I.

Viheriä ritari.

Oli aamu, päivää jälkeen kuin Niilo Sture oli kohdannut Kettil-piispan

ja vaikuttanut sekä tulollaan että esiintymisellään ratkaisevan

käänteen pakoon ajetun kuninkaan asiassa. Aurinko nousi loistavana ja

kirkkaana, taivas oli ihka pilvetön, leppoisat kevättuulet lehahtelivat

yli maiden ja vesien ja ensimmäiset leivoset visertelivät

aamulaulujaan.

Talonpoikaisjoukko oli jo edellisenä iltapäivänä lähtenyt Tukholmaa

kohden, ja Kettil-piispa sekä muutkin herrat olivat lähteneet

kaupungista edistääkseen ja jouduttaakseen eri maakunnissa

vapautustyötä.

Senvuoksi oli Enköpingin kaupungissa nyt niin tavattoman hiljaista, ja

kun kaupungin kolmessa kirkontornissa ruvettiin aamukelloja soittamaan,

tuntui kuin kellojenkin ääni olisi saanut runsaammalta tilaa vapaammin

kaikuakseen. Ja aurinko kultasi tornien korkeita huippuja loistaen

metalliristeillä ja kirjoittaen joka ikkunanruutuun tulikirjoitustaan

Jumalan kunniasta, rakkaudesta ja armosta.

Yksi sen säteistä tunkihe harmaaveljesluostarin pienistä ruuduista

sisään valaisten eräitä vanhoja kasvoja, joiden vaot ja monet arvet

kertoivat, ettei niiden omistaja ollut itseään säästänyt maailman

meteleissä.

Ne olivat viheriän ritarin kasvot.

Hän makasi rauhallisena, ikäänkuin nukahtaen hyvin käytetyn työpäivän

jälkeen. Mutta kasvot olivat kalpeat kuten vuoteen valkeat liinat, ja

väliin hänen rintansa korisi ja kasvot vavahtelivat, ikäänkuin hän

olisi unessaankin tuntenut kipuja, vaikka hymy oli yhä vieläkin hänen

huulillaan. Auringonsädettäkin näytti tämä hymy suuresti miellyttävän,

se sulautui sen kanssa yhteen, että olisi melkein luullut juuri tuon

kultaisen säteen synnyttäneen hymyn noille kalvenneille huulille. Ehkä

oli Jumala lähettänyt auringon säteitten kanssa taivaasta pieniä

enkeleitä viihdyttämään ja rauhoittamaan ijäkkään taistelijan unta.

Ainakin levisi pian rauhan ja sovinnon ilme hymyilevältä suulta koko

kasvoille.

Vuoteen vieressä istui herra Niilo Sture, ja nukkuvan jalkain kohdalla

seisoi munkki seuraten tarkasti kaikkia vaihdoksia sairaan kasvoilla,

joilla jo näkyi kuoleman kalpeus.

Niilon kädessä oli eräs kultaan istutettu smaragdisydän, joka riippui

hienoista kultavitjoista viheriän ritarin kaulassa. Niilo katseli sitä

surumielisin katsein; sen toisella puolen oli piirrettynä: Kaarina

Sture, toisella: Fjalar Orminpoika. Katseltuaan kauan korua ja noita

nimiä, kääntyi Niilo kysyvin katsein munkkiin päin.

Tämä kuiskasi nyökäten:

"En tiedä, mistä ritari on tuon kalliin kalun saanut, se vierähti

näkyviin hänen viheriän ihokkaansa alta, kun eilen rupesin hänen

haavaansa hoitamaan."

"Mitä hän sanoi?" kysyi Niilo.

"Ei mitään! Hän tavotti vaan kiivaasti kapinetta kädellään, ikäänkuin

kätkeäkseen sen, mutta sitten hän hymyili heittäen sen, ikäänkuin

ajatellen, että nyt oli jo yhdentekevää, näkikö sitä ken tai oli

näkemättä."

Niilo katsahti tällöin tutkivasti munkkiin, joka lisäsi:

"Ritarin hetki on tullut... hän ei elä iltaan asti!"

Niilo piti yhä smaragdisydäntä kädessään katsellen äitinsä nimeä, jonka

kultakirjainten lumoava loisto veti hänet kauas mukaansa levittäen

hänen eteensä lapsuudenajan kukkaiset nurmet, jotka olivat viheriät

kuin smaragdi hänen kädessään ja joilla hänen äitinsä hymyili hänen ja

hänen sisartensa leikeille. Suloinen muisto on aurinko, joka voi kesken

surujakin kirkastaa ihmisen kasvot; niin levisi Niilo Sturenkin

suruisille kasvoille nyt ilonhohde, joka sitten muuttui mitä syvimmän

kaihon tunteeksi.

Juuri silloin avasi nukkuva silmänsä, hiljaa, ihmetellen, ja hänen

katseensa sattui ensimmäiseksi Niiloon ja smaragdisydämeen, ja silloin

vanhus hymyili mitään lausumatta.

Katsahtaessaan ylöspäin kohtasi Niilo ritarin katseen, ja kului

hetkinen, ennenkuin hän huomasi ritarin häntä katselevan. Silloin hän

laski smaragdisydämen kädestään lausuen:

"Olette nukkunut hyvin kotvasen, ritari!"

"Miksipä en, kun te olette ritarivartijanani?" vastasi vanhus lisäten,

"kiitän teitä siitä, Niilo, hetkeni on tullut, tunnen sen hyvin, ja

minä iloitsen, että te olette luonani, niin voin viedä teiltä terveiset

äidillenne! On Herran armo, että saan niin kuolla... teidänkin

läsnäolonne, hurskas Andreas isä, on Herran armo... Minä en kuole

myrkystä, kuten vanha herranne, arkkipiispa Olavi kuoli."

Niilo katsoi vanhaa harmaaveljestä, jonka kalpeat, kuihtuneet kasvot

näkyivät leimuavine silmineen munkkipäähineen alta. Hän nyökkäsi

myöntävästi ritarin puheen johdosta, ikäänkuin sanoakseen: niin, minä

olin hurskaan arkkipiispan kansleri, enkä ole unhottanut, että hän

kuoli myrkystä! Mutta munkista kääntyi Niilo taasen ritariin, joka oli

nyt itse ottanut smaragdisydämen käteensä ja katseli Kaarina Sturen

nimeä.

Syntyi pitkä äänettömyys. Niilo ei tahtonut kysyä, ja ritari näytti

vaipuvan muistoihinsa, ja hänen suuriin silmiinsä syttyi säde nuoruuden

hehkua.

Päästyään vihdoin irtautumaan muistoistaan katsoi hän kyyneltynein

silmin Niiloon.

"Tämä oli äitisi oma, Niilo!" sanoi hän kohottaen smaragdia.

"Olen arvannut sen!" sanoi Niilo, joka ei tahtonut sopimattomalla

kummastuksella vaikuttaa ritariin ja siten vaatia selitystä.

Mutta ritari näytti ikäänkuin lukevan hänen ajatuksensa ja lausui:

"Se on ainoa muistoni hänestä, ja sitä olen kantanut yhtä uskollisesti

kuin olen pitänyt valani pysyä kuolleena maailmalta. Nyt, kun olen

toisen elämän kynnyksellä, voin puhua, etten menisi hautaan sillä

tiedolla, että Kaarina Sturen pojalle on jäänyt muistoni sumennettuna."

Hän näytti miettivän, miten parhaiten alottaisi. Silloin koki Niilo

auttaa häntä viittaamalla nimeen, joka oli smaragdisydämen toisella

puolella, lausuen:

"Tämä on siis teidän nimenne, ritari?"

"Fjalar Orminpoika on nimeni, ja Kaarlo Orminpoika oli veljeni, sekä

Kaarina-kuningatar veljentyttäreni. Hän oli ainoa, joka on nähnyt

lävitseni... Osasin kuitenkin helposti saada hänet uskomaan, että olin

vaan eräs hänen setävainajansa ystäviä... Se tapahtui silloin, kun

sousin hänet lahden yli Fågelvikiin hajottaen pilven hänen ja hänen

lemmittynsä väliltä... Siitä alkain piti hän minua setänsä ystävänä,

kunnes hän lähti pois tästä maailmasta; silloin vasta ilmoitin hänelle

olevani, kuten hän oli aavistanutkin, hänen setänsä, Fjalar

Orminpoika."

"On ihmeellistä, mitä puhutte, ritari Fjalar, ja mielelläni kysyisin

teiltä, jos teille soveltuu siihen vastata, miksi olette salannut

nimenne, ja miksi äitini muiston..."

"Sen kerron nyt, Niilo!" keskeytti ritari, kohottaen kättään merkiksi,

ettei Niilo jatkaisi, "sen kerron sinulle nyt. Minä rakastin äitiäsi

lapsuuden vuosista asti, ja minä elin kerran toivossa saada viedä hänet

morsiamenani talooni, joka oli Itägöötanmaalla... Mutta minä olin liian

vanha; olin kyllä monta vuotta hänen isäänsä, Sven-ritaria, nuorempi,

mutta olin myöskin monta vuotta vanhempi kuin Sven-ritarin tytär. Neito

rakasti minua, mutta ei sulhasenaan, vaan vanhempana ystävänään. Siinä

tarkoituksessa hän antoi kerran minulle Ekesjössä tämän koristeen

muistoksi itsestään. Olimme sen suuren tammen alla lahden toisella

puolen. Mitä tunsinkaan sinä iltana...!"

Huokaus keskeytti hänen puheensa, ja ikäänkuin itse kiiruhtaakseen

tämän muiston ohi lisäsi hän:

"Samana iltana hän antoi sydämensä isällesi, herra Bo Steeninpojalle!

Äitisi rakasti häntä, näet, hän oli nuori ja kaunis, ja ymmärrät,

miltä minä silloin näytin. Mutta pahat silmät vartioivat neitoa ja

hänen onneaan... sinäkin olet kerran nähnyt ne silmät; ne olivat

Bengta-rouvan silmät, hänen, josta sitten, kun kaikki hänen elämänsä

teot olivat maahan luhistuneet ja tyhjiin rauenneet, tuli pyhä

nunna..."

"Bengta-rouvako, joka tahtoi saada äidinisäni kaulaketjun vaikka murhan

hinnalla?"

"Niin!... Hän tunsi jo silloin tämän kaulaketjun -- äidinisäsi oli

luultavasti laskenut hänen kuultensa jonkun varomattoman sanan, ja hän

oli itsekseen määrännyt äitisi jollekin veljistään, joka siis kerran

pääsisi ketjun omistajaksi ja sitten lopulta Ruotsin kuninkaaksi.

Hän sai jo juonitelluksi niin, että isäsi oli hylkäämäisillään

Kaarina-neidin ja heittämäisillään häpeää ja lokaa äidinisäsi perheen

yli. Niin, samana iltana, jona hän ja Kaarina olivat vannoneet

uskollisuutta toisilleen, olin minä metsästämässä Ekesjön metsässä, ja

tietämättä, mitä talossa oli tapahtunut, palasin saaliineni kotiin.

Silloin tapasin tuon viehättävän immen, joka lauleli metsässä

haaveksien rakkaudestaan ja onnestaan, ja silloin kääntyi kohtauksemme

siksi, että hän antoi smaragdisydämen minulle muistoksi onnellisimmasta

päivästä elämässään, ja minä suljin hänet ylen onnellisena rintaani

vasten... Antakaa minulle vahvistavaa yrttikeittoanne, hurskas Andreas

isä... huomaan, että voimani heikkenevät, ja tahdon saada kertomukseni

loppuun, ennenkuin lähden pitkälle taipaleelleni...!"

Munkki meni takan ääreen. Siellä oli eräs malja, josta hän antoi

haavoitetun ritarin juoda.

"Samassa", jatkoi ritari juotuaan, "kuului ympäriltämme askeleita, ja

luoksemme tuli Bo Steeninpoika ja pari muuta Ekesjössä vierailevaa

ritaria sekä muutamia asemiehiä ja Bengta-rouva. Bengta-rouva löi

kämmeniään yhteen huutaen: 'kas noin pitää jalosukuinen neiti valansa

ja lupauksensa!' ja isäsi menetti kaiken malttinsa kiukuissaan... ja

minä, minä luulin neitoa sylissäni jo ruumiiksi, häneen koski kolaus

aivan hirvittävästi...!"

"Äiti raukka!" huokasi Niilo.

"Niin, surkuttele häntä, vaikka et nähnytkään hänen kyyneliään, etkä

kuullut hänen tuskaansa, etkä tiedä mitään hänen epätoivostaan, kun

äidinisäsi, Sven-ritari, selitti, että hänen kihlauksensa Bo-ritarin

kanssa oli purettu ja että hänen tuli antaa kätensä minulle... minulle,

Niilo. Asetu minun tilaani, Niilo, ajattele äitiäsi, sellaisena kuin

hän oli nuoruutensa neitseellisenä kukoistusaikana...! Tämän naisen,

jonka onnen edestä olisin antanut henkeni, tulisi siis kuolla

epätoivoon puolisonani. Minä pyysin ja koetin taivuttaa Bo-ritaria,

puhuin Sven-ritarin kanssa, mutta turhaan. Hääpäivämme määrättiin jo.

Silloin tein päätöksen, jonka olen pitänyt elämäni läpi. Menin isäsi

luo ja sanoi hänelle viimeisen kerran kaikki ja lisäsin olevani valmis

hengelläni vahvistamaan sanani. Ensi kiukun asetuttua sainkin hänen

huomaamaan, että hänet oli kiedottu kavaliin juoniin. Täytyihän hänen

myöntää, että me, äitisi ja minä olisimme nyt tarkoituksemme perillä,

jos kerran olisimme halunneet häntä pettää. Onni hymyili siis taasen

Kaarina Sturelle, ja minulla ei ollut enää muuta tehtävää kuin kadota,

jottei Sven-ritari voisi täyttää valaansa, jonka hän ensi kiukuissaan

vannoi, että tyttärensä tulisi olemaan minun. Sillä sellainen oli hänen

mielenlaatunsa, että joko hänen taikka minun olisi ollut kuoleminen,

ennenkuin hänen tyttärensä olisi päässyt vapaaksi taas."

"Ja te katositte, Fjalar-ritari?"

Niilo tarttui liikutuksella vanhuksen käteen. Hänen mieltään järkytti

tuon miehen teon suuruus ja voima. Hänessä oli ollut rohkeutta kestää

ihmisten pilkkaa ja ivaa, ainoastaan pitääkseen valansa. Hänen

sydämensä oli paljon kärsinyt, surun harso verhosi hänen elämänsä

pitkää tarinaa.

"Annoin pois tilani", jatkoi Fjalar, "Pyhän Kaarinan luostari Skarassa

sai Hof-nimisen tilani, johon olin kerran uneksinut saavani viedä

Kaarinan... ja sitten läksin avaraan maailmaan yksinäni, miekka vain

seuranani. Urhollinen mies on aina tervetullut, siksi ei minullekaan

jäänyt paljon aikaa surra ja miettiä omaisiani ja rakkaitani. Olin

ottanut Pyhän Kaarinan mustaveljespriorilta lupauksen, että hän

ilmoittaisi minut kuolleeksi. Hän tekikin niin, ja minä olin itse läsnä

hautajaisissani luostarin kirkossa. Mutta ankara Sven-ritari sai

jollakin tavoin vihiä, ettei kuolemani ollutkaan aivan rehellistä. Hän

oli mullistaa maat ja mantereet siitä, mutta lauhtui lopulta selittäen

tyttärelleen, että jos minä olin haudannut itseni luostariin, hänkin

saisi tehdä samoin. Tämän sain kuulla paljoa myöhemmin palattuani

pohjoiseen takaisin keisarin sotajoukosta, jossa olin taistellut

turkkilaisia vastaan. Silloin olin saanut sellaisia merkkejä, että

arvelin mahdottomaksi veljenikin tuntea minua enää. Tämä tapahtui

viimeisessä taistelussani, josta minut korjattiin kuolleena pois, ja

vasta pitkän sairauden jälkeen tulin taas voimiini. Silloin tutustuin

Lybeckissä erääseen nuoreen laivuriin, nimeltä Bartholomeus Vöeth, joka

oli äskettäin tullut Kalmarista. Häneltä sain kuulla yhtä ja toista

kotimaasta, muun muassa että hän oli tuonut laivallaan Sven-ritarin

itsensä Lybeckiin. Päätin koetella, tunsiko ritari minua, mutta hän ei

tuntenut, ja silloin juttelin hänelle taisteluistani turkkilaisia

vastaan, ja taivutin Bartelin kertomaan, että Fjalar ritari oli ollut

hänen laivallaan, mutta oli hukkunut matkalla Lybeckistä Kalmariin.

Annoin hänelle vielä miekkanikin, että hän antaisi sen Sven-ritarille

muistoksi. Ritari sydäntyi tästä tiedosta kamalasti ja vannoi hirveitä

valoja kostaakseen Pyhän Kaarinan prioriparalle. Vuodet olivat

kuitenkin lieventäneet hänen vanhaa suuttumustaan, ja kun Bartel antoi

hänelle viimeisen tervehdykseni ja selitti, että kaikki oli silloin

tapahtunut minun tahdostani, niin hän leppyi."

"Äidinisäni ei kaiketi sillä kertaa lähtenyt pyhään maahan, jossa hän

kultaketjun sai?"

Ritari pudisti päätään ja viittasi munkkia antamaan hänelle voimistavaa

juomaansa.

"Ei, ei... se tapahtui paljoa ennen!" sanoi hän sitten.

"Tiedän vähän siitä asiasta!" virkkoi Niilo, "eräs miehistäni, joka on

ennen palvellut Herman Bermania, on kertonut Rodenbergin kuolemasta

Söderköpingin edustalla ja mitä hän sanoi teille kuollessaan. Hän on

siitä alkain epäillyt, ettette ole se, miksi olette itsenne

ilmoittanut... Hollinger on samoin..."

"Tuo iloinen Hollinger...! Sinulla on hyvää väkeä, Niilo, siitäkin on

minulla ollut paljon iloa!"

"Ja nyt, juuri nyt, hylkää minut paras ystävistä, jota olen, Jumala

paratkoon, ollut valmis pitämään vihamiehenäni... ja vielä jätätte

minut samana hetkenä, jona olette hengellänne pelastanut minun

henkeni!"

"Paras kuolema minulle, Niilo", sanoi Fjalar, "on kuolema Kaarinani

pojan edestä... Voi, sinun ja sinun onnesi edestä olen pannut alttiiksi

enemmän kuin henkeni! Mutta sinusta huolta pitäminen on ollut minulle

suuri ilo...! Otin munkkikaapun ylleni voidakseni olla sekä sinun

parissasi että kuninkaan hovissa, kun sinä sieltä erosit, ja minun siis

täytyi olla useammassa paikassa. Etkä sinä ole kertaakaan pettänyt

toiveitani. Sinä voitit voiton toisensa perästä, ja kun näin sinut

Hirven kannella..."

"Hirven kannella!" huudahti Niilo kummastuneena. "Kuinka te... olitteko

te siellä, ritari Fjalar?"

"Etkö muista perämiestä, joka puhui sinulle äidinisäsi kaulaketjusta...

muistan, että Fjalarin nimeä silloin lausuttiin tai oltiin vähältä

lausua!"

Niilo ei voinut kääntää katsettaan ritarista, jonka huulilla hymy yhä

väreili kuin päivä kukan terällä rajuilman jälkeen.

"Oletko unhottanut Harakerin metsän, jossa olit saada surmasi puuhun

köytettynä etkä päässyt viemään veljentyttäreni lähettämiä terveisiä

Eerik Pukelle...!"

"Fjalar, Fjalar... kaiken tämän olette minun tähteni tehnyt..."

"Ja nyt annoin sinun kuitenkin riutua David-herran vankihuoneessa...

mutta äidinisäsi kaulaketju, jonka neuloin nahkaröijyysi Eerik Puken

viimeisenä yönä ja joka sinut silloin pelasti, voidaan panna

vaakakuppiin minun edukseni..."

"Teidän eduksenne, sanotte... kuinka voisin teitä mistään moittia, joka

olette minua seurannut ja auttanut kuin oma isäni?"

"Sen lupauksen annoin äidillesi hänen kuolinvuoteensa ääressä,

sillä silloin hän tunsi minut... muistathan sinäkin hyvin, kuinka

Bengta-rouva silloinkin koetti kavaluudella saada kaulaketjua käsiinsä.

Silloin lupasin äidillesi auttaa sinua. Kuinka olen lupaukseni

täyttänyt, saan kohta tehdä tilin... Viimeinen ajatukseni, se jonka

keksin jo Hirvellä ollessani -- ei ole kuitenkaan saavuttanut

suostumustasi... kaikki siinä seikassa on vastannut harkintaani,

Kaarlo-kuningas ei kelpaa, arkkipiispa ei myöskään kelpaa, kumpikin

ovat mahdottomia, sillä heillä ei ole sitä valtaa itsensä yli, joka

sinulla on. Kumpikaan heistä ei voi uhrautua minkään korkeamman

tarkoitusperän kuin oman valtansa eteen, vaikka Jöns Pentinpoika

kaikkine varjopuolineen onkin tässä suhteessa Kaarloa parempi... Mutta

sinä hetkenä, jolloin sinä uhrasit äidinisäsi kaulaketjun, vihit

samalla tietämättäsi itsesi Ruotsin ensimmäiseksi mieheksi."

"Mutta eikö sellaista sijaa voi löytyä myöskin sen kuninkaan rinnalla,

jolle olen uskollisuutta vannonut...?"

Ritari makasi hetkisen silmät sulettuna ennenkuin vastasi, ja

vastatessaan näytti hän haluavan panna painoa joka sanalle.

"Ainoastaan jos kuningas kaikessa seuraa sinua, mutta sellainen ei

kuningas Kaarlo Knuutinpoika ole eikä siksi tule. Hän on nykyään

ainoastaan oman entisyytensä varjo, mutta tämä varjo voi vahingoittaa,

sillä se voi pakottaa sinua toimettomuuteen, ja nyt Niilo Bonpoika...

nyt täytyy joka miehen toimia... ponnella toimia!"

Niilo istui allapäin ankarasti taistellen päästäkseen selvyyteen tässä

asiassa. Ritari selitti sen oman ehdotuksensa eduksi ja lisäsi

innokkaasti:

"Ajattele Ruotsia, Niilo... isänmaasi Ruotsi on kuitenkin kuningasta

ylempänä... ja Ruotsin menestys, sen vapaus ja sen kunnia... se on

kaulaketju, jonka tähden mies voi henkensä uhrata... Ja yksi vaan voi

valtakunnan päänä olla, samoin kuin laivaakin, jota myrsky ja

pilvenkorkuiset laineet heittelevät, voi vaan yksi ohjata...

joskus huomaavat kuninkaat sen itsekin luopuen paikastaan, kuten

Eerik-kuningas silloin teki antaessaan laivan johdon minulle,

muistathan sen, olithan sinäkin mukana. Mutta näin he menettelevät

ainoastaan henkeään pelastaakseen; jos heidän kruununsa on

kysymyksessä, kuolevat he tavallisesti mieluummin ennenkuin antavat

kruununsa ja valtikkansa taitavampiin käsiin, tuhottuaan ensin

tuhansien onnen... Nyt, Niilo Sture, tulee sinun tehdä Ruotsinmaalle

sama, minkä minä tein sinulle... sinun tulee hankkia sille pelastava

onnenketju!"

"Sen lupaan... sen olen ennenkin luvannut", lausui Niilo lämpimästi.

"No, hyvä on", sanoi Fjalar laskeutuen takaisin tyynylleen, "olemme

siis tulleet yksimielisyyteen siinä...! Ehkä, ehkäpä on Fjalar-ukko

mennyt tässä kauvemmaksi, kuin hänen olisi pitänyt -- ehkä hän on

unhottanut, että Herra holhoo meitä kaikkia ja Ruotsin valtakuntaakin.

Mutta ainoana ilonani tässä maailmassa on ollut hiljaisuudessa elää ja

työskennellä tämän maan hyväksi; olen takonut kruunua, ja sen olen

sovittanut sinun pääsi mukaan..."

Eräs munkki tuli raottamaan ovea ja viittasi Andreas-veljelle ja

silloin kuului läheisestä luostarikirkosta munkkien iltahymni:

Jesu, redemtor omnium;

dimitte nobis debita

et da perenne gaudium!

Amen! Ora pro nobis!

[O Jesus kaikkein vapahtaja, anna anteeksi velkamme ja

anna meille ijankaikkinen ilo! Amen! Rukoile edestämme!]

Laulu levisi rauhaisana ja juhlallisena holvin läpi kasvaen laajeten ja

kuollen sitten kaukaisuuteen; ja kammiossa makaavan jalon vanhuksen

yli, joka oli astumaisillaan korkeimman tuomarin eteen, kutoi se pyhän

kehyksen, antaen kuin taivaallisen soiton esimakua läsnäoleville.

Ritari risti kätensä ja ummisti silmänsä, ja kun ovi oli sulettu ja

kammioon taasen tuli hiljaisuus, makasi hän hiljaa kuin uneen

vaipuneena. Rinta huokui raskaasti ja silloin tällöin kuului korinaa,

jonka kokenut Andreas-isä oli sanonut kuolemaa ennustavan...

Mutta Niilon mieleen kuvastui eheäksi kokonaisuudeksi kaikki ne

yksityisseikat, jotka yhteisesti antoivat sellaisen loiston kuolevan

koko elämälle, että se ikäänkuin häikäisi hänen silmiään. Hän näki

hänet Ekesjössä Bengta-rouvan vieressä, näki hänet kauppasaksana

Kalmarissa, kun hän oli menossa Visbyhyn kaulaketjua noutamaan, silloin

kuin Bengta-rouva koetti kaikkia tunnottoman kunnianhimon keinoja,

päästäkseen ennen häntä sinne, sekä viimeksi kuninkaan laivalla, jossa

hän käytti hyväkseen vaaraa ja kuoleman kauhua saadakseen kuninkaalta

luvan tarkastaa kaikki laivalla olijat, joista yhdellä oli kaulaketju.

Ja kun hän sitten kokosi lehti lehdeltä yhteen tämän sisältörikkaan

tarinan ja ajatteli, mitä tuo jalo mies oli saanut kärsiä, kun hänen

täytyi alentua jokaisen pilkan esineeksi voidakseen pitää valansa ja

uhrautua nuoruutensa rakastetun hyväksi, niin silloin rupesi hänen

rintaansa ahdistamaan ja hänen silmänsä kyyneltyivät. Vanhus voi tosin

laulaa itsestään näin:

"Mä olen niinkuin pieni lintunen,

Joka oksalla visertää,

Mä kaukana kodistani harhailen,

Eikä yhtään oo ystävää."

Istuihan hän tosin kauniilla oksalla ollessaan rakastettujaan lähellä,

mutta oksa muuttui okaiseksi ja ohdakkeiseksi, kun hänen täytyi, niin

likellä kuin olikin heitä, kuitenkin itse asiassa olla heistä yhtä

kaukana kuin kuollut on elävästä.

Nukkuva avasi taasen silmänsä ja ojensi kätensä Niilolle.

"Se oli kaunis laulu", sanoi hän, "olen rakastanut laulua ja

harpunsoittoa aikanani...! Toivoisin saavani sitä vieläkin kuulla,

vaikka tuntuukin, kuin kaikki rupeisi näyttämään minulta toiselta kuin

ennen...!"

Niilo riensi avaamaan ovea selälleen, että sävelet pääsisivät vapaasti

virtaamaan huoneeseen. Fjalar kiitti häntä katseella ja tarttuen hänen

käteensä.

"Viimeksi pyydän sinulta, Niilo", sanoi hän, "ettet aivan ankarasti

tuomitse, mitä olen elämäni ehtoolla tullut tehneeksi...! Sinun

suuruutesi ja kunniasi oli kuitenkin tarkoitusteni äärimmäinen

päämäärä... Voi, vanhan on vaikea jättää työtä, joka on pitkänä

elinaikana ollut hänen ainoana ilonaan... Mutta onhan tämä sinun

tuleva suuruutesi, johon olen kuitenkin aina tahtonut yhdistää Ruotsin

onnen, ollut minulle samana, kuin äidinisäsi kaulaketju on ollut

Bengta-rouvalle... Se on minua häikäissyt, lumonnut, ja senvuoksi olen

lopuksi ryhtynyt keinoihin, jotka eivät ole kuuluneet alaani...! Voitko

antaa sen anteeksi!"

Niilo pudisti lämpimästi vanhan ystävänsä kättä, ja tämä hymyili

kiitollisena ja onnellisena kuin olisi nähnyt taivaan aukenevan ja

sovinnon kyyhkysen liitelevän ylitseen. Fjalarin sydämeen oli

ilmeisesti syvältä koskenut, kun hänen täytyi tarttua sellaisiin

keinoihin kuten esimerkiksi estämään tietoja tulemasta Penningebystä,

puhumattakaan siitä, että antoi toivojensa esineen kitua David

Pentinpojan tyrmässä estääkseen sillä Kaarlo kuninkaan paluuta. Mutta

tätä oli katsottava vaan yhdeksi lisätodisteeksi siitä, kuinka luja

hänen tahdonvoimansa oli. Sitä oli muutenkin karaissut ja terästänyt

hänen omituinen tilansa sekä ne lukemattomat kieltäymykset ja suuremmat

ja pienemmät iskut, joita hän oli saanut senvuoksi kestää. Hän olisi

voinut tämän lisäksi vielä muistella kaikkea sitäkin, mitä hän oli

tehnyt sekä Kaarinansa isälle, ankaralle Sven-ritarille, että hänen

pojalleen. Edelliselle hän oli hankkinut takaisin kaulaketjun, jonka

Bengta-rouva oli kahdesti saanut käsihinsä, ja jälkimmäisen hän oli

pelastanut arkkipiispa Jöns Pentinpojan vainoilta lupaamalla, ettei

Niilo koskaan ryhtyisi aseisiin Kaarlo kuninkaan tähden, niinkuin

arkkipiispa pelkäsi.

"Saattaahan käydä niinkin", jatkoi Fjalar, "että se totuus, joka on

pitkän vaellukseni aikana minussa kypsynyt, voi edistyä muitakin teitä,

kuin sitä, jota minä olen ajatellut... Herran tiet ovat toiset kuin

ihmisten tiet. Ehkäpä juuri sitä tietä, jota sinä kuljet, saavutetaan

Ruotsin onni parhaiten. Tulematta se ei jää ehkäpä se viipyneekin.

Minulle on kerrottu jonkun kysyneen Danzigissa Kaarlo kuninkaalta, mitä

hän tekisi, jos saisi takaisin valtakuntansa..."

Andreas-veli, joka oli mennyt huoneesta munkin viitatessa hänelle

ovelta, tuli nyt takaisin ja asettui entiselle paikalleen ritarin

jalkapuoleen. Tämä näytti munkin nähdessään unhottaneen kertomuksensa

langan. Hän katseli hetkisen munkkia, joka seisoi silmät ummessa ja

rukousnauha kädessään nähtävästi rukoillen, koska huulensa liikkuivat.

"Mitä kuningas vastasi?" kysyi Niilo, joka nyt otti paljoa mieluummin

vastaan paljon kokeneen ritarin opetuksia, kun ei tämä enää niin

ankarasti vaatinut oman suunnitelmansa noudattamista.

"Kuningas vastasi: Teen testamenttini valmiiksi!" virkkoi Fjalar

sairaanomaisella terävyydellä.

"Kuninkaan testamentti!"

"Niin, hänen testamenttinsa, ja ken tietää, eikö siitä tule Kaarlon

teoista paras... Ehkä on elämä opettanut hänelle sen totuuden, jota

sinä et huoli minun suustani kuulla, Niilo, että se, joka haluaa pitää

yllä ruotsalaista kuningaskuntaa, ei saa olla kuningas."

Hänen äänensä heikkeni heikkenemistään, jotta Niilo lopulta tuskin

eroitti sanoja. Mutta munkki rukoili innokkaasti käännellen

rukousnauhaansa, ja luostarikirkosta kuului munkkien laulua.

Silloin kohosi ritari äkkiä ja katseli autuaallisena erästä esinettä

huoneen perällä, aivan kuin joku olisi seisonut siellä puhumassa

hänelle sanoja, jotka täyttivät hänen sydämensä riemulla. Hänen

kalpealle otsalleen levisi ihana rauha, ja hänen suurista silmistään

leimusi omituinen hohde, tuntui siltä kuin hän olisi nähnyt edessään

kuolon enkelin, joka tuli vapauttamaan häntä koettelemusten pitkältä

taipaleelta viedäkseen hänet ijäiseen rauhaan ja vapauteen. Hänen koko

olemuksestaan näkyi, että hänen rukouksensa oli kuultu... ja munkit

lauloivat:

Dimitte nobis debita,

Da perenne gaudium!

Lopuksi hän pani kätensä ristiin ja näytti rukoilevan. Sitten hän

vaipui takaisin vuoteelleen, ikäänkuin palaten itseensä ja siihen

maailmaan, johon hän vielä kuului.

Kului hetkinen. Siten hän taasen tarttui Niilo Sturen käteen katseli

häntä kauvan ja sanoi:

"Kiitos siitä, Niilo, mitä olet tehnyt tuntemattomalle ritarille...

kaikki, jotka sinun tietämättäsi ovat seuranneet tekojasi, ovat

iloinneet siitä yhtä paljon, kuin tuo tuntematon itsekkin! Nyt leviää

eteeni valo, jota en osaa selittää, näen kaiken nyt aivan

toisenlaisena... kulje miehekkäästi rataasi, Niilo... me kohtaamme

toisemme kerran taivaassa äitisi luona...! Kaikki on käyvä hyvin...

Ruotsille ja sinulle!"

Niilo tunsi, kuinka ritarin käsi kylmeni ja kangistui, mutta rauha

pysyi hänen vanhoilla kasvoillaan, ja huulet hymyilivät, kuin hän olisi

nauttinut suurinta autuutta, ja huomaamatta hiipi kuolon kylmyys läpi

koko ruumiin. Kului vielä hetkinen, ja huulten hymy jähmettyi

semmoisenaan vielä sittenkin.

Päättyneet on elon hetket

Hymyellen kuolen --

lauloi pakanallinen viikinkikuningas, kun voittajan käärmeet iskivät

häneen myrkkyhampaansa ja, kuten laulussa sanotaan, rakensivat pesänsä

sydämen salihin, ja hän meni iloisena seuraamaan niitä disoja, jotka

Odin oli lähettänyt hänelle oppaaksi Valhallan ikuisiin iloihin. Mutta

kristitty ritarikin lauloi kuollessaan elämänsä parhaimman laulun

täytettyään ne teot, joita vaaditaan Jumalan taivaaseen pääsemiseksi.

Moni oli, kuten tämäkin jonka tomun ääressä Niilo Sture nyt oli,

vaeltanut orjantappuraisia teitä ja kärsivällisesti kestänyt käärmeen

pistoja, ehkä myrkyllisempien kuin ne olivat, jotka rakensivat pesiään

viikinkikuninkaan sydänsaliin.

Nyt oli Fjalar Orminpojan vaellus päättynyt, kukaan ei enää pilkkaa

nauravaa ritaria.

Mutta munkit lauloivat:

"Ora pro nobis!"