Mies oli todellakin täysin höyryin kohti Parisia kiitävässä junassa.
Hänkään ei nukkunut. Hän lojui kolmannen luokan vaunun penkillä
pohtien, miten menettelisi. Naemin lapsellinen, levoton ja vihdoin
syvästi järkkynyt olento kuvastui hänen eteensä. Hän vertaili tytön
kuvaa, mikäli muisti, Donatienneen, voidaksensa varmuudella päätellä:
»He ovat kieltämättä äiti ja tytär.» Hän harkitsi käyntinsä mahdollisia
seurauksia, jos pistäytyisi Levallois-Perretissä. Kiihoittunut äiti,
joka oli mielenliikutuksesta vapissut, kiitäisi luonnollisesti päätä
pahkaa Limousiniin. Häntä ei pidättäisi mikään. Kivenhakkaajan kodissa
syntyisi sellainen mellakka, joista lehdet joka päivä painavat
otsakkein: »Perhedraama, mustasukkaisuuden aiheuttama.» Tyttönen oli
oikeassa: Donatienne ei saanut sinne palata. Parempi jos estäisikin
palaamasta. Olisiko otollisinta olla hiiskumatta enää koko jutusta?
Joka tapauksessa ei ollut kiirettä. Äitihän tiesi jokseenkin varmasti
lastensa elävän. Hän ei voinut palata miehensä ja lastensa luo. Voisipa
olla vaimolle onneksikin, että koko juttu päättyisi tähän. »Muutoin
en aseta ketään vaaralle alttiiksi, jos en sinne menekään», päätteli
mies lopuksi. »Minulla ei ole mitään velvollisuuksia tuota ihmistä
kohtaan ja minähän päästän hänet monista huolista! Minä en mene hänen
luoksensa!»
Mies oli perin varovainen. Hän olisi ollut vallan onneton
aiheuttaessaan selkkauksia. Hän palasi työhönsä, unohtaen Donatiennen.
Mutta sydänkesä säteilee yli Ranskanmaan. Se pistäytyy paahteinensa
siihenkin työläiskaupunginosaan, jossa Donatienne päiviänsä puuhailee.
Donatienne ei toivo enää elämältä mitään ja kokee uskotella, ettei tuo
satunnainen kahvilavieras olekaan koskaan hänen lapsiansa tavannut.
»Hän valehteli», tuumii Donatienne, »tai on hän tavannut toisen Joelin
eikä enää palaa.» Donatienne tajuaa voivansa uhrautua lapsillensa,
kunhan tietäisi, missä he ovat. Hän tuuditteleikse kuitenkin sillä,
ettei hänellä enää ole mitään mahdollisuutta saada tietoja heistä, vaan
että hänen on harmaannuttava kaikkeen kyllästyneenä kurjuudessansa.
Päivä paistaa sillekin Ros Grignonin ympäristöalanteelle, jossa
Louarnin nimi ei elä enää edes muistonakaan. Se paahtaa Ploeucin
metsikköä, jossa lukemattomat lehdet lepattelevat tuulessa. Eksyneet
lokit kuulevat metsän kohinan, luulevat huojuvaa saloa mereksi ja
heijaavat hetkisen epäröiden, kunnes kohauttavat siipensä uuteen
lentoon kohti ulapan rantaa.
Päivä paahtaa sitäkin kenttää ja tupaa, jossa majailee Bretagnen
kulkuri parka. Harjanne ja louhimo saavat säteensä nekin.
Harjanteen huipulla, korkean, kellertävän, pystyn kalliomuurin
juurella, vyöryneessä hiekassa ja kivisohjussa seisoen raataa Louarn,
iskien terävällä hakkurilla seinään. Rauta kalahtaa kiveen ja kimpoaa
takaisin. Kalliopadassa on niin paahteista, että raatajia seuranneet
koirat pakoilevat päivää, hakien maantien varsilta viileää paikkaa.
Mutta miehet louhivat leipänsä lunnaiksi. He hakkaavat, määrämatkan
päässä toisistansa, jyrkän kallion juurella kiveä laakeiksi levyiksi
ja tähyilevät kivilinnastansa tasankoa. Tasangolla vallitsee syvä
hiljaisuus; ihmisiä ja koko luontoa painostaa paahde. Seutu on yhtä
autio ja äänetön kuin lumiaavikko. Rautahakkurien kalke kajahtaa
yksitoikkoisena ja terävänä kuin sirkan soitto.
Kello oli kolme illalla, kun kamala huuto keskeytti louhimon arkiäänet.
Hajautuneet miehet kohottivat mäen alta katseensa, nähden tomupilven
kiirivän ilmoihin, kuin vehnäriihen puimisesta. Louhimolta kylään
laskeutuvaa maantietä kiirehti sitten kuusi miestä. He viittoivat,
kaksi tai kolme heistä kiljui eroittamattomia sanoja. Paareilla he
kantoivat tiedotonta ja verissänsä viruvaa miestä.
He olivat huutaneet jonkun juoksemaan kylmää vettä ja kääreitä.
Ketään ei kuitenkaan kuulunut. Miehet jatkoivat matkaansa.
Haavoittuneen kasvot olivat kirkkaassa paisteessa kalkin valkeat;
eräs miehistä oli taittanut tien viereltä pari sananjalan lehteä
sairaan kasvoille päivän säteiden suojaksi. Levähdellen hoippuivat
kantajat mäkeä. Haavoittuneen työtoverit seisoivat ryhmissä louhimon
laella katsellen onnettoman kuljettamista. Kantajat itkivät: heidän
silmistänsä kihosi kyyneleitä sekoittuen kasvojen hikihelmiin.
Tultuansa vilpoisemmalle varjopaikalle, kääntyivät kantajat oikealle
kädelle, avasivat pienen veräjän ja astuivat Louarnin pihaan.
Kahtaalta kajahti naisten kirkaisu. Naemi kiisi kurotetuin käsin,
»Louarnska» kauhun kirous huulillansa kantajien kimppuun.
»Mitä nyt? Vastatkaa! Onko hän kuollut?»
»Menkää, Naemi — rientäkää tupaan ja poistakaa peite vuoteelta.»
»Hän ei voi puhua! Hän ei näe meitä! Oi, veri valuu! Isä! Isä!»
Kantajat häätivät naisia ulohtaammalle. Nainen kiljui: »Tällaista
sattuu vain meille! Onnettomuudet ovat ainaisena osanamme!» Miehet
veivät toverinsa taloon ja laskivat hänet sisemmän suojan vuoteelle
akkunan luo. Vuodeverhoista lankesi vihertävä varjo Louarnin kasvoille.
»Onko hän kuollut?» kysyi Naemi.
Pari kauhun ja väsymyksen lamauttamaa vanhaa louhijaa kääntyi häneen
päin.
»Tuskin vain; hän hengittää vielä.»
Nuori, kalpea ja teräväkasvoinen, pystyviiksinen mies vetäytyi Naemin
tieltä lausuen:
»Minä riennän hakemaan lääkäriä, Naemi neiti. Hän sanoo, onko
toivomista. Minä joudun kolmessa neljänneksessä. Olkaa huoletta, minä
en kuhnustele.»
Naemin kumartuessa kuuntelemaan vieläkö isä hengitti, jatkoi mies:
»Tapaus oli seuraava: Paahteella rakoilee väliin kallio. Louarn
ei ehtinyt väistää. Halkeama lohkesi harjulta asti, neljän metrin
korkeudelta, hänen jaloillensa. Minä kaivoin hänet sieltä esiin. Hän
oli miltei kauttaaltaan hautautunut. Aluksi hän huusi avoimin, suurin
silmin, sitten on hän pitänyt ne suljettuina. Hän ei ole liikahtanut
enempää kuin kuollut. Eikö niin, miehet?»
Hän hyvästeli päätänsä nyökäyttäen, pisti hatun päähänsä ja läksi
hakemaan lääkäriä. Toiset työmiehet vahvistivat hänen kertomuksensa
oikeaksi. Nähdessään Naemin ja Luciennen itkevän sekä kuullessaan
kamarin kynnyksellä kyyhöttävien poikasten huutavan isäänsä, purivat
miehet huuliansa. He vakuuttivat vuorottain kuin säälien ja selitellen:
»Työ uhrinsa tahtoo. — Onni ei ole kaikille yhtäläinen. Louarn parka!»
Pian poistuivat heistä muut paitsi vanhin, joka auttoi naista
tiedottoman Louarnin riisumisessa. Veri virtasi ainakin
paristakymmenestä paikasta, valuen vatsasta saakka polviin. Haavat
olivat ammottavia, lihanmurskaa, kiven siruja, tomua ja vaatteiden
riekaleita täynnänsä.
Pimeän tullen pysähtyivät vaunut tielle. Louarn oli herännyt
tainnoksista ja valitellut lakkaamatta pari tuntia.
Louarnia hoiteli pari vaimoa, mutta häntä, jonka kanssa hän oli
seitsemän vuotta viettänyt yhdyselämää, ei ollut vaimojen joukossa.
Vaimot olivat kyläläisiä ja olivat rientäneet tänne tapaturmasta
kuultuansa. »Louarnska» oli kärsimättömänä ja suunniltansa tuosta
lakkaamattomasta voivotuksesta. Hän oleskeli ulkosalla muka lääkäriä
vartoen. Hän keksi asiaa kylään ja pistäytyi vain ovella, painaen
nyrkillä kulmiansa ja hokien: »En jaksa kuunnella tuota!» Sitten hän
sukelsi taas pois.
Hän avasi veräjän ja näytti tietä paksulle, jäntterälle, vireälle
miehelle. Mies ei ollut koskaan liikkunut näillä seuduilla ja oli
eksynyt tiellä.
»Eipä ollut helpointa osua tänne! Näin karu ja autio seutu! Missä hän
on? »
»Tuolla tuvassa, ettekö kuule?»
Lääkäri läksi huoneeseen, jota valaisi liesilieska — keitettiin näet
perunoita illalliseksi. Lieskan loisteessa näki lääkäri vuoteella
viruvan laihat, sileäksi ajellut, tuskan vääristämät kasvot ja
tuskaisesti tuijottavat palavat silmät. Avoimilta, kaariksi
jäykistyneiltä huulilta kuului lakkaamatta sama valitus: »voi, voi!»
pitentyen tuskan kiihtyessä.
»Katsokaamme hänen jalkojansa!»
Ripeästi viskasi lääkäri peitteen ja hurstin seinämälle.
Haavoittuneen huulilta parahti tuskanhuuto. Ovipieleen painautunut
lapsineljikkö pujahti vajaan. Lapset eivät enää kärsineet kuulla
sydäntäsärkevää valitusta ja tuskaa.
Veriset kääreet ja erään työtoverin lainaaman, haavoittuneen polville
pannun, mustaa verta valuvan mekon lääkäri poisti nopeasti. Toinen
vaimoista näytti tulta, toisella oli vesikulho. Mustatakkinen lääkäri
kumartui keskivuoteen ylitse. Louarnin kasvoista kihoili hikipisaroita;
hänen silmänmunansa vääntyivät, niin että väliin näkyi vain valkuainen.
Keskeytymätön voivotus täytti huoneen ja loittoni yöhön, yli
tuleentuneelta vehnältä tuoksuvan kuuman kentän.
»Louarnska» kieppui edestakaisin hokien puoliääneen:
»Herra tohtori, kuoleeko hän?»
Noin tunnin toimiskeltuansa suoristihe lääkäri ja vastasi kuin ensi
kerran kysymyksen kuullen:
»Ei, luullakseni hän jää henkiin, mutta jalat menettävät kaiken
tarmonsa.»
Vaimo kurottihe askelta lähemmäksi. Hän oli onnettomuudessansa raaka ja
hävytön — tulikoe, joka ilmaisee sielun sisimmän.
»Mitä sanot? Etkö voi parantaa häntä?»
»En kokonaan», vastasi lääkäri silmäillen käsiinsä kuin pesukulhoa ja
saippuata hakien.
»Vai niin, hän siis on mennyttä miestä! Kuka meille nyt hankkii
elannon? Etkö näe, että täällä on neljä lasta? Kaikki on siis mennyttä!
Jos olisit pistäytynyt pohatoihin, olisi kaulasi laulanut toisin.
Luuletko, että minä tulen toimeen vaivaisen keralla?»
Lääkäri tarttui vastaamatta kylän naisen ojentamaan pyyhkeeseen.
Vähääkään välittämättä puhuttelijastansa antoi hän asiallisia ohjeita
ja lupasi palata. Hän ei maininnut kuitenkaan määräpäivää — lääkärien
tavallinen tapa pitkällisissä ja toivottomissa sairastapauksissa.
Hän poistui yksin pikku puutarhan kautta. Veräjällä hän tapasi hennon
olennon. Naemi kysäisi:
»Onko totta, herra tohtori, ettei hän enää koskaan voi tehdä työtä?»
Pieni, pullea mies puhkui pitkin puutarhakäytävää. Hän oli väsynyt
päivän ponnistuksista ja tuolla sisällä viettämästänsä tunnista,
jossa ummehtunut ilma oli imeytynyt hänen vaatteisiinsa ja haihtui
nyt yöilmaan. Lääkäri hätkähti pysähtyen, ollen valmiina vastaamaan
ynseästi. Naemin äänestä ja hienoista, valkeaa veräjää vasten
kuvastuvista piirteistä hän käsitti, että kysyjä oli loukkautuneen,
tuomitun tytär.
»Tyttöseni», vastasi lääkäri, »pelkäänpä, että saat työskennellä hänen
puolestansa.»
»Olen sen jo miettinytkin», vastasi ääni. »Täytän pian neljätoista.
Haen palveluspaikan itselleni ja lähetän ansioni hänelle. Minä olen
voimakas.»
Lääkäri katseli pientä hentoa tyttöstä.
»Entä pienokaiset?»
»Heidät huoltaa Lucienne. Me sovimme äsken kahden kaikesta.»
»Minä palaan huomenna varmasti», vastasi lääkäri avaten veräjän. »Tulen
päivällisten paikkeilla.»
Lääkäri asteli hevosensa luo. Se oli ollut sidottu perin
huolimattomasti ja kalusi tienvierus-ojassa. Viitisen minuttia
häilähtelivät vaunulyhdyt loisteinensa tammien välissä tiellä. Sitten
ne häipyivät näkyvistä.
Seuraavana aamuna päivän koitteessa nousi Naemi levottoman yön
vietettyään vuoteeltansa, raoitti kamarin ovea ja kurkisti sinne.
Valitukset olivat vaimenneet yöllä hetkiseksi, mutta alkoivat nyt
taasen, heikkoina, väsyneinä ja läähättävinä. Naemi huomasi isän
haluavan juotavaa. Molemmat kylän naiset olivat poistuneet kello
yksitoista illalla, mutta luvanneet palata. He eivät olleet vielä
saapuneet. Naemi pukeutui lyhyeen mekkoonsa ja tarjosi sairaalle tilkan
maitoa. Isään oli tullut kova kuume. Hän lienee tuntenut tyttärensä,
mutta ei hymyillyt hänelle.
Naemi aavisti vaaran suurenneen. Siltäkin tuli hänen, kuten ennenkin
aamuisin, virittää pesään tuli, paahtaa tukehduttava huone yhäkin
kuumemmaksi ja häiritä sairaan silmiä valolla.
Naemi pistäytyi hakemaan kaniinitarhan kupeelta turvetta. Turve
ei liekinnyt niin paljon kuin puu. Nähtävästi oli kai »Louarnska»
pistäytynyt samalle asialle, sillä hän ei ollut huoneessa.
Tyttö palasi turpeinensa. Nainen ei ollut vieläkään virittänyt tulta.
Samassa alkoivat kukot kiekua. Kylän naiset astuivat sisään.
»Missä äitisi on, tyttöseni?» kysäisivät he.
»Kylässä kai», vastasi Naemi. »En ole nähnyt enkä kuullut häntä
noustuani.»
»Se on mahdotonta», arveli toinen naisista. »Kauppapuodit eivät ole
vielä auki.»
»Sitten hän lienee lähtenyt louhimolle korjaamaan isän työkaluja»,
vastasi Naemi. »Hän säilyttää kaiken.»
Lääkäri palasi ja sitoi haavat. Hän poistui päätänsä pudistellen ja
mutisten käsittämättömiä, huonoenteisiä sanoja. Mutta »Louarnskaa» ei
kuulunut, ei edes ruoka-aikoinakaan kello kaksitoista, kaksi ja kolme.
Isä houraili yhä heikompana. Äidin etsintään louhimolle ja kylään
lähetetyt Lucienne ja Joel palasivat ilmoittaen, ettei »Louarnskaa»
ollut kukaan nähnyt.
Toinen sairasta hoitelevista naisista — tanakka, viiksiniekka mummo —
arveli:
»Lie mennyt ja lopettanut itsensä.»
»Ei», vastasi toinen. »Saadessaan kuulla, että mies oli noin sairas,
oli hän vallan toivotonna. Huomasin päivän selvästi, ettei hän
ajatellut loukkautunutta, vaan omaa itseään. Naemi pienoiseni, älä
pahastu, mutta luulenpa, ettei hän kotiudu koskaan enää.»
Naemi vastasi vain:
»Älkää vain hiiskuko siitä lapsille.»
Vaimo katseli häntä hämmästyneenä. Naemi ei itkenyt. Mutta illan tullen
kävivät lapset levottomiksi. Lucienne ja Joel — jotka uskoivat olevansa
»Louarnskan» lapsia — itkeskelivät kysellen: »Missä äiti on?» Baptiste,
joka näki heidän itkunsa, laukkasi ympäri huonetta huudellen: »Äiti,
missä sinä olet? Missä olet, äiti?» Yksitoistavuotisen, kahdeksan- ja
kuusivuotisen ikävällä kaipasivat he häntä, kunnes uinahtivat.
Sinä yönä valvoi Naemi isän vuoteen äärellä sydänyöstä sarasteeseen.
Pimeässä oli niin yksinäistä ja yössä leijaili unelmia ja epäilyksiä
sekä tulevaisuuden tuumia. Ne liehuivat hänen lähettyvillänsä samoin
kuin muinoin kaareilivat ohdake- ja väriherne- sekä tattarivainioilla
hänen esi-isiensä ympärillä, samoin kuin ne kerran peloittelivat,
lohduttelivat ja tyynnyttivät hänen näköistänsä toista naista tämän
ollessa kauan kumartuneena lastensa kehtojen luona. Kuumeen kuluttama,
näivettynyt ja nyt toistamiseen hyljätty mies, hänkin oli ollut kerran
nuori ja hautonut haaveitansa unettomina öinä. Mies nukkui nyt, mutta
hänen untansa keskeyttivät puistatukset, valitukset ja kuumekuvat.
Naemi katseli häntä ja luuli sairaan väliin haastelevan juuri hänelle,
mutta huomasi sen pian hourailuksi. Huonetta katsellessaan tuumiskeli
tyttö tulevaisuuttansa, silmätessään sairasta hän muisti lapsuutensa ja
sen kauan sitten sattuneita seikkoja. Kenties kohtasivat he toisensa
ajatuksissaan menneitä muinaisia aikoja miettiessänsä, kenties johti
heitä huomaamatta sama muistojen sarja. Toinen houraili, toinen
kyyhötti ajatuksissaan pientä päätään kätösiinsä nojaten. Heidän
välillänsä oli lamppu. Silloin tällöin äänsi Naemi hiljaa sanasen,
syvää äänettömyyttä ja ulkona tohisevaa tuulta vaimentaakseen. Hän ei
muistanut enää isä raukkansa nuoruuden kasvoja. Hänen katseittensa
edessä olivat kuitenkin: mäellä kyyhöttävä mökki, ulkoilman kirkkaus
ja tuvassa vallitseva hämäryys, lehmä ja Joelin kehto. Lehmä käänsi
hyväntahtoisen katseensa oven auetessa. Joelin kehtoa oli hän pienenä
keinutellut köydestä.
Hän koki koota noita ja muutamia muita kuvia, jotka muodostivat kaiken
hänen onnensa. Hän oli vakuutettu, että isällä oli yhtä onnelliset
muistot noista ajoista. Isä näytti nukkuvan, mutta kärsi ilmeisesti.
Silloin halutti Naemia kuiskata tuolle koviin tuskiin ja kuumekuviin
kahlehditulle, kiinteiden kasvojen takaiselle vangitulle sielulle
sanoma ulkonaisesta maailmasta. Hän pingoitti huulensa tavallista
hermostuneemmasti ja äänsi hiljaiseen huoneeseen selvästi yhden ainoan
sanan:
»Donatienne!»
Hän odotti jännittyneenä. Kuumeiset kasvot eivät elostuneet, niistä ei
pilkahtanut iloa eikä surua tuon toivottoman sanan kuuluessa.
Vielä kerran kajahti vavahtaen yön hiljaisuudessa äidin nimi, naisen,
jota isä oli lempinyt ja jota tytär lempi. Haavoittuneen silmäluomet
kohosivat hieman. Naemi ehti kuitenkin käsittää niiden alaisen katseen,
sairaan ja harhailevan sielun vastauksen. Hänestä oli katseessa
soimausta ja huulet tuntuivat tuokioksi värähtävän: »Vaiti! Älä
mainitse suurimman onnettomuuteni nimeä!»
Tuskat vakasivat kuitenkin heti isän koko olennon; silmät sulkeutuivat,
posket kävivät kuoppaisemmiksi ja kivusta vääntyneen suun seutuville
levisi kuoleman kalpeus.
Naemi istui yhäkin unelmiinsa vaipuneena. Sarasteessa, heikon valon
tunkeutuessa ikkunaluukkujen halkeamista huoneeseen, meni hän
poppeleihin ja kedolle päin olevan ikkunan luo ja nojautui selin
huoneeseen, ikkunapenkkiin, ettei isä älyäisi hänen salaisuuttansa.
Hän aikoi kirjoittaa.
Hitaasti hapuillen sanoja ja koettaen saada kirjeensä luonnolliseksi
kirjoitti Naemi »Rouva Donatiennelle.» Viimeksi hän kirjoitti
ohikulkijalta saamansa osoitteen.
Hän odotteli, kunnes oli jo valoisa päivä, ja antoi sitten kirjeensä
ohiajavalle munakauppiaalle vuorenharjanteella olevaan postilaatikkoon
pantavaksi. Kauppias pysähdytti laihan hevosensa.
»Toimitetaan, tyttöseni!» sanoi hän.
Kauppias tavaili kirjeen osoitteen. Se ei herättänyt hänen huomiotansa,
sillä hän saapui toisilta seuduilta, eivätkä Louarnin perheen asiat
kuuluneet häneen. Heidän puutarhansa oli vain tienvieruskeitaana
hänen matkallansa. Mutta Naemi oli kirjettä antaessaan lennähtänyt
punaiseksi, vallan kuin lemmenkirjettä ojentava. Hän oli pannut
pieneen kirjekuoreen kaiken toivonsa ja kaikki unelmansa sekä kyhännyt
kuorelle suurin, säännöllisin kirjaimin: »Rouva Donatiennelle.»
Nähdessään sitten kauppiaan kärryjen pienenevän ja vihdoin häipyvän,
koki hän kuvitella kirjeen tuottamaa tulosta. Kauanko viipyi kirje
matkalla? Luultavasti vain vähän aikaa. Naemi ei ollut koskaan astunut
jalallansakaan junaan. Ohi puuskuttavan rautahevon hän oli kuitenkin
nähnyt. Hän tiesi kaikkien höyryharjaisten junien kiitävän Parisiin
kiireisesti. Missä oli hänen äitinsä? Missä noista monista, kylän
talojen tapaisista kartanoista hän asusti? Donatienne oli seisovinansa
tiilikivikynnyksellä ja kutoi sukkaa kylän naisten tapaan; hän avasi
kirjeen: »Tämä on Naemi tyttäreltäni. Meille on sattunut tapaturma!»
Mitä sitten seuraisi, siitä ei tyttönen päässyt selville. Hetkien
häipyessä oli hän vain tuskallisen levoton.
Illan tullessa kasvoi hänen levottomuutensa. Hän ei jaksanut enää
kärsiä valittamatta eikä nähdä sairaan kärsimyksiä. Hän jätti
hetkiseksi hyväsydämiset sairaanhoitajattaret kahden ja viittasi
Luciennelle ja Joelille. Ovella kysyi Lucienne häneltä hiljaa:
»Minne me menemme?»
Sisar nosti sormen suullensa. Hän asteli etunenässä aitauksen poikki.
Hänen kintereillänsä kiirehti karkeampi ja kömpelömpi, vaalea,
punaposkinen Lucienne sekä viimeisenä kiharakutrinen Joel olkahihnalla
kiinnitettyine housuinensa. He riensivät peräkkäin maantielle ja
kääntyivät sieltä vasemmalle, mäenahteelle.
Sisarukset saapuivat mäelle. Vanhimman sydämessä asustaa täyden naisen
huoli, nuorempien vain lasten hetkessä haihtuva suru. He eivät lausu
sanaakaan toisillensa. Joel poimiskelee silkkiäismarjoja pölyisistä
pensaikoista. Louhijain hakkurit kalkkavat. Louhimolla uurastetaan
loukkautuneettakin. Tammet hoikkenevat ja harvenevat kukkulalle
kiivetessä. Siellä pistää kallioryhmä suurimpana silmään. Tie on
hankala kulkea. Naemi rientää louhimon lävitse päästä päähän. Kallion
suojaisilla ulkonemilla olevat, kuin kiveen liitetyt louhijat huutavat
hänelle kaukaa:
»Voiko isäsi tänään paremmin, pikku Naemi?»
Naemin pieni pää hieman ylpeänä ylenevine leukoinensa pudistuu
kieltäen. Hän jatkaa kulkuansa pysähtymättä. Hän ei voi puhua: hänen
sydämensä puhuu liian äänekkäästi. Hän sukeltaa solaan, jossa tienä
on vain kallioleikkaus. Solan takaa loivenee mäki väriherne- ja
sanajalkapeitteineen pohjoista kohden. Hänet voi nyt nähdä vain Joel
ja Lucienne. Kummissansa ja hämmästyksissänsä utelee Joel: »Minne
me menemme?» Mutta Naemi samoaa vain, saapuen vihdoin sinne, missä
maa pistäikse alla olevaan laaksoon niemekkeenä. Sieltä on seutuun
laaja näköala. Naemi on heitellyt täällä monet kerrat kiviä syvään,
puiden lainehtivia latvuksia sakeanaan olevaan syvänteeseen. Hän on
istunut täällä useasti joutilaana äärettömiä puusaarekkeita, peltoja,
kylvöheinikoita ja niittyjä katsellen. Ne leviävät vasemmalle ja niiden
yllä parveilevat pilvet. Tänään hän katselee vain kapean laakson
tuolla puolen kohoilevaa pohjoista vuoriharjannetta ja käärmeilevää
tietä. Tie väliin katoaa, väliin pujahtaa piilostansa ja sulautuu
vihdoin hiekkasiruiseksi. Siinä on suuri maantie, joka johtaa täältä
näkymättömälle rautatieasemalle. Tietä tulevat ne harvat matkailijat,
joilla on asiaa näille maille. Nuoremmat siskokset ovat seuranneet
Naemia tänne. Päivä on painumassa ja kultaa näköalan viimeisillä
säteillänsä.
»Näetkö tiellä ketään?» kysyi Naemi.
»Paimenen lammaslaumoinensa. — Mutta hän on kaukana. Tuleeko tohtori
tätä tietä?»
»Ei, vaan äitimme», vastaa Naemi.
»Tiedäthän, että hän on mennyt menojansa!» lausuu Lucienne.
Hän painaa päivettyneet kasvonsa ja päivässä kultana kimaltelevat
kutrinsa vanhimman sisarensa kapeihin, huolekkaihin kasvoihin. Vanhin
vastaa:
»Hän, joka saapuu, hän on meidän oikea äitimme.»
Hänen puheensa on pehmeää, hänen katseensa on keskittynyt kauas
etäisyyteen, hän on niin vakava, että nuoremmat uskovat häntä ja
kokevat hekin tähyillä äitiä, joka tulee kaukana tiellä.
»Ei kai hän ole vanha?» kysyy Lucienne. Saman kysymyksen oli Naemikin
tehnyt.
Naemi vastaa:
»Ei ollenkaan. Hänen täytyy tulla. Ellei hän saavu, olemme me hukassa,
lapset.»
He eivät käsitä, miksi he ovat hukassa. Mutta he tulevat levottomiksi
ja heidän silmiinsä kihoavat kyyneleet. On pian pimeä. Tie on jo
katseen kantamiin harmaa. Äitiä ei kuulu.
Pienokaiset väsyvät samaa paikkaa pälyillessänsä. He alkavat leikkiä
ruohoilla ja kivillä. Naemi tähystää yksin. Hänen toista poskeansa
valaisee painuva päivä. Hän ristii kätensä esiliinansa alla. Hänen
sanansa sekoittuvat iltatuulen suhinaan: »Tule, äiti! Tule takaisin!»
Hämy kattaa kauttaaltansa laakson; vuorenharjanteen tietäkään tuskin
eroittaa. Silloin Naemi kääntyy. Hän on niin surullisena, että
nuoremmat sisarukset silmäävät häntä kumpikin taholtansa ja tarttuvat
hänen käsiinsä rauhoittuaksensa. Kolmisin he palaavat kotiinsa.
Louhijat ovat lähteneet, päivä on päättynyt. Louarn lepää yhä
kuumeessa. Naiset väittävät, ettei hän jää eloon.
Seuraavana päivänä palasivat Naemi, Lucienne ja Joel samalle paikalle,
vieläpä seuraavanakin. Neljäntenä päivänä ei Naemi enää tullut. Hän oli
menettänyt toivonsa.