarttui saksa Niilo
Sturen käteen ja katseli häntä kauan silmiin.
"Arvelette, että minä olen rohkea kauppamieheksi, Niilo-ritari, eikö
niin?" alkoi hän.
"Ettekö te olekaan se, minä esiinnytte!" vastasi Niilo.
"Kuten sanotte, en olekaan", vastasi mies, "ja Jumala suokoon, että
olisin tuntenut teidät ennen, herra Niilo... Teillä on ritarillinen
mieli, ja minä luotan teihin... sallitteko, että käännyn teidän
puoleenne nyt hädän hetkenä?"
"Jos pidätte minua ritarillisena miehenä, niin ei tämä kysymys kaipaa
vastausta... ja vaikka kulettekin kypäräsilmikko laskettuna, niin
lupaan mielelläni teille apuani, jollei siitä vaan koidu vahinkoa
maalleni ja kansalleni..."
"Iivari Akselinpoika on nimeni, ja Akseli Pietarinpoika, Varbergin
herra, oli isäni!"
"Iivari Akselinpoika!" huudahti Niilo tarttuen lämpimästi ritarin
käteen.
Kertomus Iivari-ritarin vihollisuudesta arkkipiispa Tuvea vastaan ja
heidän sovinnostaan, kun molempain yhteinen vihamies, Kaarlo-kuningas,
lähestyi suuren ruotsalaisen sotajoukon kanssa, oli vilkkaasti
vaikuttanut Niilo Sturen kaltaiseen mieleen. Ja kuullessaan nyt tämän
nimen, muisti hän elävästi uljaan ritarin, joka ratsasti hurjalla
taisteluratsullaan Skånen sodassa.
Iivari Akselinpoika puolestaan ilmaisi mitä selvimmillä eleillä
ihailuaan ruotsalaista ritaria kohtaan.
"Teidän puoleenne", sanoi hän, "joka olitte valmis uhraamaan henkenne
kuninkaanne edestä, vaikka hän kuunteli juoruja ja parjauksia, ja joka
tahdoitte vielä pelastaa vaarallisimman vihamiehenne kuninkaallisella
lahjalla, jolla olisitte milloin tahansa voinut ostaa takaisin
kuninkaanne luottamuksen ja rakkauden... teidän puoleenne käännyn nyt
tarvitessani ystävän apua!"
Niilo aikoi kysyä, mistä Iivari Akselinpoika oli saanut nämä tiedot
hänestä, mutta tämä ehätti ennen häntä lisäten painolla:
"Ove Laurinpoika on sanonut minulle, että te olette paras ritari
Ruotsin maassa, ja minulla on erityisiä syitä uskoa hänen sanojaan.
Niinkuin kuulin teidän puhuvan Linköpingin tuomiokirkossa ja niinkuin
kuulin teidän eilen puhuvan täällä luostarituvassa, puhuu ainoastaan
oikea ritari!"
"Olemme siis kuitenkin vihollisia, herra Iivari?" sanoi Niilo
keskeyttäen.
"Olemme vihollisia", vastasi Iivari, "mutta voi tulla päivä, jona
taistelemme toistemme rinnalla... Epäröimättä annan teille
luottamukseni, vaikka olettekin vihamieheni; niin varma olen siitä,
ettette sitä väärin käytä; ja kuultuanne, mitä minulla on sanottavaa,
pyydän teitä sanomaan, tahdotteko auttaa minua vai ette!"
"Puhukaa suoraan, herra Iivari, ette ole erehtynyt Niilo Sturen
suhteen!"
"No, niin... on tapahtunut onnettomuus... joka koskee lähinnä minua,
mutta myöskin Kaarlo-kuningasta..."
"Onnettomuus...?"
"Magdalena-neiti on kadonnut Penningebystä!"
Niilo säikähti ja katsoi terävästi Iivari-herraan. Hänessä syntyi eräs
ajatus, jota hän ei voinut torjua pois, se nimittäin, että puhujassa
itsessään oli vikaa tuohon onnettomuuteen, johon hän nyt tahtoi
taitavasti kietoa hänetkin. Mutta hän karisti kohta pois tämän
epäluulon, joka oli arvoton sekä hänelle että sille miehelle, jonka
kanssa hän puhui ja joka seisoi hänen edessään rohkein katsein, otsa
kirkkaana ja miehekkään ylpeänä. Nuo silmät eivät voineet pettää.
"Kuinka sen tiedätte?" kysyi hän.
"Ja mitä se minua liikuttaa? tahtonette kysyä, ja saattekin sen tietää,
ritari", vastasi Iivari-herra, "kuulkaa, herra Niilo, minä, Iivari
Akselinpoika, rakastan Kaarlo-kuninkaan tytärtä, ja hän on antanut
minulle sydämensä... näin hänet ensi kerran veljeni Eerik-herran
luona, kun hän tuli arkkipiispa Jönsin kanssa valtahoitajaksi, ja
Magdalena-neidin kauneus, tahi ehkä vielä enemmän hänen
onnettomuutensa, teki hänet heti minulle rakkaaksi. Mutta koska olin
Kristian-kuninkaan miehiä, en saanut näyttäytyä täällä Ruotsissa, ja
siksi tämä valepuku... Oli kuitenkin ikuinen onnettomuus, että minä
tulin ensiksi tekemisiin arkkipiispan ystävien kanssa..."
"He tuntevat valepukunne...?"
"Niin, he tuntevat minut, ja sen mukaan mitä veljeni Eerik herra on
kirjoittanut minulle, lienee David Pentinpoika tässä asiassa pahin."
Niilo Sturen posket hehkuivat kiukusta, mutta Iivari jatkoi:
"Asiat olisivat sittenkin hyvinpäin, jos tämä olisi matkani ainoa
onnettomuus, mutta sitäpaitsi riippuvat läänitykseni Tanskassa kuin
silkkinauhasta. Minun täytyy viipymättä lähteä Tanskaan. Veljeni Olavi,
joka on Visborgissa, pelkää myöskin, että Kristian-kuningas lupaa,
jollen saa häntä hyvitetyksi, Gotlannin jollekulle muulle, joten saari
menee suvultamme pois, jos veljeäni sattuisi onnettomuus kohtaamaan...
Näin ovat asiat, herra Niilo, ja te huomannette, että hyvät neuvot ovat
nyt tarpeen!"
"Mitä tahdotte siis minulta, herra Iivari?" kysyi Niilo-herra.
"Tahtoisin uskoa rakkauteni teidän huostaanne... Jos saavun kuninkaan
luokse, niin luulen kyllä saavani asiat kuntoon siellä, mutta ellei
täällä ole ketään huolehtimassa neidosta, joka on antanut minulle
sydämensä ja saa nyt senvuoksi kestää onnettomuuden toisensa perään,
niin ymmärrätte kuinka onneton olen."
Suru ja tuska kuvastui niin selvästi ritarin jaloihin piirteihin, että
tylykin mieli olisi siitä heltynyt. Niilo ei kauan viivytellyt
vastausta. Hän ojensi ritarille kätensä sanoen:
"Mitä voin, olen puolestanne tekevä, herra Iivari, sen kunnioituksen
vuoksi, jota olen teitä kohtaan tuntenut Skånen tappeluista asti...
tässä on käteni!"
Iivari herra lankesi Niilon kaulaan, eikä paljoa puuttunut, ettei
kyyneleitä tullut hänen silmiinsä.
"Kiitos, jalo ritari!" huudahti hän. "Tiesinhän kääntyväni oikean
miehen puoleen!"
"Mutta sanokaa minulle myöskin, mitä tiedätte neidon katoamisesta...
David Pentinpoika, sanotte...! Tarkoitatteko siis, että hän on ollut
työssä osallisena?"
"David Pentinpoika on sen tekijä... Palvelijani tuli tänä aamuna tuoden
sanomia ja kirjeitä veljeltäni Eerikiltä. Hänelle oli onnettomuudesta
kertonut ensimmäisenä kartanonne vouti, joka oli itse tullut
Upsalaan... veljenikin on näet ollut nyt pari päivää siellä ennenkuin
lähtee Väddöstä Suomeen takaisin. Voutinne oli kertonut tiellä
sattumalta kohdanneensa rosvojoukon, jossa hän oli tuntenut erään David
Pentinpojan miehistä, vaikka tämä oli tehnyt kaikkensa johtaakseen
hänet harhaan... He ratsastivat Länsigotanmaahan päin, oli mies
kertonut, ja Kettil-piispa oli heidät lähettänyt."
"Jumala paratkoon, herra Iivari... pelkään, että vaikeudet tulevat
suuremmiksi, kuin arvaammekaan!"
"Lähdette kai kuitenkin väkinenne Länsigotanmaahan, herra Niilo?"
"Hyvä, hyvä... missä neito lienekkin, niin löydän aina sinne tieni.
Kaarlo kuninkaan tytär on aina sydämelleni läheinen, ja jos, kuten
sanotte, Ekolsundin herra, David Pentinpoika on tämän teon mestari,
niin olette todellakin kääntynyt oikean miehen puoleen kääntyessänne
minuun!"
"Olen varma siitä ja täydellisesti luotan teihin."
Oven avaaminen keskeytti kerrassaan keskustelun. Kaniikki Helmich pisti
päänsä oven raosta.
"Anteeksi, hyvät herrat", sanoi hän, "luulin löytäväni täällä
virkaveljeni, Upsalan tuomiokapitulin kanttorin, Olavi-mestarin."
Kiukun salama lennähti Iivari Akselinpojan silmistä, ja hän sai
nähtävästi vaivoin hillinneeksi itsensä. Niilostakin tuntui miehen tulo
sangen vastenmieliseltä, mutta vastenmielisyys kääntyi kohta
kummastukseksi, kun hän huomasi ja kuuli, kuinka helposti Iivari-herra
osasi muuttaa puheensa ja ryhtinsä tavallisen kauppasaksan malliseksi.
"Kaikki on", sanoi hän, "parhaiten toimitettava, ja jos tuuli on hyvä,
saatte leideniläisenne kohtakin tänne... sen takaan..."
"Ette voi sanoa, hyvät herrat", vinkui kaniikki, "oletteko nähneet
virkaveljeäni täällä?"
"Emme!" vastasi Niilo, ja Iivari-herra pudisti kieltävästi päätään.
Kaniikki hymyili ja meni, ja Iivari-herra kehuskeli vielä hetkisen
leideniläistä kangastaan, pannen samalla useita kertoja sormensa
huulilleen kehoittaakseen Niiloa varovaisuuteen.
Kohta senjälkeen kuulivat he kaniikin toistavan kysymyksensä jollekin
eteisessä olevalle, ja Iivari-herra tunsi äänestä vastaajan
palvelijakseen. Mutta tämä näytti antavan tarpeeksi tekemistä
kuuntelijalle, joten Iivari-herra sai tilaisuutta kuiskaten täydentää,
mitä oli vielä tarpeen asian selvitykseksi.
Kumpikin ymmärsi välttämättömäksi pian erota, ettei Niilon työ kävisi
yhä vaikeammaksi, jos kaniikki nimittäin saisi vähänkin aavistusta
siitä, ken kauppamies oikeastaan oli.
"Hän tietää, kuka minä olen", lisäsi Iivari, "mutta hän ei saa tietää,
että tekin tunnette minun salaisuuteni. Hän pitää minua arkkipiispan
ystävänä, kuten muutkin, ja tehkööt niin... aikanaan tulevat
huomaamaan, kenen värejä minä oikeastaan kannan!"
Niilon kadulle tullessa seisoi kaniikki siellä silmäellen tarkasti,
kuten näytti, lähistön taloja.
"Terve! ritari Niilo", sanoi hän käyden hiipivällä ja nöyrällä
tavallaan häntä vastaan, "en voinut tuolla kauppasaksan luona teitä
tervehtiä, vaikka onkin jo koko aika siitä, kuin olen teitä nähnyt...
Mutta teillä on kiirettä, hyvä... minä seuraan teitä jonkun matkaa."
"Entäs virkaveljenne, Upsalan tuomiokapitulin kanttori?"
"Hän asunee kadun päässä, sen mukaan kuin palvelija tuolla sanoi...
jätän kuitenkin kernaasti kohtaukseni hänen kanssaan, kun saan ilon
tavata teitä. Te aiotte Tukholmaan, arvaan...? Jumalan kiitos, voimme
toivoa nyt parempia aikoja...!"
Herttainen aamuilma näytti tekevän erittäin hyvää kaniikille, jonka
kieli oli koko ajan vilkkaassa käynnissä, eikä hän näkynyt vähääkään
havaitsevan ritarin harvasanaisuutta.
Astuttuaan siten kappaleen ja tultuaan Harmaaveljesluostarin
läheisyyteen, tarttui kaniikki ritarin käsivarteen ja pidätti hänet.
"Yksi sana vanhan ystävyytemme vuoksi, herra Niilo!"
Niilo pysähtyi vastenmielisesti, valmiina jatkamaan matkaansa heti
asian kuultuaan. He olivat aivan lähellä luostarin porttia, jonka
vieressä Niilo näki miestensä istuvan ratsujensa selässä lähtöön
valmiina. Kaniikki piti kuitenkin yhä kiinni hänen käsivarrestaan
pakottaen häntä siten seisomaan.
"Tunnetteko miestä, jota äsken puhuttelitte?" kysyi hän.
"En", vastasi Niilo.
"Tahdotteko tuntea hänet?"
"En tiedä, mitä se hyödyttäisi... jos hän antaa minulle sellaista
kangasta, kuin hän näytti, niin olen tyytyväinen."
"Mutta katsokaa eteenne, herra Niilo, ettei vaan kangas luiskahda
kädestänne ja jätä..."
"Mitä, kaniikki, mitä jätä...?"
"Katumusta, katkeraa katumusta, herra Niilo!"
"Puhukaa suoraan, kaniikki Helmich, jos tahdotte, että teitä kuuntelen,
minulla ei ole aikaa selittää arvoituksia."
Kaniikki puri huultaan, mutta koetti sitten näyttää rehelliseltä ja
uskolliselta kuin ystäväkin muka, ja sanoi:
"Se mies ei ollut mikään kauppamies, vaikka hän siltä näytti... hän ei
ole sen suurempi eikä pienempi kuin eräs noita mahtavia Akselinpoikia,
hän on herra Iivari Akselinpoika! Ymmärrättekö nyt, että teidän tulee
olla varuillanne?"
"Vaatteen vuoksiko...?" kysyi Niilo nauraen. "Mitä hittoa se minua
liikuttaa, onko hän Iivari-herra... vaikkapa hän olisi itse Olavi-herra
Visborgista, kun vaan saan häneltä mitä tahdon! Kiitos hyvästä
tarkoituksestanne, kaniikki, mutta tällä kertaa oli varoituksenne
turha."
"Mutta jos sanon teille, että nämä Akselinpojat tavottelevat Ruotsin
kruunua... Elkää unhottako, että Olavi-herra elelee samoissa tuumissa
Visborgissa kuin vanha Eerik-kuningas aikanaan, ja että hän totisesti
ansaitsee nimensä: väärintekijä."
"Olette hyvin suuttunut noihin Akselinpoikiin... luulen kuitenkin, että
te liioittelette vaaraa."
"Tähän aikaan on ritarien tapa hyljeksiä viisaiden ihmisten neuvoja...
luulin teitä kuitenkin muita paremmaksi, herra Niilo", lausui kaniikki
närkästyneenä. "Luulin, ettei rehellinen ritari ryhtyisi tekemisiin
valtakunnan vihollisten kanssa."
"Niin arvelen minäkin... mutta jos pelkäisin joka kauppasaksaa Ruotsin
valtakunnan viholliseksi, saisinpa päänvaivaa siitä, mistä ottaisin
jokapäiväisen elämäni tarpeet."
"Hm!" yski Helmich, "ette usko minua..."
Mutta Niilo, joka arveli nyt tehneensä tarpeeksi kaniikin mieltä
noutaakseen ja samalla toivoi saaneensa hänet itseensä nähden ihan yhtä
viisaaksi, kuin oli ollut alustakin, alkoi taasen astua luostariin
päin. Kaniikki seurasi äänetönnä mietiskellen, kuinka saisi ritarin
avaamaan sydämensä edes senverran, että hän voisi heittää sinne
pikaisenkaan katseen.
Tältä notkealta ja kekseliäältä mieheltä puuttui kuitenkin nyt, mitä
häneltä muuten ei koskaan puuttunut -- sanoja, sydämen oikeita avaimia.
Hän ponnisteli löytääkseen sopivaa hyökkäyskohtaa ja asetta. Hän olisi
voinut osoittaa hyvänsuontiaan puhumalla kuninkaantyttären
onnettomuudesta, mutta hän ei tahtonut muista syistä koskea tähän
asiaan, joka olisi epäilemättä saattanut hänet lähemmäksi
tarkoitustaan.
Vihdoin he saapuivat luostarinportille, ja virmat hevoset hirnuivat ja
korskuivat innosta päästä pian laukkaamaan.
Luostarin syvä holvikäytävä ammotti synkkänä ja kylmänä. Täällä
kaniikki tunsi nyt taas tulleensa omaan maailmaansa. Hän tarttui
uudestaan ritarin käsivarteen.
"Olen teidän ystävänne, ritari Niilo... Teette senvuoksi väärin, kun
ette kuuntele sanojani. Toistan tässä, kun pakosta otan teiltä
jäähyväisiä... olen ja tahdon olla uskollinen ystävänne."
"Judas!" huusi syvä ääni aivan vieressä, mutta niin kolkosti ja
käheästi, kuin kylmä ilma olisi pusertunut yhteen synnyttäen valtavan
voihkauksen.
Kaniikki kauhistui kalveten.
"Kuka se on?" kysyi Niilo. "Ken huutaa?"
"Judas!" kuului sama kammottava ääni toistamiseen.
Kylmä hiki nousi kaniikin otsaan, ja hänelle tuli kiire pois
porttiholvista, mutta käheä ääni huusi hänen jälkeensä:
"Judas... kolmekymmentä hopearahaasi on luettu ja köykäiseksi löytty...
sinun hetkesi lyö pian... pian... pian!"
Niilo katseli kummastuneena ympärilleen. Kaniikki oli kadonnut, mutta
holvin hämäryydestä astui esiin laiha, kuihtunut olento, jonka silmät
paloivat hirvittävästi.
Se oli hurskas Andreas-veli, arkkipiispa Olavi vainajan kansleri.