Neljäntenä päivänä eivät lapset menneet louhimolle.
Mutta silloin oli nuori nainen matkalla heidän luoksensa. Hän oli
saanut kirjeen vasta samana aamuna, sillä munakauppias oli unohtanut
tämän kallisarvoisen paperin puseronsa taskuun. Outona oudoilla
mailla matkasi nainen nyt rataansa, kyyhöttäen kumarruksissansa, käsi
poskella, kolmannen luokan vaunun nurkassa.
Hänen ajatuksissapa askaroi painavimpana: miten astuisi hän heidän
eteensä? Mitä hän vastaisi heidän kysyessänsä: »Äiti, missä olet
ollut?» He eivät uskoisi, jos hän sanoisi: »Ja kuitenkin olen
rakastanut teitä aina!» Häneen ei luotettaisi, hänen oma synnyttämänsä
liha ja veri inhoisi häntä joskus, häntä painostaisi seitsemän vuoden
suuri synti, ja pienokaisten suudellessa hänen otsaansa, kalvaisi tuo
synti yhäkin! Hänen olisi elettävä omantunnontuskissa ja odotettava
miehensä kostoa ja katkeria syytöksiä! Hänen oli palattava muinaiseen,
sairauden yhäkin synkentämään surkeuteensa! Hänen oli tartuttava
taas muinoisiin, entistä raskaammilta tuntuviin askareihinsa, vailla
nuoruuden rohkeaa mieltä ja joustavuutta. Tuollainen tulevaisuus! Ja
sittenkin hän kiisi suoraan sen syliin!
Hän oudosteli matkalle lähtöänsä eikä käsittänyt enää omaa itseänsä.
»Miksi tein sen? Lennän onnettomuuteni syliini Kaikki koituu vain
kurjemmaksi!»
Juna oli kiitänyt jo monta tuntia tietänsä. Aurinko paahtoi hänen
nurkkaansa. Se lähenteli jo laskuansa ja säteet sattuivat kaltevina
kuin tuulessa taipuva viljan korsi. Hän ei nähnyt eikä kuullut muuta
kuin oman tuskansa.
Niin, miten oli hän voinut päättää noin nopeasti? Lakkaamatta hän
toisteli muistostansa aamun pienimpiäkin tapauksia. Paljonko lienee
silloin kello ollut? Puoli kahdeksanko? Niillä vaiheilla — ehkä
enemmänkin. Hän oli ollut juuri lähdössä ostoksillensa. Vastoin
tapaansa oli hän pukeutunut olkihattuunsa. Muulloin kulki hän
kaupunginosassaan avopäin. Tulee kirjeenkantaja. Kirje. — Hän ei tunne
käsialaa. — Hän avaa, lukee. — Kahvilassa ei ole ketään — onneksi! Hän
saa suudella paperia kymmenen, kaksikymmentä kertaa. Naemi on kyhännyt
kirjeen ja anoo apua! Hän ei epäröi hetkeäkään, eikä tuumiskele.
Naemi on hädässä, Naemi anoo apua! Hänen on matkustettava, on nähtävä
lapsista vanhin, hänen näköisensä, painettava hänet sydämellensä,
saatava heidät kaikki ympärillensä, tunnettava heidän kätösensä
kaulallaan. — Tuollaisen onnen kuvitelmakin oli niin valtava, että
Donatienne riensi kamariinsa, avasi kaapin ja kaivoi sen ylimmältä
hyllyltä liinaan ommellun, tomusta harmenneen mytyn.
»Mitä etsit, Donatienne? Miksi palasit?»
Bastien Laray oli puolinukuksissa.
»En mitään. Nuku sinä vain! Menen ompelijattarelle.»
Hän kiirehti kahvilaan, sieppasi kassan avaimen ja sulloi kaikki kassan
rahat taskuunsa. Muu sai jäädä miehelle. Donatienne ei ollut varas.
Laraylle jäi paljon enemmän kuin hän olisi voinut vaatiakaan. Ilon ja
pelon hullaannuttamana hyppäsi Donatienne lähimpään raitiovaunuun ja
sitten junaan.
Matkan jatkuessa hän alkoi toivoa yhä hartaammin, ettei juna ehtisikään
koskaan perille. Hän oli kiitävinään perikatoonsa. Matkan maalin
lähestyessä paisui hänen pelkonsa ja jokin hänessä jarrutti tehtyä
päätöstä vastaan. Hän oli kuin vapaaehtoisesti vangiksi antautuva, joka
ottelee oman itsensä kanssa ja mielii viime hetkellä väistyä. Parisiin
paluu ei johtunut hänen mieleensäkään. Se elämän osa oli jo eletty.
Hän oli orjuudestansa vapautunut. Miksi antautui hän sitten uuteen
orjuuteen? Helppohan oli poistua junasta mille asemalle tahansa ja
kotiutua johonkin kylään. — Hän elättäisi aina itsensä jotenkuten.
Donatienne tiesi, ettei matkan maaliin ollut enää kuin muutama
pysähdyspaikka, sillä päivä läheni laskuansa. Kaikki kimalteli kultana.
Kanervikkojen ja laidunten peittämillä ylänkötasangoilla kimaltelivat
lammikot kuivine kaislikkoinensa kultajuomuina tummien, sinipunervien
rantojensa suojassa. Auringon laskiessa olisi hän pääteasemallansa.
Donatienne nousi kolmasti junan seisahtuessa, kurotti kätensä myttyänsä
ottaaksensa ja päätti päättämällä poistua junasta jonnekin, jossa vain
tulevaisuuden pelko ei olisi ollut painostamassa. Mutta jokin pelkoa
voimakkaampi esti hänet pakenemasta. Hän kuuli kolmasti, vallan kuin
meren mylvinnän näkymättömästä maanalaisesta luolasta huutamana nimet:
Naemi, Lucienne, Joel. Hän muisti hameensa rintamuksiin kätkemänsä
kirjeen joka ainoan sanan: »On sattunut onnettomuus. Isältä musertuivat
tänään jalat. Hän valittelee ja kenties kuoleekin. Oi, äiti, jos saat
kirjeeni, palaa hänen luoksensa, palaa Naemin luokse!»
Hän istuutui kootaksensa voimia matkansa jatkamiseksi seuraavalle
asemalle.
Päivä painui yhä. — Juna pysähtyi, junailija huusi aseman nimen, Naemin
kirjeessä mainitun kylän.
Siis täällä.
Asemasillalle astui junasta myttyä kantava yksinäinen nainen. Vaunut
lähtivät taas liikkeelle. Junan häivyttyä tiedusti nainen tietä
ja jäi vastauksen saatuansa seisomaan asemasillalle niin kalvaana
ja liikkumattomana, että asemapäällikkö uteli: »Oletteko sairas?»
Nainen pudisti päätänsä. Hän ei vain kyennyt enää levottomuuttansa
hillitsemään eikä liikahtamaan.
Rautatievirkailija ei häntä käsittänyt ja poistui. Nainen seisoi
hievahtamatta monta hetkeä. Päätöstänsä uusimatta, minkään
ilmaisematta sielun taistelua tai voittoa, otti hän ensi askeleen,
tyytyen kohtaloonsa. Se oli hetken epämääräinen tahdonilmaus, miltei
vaistomainen teko, jonka syyt olivat etäisessä entisyydessä. Pieninkin,
hitainkin, epäröivin ja ilottomin uhraus elävöittää kuitenkin sielua.
Donatienne tunsihe voimakkaammaksi poistuttuansa asemasillalta.
Hän kääntyi vasemmalle ja hoki: »Teen tämän vain tavatakseni taas
pienokaisiani!» Ajatus saada kärsiä heidän vuoksensa riemastutti hänen
sydäntänsä. Hän kiirehti käyntiänsä. Hänen edessänsä oli vuoriharjanne
ja pölyn seassa auringon punaama ääretön tasanko. Hänen oli mentävä
sinne.
Hänen täytyi.
Tultuansa jonkun matkaa asemalta avasi hän autiolla tiellä myttynsä
ja otti siitä mustan, sametilla päärmätyn, poimutetun hameen — saman,
joka oli ollut hänellä hänen Parisiin saapuessaan — sekä pari Ploeucin
musliinipäähinettä, jotka muistuttivat alppiorvokkeja. Hän valitsi
päähineistä toisen. Kangas oli vaalennut ja kurtistunut. Hän poikkesi
pienestä veräjästä kedolle ja pukeutui siellä entiseen bretagnelaiseen
asuunsa. Parisilaispukunsa hän kääri myttyyn.
»He tuntevat minut helpommin tässä asussa», arveli hän.
Sitten hän jatkoi matkaansa. Päähineen siivet hivelivät mukavasti hänen
ohimoitansa.
Donatienne kiipesi harjanteelle ja alkoi laskeutua tasangolle. Hetkisen
hän koetti arvailla arkana, mikä taloista olisi oikea. Hän oli
päättänyt astua sen ovesta sisään. Hän nousi mäelle, sille, jota jyrkät
kalliot sivusivat ja jonka ahteessa pienoinen asumus oli. Hän ei sitä
tiennyt. Seutu oli hänelle vallan vieras. Pysyäkseen rohkeana alkoi hän
arvailla kuka kolmesta hyljätystä tuntisi hänet ensin tai tuntisivatko
he häntä ollenkaan.
Louhimoita jatkui työ vielä illan hämyssä.
Hän kuuli hakkurien kalkkeen. Tien vieressä leikki pieni poika,
järjestellen kiviä kartioksi. Se oli Baptiste.
Tapaturman satuttua olivat louhijat ottaneet hänet huostaansa. He
hakivat hänet aamuisin, antoivat hänen käydä kylässä pikku asioilla,
palkiten hänet liemilautasellisella. Donatienne oli sivuuttamaisillansa
pojan.
»Päivää, poikaseni!»
»Päivää!»
»Sanoppa, onko tästä pitkältä Jean Louarnin asuntoon?»
Poika käänsi puhuttelijaan nelikulmaiset kasvonsa ja säteilevät
silmänsä. Ne eivät olleet koskaan katselleet uinaillen Bretagnen merta.
»Ei kovinkaan. Se on tuo ensimäinen talo tuossa ahteessa.»
Donatienne katseli laaksoon. Ahde oli hämyssä hänestä sangen syvä.
Poika jatkoi:
»Voin opastaa teitä. Se on minun kotini. Minä olen Louarneja.»
»Sinäkö? Se ei ole totta!»
»Eikö ole totta? Sanokaahan, miehet, enkö minä ole Louarneja, Baptiste
Louarn? Hän ei usko minua.»
Karkeat, kallioseinistä kajahtavat äänet vastasivat:
»Kyllä. Poika puhuu totta! Hän on erään toverimme lapsi.»
Poika katsahti häneen ylpeästi kuin vastausta vartoen. Mutta vieras
olikin käynyt äkkiä kalpeaksi. Poika omisti isänsä kalvaat kasvot.
Donatienne tajusi. Häntä tervehti siis ensiksi toisen naisen lapsi.
Hänen entisyytensä uumenista, koko hänen heimonsa muinaisuudesta
tunkeutui äkkiä avun parahdus kohti korkeutta. Vaistomaisesti hakivat
hänen silmänsä ympäristön vihreydestä ristiä — niitä on Bretagnessa
joka tienristeyksessä — jonka juureen hän olisi sydämen tuskissansa
voinut lyyhistyä kerjäävine rukouksinensa. Mutta ristiä ei näkynyt.
Hän koki rukoilla hetkisen hiljaa. Voimistuttuansa katsahti hän taas
poikaan.
»Baptiste Louarn», lausui hän, »onko äitisi kotosalla?»
»Ei, sanotaan, ettei hän enää palaakaan.»
»Kuka niin sanoo?»
»Sisareni ja kylän naiset.»
Donatienne tarttui pojan käteen.
»Opasta minua, poikaseni. He ovat erehtyneet. Äitisi on palannut.
Olenhan minä tässä.»
Poika ei käsittänyt häntä. He laskeutuivat rinnakkain mäkeä. Poika
viittasi sormellansa poppeleiden välistä pilkoittavaan kattoon.
Donatienne ei huomannut hänen viittaustansa, vaan tuijotti eteensä
suurin, avoimin silmin. Vapisevilla huulillaan hän imi ilmaa.
»Tahdon kuolla. Auta minua kestämään elämää!»
Baptiste ei kuullut naisen sanoja, vaan luuli vieraan maininneen Naemin
nimen. Hän selitti:
»Hän tulee tuokiossa. Vanhin sisareni saapuu aina vastaani heti minut
nähtyänsä.»
He olivat saapuneet mäen ahteeseen. Louarnin asumuksen aita ja tuulessa
lepattelevat poppelien lehdet näkyivät. Veräjä oli auki. Luonto imi
äänetönnä viileyttä. Baptiste vihelsi. Puutarhan toisesta päästä
viittoili hänen viestiinsä innokkaana nuori naisolento, aikoen rientää
saapujan luo. Mutta samassa hän hätkähtikin. Hänen silmänsä suurenivat.
Hän oli huomannut Baptisten vierellä hennon, kalpean, vielä nuorehkon,
vieraan seudun naisten päähineessä olevan naisen.
Naemi epäröi silmänräpäyksen. Tukahduttaen äänekkään huudahduksensa
riensi hän äänetönnä ja rohkeana, kohotetuin katsein onnensa luo. Sydän
oli tuntenut silmiä nopeammin äidin.
Donatienne näki hänen saapuvan, mutta seisoi hievahtamattomana.
Hän sulki silmänsä — sekä onnesta että tuskasta — Naemin ehtiessä
likemmäksi. Hän seisoi kivikuvana, kun tytär sulki hänet syliinsä.
Tyttären huulilta tulvivat äidin kauan kaihoamat sanat:
»Äiti! Äiti Donatienne!»
Äiti tunsihe kuitenkin arvottomaksi. Riemu väistyi omantunnontuskien
tieltä.
»Äiti, isä on parempi! Hän on tuntenut aamusta saakka meidät. Kuume on
alennut! — Oi, äiti, en uskonut sinun enää tulevan!»
Kukaan ei kuullut heitä. Toinen itki, toinen haasteli hiljaisin äänin.
Oli miltei pimeä. Puutarhassa oli äänetöntä. Mutta joku voi saapua.
Äiti irtautui kietovista kätösistä ja väisti syleilystänsä töin tuskin
lakkaavan lavertelevan tytön. Hän laski hermostuneesti sormensa Naemin
huulille, peläten kuulevansa niiltä kiusallisen kysymyksen.
»Älä utele», lausui hän. »Olen aina rakastanut teitä sydämeni
syvyydestä. Palaanhan luoksenne. — Näytä minulle tietä!»
Arkaillen ja ylpeillen tarttui tytär äitinsä käteen ja johti hänet
pystypäin sekä kevein askelin kaalimaan ja lammen ohitse taloon.
Huoneessa ei ollut lamppua sytytetty. Heikko päivän kajastus heijastui
ikkunasta vinottain isän vuoteelle, häipyen huoneen synkkyyteen.
Kylän naiset istuivat akkunan luona. Joel ja Lucienne leikkivät
permannolla pimeässä. Sairas uinui.
Kukaan ei ollut alussa huomannut Naemin kintereillä tullutta
Donatienneä. Huomaamatta hän hiipi vuoteen luo. Louarnin kasvot olivat
varjossa; vaimon kasvoja valaisi päivä. Kylän naiset kuiskailivat
sitten: »Kuka hän on?» Siivekäs päähine painautui sairaan kasvoja
kohden. Donatienne katseli Louarnia. Ja paljon rikkonut, paljon
kärsinyt puoliso tunsi sillä hetkellä ainakin sääliä. Hän näki
kuihtuneet, tuskaiset, vanhentuneet, surun ja työn uurtamat kasvot. Hän
oli nuo kasvot muovaillut omalla teollansa, miehensä hylkäämisellä.
Hänen huulensa vavahtivat.
Naemi oli vetäytynyt sivulle, äitinsä rypytetystä hameesta kuitenkin
pidellen, ja kuiskasi hiljaisessa huoneessa yhden ainoan sanan:
»Äiti!»
Louarn kohotti luomiansa. Unen ja unohduksen kätköistä keskittyi hänen
sielunsa vitkaan silmiin. Katse näytti hämmästyvän bretagnelaista
päähinettä, harhaili hetken toisaalle ja palasi taas Donatienneen.
Louarnin ruumista puistatti vavahdus ja pari kyyneltä kierähti poskea
pitkin.
Kyyneliä oli kierähtänyt samaa uraa niin useita, että ne nopeasti
valahtivat kasvoilta.
Hän kysäsi:
»Sinäkö se olet, Donatienne?»
»Minä.»
Heidän sanansa olivat valjut kuin päivän valo. Louarnin katse syveni.
Se näytti suuntautuvan sielun sisimpään tuskaan.
»Myöhään palaat!» virkkoi hän. »En voi sinulle enää tarjota muuta kuin
kurjuutta.»
Donatienne tahtoi vastata. Mutta sairaan silmät sulkeutuivat ja hän
vaipui voimatonna patjalle. Uni voitti hänet.
Donatienne kääntyi huoneeseen. Hän huohotti kuin itkuun
purskahtamaisillaan. Kylän naiset olivat nousseet.
Naemi talutti hänen luoksensa epäröivän ja vastustelevan Joelin
ja Luciennen. Turhaan hän vakuutti heille: »Hän on äitimme, oikea
äitimme.» Lapset eivät tunteneet Donatienneä ja pelkäsivät häntä.
Donatiennen syleiltyä livahtivat he pakoon, piiloutuen pimenteeseen.
Donatienne seisoi yhäkin vuoteen vierellä ja kehoitti:
»Sytytä kynttilä, lapseni!»
Pöydällä palavan kynttilän valossa näki, ettei pikku bretagnetar ollut
voinut pidättää kyyneliänsä, vaikkei sallinutkaan niille ylivaltaa.
Seisoessansa siinä Naemin rinnalla oli hän kuin hieman vanhempi,
huolekas sisko. Hän huokasi syvään.
»Naemi», lausui hän lempeästi, »on kai aika laittaa illallinen?»
»On, äiti.»
Donatienne mietti hetkisen kuin kangertaen vastahakoisia sanojansa:
»Karanneella naisella oli kai puukengät? Anna ne minulle.»
»Kyllä, äiti.»
»Käyn hakemassa vettä ja laitan teille neljälle lientä.»
Pistettyään toisen naisen puukengät jalkoihinsa hän aloitti askareensa.