Kaukana Parisista ja vieläkin kauempana Bretagnesta on laaja aaltoileva
tasanko.
Tasangon pohjoispäästä kohosi korkea vuoriharjanne miltei pystysuorana
ilmoihin, näköalan sulkien. Harjanteesta haarautui länteen ja itään
matalampia vuorenselkiä. Tasanko oli siten kuin kori reunaminensa.
Keväisin se vihoitti vehreänä ja kesän päättyessä kuivuneen pajukon
ruskeana. Pilvien ajelehtimisesta voi päätellä tasangon laajuuden.
Myrskysäillä purjehti pilvi puolessa päivässä kadoksiin sen yltä.
Tasankoa alinomaa tähystelevillä paimenilla oli uinaileva katse.
He paimentelivat lammas- ja sikalaumojaan vuoriharjanteiden
perkaamattomilla palstamailla, joissa syvät lammikot kimaltelivat
kanervanummien ja ruispeltojen välillä. Tasangon kylät olivat kaukana
toisistaan. Selkeällä säällä voi ne eroittaa etäältä punaisine
tiilikattoineen. Kirkkojen pienet, neliskulmaiset suippopäiset tapulit
olivat liian matalia näkyäksensä. Seutu oli Ranskan sydämessä, niin
lukuisien ja laajojen vainioiden, niittyjen ja maapalstain keskellä,
että meri- ja vuorituulet tuntuivat siellä vain vaimeina henkäyksinä.
Kesäinen aurinko tulehdutti seudulla vehnän keskenkasvuisena ja
näivetti usein hedelmät vihantina.
Mäeltä mäelle kiipeiltyänsä laskeusi tie tasangolle vaatimattoman
asumuksen kupeitse. Kartanossa oli kaksi vanhan, ränsistyneen ja
halkeilleen tiilikaton kattamaa suojaa. Katolla virui tomua ja sinne
lennähtäneet kuivuneet lehdet vaihtelivat väriänsä vuodenaikojen
kanssa. Aitauksesta näkyi kaali- ja porkkanalavoja, lammikko sekä
kauempaa kaivo ja lemmikkiä kasvavia kukkapenkereitä. Kolmiomaista
aluetta ympäröi tiheä vihreä pensasaita; aidassa oli kuuden metrin
korkeudelta latvottuja poppeleita, joiden oksia talon asukkaat
käyttivät sytykkeinä. Siinä kaikki. Ulohtaammalla oli maa jaettu
leveisiin niitty-, pelto- ja kylvöheinäsarkoihin. Läheisyydessä ei
ollut ainoatakaan asumusta; pensasaidan päitse vei vain oikealle
kädelle maantieltä polku, pujotellen puolen kilometrin päässä olevaan,
puiden ja puutarhojen välitse pilkoittavaan kylään.
Maaliskuun kahdeskymmenes päivä oli kolea. Tuuli tohisi sinipunervalta
vuoriharjanteelta ja ujutti tullessaan tasangolle loppumattomalta
näyttävää sakeaa sumuvaippaa. Sumupilvi oli painunut jo viikon päivät
eteläilmoihin. Silloin tällöin pistihe pilveen aukeama ja parvi
päivänsäteitä sukelsi valaisemaan tasangon kulmaa. Yksityiskohdat
kuvastuivat siellä silloin kirkkaina: karjalauma, vierivät vaunut,
ojien ja rinteiden kupeet, kirkontornin kullattu kukko tai tuuliviiri.
Niittyjen ja puusikermien vaaleista värivivahduksista huomasi kevään
koittaneen ja oksien silmukoiden auenneen. Mutta tuuli ja taivas
eivät tietäneet kevään merkeistä. Tuuli riuhtoi ja pieksi kosteita
liinavaatteita, joita muudan tyttönen kiinnitti aitauksen sisälle
tien oheen. Hän oli huuhtonut pesun tiestä kauempana olevassa
puutarhan lammikossa, pannut vaatteet käsikärryihin ja kiinnitti
huuhteistansa kappaleen kerrallaan: paitoja, nenäliinoja, housuja ja
keittiöpyyhkeitä. Hän levitteli liinavaatteet nuoralle ja kiinnitti ne
pitimillä. Nuora oli pingoitettu puutarhalavojen suuntaisesti talosta
tielle asti. Tuuli pullisteli paitoja, niin että hihat hulmusivat;
nenäliinat ja pyyhkeet pieksivät toisiansa liehuen. Lapsi jatkoi
vakavin ilmein talon oven luota aloittamaansa työtä.
Tyttönen ei ollut kookas, mutta kuitenkin solakka ja sulavavartaloinen,
tavallisia talonpoikaistyttöjä hienompi. Tyttösen huomaamatta
tarkasteli häntä sillä hetkellä mielenkiintoisena joku. Tarkastelija
oli työmiehen asussa oleva mies; hänellä oli karkea, huonosti sopiva
tumma vaatekerta ja kulunut, leveäkupuinen hattu. Hän kantoi olallansa
keppiin pistettyä, vaaleaan puseroon harsittua myttyä. Mies oli
matkannut tasankoa myöten ja hänen suuret rasvanahkasaappaansa olivat
yltäyleensä savessa. Hän samosi päin puhuria. Kasvot olivat punakat ja
kipakassa säässä kihoilivat silmistä vedet. Huomattuansa noin sataisen
metrin päässä puutarhasta tyttösen, oli hän hidastanut käyntiänsä,
asteli verkalleen ja pysähtyi väliin kuin väsyneenä huoahtamaan.
Vitkastelu ei kuitenkaan ollut väsymystä. Mies mieli vain tyyten
tarkastella taloa, puutarhaa ja talon asukkaita. Hän koki karttaa
pienen pesijättären huomiota.
Tyttösen huomio olikin kokonaan kiintyneenä työhön. Hän tuli ja meni,
kumartui ja nousi, eikä kulkija eroittanut hänen kasvojansa, jotka
väliin olivat kääntyneinä toisaalle, väliin peittyneinä vaatteiden taa
tai häipyneinä vaatteita kiinnittävien käsivarsien suojaan. Tyttösellä
oli lyhyehkö hame. Hameen alta näkyivät hoikat jalat. Jaloissa oli
tytöllä sukat ja puukengät. Sukat olivat olleet uusina punaiset, mutta
sitten vanhuuttaan vaalenneet ja käyneet parsituiksi. Hame ja liivi
olivat mustat. Tytön asuun kuului vielä pumpulinen esiliina, äsken
lopetetussa pesussa rypistynyt ja kastunut.
Mies pysähtyi pensasaidan kulmaukseen, viitisentoista askeleen päähän.
Hänen tyynissä kasvoissaan asusti mielenliikutus, sillä halkeilleet,
paksut huulet hepattivat ja suupielet vääntyivät. Hän tunsi tytön,
hän oli nähnyt hänet vuosi sitten talon edustalla. Tyttönen läheni
aitaa ja tietä. Hänen vartalonsa ja juonteensa olivat hienopiirteiset,
silmät olivat mustat, silmänripset pitkät, suu pieni — vallan kuin
Donatiennellä —, iho kalpea, leuka kapea. Hän oli surullinen ja
umpimielinen. Tuuli hulmautti hänen hamettansa eteenpäin ja irroitti
kiharoita kasvoille. Tumma, kastanjanruskea tukka törrötti edelleen
korkeana ja vakavana pikku kypäränä päälaella. Paremmassa puvussa hän
olisi ollut kuin kaupunkilainen hienotar. Parin sadan neliömetrin
laajuisella pihatolla ei ollut muita. Oli sittenkin — viisi- tai
kuusivuotinen poikanen ovensuussa.
Mies muisti lupauksensa pistäytyä paluumatkallaan puhelemassa kaukaa
tulleiksi kerrottujen ihmisten kanssa ja Parisiin päästyään käydä
kertomassa tietonsa. Hän oli nyt menossa kauas vuoriharjanteelle,
junalle. Hän oli muutaman metrin päässä tytöstä, joka parhaillaan
kiinnitti suurta, rannukkaista pumpulipaitaa nuoraan. Kolea tuuli
tarrautui sitä heti hulmuttelemaan. Mies rykäisi tullaksensa
huomatuksi. Lapsi säpsähti ja peräytyi, hellittämättä kuitenkaan
nuoraan pistettävää pidintä. Hän katsahti pensasaidan päitse tielle ja
näki vaeltajan. Mies oli laskenut myttynsä ojan pientareelle ja pyyhki
takin hihan takamuksella kasvojansa. Hän ei ollut pahansuovan näköinen
ja tyttöhän oli omalla alueellaan aidan takana. Tyttö jäi seisomaan
siihen. Mies koki puhua niin pehmein äänin kuin mahdollista:
»Saisinko täältä lasin viiniä, tyttöseni?»
Mies otaksui keksimänsä kysymyksen oivalliseksi.
Tyttö vastasi:
»Meillä on vain vettä.»
»Saman tekevää! Antakaa sitten lasillinen vettä. Olen, nähkääs,
janoissani.»
Vastaamatta katseli tyttö häntä vielä kerran vakuuttuaksensa, ettei
mies vain ollut konnamainen kulkuri. Sitten hän silmäsi arasti kylää
kohti. Nopeasti kääntyen hän vastasi vakavin ilmein:
»Haen teille vettä.»
Silmänräpäyksessä oli hän kiitänyt tupaan ja kaapannut sangosta vettä
sekä palasi kantaen ojennetussa kädessään äärillänsä olevaa vesilasia.
Vesi poreili sinertävinä kuplina.
»Se on raikasta ja hyvää», sanoi hän, »saatte nähdä.»
Mies heitti hattunsa, joi veden yhdellä siemauksella, ja ojensi lasin
tytölle aidan ylitse.
»Kiitos, Naemi neiti», sanoi hän.
Tyttö otti ojennetun lasin ja jäi seisomaan. Hänen hämmästyksensä
kasvoi ja nuorien kasvojen ilme kävi levottomaksi, miltei vihaiseksi.
»Harva neidittelee minua, mutta nimeni on todellakin Naemi. Mistä te
sen tiedätte?»
»Näin teidät viime vuonna mennessäni tästä ohitse Parisiin. Ettekö
muista?»
»En.»
»Toverini tutustutti minut taloonne. 'Tässä talossa asuu muualta
tullutta väkeä', sanoi hän. 'He ovat kaukaa kotoisin. Talossa on Joel
niminen poika'. — Onko se totta?»
» Kyllä. »
»Onko poika tuo tuolla?»
»Ei, hän on Baptiste. Joel on isän mukana louhimolla.»
»Montako siskosta teitä on?»
»Neljä.»
»Sepä ikävää!»
»Mitä se teihin koskee?» kysäsi tyttö. Tietämättä täysin miksi, tunsi
hän rauhoittuneensa ja nauroi reippaasti.
»Sitten he eivät ole niitä», mutisi mies päätänsä pudistellen. »Sepä
oli ikävää!»
»Jatkakaa vain matkaanne», kehoitti tyttönen työhönsä tarttuen. »Minun
on saatava pesu kuivamaan. Jos minut tavattaisiin tästä lavertelemasta
kanssanne, saisin aika läksytyksen!»
Muurarista oli vastaus »neljä» kuin henkilökohtainen pettymys. Hän
voi siis kertoa Levalloisin kahvilattarelle vain pettyneensä, tuolle
vilkkaalle, kauniille, lapsiansa hellästi rakastavalle naiselle.
Hän oli näkevittään naisen itkevän ja lausuvan: »Miksi tulittekaan
luokseni! Ennen käyntiänne en enää toivonutkaan ja nyt palaatte te
taas riistämään senkin toivovähän, jonka itse minussa herätitte.»
Muurari oli helläluonteinen ja lapsekas. Hän katsahti tyttöseen.
Tyttönen pälyili yhä epäillen häneen ja levitteli toisia liinavaatteita
kaalimaalle, kun nuoralla ei ollut enää tilaa. Tyttösen ja toisen
naisen yhdennäköisyys oli niin huomattava, ettei kulkija tarttunutkaan
aikomuksensa mukaan sauvaansa ja myttyynsä lähteäkseen tiehensä.
»Ette saa pahastua, pikku Naemi, ettekä luulla minua
maantiemaleksijaksi, joka loruilee kaikkien kanssa aitojen ylitse,
eikä kerro aina kauniita juttuja. Olen näiltä seuduilta, Gentiouxista.
Ihmiset tietävät periytyväni kunniallisesta perheestä. — Tulin
puhelemaan kanssanne syystä, jonka kerron teille.»
Tyttönen läheni kolmisen askelta käsiliinaa pidellen.
»Tapasin vain Parisissa erään, jonka arvelen sukulaiseksenne.»
»En tunne ketään sukulaista», vastasi Naemi. »Oliko hän mies?»
»Ei.»
Naemi oli kohoutunut varpaillensa nähdäkseen paremmin puhuttelijan;
hänen suunsa oli raollaan ja sieramet mielenliikutuksesta valkeina.
Matkamies mietiskeli: »Hän tietää jotakin!» Hän huomasi tyttösen
hellittävän käsiliinan. Tyttönen oli aidan toisella puolella vallan
kulkijan edessä ja kysäisi miltei tuskaisesti:
»Hän siis elää?»
»Kas niin», vastasi mies, käsittäen joko suuren surun tai riemun
riehahtaneen lapsessa. »Ennenkuin vastaan, on minun tiedettävä monta
seikkaa. Älkää poistuko — älkää vapisko! — Sanoittehan teitä olevan
neljä sisarusta?»
»Niin, Baptiste on nuorin, sitten Joel, Lucienne ja minä — siis neljä.»
»En ole kuullut kuin kolmesta. Oletteko te kaikki Bretagnesta peräisin?»
»Kyllä, olin tullessamme viisivuotinen ja muistan matkan hyvin. Minä
kuljin jalan, toisia vedettiin kärryissä.»
»Onko äitinne täällä?»
Tyttönen rypisti otsaansa ja epäili ilmoittaa sydämensä salaisuutta.
Vielä kerran hän koetti saada varmuutta, oliko tuo kulkija todellakin
niin sääliväinen ja asiaan innostunut kuin tekeytyi ja oliko tuo mies
hyvä ihminen. Hänessä oli puolittain lasta, puolittain naista, kun hän
kumartuen kuiskasi nopeasti:
»Baptisten äiti on täällä. Hän ei ole minun äitini. Äitini sanotaan
myötättäneen omaisuutemme Bretagnessa, tahtomatta palata. Hän oli
matkustanut imettäjäksi rikkaiden lapselle. Sittemmin häntä ei ole
kenkään enää nähnyt.»
»Mikä hänen nimensä oli?»
»Donatienne.»
»Sittenpä olen minä hänet nähnyt!» sanoi mies.
»Mitä sanotte? Oletteko te nähnyt hänet?»
»Kyllä, vieläpä puhellutkin hänen kanssansa.»
Tyttö alkoi itkeä. Kyynelöivin katsein hän tähysti miehen pään ylitse
puiden latvuksiin. Kenties näki hän siellä Donatienneksi nimittämänsä
naisen kuvan. Sitten hän sulki silmänsä sekä nyyhkytti ja hymyili
samalla kertaa mielikuvallensa.
»Sanokaahan, puheliko hän minusta?»
»Teistä kaikista.»
»Sitten hän ei ole unohtanut meitä, kuten väitetään. Minä tiesin sen.
Minä olin siitä varma. Minä rakastin häntä. — Onko hän vanha?»
»Ei suinkaan! Hän on vielä kaunis nainen.»
Mies tuumi mielessänsä:
»Sellaiseksi tekin tulette kerran. Te olette hänen nuoruuden kuvansa.»
Ääneen lausui hän vain:
»Kertoessani hänelle, että seudullamme oli Joel niminen poika, tahtoi
hän tietää enemmän. Kerroin hänelle kaikki tietoni ja hän huudahti:
‘Minä olen heidän äitinsä!' Ehkäpä hän jättäisi Parisin ainaiseksi, jos
hän vain saisi luvan —»
»Hyvä Jumala! Ei, hän ei saa tulla!» sanoi tyttönen pelästyneenä.
»Sanokaa hänelle terveisiä minulta, Naemilta. Sanokaa, että olen nähnyt
hänet unissani, että mainitsen häntä rukouksissani — siskoni ovat
siihen liian pieniä, käsitättehän. — Mutta palata hän ei saa! Minä sen
soisin, mutta toiset eivät sitä koskaan sallisi!»
»Kutka toiset?»
Naemi vastasi kiivaasti ja innokkaasti, kuin Donatienne:
»Isäni ja se toinen. Puhellessansa äidistä he toivovat hänen kuolevan
tai vakuuttavat, että äiti on jo kuollut, parjaten molemmat äitiä
monin tavoin. — Minua, joka en tahdo sanoa tuota toista 'äidiksi',
he toruvat, ja hän löisikin minua, jos voisi. — Voitte kertoa
Donatienne-äidilleni, etten vietä aina hyviä päiviä. — Oi, en ajattele
enää muita kuin häntä! — Minä en kerro kenellekään tietäväni hänen
elävän. En, sen vakuutan teille. Sanokaa, missä hän asuu!»
Mies otti kuminauhalla kiinnitetyn kuluneen, pehmeäkantisen
muistikirjansa, kyhäsi sen lehdelle osoitteen, irroitti lehden ja
ojensi tytölle. Naemi katsahti taas kylään päin sanoen:
»Baptisten äiti palaa! Hän on tuolla! Te ette voi häntä nähdä.
Minä tunnen tien ja tiedän, että tulija on hän. Hän meni Luciennen
kanssa kylään ostamaan kivihiiltä. Älkää jääkö tänne! Kun hän saa
isän suututetuksi, on isää vaikea hillitä. Isä palaa myös tuokiossa
louhimoita. Jollette te ole poistunut, saan minä selkääni, ja kenties
te —»
»Oh!» vastasi mies, »minä en säikähdä!»
Hän viittasi maassa olevaan sauvaansa, kumartui, tarttui myttyynsä ja
lausui hattua heilauttaen:
»Sanonko nähneeni Naemin?»
Pikku tyttö raukka oli niin liikuttunut ja itki niin katkerasti, ettei
voinut puhua. Hän teki vain myönteisen eleen ja viittasi polulle.
Huomatessaan viivytelleensä kumartui hän kiireisesti levittelemään
jäljellä olevia vaatteita kuivamaan.
Muurari läksi. Naemi kääntyi pian katsomaan rinteelle kohoavaa
miestä. Rinteen laella oli kalkkikallioita ja Louarnin louhimopaikka.
Nuoruutensa täydellä sydämellä seurasi hän sanantuojaa, joka oli
uskonut hänelle sellaisen salaisuuden ja joka omin silmin oli nähnyt
hänen äitinsä. Työnsä päätettyään unohti hän työntää käsikärryt vajaan.
Mies jatkoi matkaansa mäellä, ollen kuin musta siirtyvä täplä vaalealla
tiellä. Tuuli kävi koleammaksi. Laaja tasanko, autio ja sumuinen,
pimeni. Taivaanranta tuntui liikehtivän lähemmäksi.
»Mitä sinä siellä töllötät, laiskio? Mitä sinä tuijotat?»
Naemi vavahti ja kiirehti kohottamaan käsikärryjä rientääksensä pihaan.
Ääni jatkoi:
»Saapa isäsi taas hieman ravistella sinua! Saat tanssia! Olen viipynyt
pari tuntia, eikä pesu ole tällaisessa tuulessakaan kuivahtanut!»
Lapsi oli jo vetäytynyt vajaan, eikä kuullut mitään. Tuuli vaimensi
puolestaan puhetta. Se kohotteli kattotiiliä ja alkoi vinkua taloa
ympäröivien latvottujen poppelien oksissa. Mutta Naemi ei päässyt
pälkähästä. Kyläpolulta pujahti maantielle nainen ja avasi pensasaidan
veräjän. Hänellä oli seurassaan hento, vaalea, hieman lyyhäävä
tyttönen. Nainen oli kookas, hartiakas syöjätär, joka haki keltaisine
silmineen ja läpitunkevine katseineen lakkaamatta riidanaihetta.
Hänen käsivartensa päättyivät tavattomiin kouriin, joilla hän näytti
voivan otella väkevimmänkin miehen kanssa. Seutulaiset sanoivat
naista »Louarnskaksi», sillä tämän sattumalta matkallaan kohtaamansa
naisen kanssa Louarn eli nyt yhdyselämää siitä saakka, kun nainen
oli ilmestynyt tien poskesta yksinäisen kulkijan luo ja tarjoutunut
tekemään tulta ja keittämään lientä illalliseksi. Naemi muisti sen
hyvin. Hän olikin tapahtuman ainoa todistaja ja voi sanoa: »Minulla oli
Bretagnessa toinen äiti.»
»Vetelys!» jatkoi nainen Naemin saavuttua sisähuoneeseen. »Laitatko
liemen? Pata ei ole vielä liedellä! Perunoitakaan et ole saanut
kuorituiksi! Mitä sinä sitten olet tehnyt?»
»Panin ensin pesun kuivamaan», vastasi Naemi.
»Ensin! Ensin tulee isäsi tuokiossa kotiin ja minä sanon hänelle, että
sinä olet tyhjäntoimittaja kakara.»
Lucienne toi säkillisen kivihiiliä ja korillisen äsken silitettyjä
päähineitä. Viimeisenä vääntäysi Baptiste, kuoriskellen lasisirpaleella
pajunoksaa.
»Äiti», lausui Lucienne, »kivihiilet ovat tässä. Mutta anna nyt Naemin
tehdä jotakin. Nyt on hänen vuoronsa.»
»Louarnska» viittasi vajaan, jossa perunavarastoa säilytettiin ja
ärjäisi:
»Suoriudu, laiskuri, ja laita liemi kuntoon!»
Naemi oli sillä kertaa loukkaantuneempi kuin koskaan ennen. Sydämensä
syvimmässä oli hänellä vakuutus, ettei todellinen äiti olisi
milloinkaan puhunut eikä menetellyt kuin tuo nainen. Sen sijaan, että
olisi tuokiossa totellut, hän riisui esiliinansa ja vastasi:
»Sen voitte itse tehdä! Haluan muuttaa kuivaa ylleni. Olen likomärkä ja
ahertanut enemmän kuin te.»
Toinen oli tummanpunainen kiukusta.
»Kurja epatto, etkö tottele! Sinä hangottelet vastaan! Sinä uhmailet
minulle!»
Hän koukistihe ja sieppasi puukenkänsä sekä sinkautti sen nahkahihnasta
Naemia kohti. Kenkä hipaisi tyttöä, poukahti huoneen kaukaisimpaan
kolkkaan ja putosi permannolle.
»Minä opetan sinut!» kiljui »Louarnska».
Pelästynyt Baptiste pillahti parkumaan äitinsä kanssa kilpaa. Samassa
sulki oviaukon pitkä, hoikka olento.
»Mitä nyt taas?» kysyi hillitty, matala miesääni.
Tulija oli Louarn.
Murhe, säistä riippumaton raskas raadanta, puuttuva itseluottamus
ja ihmisvieronta olivat muovailleet toiselle maaperälle juurrutetun
bretagnelaisen kuin puusta veistetyksi köyhyyden kuvaksi. Hänen
luonnostaankin pitkä naamansa oli venähtänyt, alaleuka riippui
rinnalla, halkeilleet huulet olivat puoliavoinna kuin ainaisessa
valituksessa, kasvojen alaosassa oli kuin lakkaamattoman avunhuudon
juonne, posket olivat ohuet, parrattomat, nenänahka pingoittunut,
kulmakarvojen alla suuret, tummat, väsymyksen ja kyynelten kyntämät
kuopat ja kuopissa tuskin näkyvät silmät. Pimeässä varjossa kuulsivat
hänen silmänsä ruskeina, mutta sattumalta loisteeseen satuttuansa
olivat ne ainoat valoisat kohdat koko kasvoissa: ne olivat
harmaansinervät, kapeihin kalastussatamiin hyrskivän, myrskyvaahtoisen
meren väriset. Jean Louarnilla oli ollut muinoin takin kauluksen
tasalle leikattu tuuhea tukka, mutta se oli kadottanut ulkoilmassa
värinsä. Sama ilma oli ahavoinut hänen ihonsakin. Hänen rintansa oli
painunut ja ryhti oli etukumara. Hänessä ei ollut enää rahtuakaan
nuorekkuutta. Hän talutti kädestä noin kahdeksanvuotista, verevää,
somaa lasta, Joelia. Joel oli palannut jo kauan sitten Bretagnen
rajalla olevasta talonpoikaistalosta, jossa häntä oli hoidettu. Hän
oleskeli enimmäkseen isän mukana vuoriharjanteella louhimossa.
Tavalliseen tapaansa oli Louarn raatanut koko päivän talon läheisellä
harjanteella — metsättömällä mäellä, jossa vain parvi surkastuneita
tammia maatalaahaavine oksineen oli elähdyttämässä alastomuutta. Mäen
harjalla kohosi linnamainen vaaleanpunainen kallioryhmä, jonka maantie
leikkasi kahtia. Siinä oli louhimo, josta Louarn oli saanut viikoksi
työtä, risteiltyänsä Ranskassa seitsemän ajastaikaa ansiota hakien.
Viikko oli venynyt tänne asti. Vaativampiin töihin pystymättömänä
ja siten tuomittuna elinajaksensa ajatuksettomaan, ruumiilliseen
raatamiseen, hän louhi kalliota paljaan taivaan alle koverretussa
rotkossa. Päivänpaahde ja tuuli tunkivat sinne kuin saareen salamoiva
laiva. Hitaasti iskeskeli hän hakkuriansa louhimon marmoriseinään, joka
muistutti maantieltä nähden suurta lihaleikkelettä. Työ oli raskasta ja
palkka jokseenkin vaatimaton. Onneksi oli työssä seisahduksia sangen
harvoin. Laskeutuessansa hämärissä kolmisenkymmenen louhimokumppaninsa
kanssa kohti kylää, ei Louarn pistänyt silmiin parvesta kenties
muiden erikoisuuksien kuin kulmikkaan vartalonsa ja pienen päänsä
sekä vesilinnun tapaisten levottomien ja nopeiden pään liikkeitten
vuoksi. Bretagnelaisella oli vankkumattomien ja rauhallisten kallioiden
keskelläkin vielä muinoinen levoton, harhaileva katseensa. Katse ei
löytänyt lepoansa mistään, ei Ploeucin peltoja muistuttavia vainioita
vaaniessansa eikä siellä täällä harjanteella kimaltelevia, hänelle
meren muistoon lennättäviä lampia katsellessa, eipä edes silmäillessä
läheistä tai tuonnempaa kuumottavaa kylää. Hän ei ollut kotiutunut
tänne vuosien vieriessäkään ja oli mielestään yhäkin samanlainen,
kaikkien karttelema, toisten tuskin kärsimä kulkurivieras kuin matkansa
ensi aikoinakin. Häntä ei kiinnittänyt tänne sen parempi side kuin
munallekaan, eikä kukaan puolestansa kiintynyt häneen.
Totisesti, suru oli asustanut hänessä kauan! Tänä koleana maaliskuun
iltana kotiutuessansa ja tavatessansa kaikki joko kyynelissä kylpemästä
tai kiukusta kiljumasta, tunsi hän surunsa tavallista syvemmin.
»Vai niin», virkkoi hän, kokien silmiänsä siristäen nähdä äitinsä
puukenkää pimeässä hapuilevaa Baptistea, »taaskin tappelu!»
»Hän ei tee töitänsä, kun jätän hänet kotiini» narisi vaimo. »Minä
inhoan hänen laisiansa ihmisiä. Hän on hienotar, kielikello, neiti,
joka ei tuota sinulle rovonkaan hyötyä, Louarn! Hän ei ole laittanut
edes lientäkään valmiiksi!»
Viitisen minuttia mellasti raaka, kiivas ääni savuttuneiden
kattopalkkien alisessa tuvassa. Louarn neljine lapsineen kyyhötti
painuvan päivän valossa hievahtamatta, odottaen vaimon vihdoin sulkevan
suunsa vanhimman tytön parjaamisesta.
Vaimon lopetettua lausui Louarn:
»Pyydä anteeksi äidiltä! Tee tuli, kun ei liemi liene vielä valmiina.
Me odotamme.»
Tyttönen pudisti päätänsä.
»Pyydä anteeksi!» uudisti Louarn.
Seurasi silmänräpäyksen vaitius. Sitten syöksähti Naemin suusta
selvästi ja nopeasti:
»Hän ei ole äitini! Hän inhoo minua. Minun äitini oli Donatienne.»
»Mitä sanot?»
Voimakkaalla kädellänsä esti Louarn vihastuneen vaimon hyökkäämästä
uusin lyönnein tilittämään noita sanoja. Huomatessansa sen, kohdisti
vaimo parjaustulvansa Louarniin:
»Sinä sallit hänen loukata minua, Louarn, sinä puolustat pentuasi.
Olen saanut kyliäni kurjuudestasi ja tästä köyhyyden ja kateuden
kunnottomasta maasta. Täällä ei kenkään suo sinulle silmäystäkään. Sinä
et avaa suutasi koskaan, et vastaa, et pidä puoliasi, sinua kohtelevat
kaikki kuin koiraa. Minä olen saanut tarpeeni, paiskaan oven kiinni ja
lähden tieheni sinun ja sikiöittesi luota.»
»Mene sitten!» vastasi Louarn hellittäen hänestä.
Vaimo mutisi vielä jotakin. Tiehensä lähtemisen sijasta hän raapaisi
tulitikkuun tulen ja sytytti risukimpun. Äänettömyys ja loimahtava
liekki viihdyttivät lapsia. Louarn ei kuitenkaan uskaltanut puhutella
Naemia, peljäten kiihdyttävänsä vaimon vielä kiehuvampaan kiukkuun,
vaan veti luoksensa Joelin ja alkoi silitellä pojan ruskeita kiharoita.
Tämä hellyydenosoitus ilahdutti häntä; hän silitteli siten mielestänsä
menneisyyttänsä. Isän ilme ei ollut siltä muuttunut. Tavalliseen
verkkaisaan tapaansa hän siveli känsäisellä kädellänsä kutrista päätä.
Valossa kimaltelivat kutrit kultapäärmeisinä. Naemi nojasi ikkunaan
ja oli katselevinaan yöhön, poppeleita ja pilviä. Pilvet purjehtivat
matkaansa lakkaamattomana sakeana sumupeittona. Päivänlaskussa vain
ruskotti kirkkaammin.
Louarnin sydäntä pakoitti. Hän ajatteli Donatienneä.
Louarn ei ollut enää sama nuori, lempivä puoliso kuin silloin,
jolloin hän suri suuresti Ros Grignonista sekä synnyinseudultansa
Ploeucista Parisiin palvelukseen lähtenyttä vaimoansa. Hän ei ollut
enää likimainkaan sama mies, joka poissaolevasta puolisostaan
levottomana toivoi viikon viikolta tulemattomia tietoja ja perkasi
nummea paisuvan leivän toivossa sekä saadaksensa kotinsa valoisaksi ja
juhla-asuiseksi palaavalle puolisollensa. Hän ei ollut enää vuokrastaan
ja kaupatusta rihkamastaan hätäilevä torppari eikä koditon ja maaliton,
vain nälkänsä tajuava kulkuri, joka eräänä aamuna oli lähtenyt
lapsikolmikkoinensa kohti Vendéetä, tietä, joka johtaa Bretagnesta,
mutta harvoin Bretagneen takaisin. Kauan sitten oli viha vaimentanut
lemmen. Louarn ajatteli puolisoansa vain syyttääksensä. »Kaikki on
hänen ansiotansa. Kurja vaimo! Kunniaton äiti!» Louarn syytti, että
vaimo oli hänet köyhdyttänyt, hyljännyt ja alentanut nykyiseen kurjaan
ja rikolliseen elintapaan. Vanhan Bretagnen pojassa ei ollut vielä
vaimennut uskonnollinen tunne, ja joskin hänen omatuntonsa oli ajan
ollen samaisen elämän käsissä turtunut, tunsi hän vielä sisäistä
pakkoa puolustautua itsellensä. Hän teki sen poissaolevaa, uskotonta
ja arvotonta Donatienneä soimaten. Louarnin myllertävässä mielessä
sekaantui vihdoin kaikki, tuskakin, heikkouteen, ja hän puheli
tavallisimmin: »Minulla ei ollut onnea osanani!»
Mutta kun ihminen ei koskaan pääse pakoon omia salaisimpia
ajatuksiansa, oli Louarnkin iloinnut nähdessään Naemissa Donatiennen
kuvan. Tytön hienot piirteet, nukkemainen juonne suun ympärillä ja
äänen kaiku muistuttivat Donatienneä. Tytön sydän vain ei ollut niin
herkkä kuin äidin.
Kun Donatiennen nimi oli niin äkkiä ja aavistamatta pujahtanut
maanpakolaisen kotiin, oli Louarn ollut tavallista vaiteliaampi.
Illallisen jälkeen — naisen sammutettua takkatulen, tiuskittua
viereisessä suojassa hitaasti riisuutuville Joelille ja Baptistelle
sekä poistuttua lukitsemaan kana- ja kaniinitarhaa — katseli
Louarn salaisella ylpeydellä Naemia ja Luciennea. Tytöt toivat
puutarhasta kuivaneita liinavaatteita. He panivat hurstit, liinat ja
paidat laskoksille, kannettuansa ne vasemmalle olallensa korkealle
kuormitettuina tupaan. Ulkona oli pilkkoisen pimeä. Tuvan perällä
paloi savuava lamppu. Kun Naemi astui tässä hämyssä liinakuormineen,
hiukset hajallaan ja nelitoistavuotiaalle ominaisine nauruineen ja
leikinlaskuineen tupaan, näki Louarn mielikuvituksessaan ilmeisen kuvan
hänestä, jonka nimen hän taas oli kuullut kajahtavan.
Muistot tempasivat hänet mukaansa niin valtavina, että hän hetkisen
katseli käsiänsä, noita Donatiennen vuoksi kauan sitten nummella
arpeutuneita käsiparkojansa ja lausui:
»Vainoaako hän minua lakkaamatta?»
»Mitä sanoit?» kysäsi Naemi, suoristautuen hurstia laskostellessansa.
Hän seisoi siinä kumarruksissaan, säteilevin silmin, niin Donatiennen
kaltaisena, että Louarn hyrskähti itkuun.
Naemin teki mieli uskoa salaisuus isällensä.