Yö toi tullessansa viihdytyksen viattomuudelle, syyllisyydelle, vihalle
ja katkeruudelle. Yhden ainoan nimen vuoksi tasapainostansa järkkyneet
ihmisraukat valtasi vuorollansa kunkin väsymys.
Viimeisenä nukahti kapeaan, valkoiseen puusänkyynsä Luciennen vierelle,
sisäsuojaan Naemi. Hän oli kätkenyt päänalaisensa alle paperin, jossa
oli äidin osoite, äidin, joka oli niin etäällä ja jonka hän oli
näkevinään häämöittävän, muistellessaan varhaisinta lapsuuttansa.
Väliin hän kuiskasi:
»Äiti, luulin sinua kuolleeksi. — Sinä elät! Tahtoisin nähdä sinut
taas! Oi, miten ikävöin sinua! Mutta sinun näkemisesi on mahdotonta!
Tuo toinen tappaisi sinut! Hän on niin paha! Donatienne äiti, saisinpa
sinut silmänräpäykseksikään vuoteeni viereen, suudellakseni sinua! Sitä
ei kuulisi kukaan!»
Hän kuulosti vuorenharjanteelta tasangolle syöksyvää tuulta, joka
puissa, lehdissä ja pensasaidassa täytti salaista elähyttävää ja
virkistävää tehtäväänsä.
Ajatuksissaan hän näki vielä miehen, joka oli iltapäivällä astellut
aidan luo. Hän kertasi mielessänsä miehen sanat ja lasketteli
muististansa koko keskustelun vallan kuin kysymyksin ja vastauksin
varustetun katekismuksen. Missähän mies nyt lienee? Luultavasti oli
hän noussut Parisin junaan ja kiisi nyt kaukana. Hän vei mukanansa
salaisuuden: hän oli nähnyt Naemin.