Kahvilan sivuhuoneessa syödyn päivällisen jälkeen Donatienne
pukeutui. Joskin hänen kasvoistaan kuvastui väsymys, oli hän puna- ja
mustasulkaisessa hatussaan ja harmaassa turkiskaulurissaan miellyttävä.
Hänen käyntinsä oli kepeä ja viehättävä. Hänen pienien käsiensä työn
karheuttaman ihon peittivät käsineet. Mies vei hänet nopeasti mukaansa.
Naapurivaimot, joiden silmältä eivät välttyneet kaupungin kadun yhtä
vähän kuin maaseutujenkaan tien tapaukset, tuumailivat: »Lyön vetoa,
että he ehättävät taas teatteriin. He ansaitsevat runsaasti rahoja.
Vaimo vain houkuttelee miestään hupeltamaan ne kaikki. Vaimo ei välitä
muusta kuin huvittelustansa.»
Bastien Laray tepasteli voitonriemuisena ja julkeana Donatiennen
vierellä. Hän oli napittanut takkinsa leveälle rinnallensa. Hänen
kaulaliinassaan upeili väärennetty jalokivi. Hän koki hyvittää
aamullista raakuuttaan, sillä hän oli huomannut, että Donatiennen
vihassa virketyissä sanoissa oli tosipohjaa, ja tiesi Donatiennen
voivan livahtaa syytä sanomatta tiehensä. He nousivat raitiovaunuun ja
olivat tuokiossa bulevardeilla. Kello oli yhdeksän seuduilla.
Heidän astuessaan valaistuun permantosaliin oli kappale jo alkanut.
Kaikki nauroivat. Näyttämöltä lausutut sanat saivat katsomosta
vastakaikua ja hymy helmeili niidenkin huulilla, joiden oli noustava
laskeakseen Donatiennen seuralaisinensa ensi rivin aitioon. Bastien
Laray kiintyi heti näyttämön tapahtumiin. Samaa syventymistä toivoi
Donatiennekin, irtautuaksensa aamusta asti vaivanneista itsepäisistä
ajatuksistaan. Häntä huvitti teatteri ja hän oli tuhlannut
palvelusaikanaan suurimman osan palkastansa »saadaksensa nauraa
näytelmille», kuten hän sanoi. Kokenutta teatterissa kävijää ilmaisikin
hänessä kaikki: varmuus hänen astellessaan seuraajansa edellä
paikalleen, puoliääniset »anteeksi», hänen eleensä järjestäessänsä
vasemmalla kädellään pukuansa, istuutuminen ja salin tarkastelu ennen
näyttelijöihin vilkaisuakaan.
Sitten hän nojaili käsivarsin nukkakangasreunanojiin ja koki
keskittää huomionsa näyttämöön ja naurua houkutteleviin sanoihin.
Hänen korviinsa kajahti kuitenkin vain sisällyksettömiä sanoja,
ytimettömiä epämääräisyyksiä, häntä liikuttamattomia ääniä. Hän kuuli
kuin kaukaisina kuohuhyrskyinä muita, kenenkään lausumattomia ja
tajuamattomia sanoja: Naemi, Lucienne, Joel. Ne sisälsivät koko hänen
elämänsä murhenäytelmän, eikä hän voinut niitä vaientaa paremmin kuin
voi kädellään estää solisevaa lähdettä pulppuamasta. Teatteri ei saanut
häntä ajatuksista irroitetuksi. Hän pälyili orkesteria, aitioita,
pukuja. Sisäinen syvä huoli ei tahtonut tuudittautua. Pikemmin tunsi
hän oman olentonsa ja ympäristönsä koreuden vastakohdan virittävän
tuskaansa. Pian oli hänellä tukalaa ja hän kääntyi rakastajaansa
kehoittaaksensa: »Lähdetään kotiin!» Mutta ennenkuin hän ehti suutansa
avata, huomasi hän aitiossa Bastien Larayn vieressä istuvan nuoren,
punaposkisen naisen. Nainen kuului samaan alaluokkaan kuin hänkin.
Naisella oli mukanaan parivuotinen lapsensa. Lapsi nukkui äidin
rintaan nojaten, vaalea pää äidin olalla. Poika hengitti tasaisesti.
Väliin liikahti pikku ruumis kuin uneksien, mutta jäi sitten taas
liikkumattomaksi.
Nainen istui niin likellä reunakaidetta ja kappaleeseen syventyneenä,
että Donatienne tuli ajatelleeksi: »Kunhan hän ei vain pudottaisi
pienokaista! Hänen tarvitsee vain hieman hellittää otettansa, niin
poika vierähtää alas ja ruhjoutuu! Tuo pieni viaton olento on
kerrassaan kaunis!» Hän katseli poikaa pitkään, niin kauan, että
lapsen äitikin sen vihdoinkin huomasi ja käsitti katsojankin olevan
äidin. Donatienne hymyili naiselle surunvoittoisesti ja mietiskeli:
saisinpa tuon pienokaisen polvilleni, niin se helpottaisi sydäntäni.
Hän ei kuitenkaan ilmaissut toivettaan. Toinen oli taas kiintynyt
katselekaan kappaletta, jota esitettiin näyttämön maailmaa mukailevilla
lankuilla. Donatienne istui edelleenkin lapseen kääntyneenä ja tunsi
kalpenevansa kuin sydänjuuriin saakka haavoittuneena. Teatteri,
puheet ja nauru olivat kaukana hänestä! Ja hänen vierellänsä istuva
mies, joka ei aavistanut sisäistä selkkausta, tuntui Donatiennestä
niin vieraalta kuin hän todellisuudessa olikin! Henkisin katsein
näki Donatienne vain menneiden päiviensä kuvia, joita hän oli
kokenut vuosikausina karkoittaa, mutta jotka tänä iltana ilmestyivät
voittamattomina ja sydäntä järkyttävinä. Hän näki kivikkokummulla
kyyhöttävän Ros Grignonin mökin, tattari- ja ruispellot kahtena kummun
juurella juoksevana valkojuovana ja kauempana kuulsi hänelle nummi ja
tuulessa tohahteleva metsä. Hän näki tuvan vuoteinensa, kehtoinensa
ja läävään vievän oven. Hän näki lapsikolmikkonsa, joka halaili häntä
hänen pellolta palattuansa. »Rakkaani, missä te olette? Elättekö te
todellakin?»
Kodissa oli kaikki myötynä. Toiset perkasivat nyt laihaa peltoakin,
jossa Louarn oli voimiansa mitellyt. Kaikki oli loppunut. Donatienne ei
toivonut entiseen elämäänsä palaamista. Mutta teatterissa istuessaan
hän käsitti entistä elävämmin, että hän oli lapsistaan erotessansa
nuoruutensa ymmärtämättömyydessä luopunut ainaisesta ilostaan. Hän
olisi ollut lastensa edessä tällä haavaa vallan vailla puolustusta.
»Oi, lapset, lapset! Miten voivatkaan emonne erota teistä muutoin kuin
kuoleman kaataessa? Tein suuren hulluuden pyrkiessäni palvelukseen
Parisiin! Ja sitäkin suurempi hulluus oli jäädä tänne saatuani vapauden
matkustaa. — Kaihoan teitä polvilleni ja kätösiänne hyväilemään minua!
Kärsimykseni ovat kauheat!»
Hänen tuskansa oli niin ilmeinen, että vilkkaasti pöhöisen naamansa
kääntänyt Bastien Laray kysäsi:
»Sinä et naurakaan, Donatienne?»
»En.»
»Etkö kuule puhetta?»
»En.»
»En maksanut pääsylippuasi hapanta naamaa nähdäkseni. Mitä haluat
sitten?»
Lähellä istuva nuori äiti oli kuullut heidän kiistansa. Hän hyväili
lastansa ja liekutti häntä pehmoisin liikkein sylissään. Sitten hän
näki hansikoidun käsiparin epäröiden ja hapuillen ojentautuvan lastansa
kohden ja ääneen pyytävän:
»Antaisitteko hänet hetkiseksi polvelleni?»
»Haluttaisiko teitä?»
»Se tekisi minulle hyvää; itselläni ei ole enää ainoatakaan —»
Donatienne oli kalpea. Nuori nainen huomasi hänen puhuvan totta ja
sääli häntä.
»Joudut naurunalaiseksi, Donatienne!» lausui Bastien Laray.
Naisnaapurien iloksi ja miesten harmiksi oli nuori äiti ojentanut
lapsen vastustelevan Bastien Larayn selän taitse Donatiennelle.
Miehet murahtivat: »Hiljaa, naiset!» Nuori äiti oli kuitenkin hieman
levoton. Hellitettyään käsistänsä sinivalkoisen mekon ei hän voinut
enää kiintyneenä kuunnella eikä katsoa näytelmää, vaan miltei katui
auliuttaan. Hän hymyili edelleen, ettei olisi epäkohtelias, mutta
pälyi alinomaa Donatienneen. Donatienne laski lapsen polvillensa ja
sulki pojan äidillisesti syliinsä. Liikahtamatta ja painunein päin
katseli hän nukkuvaa lasta. Hänen lävitsensä värähti vavahdus — ei ilon
tunne, vaan surun ja omantunnon soiman — eikä hän saanut tyyneyttänsä
palautetuksi.
Kappale loppui ja väliverho laski.
»Tarpeeksi tuhmuuksia!» äännähti Bastien Laray. »Anna tuo nulikka
takaisin ja lähtekäämme!»
Donatienne ei vastannut, vaan nosti pienen lämpöisen olennon huuliensa
tasalle, epäröi hetken kuin häpeillen tai kuin pitäen itseään arvotonna
aiettansa toteuttamaan, ja suuteli sitten nopeasti punaista poskea.
»Kiitos», lausui hän antaessaan lapsen äidille.
Hän poistui Bastien Larayn kanssa.
He palasivat kello yksi yöllä pieneen asuntoonsa Levalloisiin. Laray
oli väsynyt ja tyytymätön sekä paneutui sanaakaan lausumatta levolle.
Donatienne riisuutui vitkastellen. Hän puuhaili huoneessa viivytellen.
Hän olisi laskeutunut sinä yönä levolle mieluimmin lattiamatolle tai
nojatuoliin. Huomatessaan rakastajansa nukkuvan, laskeutui hänkin
levolle, mutta niin kauas kumppanistansa kuin mahdollista. Hän itki
kauan.
Siten sai katumus jalansijaa Donatiennen elämässä. Mutta hänen
surullansa ei ollut suuria seurauksia. Sekin vaimeni monien muiden
murheiden tavoin viikkojen vieriessä. Salaisuutta ei tuntenut kukaan.
Äiti parka koki häivyttää mielikuvansa ja rauhoittautua sillä, ettei
tuo levottomuutta lietsonut sanansaattaja palaisi enää koskaan. Talvi
oli ohitse ja maaliskuun aurinko alkoi sulatella talvisia pilviä.
Avatessaan aamuisin kahvilaansa tähyili Donatienne miestä, joka oli
luvannut palata.
Miestä ei kuulunut. Vasten tahtoansakin tunsi Donatienne pettymystä.
Tehdessään tulta ja keittäessään kahvia hän ajatteli alinomaa
hylkäämiänsä olennoita. Hänen suurimpana surunaan oli, ettei hän voinut
kuvitella, miltä hänen lapsensa nyt näyttivät. Hän ei tuntenut heidän
katsettansa, ei kuullut heidän puhettansa eikä nähnyt heidän hymyänsä.
Millähän nimellä he nimittäisivät häntä? Kuinka kookkaita he lienevät
ja millaisissa puvuissa kulkenevat?
Tuo kaikki kiihdytti häntä, kunnes ensimäiset kahvilavieraat saapuivat
pelastamaan häntä hänen kiusallisista mietteistään.
Maaliskuu hipui hitaasti, päivä päivältä.