MATKA.

Jean Louarn oli astellut jo useita tunteja, vetäen kärryjänsä ja

kärryissä nukkuvia nuorimpia lapsiaan, Donatiennen mustaa koria,

lapiota ja säälistä suotua kuuden naulan leipää. Siinä olivatkin

surun ohessa kaikki kodin jätteet. Hän kiirehti kumarana, katse

vastaantulijoiden päiden yli suuntautuneena, itää kohden. Hänen kapeat

kasvonsa luovivat kuin laivan keula, ilmettä muuttamatta, päivässä ja

tuulessa, välinpitämättöminä kaikesta, mitä oli matkan varrella.

Hän ponnisti pysähtymättä. Päivännousun aikana näkivät

tienvarsivainiolla kauraa leikkaavat työmiehet hänet ja juttelivat

keskenään:

»Kuka hän oli?»

»Jean Louarn, tiedäthän, se raukka, jonka koti kaupattiin Donatiennen

vuoksi.»

»Hänkö? Hänen vaimonsahan oli imettäjänä Parisissa. Olen siitä

kuullut. Vaimo ei palannut, eikä lähettänyt rahojakaan. Minne mies nyt

matkannee?»

»Vendéehen, luullakseni.»

»Vendéessäkään ei jokaista vetele.»

»Ei lähimainkaan. Mutta tartupa taas työhösi, poikaseni. Hän voisi

kuulla puheesi.»

Noilla sanoilla oli kerrottu Louarnin tarina.

Eräässä etäisessä kylässä keskustelivat naiset:

»Puvustaan päättäen on tuo taivaltaja Ploeucista, vaikken häntä tunne.

Minne pyrkinee lapsinensa?»

»Saattelee kai sukulaisiinsa. Perhesiteet höltyvät nykyään.»

Pian oli hän uppo-outojen parissa. Hän oli ulonnut siitä pienoisesta

piiristä, jossa hänen kyläänsä vielä mainittiin. Kukaan ei enää

tuntenut häntä. Sivuuttaessa sanottiin vain:

»Köyhä raukka.»

Jean ei enää itsekään tuntenut ihmisiä eikä ympäristöään. Vainiot,

nummet, metsät ja niityt eivät olleet Ploeucin pitäjää, hamasta

nuoruudesta nähtyjä. Niityt tosin olivat samantapaisia, mutta toisia,

ja metsät muita metsiä. Vieraita olivat tattaria kasvavat vainiotkin,

joille omenapuut varjostivat pyöreitä saarekkeita. Jean Louarn oli

kaihonnut uutta ympäristöä, joka ei kuvastaisi menneisyyden muistoa.

Uuteen ympäristöön saapuneena hän ei huomannutkaan sen outoutta; tuska

ei talttunut, ja hänen sielunsa samoili kotoisilla seutuvilla.

Hän ponnisti yhä edelleen. Hänen lyhyt takkinsa ja suuri, mustalla

sametilla päärmätty hattunsa heilahtelivat askelten tahtiin. Hän oli

pysähtynyt vain kerran aamulla hankkimaan Joelille uutta maitoa.

Kuumuus oli painostava, ja päivällisaika oli käsissä. Äkkiä virkkoi

ääni:

»Isä, minulla on nälkä.»

Oliko hän peräti unohtanut pienet maanpakolaistoverinsa? Käsittämättä

mistä oli kysymys ja kuin houreista havahtuen hän katsahti vanhimpaan

lapseensa. Lapsi oli seurannut häntä, tallustellen vasemmanpuoleisen

pyörän vierellä. Pienokainen oli ponnistellut siksi, kunnes ei enää

etemmäksi jaksanut. Hän seisoi siinä nukkuvan linnun laisena yhdellä

jalalla, toinen, väsymyksestä kipeytynyt jalka koholla. Hänen silmänsä

olivat suurina, tavattoman, pitkän taipaleen kuumetta kuvastaen ja

hersyen kyynelkarpaloita. Jean ei sitä huomannut. Musta, kuudella

kullatulla helyllä koristettu päähine — jonkalaisia Bretagnen lapsilla

yhäkin on — peitti pienokaisen päätä. Päähineen alta pistihe esille

vain hieno suortuva kastanjanruskeaa tukkaa, joka tavallisesti tummuu

kahdentoista ikävuoden vaiheilla. Naemin surulliseen katseeseen vaihtui

välähdykseksi lapsuudelle outo ilme kuin kuiskaten:

»Tällaiselta hän kerran näyttää!»

»Minulla on nälkä», uudisti hän. »Onko meidän vielä kauan käveltävä?»

Isä kumartui hyväilemään Naemia ja vastasi päätänsä pudistaen:

»Oi, on, pienoiseni, hyvin kauan vielä.»

Oikeastaan ei Jean Louarn ollut itsekään täysin selvillä, minne menisi.

Hän vain aavisteli matkan pituutta. Hän pakeni niinhyvin ilojensa

kuin tuskiensakin muistoja. Hän haki rauhaa ja unohdusta, mutta ne

näyttivätkin pakoilevan häntä. Nähdessään Naemin levottoman ilmeen ja

kuullessaan lapsen lausuvan: »En jaksa seurata niin kauas», katui hän

äskeisiä sanojansa.

»Emme kulje koko matkaa yhteen menoon», selitti hän. »Me lepäämme.

Voimme levätä nytkin. On aika syödä.»

Muutaman askeleen päässä erkani valtatiestä ruohoittunut, miltei

maantien levyinen kujanne. Sen varsilla versoi paksuja pyökkejä

kaartaen holvina kujaa. Minne se lienee vienyt? Oliko se linnaan,

talonpoikaistaloon vaiko vanhoille raunioille johtava puistokuja?

Kauempana se polveutui, mutta katsein voi nähdä korkeiden puiden

kaksoisrivin poimuttelevan maaperän nousujen ja laskujen mukaan sekä

sitten häipyvän sinertävään etäisyyteen. Louarn asetti kärrynsä

etumaisten puiden pimenteeseen ja nosti Luciennen maahan sekä haki

käsiinsä leivän.

»Jaamme tämän», selitti hän istuutuen.

Tavasta, millä Louarn ahmi Ploeucin pehmeää, mainiosti paistettua

leipää, voi päätellä hänenkin nälkiintyneen. Pitkällisestä

käyttämisestä kuluneella veitsellään hän viilsi paloja itsellensä

sekä edessään istuville Luciennelle ja Naemille. Hän ojensi palat

pienokaisille milloin ystävällisin sanoin, milloin hiljaa viheltäen,

kun Naemin ruskea tai Luciennen vaalea pää oli kääntyneenä toiselle

taholle. Naemi oli vielä siksi pieni, että isän oli käytettävä häntä

puhutellessaan joko iloista sävyä tai keksittävä asioita, joita

oli perin hankala keksiä. Muuten ei Naemi olisi oivaltanut isänsä

tarkoituksia. Mutta tytöllä oli jo tavaton vaisto vainuta onnettomuutta

ja kääntää keskustelu siihen. Vastatessaan lapsen kysymyksiin päätteli

Louarn lakkaamatta: »Hän ei saa huomata, ettei hänellä enää ole äitiä».

Louarn valhetteli kuitenkin kömpelösti ja kangerrellen, joten Naemi

alinomaa uudisteli samoja kysymyksiään.

Joel alkoi kitistä kärryissä. Isä mietti: »Miten osaan hoidella

häntä matkalla?» Hän nosti pienokaisen syliinsä ja keinutteli

häntä käsivarsillaan. Koe onnistui: tuokiossa torkahti isä

lapsikolmikkoinensa, kärpästen kihistessä heidän kimpussaan, elokuun

paahteessa.

Kello oli puoli yksi, puoli kaksi.

Äkkiä heräsi Louarn karheaan kysymykseen:

»Kuka olette, mies?»

Voimakas hansikoitu käsi kaahmaisi hänen kaulukseensa.

»Herätkäähän! Oletteko seutukuntalaisia?»

»En, herra», vastasi Louarn vilkkaasti.

»Mistä sitten?»

»Sitä en sano!»

»Ettekö sano?»

»En!»

Miehet mulkoilivat toisiaan. Toinen heistä istui vielä maassa, toinen

oli, otteensa hellittäen, ojentautunut. Viimemainittu oli äsken

laskeutunut matalista, ponyn vetämistä vaunuista. Hän oli verevä,

pyöreäkasvoinen, sinisenharmaa-silmäinen ja käskevä ilmeinen. Hän

auttoi Naemia nousemaan, ja hänen häikäilemätön esiintymisensä ilmaisi

hänet varakkaaksi henkilöksi. Hän oli kookas ja lihava, puettuna

ruudukkaisiin villasukkiin, leveisiin polvihousuihin, housujenväriseen

takkiin ja olkihattuun.

Louarn luuli rikkaan herran aikovan moittia häntä siitä, että hän oli

paneutunut huonosti puettuine pienokaisinensa levolle yksityiseen

puistokujaan, maisemaa rumentamaan. Itsekkäällä bretagnelaisella

juroudellaan harasi hän siitä syystä vastaan, mutta huomasi heti

erehtyneensä. Rikas herra lienee itse ollut bretagnelaista perua

ja tuntenut tällaisen ynseyden. Hän muikisti huuliansa säälistä ja

katsahti miltei hellien Louarnin matkasälyjä. Sitten hän lausui

nopeasti äskeiseen karheaan sävyynsä:

»Samantekevää, sanotteko nimenne tai ette. Pitäkää se omana asiananne.

Voin auttaa teitä nimestänne välittämättä. Sanokaa, haluatteko työtä?»

Miesten katseet kääntyivät kärryistä piipoittavaan lapionvarteen.

»Aloitin matkani vallan äsken», vastasi Louarn, »enkä ole vielä

pysähtynyt missään. Mutta jos teillä on työtä —»

»Kyllä. Menkää pitkin kujaa ja sanokaa voudille, että minä laitoin

teidät hänen luoksensa.»

Hän astahti vaunujen kohdalle, mutta käännähti taas.

»Sanokaa samalla vuokraajan vaimolle, että hän ottaa lapsukaisenne

huoltaaksensa ja avaa teille asunnoksenne vajan.»

Hän katseli kotvan Louarnin surullisiin, harmaisiin silmiin, kohautti

hartioitaan ja lisäsi:

»Voitte ilmoittaa, että tunnen teidät.»

Se olikin totta. Hän oli nähnyt ja tuntenut surun, joka ei odota enää

mitään ihmisiltä.

Hetken kuluttua oli Louarn taas yksin pienokaistensa parissa.

Hän levitti laihalle kämmenellensä vanhasta tupakkakukkarosta

rahasäästönsä: neljä frangia neljäkymmentä sentimiä.

»Niitä ei liikoja ole», mumisi hän. »On parasta tarttua työhön heti,

koska täällä kerran voi leipää lohjeta».

Työntekoon häntä ei haluttanut, hätä hänet siihen käski. Huoahtaen

hän muisti, miten kernaasti hän oli viime talvena noussut aamuin

askartelemaan nummelle; hän oli haaveillut voivansa luoda siten kotinsa

valoisaksi, rikkaammaksi ja hauskemmaksi — hänelle, joka ei koskaan

kotiutunut.

Tuokiossa tempasi hänet vastustamaton tarve puhua päätöksestään

jollekin, joka puoltaisi sitä. Kun Naemi oli ainoa, joka voi häntä

käsittää, kumartui hän haastelemaan hänelle. Naemi kaivoi kuoppaa

piennarsammaleeseen.

»Pikku Naemi», lausui Louarn, »arvaatko mitä minä aion?»

Luottamus, lempeys ja mielistelty itsetietoisuus säteili lapsen

katseesta. Hän oli ilmetty hymyilevä Donatienne.

»Tuumin jäädä tänne moneksi päiväksi, jotta sinä saisit leikkiä ja

levätä. Haluttaako?»

Pitkät silmäripset varjostivat ruskeita silmiä.

»Mielelläni», vastasi lapsi.

»Sinä saat asua talossa, mutta minä teen työtä. Parasta kai on tarttua

taas työhön, vai mitä?»

» Kyllä.»

Lapsi ei käsittänyt kyllin kysymystä, eikä vastaustansakaan. Se oli

kuusivuotiaan käsityskannalle liikaa. Hymy häipyi hänen kasvoistaan

kuitenkin pian. Ajatuksen ja levottoman kysymyksen voi lukea hänen

avoimesta silmäparistaan:

»Entäs sitten?» uteli hän. »Palaammeko me sitten Ros Grignoniin?»

»Emme, pienoiseni.»

Pikku kasvot synkkenivät.

»Menemmekö me sensijaan tapaamaan äitiä?»

»Mahdollisesti.»

»Parisiinko?»

Louarn kääntyi voidakseen vastata.

»Voihan sekin olla mahdollista — joskus, lapseni.»

»Kas, miten hän jo osaa järkeillä!» mietti Louarn. »Häneen nähden on

oltava hieman varovainen. Lapsihan kärsii kuin konsanansa aikaihminen.»

»Tulkaa, tulkaa, lapset!» lausui hän ääneensä. »Nouskaa ja

taivaltakaamme tuonne. Elettävähän meidänkin on!»

He kulkivat pitkin pyökkikuistikkoa, jossa muinoin monet aseestetut

miehet olivat astelleet. Oksien laajat varjot lankesivat köyhän

seurueen ylle, ja kärryjen kitinä yhtyi sirkkojen soittoon. Oli tyyni,

lämpöinen päivä. Sellaisia suo meri silloin tällöin Bretagnelle

tattarin ja omenien heilimöimisajaksi.

Ennen elokuun myöhäistä päivänlaskua oli Louarn jo työssä. Työ oli

perin yksinkertaista. Hän pisti jalkaansa puukengät, jotka ryöstömies

oli sallinut hänen ottaa mukaansa. Sitten hän ryhtyi viidenkymmenen

miehen keralla — samanlaisia karkean työn tekijöitä ja kulkureita

jokainen — puhdistamaan pitkän poudan kuivuttamaa lampea. Työ oli

aloitettu keskilammesta. Miesparvi puuhaili vielä ahtaalla alalla,

usean hehtaarin syvänteessä, jossa lieju oli paikoin pehmeää ja

vetistä, paikoin kovaa ja kohvaista, puunjuurien, näkinkengänkuorien

ja limaisen paateen kattamaa. Kosteaan keskustaan kokoontuneet madot

olivat uurtaneet uransa pohjan pintaan ja jakaneet sen viirukkoihin.

Kullakin raatajalla oli työntökärrynsä, kukin työskenteli samassa

liejukossa ja loi mudan eteensä parin jalan korkuiseksi kasaksi.

Sitten täyttivät he kärrynsä, työnsivät ne lammin laiteelle ja

kaatoivat kuormansa sinne. Joukossa oli miestä joka maakunnasta,

pukuja monenmoisia, kaikkia ikäkausia ja naamoja jos jotakin lajia:

sudenkuonoja, kettumaisia kasvoja, koiramaisia piirteitä, sikamaisia

juonteita, jopa tiikerimäisiäkin tunnusmerkkejä. He työskentelivät

tai lepäilivät mielensä mukaan, välittämättä vähääkään kookkaasta,

lihavasta, teurastajamaisesta, puseroniekasta työnjohtajasta. Vaikka

he olivat osuneet tänne kaikilta maan kolkilta ja vasta eilen

aloittaneet ahertamisensa, tunsivat he jo toisensa. He huutelivat

toisillensa, kiroilivat paksuja murrettavia näkinkenkäkerrostumia,

noituivat sikamaista säätä, työnantajaa, aurinkoa. Tapettuansa mutaan

madelleen ankeriaan, heittivät he sen hirnuen lapionkärjellä läheiselle

niitylle. Moni heitti työnsä syytä sanomatta ja läksi tiehensä.

Puutteenalaisimmat ponnistivat työssään, saaden toisten jättämän ansion.

Viimemainittuihin kuului Jean Louarnkin. Hän oli saapunut työmaalle

hänelle niin ominaisin hitain askelin, lapio olallaan, tarkastellut

välinpitämättömästi liejulampea sekä siinä työskenteleviä tovereitaan.

Sitten hän oli vaihtanut pari sanaa työnjohtajan kanssa, saanut

kärrynsä ja laskeutunut liejukkoon. Hän alkoi kovertaa konemaisen

säännöllisin, varmoin ottein. Kasa kasvoi hänen edessään. Mitäpä siitä,

vaikka teki tällaista työtään kauran leikkuun tai pellon kuokkimisen

sijasta, kun työ oli kuitenkin kadottanut kaiken viehätyksensä, siksi

että sitä oli tehtävä kaukana kodista ja leivän lunastimeksi! Onneksi

ei kukaan ollut kysynyt hänen nimeään. Kukaan ei puhutellutkaan häntä.

Hän voi päästää ajatuksensa ailehtimaan tässä melussa yhtä hyvin kuin

maantielläkin. Muuan asia oli hänestä mieluisa: vuokraajan asunnossa

oli muuan mummo ottanut lapset huostaansa ja antanut ne erään tyttösen

vaalittaviksi virkkaen: »Anna, sinun on hoidettava näitä pikku raukkoja

kuin omiamme. Keitä heille velliä ja laita tyttösille vuode. Pienintä

saat hoidella kehdossa. Pane kehto yöksi vuoteesi viereen. Sääli

lapsukaisia, joilla ei ole äitiä!» — Louarn oli näet kertonut lasten

olevan orpoja, kun ei voinut tunnustaa totuutta. Hän oli näkevinään

yhäkin saman talonpoikaistytön. Tyttö oli ottanut Joelin äidillisesti

syliinsä, ajattelematta vaivaa, jonka tämä hänelle aiheuttaisi.

Lapsilla lienee ollut hyvä olla. Louarn ei katunut tarttuneensa

tarjottuun ansiotyöhön jo näin matkansa alussa.

Hän loi lakkaamatta. Katsettansa silloin tällöin kohottaessaan

tunsi hän kummastuksekseen olevansa yhäkin tutuilla tanhuvilla.

Lampea ympäröivän kuihtuneen keltakaislikon taustalta kohousi

maa, kaikkialla katse keksi niittyjen vuoroittelevan nummien,

metsäsaarekkeiden ja suurien, tuulille alttiiden pyökkipuistikkojen

reunustamien lammaslaidunten kanssa. Erään sellaisen tuolla puolen

olivat herraskartanon rakennukset ja vuokraajan suojat kuin saman

katon alaisina, yhtä ijäkkäinä ja samasta graniitista louhittuina.

Ympäristö muistutti Louarnin mielestä kuivunutta merenpoukamaa, eikä

hän ollut siinä outo olio. Kotiseudun kaltainen ei luonto tosin

kaikessansa ollut, mutta sama sydäntä sitova voima siinä sittenkin oli.

Sama vuoksen ja luoteen mukana heräävä ja tyyntyvä tuulikin tohisi.

Niin, häntä ympäröi vielä kodin ilma. Louarn luuli, että se kenties

kannustaisi häntä kestämään elämän kamppailua.

Ensimäisen päivän pääte tuli. Pimeä yllätti yhtäkkiä, ja lammikosta

sekä lähiniityltä kiiriskeli sumua. Sammuvassa illassa näytti seutu

niin synkältä, autiolta ja villiltä, että se järkytti Louarnia.

Lapioonsa nojaten hän katseli, miten rusko haaleni pyökkien yllä ja

haipui runkojen taa. Kaukana lännessä, päivän laskumailla oli jossakin

pimeässä kummulla kyyhöttävä mökki, toisen perheen asuinmaja. Toisen!

Louarn parka! Se oli sinua lähempänä kuin luulitkaan! Lapsikin olisi

päätynyt päivässä sinne. Tattarin tuoksu tulvi sieltä tänne saakka.

Toiset senkin nyt saalistaisivat! He ovat nyt sinun sijallasi. He

laskeutuvat levolle sinun vuoteellesi. Kas, etkö näekin tuolla

Ploeucin metsää, ja tuossahan on nummesikin? Näihin aikoihinhan avausi

illoin mökkisi ovi rasittuneelle raatajalle ja sinä näit tuvan,

tulen, puolison, kehdot, kaiken, joka antoi elämälle jotakin arvoa.

Louarn parka! Paenneiden päivien suudelmat muuttuvat muistoissa

vertavuotaviksi haavoiksi, pistävässä pimeässä herähtää huoli

huomisesta ja sarasteessa katoaa anteeksiantamisen kyky.

»En voi jäädä tänne kauemmaksi», tuumi Louarn. »Tämä muistuttaa minulle

liiaksi kotia.»

»Sinä sureskelet jotakin, bretagnelainen », virkkoi joku.

Hitaasti käänsi Louarn päätänsä. Rantaruohikosta huomasi hän

lituskanenäisen työmiehen, »boulognelaisen». Mies pukeusi parhaillansa

työn ajaksi heittämäänsä siniseen pumpulipuseroon.

»Mistä sen päätät?» kysyi bretagnelainen.

»Jääthän sinä muiden mentyä tänne, vaivainen!»

Bretagnelainen kohautti kookkaita hartioitansa. Mies poistui pian,

pitäen käsiään housujensa taskuissa, niin että yläosa housuista

muistutti hametta. Jean huomasi, että eri tahoille häipyvät haamut

olivat hänen tovereitansa. Viimeisenä vääntäysi hän lammikosta ja

pyyhki kätensä sekä kenkänsä ruohotukkoon. Hän läksi lapsiansa

tapaamaan, nukahtaaksensa sitten ladon oljilla.

Viikko vierähti samaan tapaan. Kahdeksantena työpäivänä oli ilma

paahtava ja hiostava. Lehdet alkoivat nuutua ja ihmiset ärtyivät.

Muutamia päiviä sitten oli »boulognelainen» jälleen yritellyt

kiusoitella yksin aterioitsevaa, aina totista Jean Louarnia. Louarn oli

hänestä entistään synkempi ja vaiteliaampi. Kun hän ei saanut Louarnia

suuttumaan — hän ei näet tiennyt Louarnista varmuudella mitään — kävi

hän kiusanteossansa kekseliäämmäksi.

»Kaverit», huusi hän, »työ on pian puolessa. Ihanaa! Enpä totisesti

aio itkeä lietteikköä sen enempää kuin vierustoverianikaan. Tämä

bretagnelainen on kai murhannut miehen, kun on aina noin äreä. Jollei

vain hänen vaimonsa — — —»

»Vaikene!» kehoitti Louarn hiljaa.

»Jollei vain hänen vaimonsa ole antanut hänelle matkapassia!»

»Hän on kuollut!» ärjäsi Louarn.

»Sinä et ärjyisi noin äkäisesti, jos se olisi totta», ilkkui toinen.

»Katsokaahan kaikki —»

Mutta »boulognelainen» ei ehtinytkään lausettansa lopettaa. Louarn oli

lennättänyt lapion kädestänsä, kiskaissut nahkavyön uumeniltansa ja

lyönyt kerran, pari kämmeniänsä vastakkain kamppailun merkiksi. Hänen

vartalonsa näytti tuokiossa venähtäneen. Hän levitti sylensä ja seisoi

päätänsä pitempänä vastustajaansa, joka oli asettunut nyrkit rinnalla

ja katse kiukkua kiehuen puolustusasentoon. Syntyi äänekäs meteli,

»hyvä» -huutoihin sekausi äkeitä ärjähdyksiä:

»Bretagnelainen! Tapa tuo boulognelainen! Muserra hänet!»

Sitten syntyi hiljaisuus. Liejuisella taistelutantereella odotti

puolisensataa miestä jännittyneenä, verta vainuten. Heidän odotuksensa

ei ollut pitkällinen. »Boulognelainen» ponnahti pää kumarassa

bretagnelaisen kimppuun tölmätäksensä tätä vatsaan. Louarn livahti

sivuaskeleella syrjään ja siten väisti väijytyksen. Samassa hän

kumartui, iski kouransa vastustajansa vyötäreihin ja kohotti hänet

maasta kuin rautakourin, ponnahutti hänet olkapäällänsä ilmaan,

viiputti kerran kolmisen koholla — jolloin kuului kolme kimeää

kirkaisua — sekä singautti »boulognelaisen» äkkiä päistikkaa mutaan.

»Boulognelainen» jäi kellottamaan liejunaamaisena viiden metrin päähän

lammen rannasta.

Louarn käännähti vikkelästi toisiin työmiehiin. Nämä olivat

ryhmittyneet riitatoverien ympärille, kohottaneet lapionsa ja

paljastaneet puukkonsa.

»Kenen vuoro?» kysyi Louarn.

»Minun», kuului useasta suusta.

Mutta kukaan ei uskaltanut astua esiin. Bretagnelainen huohotti.

Savisia kouriansa pudistellen, joka jäsen jännitettynä hän vartoi uutta

vastustajaa.

Huomatessansa, ettei kenkään uskaltanut uhmailla hänen voimakkaita

käsiänsä, tarttui hän lapioonsa ja läksi väistyvän miesjoukon keskitse.

»Minne aijot?» kysyi työnjohtaja. Hän oli katsellut kamppailua kuin

hauskaa näytelmää ja tarttui taas ohjaksiin. »Minne menet? Ojenna

käpäläsi kaverillesi »boulognelaiselle» ja palatkaa sitten puuhiinne

jokainen.»

Mutta Louarn astelikin lapioinensa äänettömänä puiden siimeikköön

vuokraajan asunnolle.

»Minä jatkan matkaani!» päätteli hän itseksensä. »En kärsi

heidän puhuvan hänestä. Hän on alati kintereilläni. Arvasivatkin

onnettomuuteni! Minun on kaikottava kauemmaksi.»

Kun hän oli ilmoittanut aikeensa, saanut kaiken matkavalmiiksi

sammalkasvuisen kiviholvin edustalle, nostanut Joelin ja Luciennen

kärrypahasiin ja oli kohottamaisillaan hattuansa hyvästiksi, huomasi

hän nuoren, kauniin lapsenhoitajan seisovan huoneessa itkien. Tyttö

katseli hellästi pienokaisia. Hän oli ansainnut ne ystävälliset

jäähyväiset, joita Naemi ja Lucienne hänelle viittoivat. Hän olisi

ollut iloissansa, jos hänen hoitelemansa Joelkin olisi osannut jotakin

hyvästiksi sanoa.

Louarn ei voinut vaimentaa kohoavaa kainoa kaipaustansa. Hän

harkiskeli: »Tuo tyttö ei olisi heitä hyljännyt, jos olisi ollut

heidän äitinsä.» Louarn tukahutti kuitenkin tämän syntisen toiveensa

ja hyvästeli vanhaa, kynnyksen luona seisovaa talonpoikaisvaimoa sekä

tarttui kärryjensä aisoihin. Pihalle kuuluivat kotvan aikaa miehen

raskaat ja lapsen kepeät askeleet sekä kärryjen kitinä. Etäisyydessä ne

vihdoin vaikenivat.

Illalla yöpyi Louarn toiseen, tylympään taloon. Häntä esteltiin, kun

oli muka tullut niin myöhään, mutta ei poiskaan ajettu. Talonpojat

eivät sulkeneet häneltä latojansa, kun pelkäsivät hänen kostoksi joko

pistävän talon tuleen tai ryhtyvän muuhun tihutyöhön. Voipa syynä

olla säälikin ja armelias mielenlaatu, joka Ranskan maaseuduilla

pimeän tullen avaa monet ovet osattomille. Seuraavanakin iltana,

vieläpä sen viikkoakin, sai hän suojaa. Hän kulki kohti itää kysymättä

keneltäkään taipaleensa teitä tai matkansa maalia. Hän selitti vain:

»Menen Vendéehen perunan nostoon». Yksinkertaisille, oppimattomille

utelijoille tämä tiedonanto riittikin. Vendée, toisin tulkiten laaja,

aurinkoinen ranskalainen maa, on ollut alati Bretagnen niemimaalaisille

rikkauden ja runsauden kehtona.

Sää pysyi edelleenkin suotuisan kauniina. Louarn matkasi tavallisesti

pari kolme päivää yhteen menoon ja pysähtyi sitten työhön johonkin

taloon. Aamuisin kuului aina jostakin puimakoneen kolke. Louarnin

tarvitsi vain astua esiin ja kysäistä: »Saanko työtä?» joutuaksensa

koneen kimpussa hääräilevien miesten ja naisten, miltei hääjoukon

suuruiseen laumaan otetuksi. Ja niin kiire kuin taloissa tavallisesti

olikin valmistettaessa suunavausta kaikille noille työvoimille,

otettiin lapset kuitenkin lempeästi vastaan. Aina oli joku, joka

joutaessaan joko kernaasti tai vastahakoisesti keitti heille velliä ja

pesi pienimmän niukat vaatevarat. Nähdessänsä kärryt asettuivat miehet

miltei poikkeuksetta kielteiselle kannalle, mutta naiset taipuivat,

ottivat heidät huostaansa ja varoivat, etteivät lapset eksyneet

koneiden hihnoihin ja hampaisiin. Koskaan he eivät Louarnin lähtiessä

olleet osoittamatta Joelia:

»Hän kuolee teiltä, mies parka. Saatte nähdä, kunhan huonot ilmat

yllättävät. Rintalapsen kanssa ei ole kulkeminen maita ja mantereita.»

Louarn ei vastannut heille.

Joskin lapset liikkuivat hyvin hitaasti, olivat he edenneet tiellänsä

melkoisen matkan. Louarn kartteli kyläpaikkoja mahdollisimman paljon,

osaksi häpeillen, osaksi sen tähden, että niissä oli vaikea vastailla

ihmisten kysymyksiin. Pelkäsipä hän poliisiakin, tuntiessansa

kyllin tarkoin vakiintuneen asutuston epäluulon kaikkia kulkureita

kohtaan. Nähdessänsä kylien luona huomautuksen: »Kaikenlainen

kerjääminen on täällä kielletty», valitsi hän aina kiertotien.

Vaikkei hän kerjännytkään, tiesi hän, etteivät ihmiset luottaneet

hänen työnhaluunsa ja että hän oli kulkuri, epämääräinen köyhtyneiden

kurjien, varkaiden ja lurjusten luokkaan luettu olento. Sen luokan

jäsenillä on joko syystä tai syyttä huono maine. Häntä alettiin epäillä

yhä enemmän, kuta oudommiksi seudut päivä päivältä kävivät.

Hänen asunsa herätti pian huomiota. Ihmiset oudostelivat hänen sinistä,

mustalla sametilla päärmättyä takkiansa, suurta hattua, laajoja ja

riekaleisia puolivillaisia housuja — ihmiset olivat näillä seuduilla jo

ammoin luopuneet vanhanaikaisista puvuistansa. Maisematkin muuttuivat.

Kylvämättömät kedot olivat saviperäisiä. Bretagnessa ne olivat olleet

punansinervää tuhkaa tai kuin jauhettua suolaa. Kukat olivat väistyneet

vihanneksien tieltä. Viljelemättömät, omistajattomat niityt, lehdiköt

ja maakaistaleet olivat harvinaisia. Tuulen jättämää jälkeä tuntui

tuskin ollenkaan ja kumarain jalavain sijalla suoristausi tammia

tiheämmässä. Maakamaran kalliopohja ei pilkistänyt enää esille ja joet

eivät pursuilleet puristuneina kapeisiin uomiinsa. Luodetuuli oli

menettänyt mahtinsa, sillä vilja aaltoili korkeimmillakin kukkuloilla

lakoilematta. Tattari oli hyvin harvinainen, keltaohdake oli poissa,

kanerva häipyi ja mintun tuoksu täytti ilman. Suolaista, ihmisluontoa

seikkailuihin liekuttelevaa merituulta ei tuntunut; tuuli tohahteli

puuskittain, maalitonna ja sen humina oli hapuilevaa ja hajanaista.

Louarn käsitti vaistomaisesti heittävänsä näinä päivinä jäähyväisensä

jollekin tutulle. Hän taivalteli hitaammin ja tarkasteli

ympäristönsä luontoa mielenkiintoisena. Hän oli näkevinänsä vanhojen

taivallustoveriensa tienohelta olevan katoamaisillaan.

Näinä hitaina vaellusaikoina saavutti hänet sade. Se tuli rajuna.

Suojaa saadaksensa hän majoittui tienvarsiojaan metsäisellä seudulla

ja työnsi kärryt molempine pienokaisinensa onton, vielä vihoittavia

vesoja versovan kannon alle. Naemikin sukelsi sinne peittyen vesakkoon.

Louarn itse istua kyyhötti syrjemmällä maahan tuijottaen. Hän odotteli

kuuron ohimenoa. Mutta rajuilma vain yltyi, myllertäen myrskynä heidän

ympärillään. Suojapaikasta ei tuokion kuluttua ollut enää turvaa.

Oja täyttyi pian, kostuneet vesat läpäisivät veden ja likomärät

vaatteet liimautuivat olkapäihin. Louarn huomasi Joelin kangistuvan

kylmyydestä. Hän riisui takkinsa ja pani sen lasten peitoksi. Oi! Ilma

kävi yhäkin kolakammaksi ja pienet kätöset kylmemmiksi. Koettaessaan

kotvan kuluttua kärryjen laidalla riippuvaa Joelin kättä, käsitti isä,

että pienokainen oli saanut kuumeen. Hän jätti takkinsa pienokaisten

peitteeksi, veti kärryt ojasta tielle ja palasi valtamaantielle.

Vastoin tapaansa päätti hän anoa apua lähimmästä kylästä.

Sairaustapauksiin tottumattomana menetti hän malttinsa nopeammin kuin

mikään äiti olisi tehnyt. Naemi kahlasi hänen sivullansa liejussa, hame

korvilla. Sade valui niin valtavana, etteivät he eroittaneet seutua

tienvierusaitoja ulommaksi. Louarn pohti vain yhtä ja samaa: »Saisinpa

vain apua pienoiselle!»

Hänen hakemansa kylä oli heille outo nimeltäänkin. Vihdoinkin kolmen

neljännestunnin kahlaamisen jälkeen he näkivät tienohessa kosteita

kattoja lätisevässä sateessa.

»Pian saat lämmitellä, pikku Naemi», lausui Louarn, »ja minä koetan

saada vuoteen pikkuveljelle. Hän on kuumeessa.»

Louarn miltei juoksi. Likomärät housut takertuivat hänen polviinsa.

Muutamasta akkunasta tähysteli pari naista lokaista tietä ja taivasta.

Taivaalla näyttivät aurinko ja pilvet kamppailevan. Huomatessansa

Louarnin ja nähdessänsä hänen aikovan tulla taloon, vetivät naiset

uutimet akkunan eteen. Pariin kertaan yrittivät kärryt taloon, mutta

palasivat taas valtatielle. Toisen talon portailla koki naishenkilö

häädellä luudalla asuntoonsa ajautuvaa vettä. Ensi silmäykseltä tajusi

vaimo, että matkue vetoisi häneen. Vaaraa vainuten huusi hän:

»Menkää matkaanne! En voi antaa teille mitään.»

Louarnin hampaat löivät loukkua vilusta, kun hän koki selittää:

»Pienokaisen vuoksi vain — — —»

»Minulla on lapsi itsellänikin», kiljasi vaimo. »Suoriutukaa siitä

muualle!»

Seuraavassa, valtatiestä loitompana olevassa talossa työskenteli uuras

puuseppä. Hänen yläruumiinsa näytti väliin katoavan, väliin kohoavan

valtavassa kaariakkunassa. Kun Louarn pysähtyi epäröiden, maksaisiko

vaivaa ponnistella puusepän puheille, vilkaisi tämä syrjäsilmäyksellä

seurueeseen. Puusepän kasvoille lehahti mielihyvän ilme: hän oli

mielissänsä työskenneltyänsä vuodet läpeensä, ollessansa nyt suojassa

sateelta ja tallustellessansa pehmoisessa lastukossa. Hän ei tahtonut

millään tavoin loukata laihaa, synkkää ja kalpeaa kulkuria, kun tämä

kysäisi:

»Voisiko kukaan suoda minulle suojaa täällä?»

»Kaikkinainen kerjääminen on kylässä kielletty, ystäväni», vastasi

puuseppä.

Hänen kasvonsa olivat kuin eläkkeen saaneen sotilaan: punakat, pyöreät,

pitkän piikkiparran kaartamat ja kuin posliiniin maalatut.

»Minä en kerjää», vastasi Louarn. »Mukanani on sairas lapsi.»

»Epäilemättä tarttuvassa taudissa?» huusi joku puolihämärästä puodista.

»Varo, Aleksanteri! Mistäpä tietää, minkälaisen maleksijan kanssa

joutuu tekemisiin!»

»Vaiti, vaimo!» kehoitti puuseppä.

Hän kääntyi Louarniin. Louarn kumartui kärryihin ja kohotti kostein

käsin Joelin ja Luciennen sinistä takkipeittoa. Satoi edelleenkin.

Suojaavan peiton pimenteestä pistivät esiin Luciennen hymyilevät,

eloisat kasvot, mutta Joelin kasvot olivat vahankaltaiset. Lapsi lepäsi

liikkumattomana.

»Katsokaa!» kehoitti Louarn.

Puuseppä pusersi merkitsevästi huuliansa. Hän oli jo ennenkin nähnyt

sylilapsen kuoleman.

»Kylässä on kaksikin lääkäriä», selitti hän. »Yrittäkää niitä. Toinen

on hieman vanha, mutta ei mikään ilkimys, vain — — —»

»En etsi lääkäriä», keskeytti Louarn. »He eivät huolisi lasta

hoitoonsa. Haen paikkaa, jossa hän saisi vuoteen levätäksensä.»

»Sellaista en tiedä.»

»Sairaalaa.»

»Onhan se sellainenkin, mutta vain seutukuntalaisille varattu.

Käsitättehän? Jos sinne korjattaisiin kaikki kulkurit — — —»

Louarn laski takaisin takin lasten ylle. Nyrkkiä puiden ärjähti hän

sateen piestessä kasvoihin:

»Sydämettömät ihmiset! Minne mielitte minut häätää? En voi sallia

lapseni kuolevan keskelle maantietä!»

»Sydämetön voitte itse olla! Kuka käskee teidän kiertää kerjäämässä,

vieläpä lapsillenne, muka sääliä saadaksenne? Menkää matkaanne! Teidän

tapaisenne tiedetään ja tunnetaan.»

»Sanoppa, saapastelija», virkkoi äkkiä käheä ääni läheistöstä, »missä

kirjasi ovat!»

Suuri, karhea, korkearyhtinen ja mahtisanainen mies mulkoili

bretagnelaista. Bretagnelainen käänsi varovasti kärrynsä matkaansa

jatkaaksensa.

»Niin, missä ovat kirjasi? Sinä et vastaa. Niitä ei ehken olekaan?

Seuraa neuvoani ja tallustele tiehesi! Teet parhaiten puittaessasi

pakoon. Heti!»

Neljännesmies naurahti itsetietoisen ylenkatseellisesti. Hän tunsi

olevansa virkamies, joka seuraa sääntöjänsä pilkusta pilkkuun, tietää

omistavansa mahtia ja on unohtanut sekä Kristuksen että Kristuksen

opin. Hän ei jättänyt koskaan kysymättä: »Missä ovat kirjasi?»

Kysymystä seurasi aina sama tulos: köyhtynyt kulkuri riensi tiehensä

ja päästi siten kunnan riekaleistansa sekä läsnäolostansa. Tämäkin

taivaltaja teki toisten tavoin. Ensin hän yritteli yrmistellä, mutta

kun huomasi sen turhaksi, pelästyi, tempasi aisat loasta ja laittausi

taipaleelle. Neljännesmies nauroi, kädet taskuihin työnnettyinä.

Jean Louarn suoristautui kuitenkin taas äkkiä. Oman lapsen kuoleman

näkemisen kauhu oli ajanut veren hänen kasvoistansa. Hänen säihkyvät

silmänsä olivat painuneet kuoppiinsa. Hän harppasi katuojasta ja

kumartui käsiänsä väännellen puodin akkunaan. Nojaten vatsallansa

akkunan kamanaan kumartui hän koko varrellansa kohti puuseppää. Seppä

herkesi höyläämästä.

»On totta, etten tunne sinua, mutta sinä säälinet minua kuitenkin?»

Tuska sai hänet unohtamaan kaikki muodollisuudet ja hän sinutteli

puuseppää.

»Jos itselläsi lie lapsi, sääli minunkin lastani ja seuraa minua!»

»Mitä minusta mielit?» uteli puuseppä.

»Sanon sen sitten sinulle», jatkoi Louarn. »Tule mukaani. Tule heti!

Olen ihminen, kuten sinäkin. Minullakin oli kerran kotini ja kontuni,

nyt ei mitään enää!»

Puuseppä ei ollut koskaan kuullut sellaista syvää äänensävyä,

todellista tuskaa ja ihmisrakkauteen vetoamista. Ahtaasta

tunnealastansa huolimatta hän vavahti. Hänen sisäinen liikutuksensa

ilmeni käden liikkeissä, kun hän tarrasi lastukasaan, kuin veljen

kättä pusertamaan. Tietoinen tahto oli kuitenkin päätöksen tekoon

taipumattomampi ja kaihti kadulla kuuntelevia todistajia.

Kun Louarn ei saanut vastausta ja näki edessänsä vain vanhan,

liikkumattoman, valkoisissa höylänlastuissa seisovan kumarapään

työmiehen, vetäytyi hän nopeasti akkunasta ja lähti jatkamaan matkaansa.

Pienet kärryt alkoivat taas vieriä ja kitistä. Louarn oli kuitenkin

kahlannut vain noin tuhat askelta, kun kuuli jonkun takanansa koettavan

saavuttaa häntä. Louarn ei ollut sitä huomaavinansakaan. Hän otaksui

tulijan neljännesmieheksi, joka mieli kyyditä kulkuria kylästä.

Samassa laskeusi käsi Louarnin sateen turruttamalle olalle ja rinnalla

pysytteleivä mies lausui:

»No, mikä on asiasi?»

»Mikäkö! Ei, ei mikään — », vastasi Louarn.

Hän kiirehti edellensä, edes katsahtamattakaan mieheen, jonka apua hän

oli hetki sitten anonut kuin hullu.

»Miten on laitasi, mies parka?» uteli mies taas. »Läksin työstäni sinua

auttamaan. Mitä haluat?»

He olivat jättäneet kylän taaksensa ja tallustelivat likomärkää tietä,

puuseppä kumarapäisenä, kuin haikean tunnustuksen kuuntelemiseen

kumartuneena, Louarn tavalliseen tapaansa kurotetuin kauloin.

Molempia valeli milloin puuskitteleva, milloin vaimeneva sadekuuro.

Bretagnelainen alkoi silloin puhua, hiljaa kuin kuiskaillen sanoja

purjehteleviin pilviin. Väliin, äänen uhatessa pettää ja Donatiennen

nimen lausumista arkaillessansa keskeytti hän kertomisensa ja harppasi

ääneti kymmenisen askelta.

»Osanani on ollut onnettomuuksia, joista en voi jutella», alkoi Louarn.

»Usko minua, syy ei ollut omani. Minä raadoin, en tehnyt kenellekään

pahaa ja minulla oli oma mukava mökkini. Nyt taivallan tässä kotini

jätteet mukanani. Pikku Joelkin kuolee — kohauta takkia ja koettele

poskea. Hän kuolee, jollet opasta minua armeliaan henkilön luo, joka

ottaisi hänet hoitoonsa. Tiedätkö ketään sellaista?»

Puuseppä pysähtyi tuokioksi tuumiskelemaan ja ympärillensä pälyilemään.

Sitten sanoi hän:

»Käännytään tästä! Mieleeni juolahti jotakin.»

He kääntyivät vasemmalle kädelle, ylävämmälle puuttomalle mäelle. Mäki

oli männikköinensä kuin kaistale kaukaista Bretagnea. Parin pilven

pielitse pilkisti päivänsäde ja valaisi ohimennen vetistä maata.

Louarn tarttui Naemin käteen.

»En voi ottaa mukaani muita kuin tämän vanhimman ja kävelyänsä

aloittelevan Luciennen. Mutta työtä saatuani ja ansaittuani rahoja haen

Joelin ja korvaan hoitokulut. Sen lupaan sinulle.»

»Minne matkaat?» tiedusti toveri.

»Hakemaan työtä.»

»Mistä saat sitä?»

» Vendéestä.»

»Niin väittävät kaikki kulkijat. Kukaan heistä ei enää naamaansa

näytä», vastasi puuseppä.

Mies alkoi luottaa Louarniin tämän kertomusta kuunnellessansa. Hän

pilkisteli piikkipartoinensa tuon tuostakin veräjillä; hän haki

jotakin. Sade oli lakannut, ilma lauhtunut. Maa höyrysi. Työläiset

riensivät sateen keskeyttämää raadantaansa lopettelemaan. Puuseppä

tunsi ensi katseella kastanjoita keräilevät, heinäniityillä haravoivat

ja tienohessa paimentelevat miehet, mutta ei pysähtynyt. Vihdoin,

sateen yhäkin seestyttyä, näki hän muutamalla pellolla pari naista.

Naiset eivät huomanneet häntä. Hän huusi heitä nimiltä. Hän näytti

heille ros-grignonilaisissa pikkukärryissä lepäävää kuumeista lasta ja

selitti heille asian.

»Minä vastaan miehestä», lisäsi hän lopuksi. »Tehkää niinkuin hän

haluaa.»

Vanhempi naisista kysäisi:

»Paljonko hän maksaisi?»

He tingiskelivät hoitokustannuksista. Heidän keskustellessansa kumartui

nuorempi naisista kärryihin, kohotti lapsen syliinsä, painoi sen

povellensa ja sanoi:

»Minä otan hänet.»

Niin oli asia sovittu.

Hetkistä myöhemmin läksi Louarn talosta. Joel oli jäänyt sinne.

Kulettuansa parikymmentä askelta kehoitti Louarn Naemia:

»Käy suutelemassa häntä kerran vielä!»

Tyttönen riensi taloon ja palasi pian.

»Palaa vielä takaisin», käski isä.

Kolmannen kerran hän kehoitti Naemia sanoen:

»Hyväile häntä niinkuin et saisi nähdä häntä viikkokauteen.»

Louarn ei ollut ilmaissut Naemille suunnitelmaansa. Hän näki Naemin

palaavan iloisena, astui sitten puusepän luo, paljasti päänsä ja kiitti

muutamin sanoin. Lopuksi hän kysäisi:

»Minnepäin minun on nyt mentävä?»

Puuseppä oli alakuloisempi kuin Jean Louarn. Hän ei saanut

liikutukseltansa sanaakaan suustansa, vaan viittasi sormellansa itään.

Louarn läksi kahden lapsensa kerällä laskeumaan mäkeä.

Hän riensi nopeammin ja yhä nopeammin, taaksensa katsahtamatta

koko päivän. Hän keskusteli ääneensä ympäristönsä kanssa. Puille

hän puheli: »Näittekö, mihin puolisoni minut pakoitti?» Hän purki

vihdoinkin suuttumuksensa sanoiksi. Kiukku ei ollut koskaan kiehunut

hänessä niinkuin nyt. Hän syytti kaikesta Donatienneä ja pani vaimonsa

niskoille kokemansa, vieläpä kokematta olevatkin kärsimyksensä.

Hän sanoi: »Kurja vaimo! Minun on ollut pakko luopua lapsestasi!

Pienokaisesi itkee, miehesi harhailee koditonna, eikä Naemi paralla ole

jalkineitakaan!» Kylliksensä itkettyään hän lopetti: »Mutta vaimohan

ei voi aavistaakaan, mitä kaikkea minulle on sattunut. Hän olisi kai

kotiutunut, jos olisi oivaltanut aiheuttamansa kurjuuden.»

Tietämättänsä taivalteli hän yhäkin pakoon Bretagnen äärimäiseltä

rajalta.

Seuraavina päivinä hän ei nähnyt enää viljelemättömiä seutuja ja sai

juoda viiniä varakkaissa maataloissa, niissä, joissa hänet otettiin

vastaan. Kukaan ei kysynyt hänen kotipitäjäänsä, mutta jokainen

pysytteli hänestä loitompana. Hän sai kuulla sanottavan:

»Köyhästä, pitkin maita maleksivasta ja varastelevasta kerjurista

ei ole mihinkään. Te bretagnelaiset olette kiintyneet nummiinne

ja omenapuihinne niin, että vain epatoimmat teistä tarttuvat

kerjurisauvaan.»

Hän sai harvoin enää yösijaa ja makuupaikkaa. Hän sai nukkua

sikolätissäkin. Pari kertaa piti hänen maksaa yösijasta, ei ainoastaan

majatalossa, jonne kylmä hänet pakoitti, vaan maataloissakin, jotka

soivat heinälatonsa hänelle. Ihmiset muuttuivat sydämettömiksi. Koleat

ilmat koittivat ja yöt olivat kylmiä. Louarn oli luullut kaiken

muuttuvan matkaa myöten, mutta niin ei käynytkään.

Vaeltava kulkuri muisteli joskus menneitä aikoja. Hän ei tietänyt

tarkoin, missä oli, vaan koetteli arvioida matkan määrää astelemansa

ajan mukaan: seitsemän, kahdeksan, yhdeksän viikon. Arvio ei

onnistunut. Turhaan hän yritteli hankkia taloista työtä. Laihtuneella

kulkurilla ei uskottu olevan voimia siihen. Kun hän kysäisi: »Onko

perunan nostoa?» vastattiin hänelle: »On kyllä, mutta me nostamme

perunamme itse.» Joskus ei hänelle edes vastattukaan. Silloin

mietiskeli mies: »Minä en kai ole vielä Vendéessä. Maaperä ei ole

täällä kotoista pohjaa parempaa.»

Usein myllersivät hänessä riettaat mietteet. Toisin ajoin hän

tuumiskeli kiinnittää kiven kaulaansa ja loiskahtaa johonkin lampeen,

toisin ajoin taas — ja muita mietteitä useammin — herpasi hänet ennen

niin vieras siveellinen heikkous. Hän katui, että oli menetellyt oikein

ja rehellisesti. »Mitä olen voittanut», mietiskeli hän, »lempiessäni

vain vaimoani? Miksi en menetellyt kuten hänkin, pilaa ja pilkkaa

tehden? Nyt maleksin vain maita ja mantereita, kurjempana kuin ne

kerjäläiset, joille muinoin almuja annoin. Saan huolehtia yksin

yhteisistä lapsistamme. Voin olla kiitollinen, jos saan oikaista itseni

yöksi jonkin ladon oljille! Olisinpa tämän kaiken vain aavistanut!

Olisinpa vain aavistanut!» Hänen mieleensä muistuivat Annette Domercin

kaksimieliset viittaukset, hänen korvissansa kajahteli tytön nauru ja

hän oli näkevinään tytön pälyilevät silmäykset. Ne olivat iskeytyneet

hänen sydämeensä salaisina myrkkypistoina.

Hätäisesti hääti hän aina tuollaiset ajatukset luotansa ja kärsi

niiden takia omantunnon tuskia. Hän oli avun ja tuen tarpeessa.

Heikkoina hetkinänsä hän suuteli Naemia ja Lucienneä kymmenin kerroin

ja hellitteli heitä ylen kaunein sanoin, houkutellaksensa lapset

nauramaan. Sillä pienoisten nauru oli isälle syntien anteeksianto.

Pienokaiset alkoivat oudostella näitä käsittämättömiä hellyyden

puuskia, jotka muina hetkinä yhä harvenivat.

Jean Louarn matkasi mäeltä mäelle, kulki kuoppaisia teitä, samosi

läpi metsien ja kylien kaakkoa kohti. Hän oli saapunut näin Mayenneen

ja hänen oikealla kädellänsä oli Ernée, vasemmalla Grand-Jouan.

Hän kummasteli tällöin suolaisten merituulien tuntua. Hän oli näet

lähennellyt sitä laajaa laaksouomaa, joka ulottuu Ranskan sydämeen.

Tietämättänsä oli hän lähempänä merta nyt kuin keskivaiheilla matkaansa.

Eräänä lokakuun ehtoona oli hän astellut väsyksiin saakka. Sade,

joka saapui lauhan tuulen tuomina pitkinä kuuroina, sotki tiet yhä

likaisemmiksi ja lätäkköisemmiksi. Hänen ajatuksensa askaroivat

juuri alkaneessa kylvöajassa. Huomaamattansa koukisti hän kätensä

kylvämään olematonta viljaa, kätensä, jolta oli ainaiseksi siementen

käsitteleminen kielletty. Hän hellitti hetkiseksi kärryjensä aisat,

mutta tarrautui niihin taaskin. Ilma enteili myrskyä. Louarn oli

nälissänsä, Naemi nälissänsä ja nälkä ahdisti Lucienneäkin. Noustessaan

äärettömiin etäisyyksiin huippuansa häivyttävää mäkeä, huomasivat he

sen korkealla käännekohdalla pienoiselta pajukorilta kuumottavan,

vaappuvan öljyvaatekattoisen työvaunun. Päivä lähenteli laskuansa.

Päivä oli muutoin noita omituisia aikoja, jolloin auringon kulusta

ei tarkoin tiedä, milloin ja mihin se ratansa päättää. Pienehköt

pilvettömät keitaat peittyivät tuokiossa taivaalla ajelehtivaan sumuun,

vaaleten hieman työvaunun yllä. Vaunut häipyivät häipymistänsä.

Suojaavaa kattoa tai ihmisolentoa ei ollut; kaikkialla vain tummaa,

äsken muokattua peltomaata. Peltojen välissä oli viinimaita, joiden

lukuisuus oli Louarnin matkalla viime viikkoina lisääntynyt.

Viiniviljelysten tuolla puolen, muutama metrisatanen huipusta, versoi

pari nuorta tammea. Lehdet, sammal, sienet, sanajalat ja pehmeä maa

näyttivät siellä imevän sadetta. Louarn päätteli: »Minä menen sinne.

Puut suovat tosin vain hataran suojan, mutta onhan siellä puuta

kiehauttaakseni keiton. Lapset kaipaavat jotakin, lämmittävää.»

Hän tarvitsi sinne saapuaksensa hyvänkin neljännestunnin. Päästyänsä

metsikköön kapeata polkua pitkin, asetti hän kärrynsä miilumiesten

polttamalle aukeamalle. Viivyttelemättä hän veti kärryistä esille

vanhan padan, vesipullon ja viisi suurta, lahjaksi saatua naurista.

Naemi kyykistyi kuivimman puunrungon suojaan, nosti sisarensa sivulleen

ja alkoi kuoria nauriita. Isä läksi etsimään kuivia risuja.

Kahden jäätyänsä alkoivat tyttöset nauraa. Heidän naurunsa kajahti

huoletonna kuin lintujen liverrys sateessa ja hämyssä läheiselle

tielle. Isäkin kuuli sen. Hän oli edennyt heistä vain hiukan ja

kuljeskeli puolikaaressa lähistössä. Lasten naurua kuullessaan oli

Louarnin viimeinenkin mielenlujuus lopussa. Lapset eivät käsittäneet,

että oltiin Bretagnen rajoista ulohtaalla, samoamassa yhä kauemmaksi

kohti kylmää, lemmetöntä maailmaa, ja että talvi oli tulossa ja heidän

elämänsä epätietoisuus sekä satunnaisten olinpaikkojen epävarmuus

enenemässä päivä päivältä. He eivät tienneet mitään kuristavasta

kuoleman ja pelon kauhusta, joka hiipii yön yltyessä metsistä, saaden

onnellisimmankin olennon itkemään.

Louarn palasi vihdoinkin lastensa luo tuoden kahmalollisen tuoreita

varpuja ja puristetussa kädessään kourallisen sammalia.

Pata oli laitojaan myöten täynnä vettä ja neljään osaan lohkaistuja

nauriita. Louarn keräsi kiviä liedeksi, sulloi saaliinsa sinne ja

sytytti tulen tulitikulla, jonka hän oli ottanut säilöstä vanhasta

sarvisesta nuuskarasiastaan. Puut eivät ottaneet tulta. Liedestä

tuprusi vain savupilvi, häipyen samassa kosteaan, kiusoittavaan sumuun.

»Meidän on saatava kuivia lehtiä», selitti Louarn. »Ota sinä, Naemi,

tikut, minä etsin lehtiä. Tulee kolea yö, lapsi parat.»

Hän puheli hatuttomin päin, tukka sateen lioittamana ja tähyillen

itäilmoihin, jossa pitkä, kellertävä käärmeikäs juova kiemurteli

taivasta. Se oli viimeinen valo maan ja raskaiden, hiljaa kulkuaan

keinuvien pilvien välillä. Siellä kaukana, Louarn, siellä oli sinulla

muinoin yön yltäessä kirkas, toisen tekemä tuli, siellä tervehtivät

sinua avoimet armaat kädet!

»Ei!» mumisi hän, »en halua enää milloinkaan katsoa sinne päin, en

koskaan enää! — Tulee kylmä, pikku raukat», jatkoi hän ääneen.

Hän läksi etsimään kuivia lehtiä. Naemi koki vuorostaan sytytellä tulta

ja nauroi, kun se ei onnistunut. Kosteat kuurot sammuttivat tulen

tuokiossa. Naemin lapsekas nauru kiiri lähimetsään.

Äkkiä hän lakkasi nauramasta. Isä, joka oli kolmisenkymmenen metrin

päässä, kuuli hänen puhuvan. Hän ei nähnyt häntä, sillä pilvet

olivat saenneet ja oli pimennyt. Naemi puheli — mutta kenen kanssa?

Ei ainakaan sisarensa. Lapset eivät lavertele keskenään samassa

äänilajissa kuin keskustellessaan aikaisten kanssa. Hän puhelee

autiossa metsässä, vastaa hiljaa kysymyksiin. Tuuli ei ollut Louarniin

päin, eikä isä eroittanut sanoja. Kun hän uteliaisuudesta kyyristyneenä

läheni lapsiaan, sykytti hänen sydämensä suuttumuksesta. Jos vieras

vain on kulkuri, tappelee hän tuntemattoman kanssa! Miksi? Siksi että

— että hän on kieltänyt Naemia puhuttelemasta sellaisia ja siksi, että

viha ja suru myllersivät tänään rinnatusten isän povessa. — Louarn

kääntyi, puristi lehtiä kourissaan ja astui äänetönnä esiin. Kolme

olentoa oli kumartuneena nuotion luona, kaksi pientä ja kolmas kookas.

Hän kuuli äänen kehoittavan:

»Ojenna tikut tänne, pienoiseni. Minä sytytän tulen.»

»Naemi, älä anna!» huudahti Louarn. »Minä kiellän.» Hän seisoi

kookkaana ihan heidän lähellänsä. Fosforiliekki leimahti parin

leveähkön kämmenen suojassa. Nopeassa kirkkaassa valossa kajastuivat

hetkiseksi sateisesta yöstä voimakkaat ja lujapiirteiset kasvot,

hohtaen punertavina pimeää taustaa vasten. Olento oli nainen. Hän oli

katsellut myös Louarnia ja lausui:

»Jos haluat, niin keitän liemen.»

»En!» ärjäsi Louarn. »Mene matkaasi! En halua mihinkään tekemisiin

kanssasi!»

He olivat tuskin pari metriä toisistaan. Molemmat olivat samaa kokoa.

Nainen oli kumartunut Louarnin kiellosta vähääkään välittämättä

virittämään valkeata. Sankan sauhun seasta leimahti padan alta

liekki ja levitti loistettaan ruohostoon, istuviin lapsiin ja naisen

kasvoihin. Nainen istuutui maahan ja pälyili sieltä naureskellen

bretagnelaista. Naurussa oli omituinen häikäilemättömyyden, varmuuden

ja uteliaisuuden sävy.

»Haluatko, että laitan liemen?»

»En!»

Mutta Louarn ei yrittänyt eleelläkään häätää häntä.

Naisella oli valtava, kutrikas, musta, päälaelle kiinnitetty

päähineetön tukka. Hän katseli kotvan äänetönnä Louarnia. Tuli

tuikutteli iloisesti. Sitten nousi nainen sulavin, pehmein liikkein.

Hänen puheessansa oli vallan toinen, Louarnin sisimpään hipuva sävy,

kun hän katsettaan hellittämättä huomautti:

»Sano, laitanko liemen? Joka päivä? Niin kauan kuin viihdymme yhdessä?

Näethän, ettet voi vaalia noita lapsia yksin!»

Louarn ei vastannut, vaan loittoni lieskan hohteesta hämyyn muka

lisää polttopuita poimimaan. Poistuessaan tuijotti hän naiseen

silmää räpäyttämättä. Tulen heijastuksessa näytti nainen nuorelta ja

voimakkaalta, mutta rumalta.

Palattuansakaan ei Louarn lausunut sanaakaan. Hän jäi syömään naisen

laittamaa lientä. — — —

* * * * *

Kolmen päivän perästä laskeutui seurue nelihenkisenä samaista tietä.

Naisella, harhailevaan vaeltajaan liittyneellä kulkurilla, joka oli

joko häädetty jostakin maantiematkueesta tai laskettu äskettäin

ojennuslaitoksesta, oli vaatemytty kainalossaan. Pikku Naemi

piiperteli hänen kintereillään, arkana, helmuksiin hakeltuneena ja

puolittain juosten, ettei jäisi jälelle. Nainen asteli nopeasti,

ahteessa kevenneitä kärryjään lykkäilevää Louarnia odottelematta.

Louarn kuljetti näet Lucienneä kärryissä kuten ennenkin. Mies oli

entistä synkempi eikä enää leperrellyt lapsillensa. Hänen katseestaan

oli kadonnut nöyrän hyväntahtoinen tuikahdus. Se ei elähtynyt edes

seuralaiseksi otettua naistakaan silmäillessä. Nainenkin näytti olevan

Louarnista välittämätön. Taivalsihan vain ojan parrasta huolettomin

ryhdein ja vaaniskeli maanteille tottuneen vaeltajan tavoin urkkien

ympäristöään. Kun tien ohessa oli hedelmäpuutarha, puikahti hän aidan

ylitse poimimaan omenoita, päärynöitä tai viinirypäleitä. Louarnin

tarvitsi vain viitata, niin nainen alkoi heti askaroida lasten

kanssa, antoi niille ruokaa, kanteli hankalimmat matkat tai korjaili

pienokaisten pukuja ja kuluneita sukkia pysähdyspaikoissa. Hän ei ollut

kovin kärkäs avunantoon, vaikkei vastustellutkaan. Lakkaamatta hän

pureskeli valkoisilla hampaillaan heinänkortta.

Nelihenkinen matkue laskeutui sanaa lausumatta hiekoitettua tietä:

Louarn Lucienneä lykäten keskellä, nainen vasemmalla puolen ja Naemi

hänen liepeissänsä. Oli ihana päivä; säteilevä päiväpaiste tuntui

tulvivan siunaten syksyn saaliille. Viiniköynnös kierteli harvojen

koiranheisipuu-, happomarjapensas- ja humala-aitojen kupeilla. Miltei

kaikkialla koottiin viinisatoa; uuden viinin tuoksu tulvi kummuilta

viinitarhojen alisiin poppeleihin ja pajuihin. Louarn ei ollut koskaan

ennen tunteilut sitä voimakasta tuoksua, joka leijailee kuukausikauden

Ranskan lämpimimpien maakuntien kukkuloiden yllä. Hän oli huumasta

miltei pyörtyä. Mutta kun länsituuli aika ajoin viillytti ilman,

kohotti Louarn kuihtuneet kasvonsa kohti taivasta tervehtien tuulta

vanhana tuttuna matkatoverinansa. Rakkaat mietteet ja tunteet silloin

palasivat.

Tien viimeiseen mutkaan pysähtyi kulkuri. Hänen alati vaiti-olevat

huulensa kuiskasivat yhden ainoan sanan:

»Meri!»

Hänen edessään oli niitty, laakea kuin maantiekin, ja sen tuolla puolen

lainehti leveä joki. Se oli majesteetillinen kuin bretagnelaiset

merenpoukamat, jotka vilkkaiden purojen suista kamppaillen laajenevat

kallioiden keskeisiksi lahdelmiksi. Joellakin oli oma hiekkarantansa,

omat lahdelmansa, vuoksensa ja luoteensa ja se laajeni länteen. Louarn,

jota ei ollut mikään matkan varrella syvemmin liikuttanut, uudisti

syvin henkäyksin:

»Meri! Meri!»

Nainen kohautti halveksien hartioitaan.

»Vähänpä sinä vielä tiedät! Sehän on Loire!»

He jatkoivat matkaansa, astellen niityn poikki. Kosteiden sumujen ja

äsken puserretun viinin sekainen tuuli tohisi joelta heihin. Louarnin

silmät säteilivät, kimallellen virtaavan veden kaltaisina. Loiren nimi

ei tulkinnut hänelle hauistakaan. Hänen ajatuksissaan askaroitsi vain

saniaisella merenrannalla nouseva ja pakoova vesi. Sen tuolla puolen,

päätteli hän, lienee vihdoin Vendéekin. Mutta äkkiä kouristi hänen

rintaansa ajatus: hän oli nyt poistumaisillansa ijäksi Bretagnesta.

Hän hidasti käyntiänsä ja laahusteli kalpeana ääneti niittyä. Hänen

oli mentävä tuon mereksi mainitsemansa ja hänelle todellisena merenä

kuvastuvan ulapan ylitse, astuttava ylitse rajaviivan, jonka poikki ei

maanpakoon mentäessä enää silleen palata.

Nainen ei tajunnut Louarnin tulista tuskaa. Mutta kun Naemi samassa

sattumalta sivuutti isänsä, tarttui isä hänen käteensä. Lapsi huudahti:

»Purje! Katso, purje!»

Mutta Louarn katsoikin lasta, pikku Naemia, ja niin lempeästi, että

Naemi oudostui sekä silmäsi isäänsä tarkkaavaisena ja ikäänkuin

tiedustaen: »Mitä minä mahdoinkaan tehdä?»

Niitty, jota pitkin he taivalsivat päin Loiren tuulta, oli lähellä

Varadesia, mutta jokseenkin kaukana kylästä ja sillasta. He riensivät

rannalle, sillä Louarn oli nähnyt muutaman miehen valmisteleivan

siellä soutamaan joen ylitse. Hän huusi miehelle ja pyrki mukaan.

Mies katseli pientä matkuetta mielenkiintoisena. Kuten miltei kaikki

joenlaaksorahvas oli hänkin varakas ja piti puutetta puolittain syntinä.

»Ainahan miestä on autettava mäessä», tuumi mies. »Mutta minulla on

kiire. Kehoittakaapa kuhnailevaa vaimoanne joutumaan!»

Kuullessaan sanan »vaimoanne» hätkähti Louarn niin voimakkaasti, että

soutaja alkoi nauraa. Hänen herkkuinaan olivat viini ja valkea leipä,

eikä hän tarvinnut paljon syytä nauraakseen. Louarnin kumppali keräili

sieniä niityltä hameensa helmukseen. Louarnin huudosta huolimatta hän

löntysteli hitaasti kumartuen tuon tuostakin illalliseksi aiottua

saalistaan lisäilemään. Vaimon lähestyessä virkkoi airoonsa nojaileva

talonpoika naisen ruokkoamatonta asua ja pörröistä tukkaa katsellen:

»Hiiden huonoa ammattia tuo ainainen matkanteko! Siitä ei rahaa kuonnu!

Lähtekäämme!»

Vastaamatta astuivat he matalaan veneeseen. Kärryt ja kamsut

sijoitettiin siihen myös. Louarn istuutui Naemin kanssa keulatuhdolle.

Hän tarttui taas tyttösen käteen ja puristi sen kouraansa.

Hän ei lausunut sanaakaan eikä vilkaissutkaan lapsiinsa. Hänen

katseensa harhaili vain kimaltelevalla vedenkalvolla, jossa vene

liukui virran viemänä. Hän jäi tuijottamaan sinne, missä Loire häipyi

sinertävään etäisyyteen.

Naemi oli riemuissaan tällaisesta tuutimisesta: hänen ei tarvinnut

kävellä ja hän kulki kuitenkin eteenpäin. Keskellä joenuomaa tunsi

tyttönen isän käden kouristavan kiinteämmin. Hän näki isän kasvoihin

kohouneen kärsivän ilmeen, vaikkakin isä oli kääntyneenä puolittain

poispäin hänestä, kohti päivässä kauas silmänkantamattomiin päilyilevää

leveää uomaa.

»Lapsoseni», lausui hän hiljaa, »muistuuko mieleesi mitään, suurta

vettä silmäillessäsi?»

Louarn viittasi kädellään. Naemi seurasi katseellaan hänen kätensä

suuntaa, mutta pudisti sitten päätään.

»Minä», jatkoi isä hiljaa, »muistan meren, sellaisena kuin se on

Yffiniacin luona ja Guettesin rantamalla. Muistatko sinä sen?»

Tällä kertaa vastasi hento ääni:

»En.»

»Etkö muista äidinisääsi, Le Clech kalastajaa, jolla myös oli vene?»

»En.»

»Kävimmehän me kerran häntä tervehtimässä, sinä ja sinun —»

Hän yritti sanoa: »sinä ja sinun äitisi Donatienne olitte mukana.»

Hän hillitsi kuitenkin mielensä, painoi päänsä rintaansa vasten.

Pienokainen kuuli hänen kuiskaavan:

»Olen vallan yksin maailmassa!»

Isä ei hievahtanut ennenkuin toiselle rannalle tultua. Silloin

hän nousi veneestä ja kiitti muutamin sanoin soutajaansa, joka

kiinnitti veneen ketjuilla ja poistui nopeasti. Louarn jäi seisomaan

hiekkarannalle pajupensaiden luo ja katselemaan joelle. Hän tajusi vain

yhden seikan: kaukana olevan Bretagnen, jota hän katseli viimeistä

kertaa.

Hän oli niin kiintynyt katselemaan — hetki sitten kulkemaansa niittyä,

viiniviljelyksiä, maanteiden viiltelemää vihannuutta, kaikkea kauas

luodeilmoihin laajenevaa, vieläpä jotain, jonka hän oli näkevinään

kaiken tuon takaakin — että Naemi sai olla omin päinsä ja seuraajatar

estelemättä ehättäytyä koreinensa, kärryinensä edelle. Nainen sadatteli

häntä ääneensä. Louarn vain seisoi liikkumatta. Hänen sielunsa

samoili taas kotimailla. Kahlitsemattomana se kiiteli Louarnin

vastustelemisista välittämättä sinne, missä hän oli kärsinyt niin

paljon. Vain tunteakseen ainaista tuskaansa! Hetki oli jäähyväisten

heittoa. Hän syventyi siihen vallan kuin tuntien vain yksin koko

maailmassa tuon seudun, jossa hän oli perheensä pienessä piirissä

elämänsä elellyt. Jäähyväistensä syyn ja synkeyden tiesi hän yksin.

Kaukaa pajupensaikosta särähti huuto:

»Louarn, tuletko sinä?» Hän heräsi haaveistaan. Ääni jatkoi:

»Mihin päin minun nyt on mentävä?»

Hän vastasi:

»Eteenpäin, yhä vain eteenpäin!»

Sitten hän kääntyi seuraamaan kysyjää, onnetonta olentoa, samotakseen

hänen kanssansa yhä kauemmaksi kohti Ranskan sydäntä. — — —

»CAFÉ DONATIENNE.»

Oli vierähtänyt kahdeksan vuotta siitä, kun Donatienne oli jättänyt

miehensä ja lapsensa Ploeucin pitäjän Ros Grignonin mökkiin, astuakseen

parisilaiseen palveluspaikkaansa, ja seitsemän vuotta siitä, kun

Jean Louarn oli poistunut puolisonsa vuoksi köyhtyneenä, pettyneenä

ja toivottomana Bretagnesta sekä painautunut taipaleelle Vendéehen,

tielle, joka johtaa kaikkialle. Donatiennellä oli nyt Parisin

laitakaupungissa Levallois-Perret katujen kulmauksessa kahvila »Café

Donatienne».

Kahvilassa jäähdytteli Donatiennen hänelle tarjoamaa sikurikahvia

muudan vieras. Hän ei ollut tavanmukaisia kahvilavieraita. Hän nojaili

kyynärpäin pöytään, kumartuneena kuppinsa ylitse, josta höyry huuruili

hänen sileäksi ajellulle leualleen ja värittömiin viiksiinsä. Eteensä

tuijottaen hän konemaisesti hämmenteli lusikalla mustaa nestettä.

Hänen kasvojensa lihakset riippuivat velttoina. Mies lepäili.

Hänen harmaanvihreissä silmissänsä, joita valo vastapäätä olevasta

ikkunasta voimakkaasti valaisi, asusti heikko hymy. Hän tunsi siinä

istuessaan olonsa mukavaksi ja huolettomaksi. Hän katseli alimpia

akkunanruutuja verhoavien pikku uudinten ylitse sumuun. Varhaisemmilta

tunteikkaammilta päiviltään periytyneen vaiston pakoituksesta katsoi

hän kuitenkin velvollisuudekseen virkkaa silloin tällöin sanasen

satunnaiselle tuntemattomalle emännälleen, vaikkei tämä kertaakaan

osunut hänen näköpiiriinsä. Donatienne istui selin valoon, miltei

selkä ruudussa kiinni, huoneen vasemmalla sivustalla ja kutoi mustaa

sukkaa; samaa näpertelyä oli hän sormiellut siitä ammoisesta ajasta

asti, jolloin hän vuotteli naisten parvessa illoin Yffiniacin rannalla

vuoksea ja vuoksen kanssa ulapalta palaavia veneitä. Hän työskenteli

miltei tajuamattaan, pysähtyi silloin tällöin ja tarttui taas ääneti

työhönsä. Hän oli kiintynyt kutomiseensa yhtä vähän kuin vieras

katusumun katselemiseen. Hän tuumiskeli vain, että vieras oli perin

väsyttävä ja nautti kahviaan hirmuisen hitaasti. Hänen, Donatiennen,

olisi ollut oltava jo ammoin päivän ostoksilla. Maitokauppiaat

palailivat jo tyhjine peltiastioineen.

Katsellessaan miestä tarkemmin näki Donatienne hänen karheiden

kasvojensa olevan korkeille rakennuspaikoille paahtavan päivän

syövyttämät. Kasvojen uurteissa oli kalkin pölyä, joka väliin irtautui

ja putosi kahvi kuppiin. Kumpikaan ei ollut kovin kärkäs vastaamaan.

Veltosti ja haluttomasti vaihdetut sanat aiheuttivat kuitenkin heidän

tietämättään elämän käänteentekevän hetken.

»Vai niin», virkkoi Donatienne, »te palaatte siis taas kotiseudullenne?»

»Niin», vastasi muurari, »onhan nyt marraskuu. Meidän ammatissamme

on se vuoden kuolleinta aikaa. Jään kotiini Limousiniin maaliskuuhun

saakka. Tunnetteko kenties Gentiouxin seutua?»

»En, minä en poistu milloinkaan Parisista. Onko kotiseudullanne

kaunistakin?»

»Eipä juuri. Tiedättehän, ettei missään ole kaunista, ellei siellä joku

ole odottelemassa.»

Donatienne haukotteli ja kutoi taas vastaamatta pari silmää. Hän toivoi

hartaasti vieraan vihdoinkin poistuvan.

Vieras kallisti kovan huopahatun peittämän päänsä kuppia kohti, tarttui

kuppiin molemmin kourin ja siemaisi tilkan.

»Kaunista siellä ei ole», jatkoi hän, »mutta onhan se omaa kotiseutua.

Tapaahan siellä ainakin tuttujaan ja kuulee kuka on kesän kuluessa

haudattu, kuka vihitty ja kuka syntynyt. Palatessani pyytää minua moni

kummiksi.»

»Sen uskon», vastasi emäntä.

»Meillä on lapsia, jos minkä nimisiä — Marie, Julie, Hortense, Pierre,

Constant, Leonard ja mitä kaikkia lienevätkin.»

Mies alkoi nauraa ja puhallella kuppiinsa.

»Ajatelkaa! Minä tunnen Joel nimisenkin poikasen.» Hän nauroi taas.

Nainen oli ponnahtanut samassa seisoalleen. Sukankudin kädessään riensi

hän kiiluvin katsein miehen luo. Pirteä, tummapukuinen pikku nainen

ei ollut enää väsähtäneen näköinen. Hänen vielä eloisat, silmien

seutuvilta hieman kurtistuneet kasvonsa olivat lehahtaneet punaisiksi.

»Mitä te sanoitte?» kysäisi hän.

Mies koki kaalimaista sukankudinta kantavaa, käskevään eleeseen

ojentunutta kättä, mutta nainen vetäisi sen kärsimättömästi pois.

»Antakaa olla!»

»Älkää suuttuko, en tahtonut teitä loukata! — Niin, olenpa todellakin

tavannut Joel nimisen poikasen.»

»Vanhanko?»

»Kahdeksan tai yhdeksän vuotiaan.»

»Kutripäisen?»

»Sitä en tarkoin muista —»

»Miellyttävän?»

»Luonnollisesti, kuten lapset yleensä.»

Donatienne tarttui hänen käsivarteensa.

»Katsokaa minua! Teidän täytyy muistaa! Nimi herättää mielenkiintoani!

Näettehän, että kertomuksenne on minulle perin tärkeä. Tunsin sen

nimisen lapsen. Missä hän asuu?»

»Jonkun matkaa kodistani, Gentiouxista — ehkä viisi, kuusi peninkulmaa

paluutietä — nimeä en tarkoin tiedä — suuren maantien mutkassa. Näimme

hänet, muudan toverini ja minä, sivu kulkiessamme viime maaliskuussa.

Astelimme jalan asemalle. Muistan pienen poppelien ja pensaiden

ympäröimän puutarhan. Poika leikki siellä. Toverini viittasi poikaan ja

sanoi: 'Poika on Joel niminen ja on muutaman kivilouhimolla raatavan

miehen poika; he ovat tulleet tänne Bretagnesta.'»

Donatiennen huulilta pääsi tukahtunut kirkaisu.

»Bretagnesta! Sanoiko hän varmasti Bretagnesta? Oi, ette saa valehdella

minulle! Älkää tehkö niin! Minun on saatava tietää. Älkää pettäkö

minua!»

Hänen kätensä vapisi muurarin käsivarrella.

»Hänellä oli pikku siskokin, eikö totta?»

»Pikemmin suuri, miellyttävä, hieman teidän näköisenne —»

»Suuriko?»

»Niin. Sisaren kauniit silmät kimaltelivat kuin vesi.»

»Naemi», lausui Donatienne. Hänen äänessään oli uneksiva väre, vallan

kuin olisi hän nähnyt Naemin edessään. »Oliko lapsukaisia muitakin?»

»Näin vielä muutaman pienokaisen.»

»Tytön?»

»Ei, pojan. Hänellä oli polvihousut. Sen muistan varmasti.»

Donatiennen kasvoissa vaihtui ilme.

»Sitten he eivät ole niitä. Minä luulin — hassuja houreita vain —»

Hän hellitti miehen käsivarren. Hänet oli tukahduttaa hillitön

mielenliikutus ja hän avasi tahtomattansakin tuntemattomalle

sisimpänsä. Hän oli onneton, huomattuaan toiveensa turhiksi. Hän oli

niin arkipäiväisyydestään järkyttynyt, että lisäsi:

»Luulin ensi huimauksessa löytäneeni omaiseni. — Minulla oli kolme

lasta, joista en tiedä, missä he ovat — en kerrassansa mitään —

käsitättekö? Pienin oli Joel niminen. Hän oli lapsistani poika, toiset

olivat Naemi ja Lucienne. Eikö totta, minä hätäilen suotta?»

Hän selvitti kutimensa, koki nauraa ja vetäytyi pois. Mies joi kahvinsa

ja katseli häntä kupin laidan ylitse tutkien. Vieras oli päässyt

surullisen salaisuuden jäljille. Hän kärsi nähdessään tuollaista

tuskaa, joka oli niin lähellä, ja kuitenkin niin salaperäistä. Äiti

lapsinensa — hän oli näkevinään heidän leikkivän yhdessä. Sitten

ero. Hän ei olisi mistään hinnasta raatsinut tehdä tuolle naiselle

kysymyksiä. Hän muisti kuitenkin samantapaisia sattumia ja hänen

mielensä valtasi epämääräinen säälin tunne. Hän lopetti hitaasti

kahvinsa. Donatienne vetäytyi äskeiselle istuimelleen ja ryhtyi

katsettaan kohottamatta kuin tajuttomana työhönsä. Hänen luomensa

vapisivat huomattavasti.

Huomatessaan joutuneensa säälin aiheeksi kysäisi Donatienne:

»Työskentelettekö tässä kaupunginosassa?»

»En, olen täällä vain urakoitsijan asioilla kipsivalajan luona. Mutta

minä tunnen tuttavistanne monta. He ovat tarinoineet teistä.»

»Heistä ei ole nyt väliä. Mutta kun aiotte viipyä kotonanne kotvan,

niin ottakaapa tarkempi selko tuosta Joelista. Keväällä pistäydytte

palattuanne kertomassa minulle kaikesta. Tahdotteko?»

»Tulen varmasti, Donatienne rouva. Pakeillenne pistäytyminen ei ole

uhraus eikä mikään.»

Mies otti liivinsä taskusta viiden soun rahan ja viskasi sen

marmoripöydälle. Hän oli taas entinen reipas raataja.

»On muutoin hieman hassua, että meillä siellä on köyhä kulkurijoukko

teidän kotiseudultanne — tehän olette bretagnelainen? Ette kai pane

pahaksenne? Hyvästi!»

Valkopuseroinen vieras poistui kahvilasta. Hänen hartiansa,

lyhyttukkainen päänsä ja korviin painuva kalkkiin tahrautunut

hattunsa häipyivät oviaukkoon ja hoippuivat hetken pikku uudinten

ylitse näkyvässä katusumussa. Donatienne tähyili etääntyvää olentoa,

kunnes näki hänen häviävän kuin suuren Parisin ahmaisemana.

Donatienne tuijotti edelleen sinne, minne mies oli häipynyt. Maidon

valkeassa ilmassa sivuitse sukeltavat vaunut rikkoivat kuitenkin

hänen mielikuvansa. Hän rypisti kulmiansa. Samoin oli hän tehnyt

pikkutyttösenäkin saadaksensa vanhempiensa luona tahtonsa täytetyksi.

Ja vanhemmat olivat myöntyneet aina. Elämä ei kuitenkaan ollut yhtä

taipuisa.

Donatienne poistui sisäsuojaan, ahtaaseen keittiöön, otti korin ja

kiirehti kahvilan kautta kadulle. Hän oli jo tarttunut ovenripaan, kun

nariseva ääni hänen takaansa tiedusti:

»Unohditko kenties isäntäsi?»

Donatiennen eloisissa kasvoissa kuvastui taas kärsimätön ilme.

Joutuakseen ja päästäkseen selityksistä sanoi hän nopeasti:

»Kahvisi on liedellä. Ota vain.»

»Vierashan sen särpi?»

»Annoin hänelle omani. Pane maata uudelleen.»

Hän ojensi kätensä ovea kohti.

»Pysähdy!»

Mies laahusti keskilattialle, vedellen linttaisia punaisia

nahkatohveleitaan. Hänen asunaan olivat tummansiniset, keltapäärmeiset

housut ja uumilla pussina pullottava yöpaita. Kaulusta oli auki ja

siitä pistihe esille paksu kaula pingoittuneine pöhösuoninensa; kireän

ihon alta näki veren suonissa sylkyttävän. Mies lienee muinoin ollut

komea. Mutta laiskurius oli hänet kangistanut; sileäksi ajeltu naama

vaaleine kulmakarvoineen oli kovin täyteläinen, karvaiset kädet liian

lihavat ja luomet riippuivat raskaina silmillä, joissa valveilla olo ja

uni ottelivat keskenään.

»Mitä sinulla on sanottavaa?» kysyi Donatienne.

Mies risti kätensä rinnoillensa.

»Tahdon tietää, mitä sinä tuolle vieraalle puhuit.»

»Olet siis taaskin mustankipeä?»

»Kenties».

»Tuolle savensotkijalle?»

Donatienne alkoi nauraa hermostuneesti, kikattaen kovemmin ja

kiivaammin kuin tahtoikaan. Hänen pilkallisesta ilmeestään,

kiihtyneestä ja halveksivasta ryhdistänsä sekä puhdaspiirteisenä

säilyneen päänsä asennosta pilkahti tuokioksi tuttu, harvinaisen

kaunismuotoinen bretagnetar.

»Niin, sinä kumarruit häneen päin, kuuntelit häntä ja tartuit hänen

käsivarteensa. Älä kiellä. Minä näin kaikki portailta.»

Donatienne kohautti hartioitaan.

»Luuletko, että teen tiliä sinulle sanoistani? Oh, en! Olemmeko me

vihityt, mitä? Mitä arvelet?»

»Mitä tuo mies sanoi?»

»Se on minun asiani!»

»Donatienne!»

Mies hapuili tuolia iskeäkseen sillä. Donatienne hellitti korin

kädestään ja hyökkäsi uhkaajansa kimppuun, asettuen pystypäisenä,

taistelunhaluisena ja kiukkuisena tämän eteen.

»Lyö!» tiuskasi hän. »Ken estää sinua? Tapa minut, ole hyvä! Elämä

kerallasi ei ole hauskimpia. Minä inhoan sitä, käsitätkö? Sinuakin!

Tee, mitä mielit! Mitä odotat? Älä kuitenkaan luule, että minä tottelen

sinua ja teen sinulle tiliä teoistani ja puheistani. Sinulle, miehelle,

joka elät minun kustannuksellani!»

Viha väänsi hänen kasvonsa kuopikkaiksi.

Sitten muuttui hän väsyneeksi, ränstyneeksi naiseksi. Sellaiseksi hän

oli piakkoin muodostuvakin. Puoliavointen huulien välistä huomasi, että

toisesta leukapielestä puuttui hammas. Toiset hampaat olivat valkoiset,

hienot ja kiiltävät. Silmät kimaltelivat kuin lakkapäälaineen läike.

Hän uudisti:

»Niin, joka elät minun kustannuksellani!»

Sanat osuivat sangen arkaan kohtaan, koska mies vastasi väkinäisesti:

»Ei ole työtä, tiedäthän.»

»Ei, laiskotteleville vetelyksille ei ole koskaan työtä!»

Mikäli mies koki pelastaa nahkansa, sikäli nainen jatkaen tulistui:

»Sanon sinulle kerran vielä: olen kyllästynyt sinuun, sinulla ei ole

käskemismahtia minuun. Sen saat nähdä jonakin päivänä vielä!»

Mies pisti pilkaten:

»Olet liian vanha!»

»En liioin livahtaakseni tieheni.»

Mies siristeli silmiänsä ja kysyi hammasta purren:

»Minne sinä sitten aiot mennä?»

Tuli hetkisen hiljaisuus. Molemmat miettivät kysymystä: »Minne sinä

sitten aiot mennä?» sekä samalla mahdottomuutta erota toisistansa

ja synnistänsä. Donatienne tunsi hipuvansa taas jo kauan totuttuun,

entiseen ala-arvoiseen asemaansa. Keskustelua jatkamatta hän kääntyi ja

läksi.

Tultuaan kadulle ja nähdessään Levalloisin talot edessään, oli hän

kiihtynyt ja kiihtymystäkin onnettomampi. Hän oli täysin tietoinen

toimitettavista asioistaan sekä siitä, että hänen oli sitten palattava

kotiinsa. Hän oli elänyt jo ohi sen ikäkauden, jolloin itsensä hillintä

helposti horjuu, ja vaikka hän koki karttaa kaikkea sekä entisyyttä

muistuttavaa että tulevaisuuden haaveihin houkuttelevaa, oli kuitenkin

hetkiä, jolloin hän aavisteli sisimpänsä suurta kurjuutta. Hän ei liene

huomannut sitä koskaan selvemmin kuin juuri tänä aamuna.

Odottamaton keskustelu limousinilaisen muurarin kanssa sekä riita

rakastajan kanssa, nehän olivat ilmeinen kurjuuden kuva ja samalla

katkerana huomautuksena siitä yksinäisyydestä, jota hän oli viettänyt

siitä saakka, kun —

Hän asteli allapäin kattoja ja seiniä kostuttelevassa, katukäytäville

hiipivässä sauhunsekaisessa sumuhuurussa, jota viemärit, eläimet ja

ihmiset imivät itseensä ja taas pulputtivat povistansa takaisin. Hän

ei kuullut maitokauppiattaren kysymystä: »Haluatteko tänään maitoa,

Donatienne rouva?» eikä tuonnempaa tervehtivää hedelmäinmyyjätärtä,

joka eli kolmine lapsinensa puutteellisissa oloissa ja silloin tällöin

katseli kateellisena kahvilan rouvaa, jolla ei ollut perhettä, vaan

jota kaupunginosa pikemmin piti rikkaana.

Vastoin tapojaan asteli Donatienne katua sivuillensa pälyilemättä.

Hänen mielessään myllersi vain ainoa ajatus: lapset.

Hän oli muistellut lapsiaan aina murhemielin. Ensi aikoina Ros

Grignonista lähdettyään itkeskeli hän usein ja mainitsi sydämensä

syvyydessä Naemia, Lucienneä ja Joelia. Enimmin hän kuitenkin kaipasi

ehkä nuorintaan. Hän oli sitä lähtiessään imettänyt. Parisilainen

suojatti sai alinomaa ajatukset häneen. Donatienne muisti poikansa

pehmoiset pikkuhuulet. Ne olivat hänen omaa lihaansa ja vertansa. Hän

oli painanut huulia sydämelleen. Ne kaipasivat lakkaamatta ravintoa ja

äidin antamaa uutta elämää. Oi, olisipa pikku Joel, Jumalan lahjoittama

lapsi, ollut hänen luonaan, saisipa hän suudella niitä toisia, vaikkapa

joka toinen päivä tai kerran viikossakaan! Donatienne tunsi, että

pienoiset olisivat suojanneet hänet monista houkuttelevista huveista,

kaikesta nykyisestä viettelyksestä ja ala-arvoisista esimerkeistä.

— Monet kerrat oli hän ensimäisissä ajatusten ja puolittaisten

lankeemusten omantunnontuskissaan huudahtanut mielessänsä:

»Pienokaiseni, pelastakaa minut!» He olivat kuitenkin liian loitolla.

Vieraalla imetettävällä lapsella ei ollut samaa suojelevaa voimaa.

Bretagnetar raukkaa vaanivat vaarat kaikkialta, eikä hän ollut

valmistautunut vastustamaan niin monta vihollista.

Hänen naistoverinsa ensimäisessä palveluspaikassa Rue de Monceaun

varrella eivät olleet kaikki siveellisesti sortuneita. He käyttivät

kuitenkin vapaata puhetapaa ja pitivät luonnollisimpina seikkoina

sitä, mitä Donatienne piti syntinä. Ne palvelijoista, joilla ei

ollut rakastajaa, väittivät vain omaavansa otollisimmat avioliiton

edellytykset. He eivät haikailleet mitään ja toimivat vain omaa

etuansa silmällä pitäen. Monet heistä olivat Donatienneä sukkelampia

ja nokkelampia sekä puhuivat kaikesta nenäkkäästi ja mahtaillen.

Donatienne kuunteli heitä kärkkäästi, erittäinkin kun he, hänen

herkkäuskoisuuttansa hivellen, kehuivat: »Tiedättekö, bretagnelainen,

te olette kerrassaan kaunis noissa silkkinauhakkeissanne ja

Ploeuc-päähineessänne. Ihmiset kääntyvät teidän ohikulkiessanne

katsomaan.»

Hän tiesi sen sangen hyvin. Naiset imartelivat häntä päästäkseen hänen

suosioonsa. Hänellä oli sitäpaitsi suuri palkka. Imartelu ja suosio

ovat usein tärkeinä tekijöinä huolimattomien palvelijain parissa.

Miehet ylistelivät häntä vieläkin enemmän ja kokivat yksissä neuvoin

syöstä hänet turmioon. Hän oli niin nuori, niin ajattelematon,

turhamainen ja huvinhaluinen! Komeus oli hänelle onnea. Hän huumautui

ja herpaantui. Päivä päivältä herpautui hänen vastustuskykynsä

keskellä rahaa, hienon hienoja vaatteita, silkkiä, nauhoja ja pitsejä,

salaisia ja julkisia viettelyksiä. Suurkaupunkien houkuttelut eivät

vaimene päivin, eivät öin, vaan hurmaavat mielen, sokaisevat silmät ja

häikäisevät järjen ja sydämen — heikon sydämen.

Perikato läheni puolessa vuodessa valtavin askelin. Hän ei kirjoittanut

enää miehellensä. Tiedettiin, että Donatiennen mies oli halpa

turpeentonkija. Louarn parka! Puolisosi oli parhaana päänä sinulle

naureskelemaan palvelijain päivällisaterioilla tai heidän juodessaan

teetä taloudenhoitajattaren huoneessa illoin herrasväen poissa ollessa

ja jonkun kysyessä:

»Onko totta, Donatienne, että te olette kuokkinut peltoa ja leikannut

viljaa? Miehenne lienee suorastaan sydämetön! Mielisinpä nähdä hänen

muotokuvansa. Onko teillä sitä, sanokaa! Näyttäkää sitä meille!»

Jokainen jaaritteli samaan tapaan. Naiset surkuttelivat hänen monia

lapsiansa — kolme pienokaista viidessä vuodessa — ja päivittelivät

hänen entistä elämäänsä, jota hän olisi toisissa oloissa iloiten

ihastellut.

Kamaripalvelijat, kuskit ja tarjoojat, sekä hänen herrasväessänsä

että toisissa talon kerroksissa palvelevat, kiemailivat hänelle mikä

mitenkin. Hän viehätti heitä nuorekkaalla pirteydellänsä, kauniilla

puvuillansa ja samalla kertaa ujostelemattomalla ja häveliäällä

käytöksellänsä. Hän kuului heistä vieraaseen heimoon, mainioon

rotuun, hänellä oli rikas mielikuvitus, hän oli hieman raju ja

turhamainen, naureskeli enemmän kuin muut, mutta oli pohjaltaan

heitä toisia kummallisempi omatessansa paljoa paremman entisyyden.

Hän ei sallinut likeistä lähentelyä ja häntä kohdeltiin imettäjän

asemassansa arvonannolla, mieliteltiin lahjoilla ja hän asui herrasväen

kerroksessa. Hän oli poikkeusasemassa ja ainaisen liehittelyn esineenä.

Niihin aikoihin menehtyi lapsi outoon tautiin. Donatienne itki. Hän oli

murheissaan ja kauhuissaan. Hänen kohtalonsa oli nyt kääntyvä. Hän oli

väsynyt eikä saanut imettää. Kului muutama päivä. Totutteleidäksensä

imettämisestä sai hän hyväntahtoisuudesta jäädä herrasväen huoneistoon

asumaan. Eräänä ehtoona kutsui rouva hänet puheilleen. Sureva äiti

raukka haasteli lapsivainajansa hoitajalle ja ruokkijalle ystävällisiä

säälin sanoja. Huoltaja oli saanut näet sijan lapsen äidinkin

sydämessä. Äiti oli vaalea, kalpea mustapukuinen nainen. Hän lausui

lopuksi:

»Donatienne, haluattehan jäädä luoksemme, eikö niin? Voisin teille

tulkita siten kiitollisuuteni lapsivainajani hellästä hoidosta.

Bretagnelaisenne kotonanne voisivat kenties jaaritella teille jos mitä

onnettomuudestamme. Ette kai halua itsekään kernaasti kurjuuteenne

takaisin, lapsi parka? Jos tahdotte tulla toiseksi kamarineidokseni,

voin pitää teidät palveluksessani. Mutta te ette voi asua enää samassa

kerroksessa kanssamme.»

Nuori rouva luuli tekevänsä todellisen armeliaisuuden teon. Hän luotti

menettelynpä oikeudenmukaisuuteen. Hänen elämänkatsomuksessansa oli

köyhyys suurin onnettomuus. Hän olisi ollut miltei enkeli, jos olisi

ajatellut asemassansa toisin. Sitäpaitsi olivat hänelle miltei täysin

tuntemattomat ne olosuhteet, joissa palvelusväki eleli kuudennessa

kerroksessa kello kymmenen jälkeen illoilla. Hänellä ei ollut, yhtä

vähän kuin monella muullakaan, tilaisuutta tarkastaa palvelijain

elämää. Rue de Monceaun kadun kauniissa kartanossa ei todellakaan

tarjoutunut mahdollisuutta majoittaa palveluskuntaa isäntäväen

läheistöön. Se ei ollut yleisenä tapanakaan. Mutta sen syy lankesi

lisäksi arkkitehdeille, talonomistajille ja naapureille, jotka

menettelivät samalla tavalla. Tonttimaiden hinnat olivat huimaavan

kalliit eivätkä tulot riittäneet oman talon ostamiseen. Syynä oli myös

se luokkaero, jonka tietämättömyys, luottamattomuus ja viha olivat

virittäneet isäntäväen ja palveluskunnan välille. Molempien keskinäiset

suhteet olivat horjuvia ja hapuilevia. Oli olemassa myös onneton luulo,

ettei kenkään ole vastuussa muista kuin omasta itsestään. Donatiennen

turmioon oli tekijänä hänen viisikolmattavuotinen nuoruutensa, joka

ei vielä koskaan ollut ehtinyt järkeillä sellaisesta, josta hänen

äitinsäkään ei ollut hänelle koskaan huomauttanut. Ja Donatiennen

tuhosi turmio.

Donatienne tunsi täydelleen kuudennen kerroksen likaisen käytävän

ja ohuiden seinien suojaamat ullakkokomerot, paperitukoilla tukitut

kaiverretut reiät, naurun, kaksimieliset puheet, tungettelun ja

teattereista tai kahviloista öisin palaavien miesten koputtelut,

salaiset kohtaukset, koplat, mustasukkaisuuden, sovitun merkin mukaiset

raollensa jätetyt ovet, sähkökellojen kilinän ja niiden aiheuttamat

kymmenien miesten kiroilut ja jonkun naisen alakertaan kiitäminen sekä

alakerran kuosinmukaiset, muodollisuuksissansa kaavamaiset ja meluun ja

rähinään päättyvät vastaanotot ullakolla.

Donatienne voi siitä kaikesta suoriutua vain monen muun tavalla.

Hän tuli harvinaisen komean, livreepukuisen, hävyttömän ja

naismenestyksestänsä mainitun palvelijan rakastajattareksi. Palvelija

tarinoi ja tuomitsi isäntäväkeänsä kahdeksankolmatta ikävuotensa

varmuudella ja tuntemuksella, kehiteltyänsä noita kykyjänsä viisitoista

vuotisella palvelusajallaan Parisin eri piireissä. Hän kopeili

valloituksestaan. Samoihin aikoihin saapuivat Louarnin pyytelevät

kirjeet tietoinensa perhettä uhkaavasta perikadosta. Donatienne ei

uskonut tietoja. Hänen rakastajansakin väitti: »Hän kirjoittelee tuolla

tavoin saadakseen sinut sinne, tai houkutellakseen sinulta rahoja!»

Donatienne ei lähettänyt Louarnille ropoakaan eikä itsekään matkustanut

Ros Grignonin avuksi. Pari viimeistä Louarnin kirjettä salattiinkin

häneltä. Alinomaa sanottiin sitten Donatiennelle: »Näethän! He ovat

sinut unohtaneet ja valhetelleet kodistasi Bretagnessa! Eiväthän he

enää kirjoitakaan kertaakaan!»

Niihin aikoihin anoi hän, kuvaavaa kylläkin, lupaa luopua

bretagnelaispäähineestään. Sen riisuminen oli samantekevää: hän ei

ollut enää imettäjänä, liikkui aniharvoin ulkona, eikä tarvinnut

puolestaan puvuillansa enää esittää vieraille talon komeutta. Hän kääri

siis parista röyhelletystä valkeasta musliinipalasta Ploeucin kuosiin

kurotut kolme päähinettänsä ja karkeasta villakankaasta poimutellun

pukunsa nyyttiin, käyttämättä niitä enää. Hän hankki hattuja,

alkoi kähertää tukkaansa ja kiinnittää sen korkealle päälaellensa

— muuttuen yleisen muodin mukaiseksi. Donatiennen ulkonainen asu

vaihtui kauttaaltaan. Tarvittiin perin tarkkaa silmää tuntemaan tuosta

pienestä hienosta, pirteästä, säteileväsilmäisestä, hermostuneesti

naureskelevasta ja huolettomasti hymyilevästä kamarineidosta entistä

bretagnetarta.

Kesä kului. Ros Grignonissa eivät enää asuneet entiset eläjät.

Donatienne ei siitä tiennyt mitään. Hän muisteli usein lapsiansa

ja toivoi saavansa kuulla heistä jotakin. Väliin vaivasivat häntä

omantunnontuskat. Hän oli ollut nuorempana uskonnollinen. Vieläkin

oli hänen sydämessään siruinen uskoa ja hän tiesi viettävänsä

huonoa elintapaa. Tällaiset ajatukset eivät kuitenkaan kestäneet

kauan eivätkä palanneet usein. Kaukaisella köyhällä kotiseudulla

olisivat hänellä olleet suojana ja kohottajana kirkolliset juhlat

hartausharjoituksineen, Ploeucin kirkkoherran messut ja saarnat,

lähetystyö, kastejuhlat, sielukellot, iltasoitot ja kuin kolmasti

päivässä rukoileva ilmakehä. Hänen kohottajanansa olisivat olleet myös

tuolloin ja tällöin torpassa pistäytyvät, hieman itsetietoiset ja

omituiset seurakunnan vanhukset, jotka poistuessansa jättivät jälkeensä

kunniallisen elämän halun. Parisissa puuttui tuo kaikki. Parhaintansa

laittoi rouva heidät muistaessaan määrätunnilla hiljaiseen messuun,

pitäen silmällä, että sinne lähdettiin.

Saapui syyskuu. Donatienne oleskeli samaa elintapaansa viettäen

eräässä Parisin läheisessä linnassa. Häntä painosti levottomuus

kotikuulumisista. Rakastajansa kiellosta huolimatta hän kirjoitti:

»Neitsykäiselle Naemi Louarnille, Ros Grignonin mökissä Ploeucissa,

Bretagnessa», kysyen, miten he voivat. Kahdeksan päivää vierähti

vastauksetta. Donatienne luuli Louarnin saaneen kuulla puolisonsa

kohtalosta ja estäneen Naemia vastaamasta. Hän moitti mielessään

miestänsä. Saadakseen varmuuden kirjoitti hän taloutensa ja lastensa

huoltajaksi hankkimallensa tytölle, kysyen Annette Domercilta:

»Minkä tähden he eivät kirjoita?» Annette vastasi vitkastelematta ja

kainostelematta: »Ette siis tiedä, että kaikki on myöty? Teillä ei

ole enää kotia. Miehenne on matkustanut pois. Hän läksi Vendéehen

lapsinensa.»

Matkustanut pois! Lapsinensa! Missä he olivatkaan? Kukaan ei sitä

tiennyt, ei pormestari, ei kirkkoherra eikä abbé Hourtierkaan. Abbé ei

ollut saanut sanaakaan Louarnilta.

Silloin joutui Donatienne epätoivon valtaan. Hänen tuskansa oli

kiihkeä ja valtava. Hän lopetti suhteensa rakastajaansa syyttäen tätä

— tietämättään oikeutetusti — Louarnin viime kirjeiden anastamisesta.

Hän kieltäytyi ruoasta ja juomasta, itkeskellen ja lakkaamatta

voihkien viikon päivät: »Naemi, Lucienne, Joel!» Isäntäväki koki

olla kärsivällinen ja pitää hänet luonaan; olihan hän aulis ja

pystyvä palvelija ja pikku vainajan imettäjä. Mutta pian alkoi hänen

terveytensä horjua ja muutamana marraskuun iltana vietiin hänet

kiireisesti sairaalaan. Lääkäri oli todentanut vatsatulehduksen. Kolmen

vuorokauden kuluttua laittoi nuori rouva, hänen emäntänsä, tiedustamaan

sairaan vointia sekä kertoi sitten aamuvierailulle saapuneille

ystävilleen:

»Muistattehan pienen kamarineitoni, bretagnettaren? Hän on hyvin

sairas. Ajatelkaahan, hänessä oli meiltä lähtönsä jälkeisenä päivänä

neljäkymmentäyksi astetta kuumetta. Hän oli hauskan näköinen, eikö

totta? Järkevä ja hyvä äiti hän oli myöskin. Hän on kuolemaisillaan

lastensa vuoksi. Hän rakasti lapsiansa sairauteen saakka. Hänen

puolisonsa, jokin juoppolalli luultavasti, on livistänyt tiehensä,

virkkamatta vaimollensa, minne. Surullista, eikö totta?»

Donatienne oli todellakin kuoleman kynnyksellä. Hän toipui hyvin

hitaasti. Sairaalasta päästyään oli hän vielä voimaton, eikä jaksanut

palata palvelukseensa. Rahaa hänellä oli vain muutamaksi viikoksi. Hän

häpeili muuttunutta muotoansa eikä näyttäytynytkään Rue de Monceaulla,

jossa toisen kamarineidon toimi oli kai jo toisilla, mutta jossa

hänelle olisi kieltämättä tarjoutunut jokin apukeino, suositus tai

kehoitus kääntyä jonkun siivoa palvelijaa kaipaavan talon rouvan

ystävättären puoleen. Hän ei tahtonut tavata inhoamaansa miestä eikä

näyttäytyä hänelle tai toisille kalju-ohimoisena kuoppakasvoisena ja

heikkoudesta kieroon katsovin silmin.

Tietämättä mihin turvautua meni hän asumaan pieneen hotelliin. Hän

oli sairaaloista saapuvien tai paikoistansa potkittujen palvelijain

tapaan täysin neuvoton. Hetkisen haaveili hän Bretagneen palaamista.

Mutta miten olisi hän voinut tulla toimeen Ploeucissa? Varattomien

ihmisten ilmoilla ei ollut leipänsä ansaitsemisen mahdollisuutta.

Louarnin poistuttua katsoisivat siellä kaikki häneen yrmien. Hän

saisi siellä kestettäväkseen katkeria koettelemuksia. — Hän kärsi

syvästi, ja bretagnelaisen rannikon lapsille niin ominainen sisäinen

synkkämielisyys kärjistyi hänessä herkeämättömäksi pistäväksi tuskaksi.

Hän yritti sopia vanhempiensa kanssa. Yritys raukeni, kun Yffiniacin

kalastajavanhukset saivat kuulla, ettei hänellä ollut säästön

murenettakaan ja ettei hän ollut harjaantunut mihinkään toimialaan.

Kurjuus läheni huomattavin harppauksin. Vaikkeivät hänen voimansa

vielä olleet täysin palautuneetkaan, uhrasi hän viimeiset parikymmentä

frangiansa paikanvälitystoimistolle ja sai toimen ylhäisöön kuuluvan

naisen luona. Naisella oli kaksi naimakelpoista tytärtä. Hänen täytyi

kuitenkin luopua pian paikastansa saadessaan valvoa puoliöihin. Hän

palasi hotelliinsa, yhä toivottomampana ja alentuen pian paheisiin.

Hän ei halunnut enää vain loistaa ja hurmata: hän pelkäsi

nälkäkuolemaa. Silloin hän »antautui» — tosin ilotta, mutta ensi kertaa

taipuisampana — toiselle miehelle. Häveten ja kaikkeen pakoittautuen

sulki hän silmänsä kuin virtaan viskautuva. Mies oli muinoinen

ajomies, rikas, raaka ja juoppo. Toimestaan luopuneena tiedusteli hän

ostaaksensa jotakin kauppaliikettä. Hän hankki luonnollisesti kahvilan

ja jätti Donatiennen huoleksi sen menestymisen.

Yhdyselämää oli jatkunut jo kuusi vuotta. Levalloisin kaupunginosa

piti heitä avioparina. Donatienne hoiteli taloutta ja kahvilaa,

palveli vieraita ja käväisi aamuin ostoksillansa, huolehti

kirjanpidosta ja ompeli vapaahetkinään liinavaatteistoa. Donatiennen

toimella ja johdolla kehittyi kahvilasta tuottoisa liike. Hän

oli teeskentelemättömän arvokas ja puhutteli aina kohteliaasti

kaikkia. Sellainen vaikutti erikoisesti hänen kahvilavieraisiinsa,

esikaupunkilaisiin. Bastien Laray, yhdyselämätoveri, auttoi häntä

perin vähän, maleksien päivät pitkät poissa muka hankkimassa varastoa

viinikellariin tai tiedustelemassa itselleen lämmittäjän tointa. Toimen

todellakin tarjoutuessa olisi hän ollut vallan onneton. Hänestä oli

toimettomuus mukavampaa. Olihan hänellä tietty tyyssijansa, jonne

hän kotiutui yhdeksänä iltana kymmenestä juopuneena. Järkevämpi

Donatienne ohjaili häntä, mutta ennenkuin mies siihen taipui turvautui

hän voimakkaamman oikeuteen ja mukiloi häntä. He eivät rakastaneet

toisiansa, eivätkä tehneet toistensa tunteista tuulentupia. Kuitenkaan

he eivät voineet käsittää, miten he eron sattuessa saisivat elämänsä

järjestetyksi. Lempivät naiset saavat aina miestensä ja lastensa

rakkaudesta puuhiensa palkinnon, mutta Donatienne sai uhrata kaiken

huolensa, vaivansa ja kärsivällisyytensä saamatta vastineeksi

kertaakaan iloita kiittävästä sanasta tai tuntematta koskaan sisäistä

rauhaa.

Hän oli koettanut saada rauhaa tai ainakin vaimeutta ja tyhjyyttä

sieluunsa. Hän oli ponnistanut karkoittaakseen omantunnontuskansa ja

uskonnolliset muistonsa mielestään. Ne palasivatkin yhä laimeampina,

kuin maan tasalle kaadetun kannon valoa vailla olevat vesat. Hän

oli onnistumaisillansa. Arkioloissa voi hän karkoittaa menneisyyden

epämieluiset kuvat työn touhussa, huvitteluissa ja ainaisessa

hyörinässä ja pyörinässä. Mutta äidillinen hellyys hurmasi hänet taas

joskus niin, ettei hän voinut häätää luotansa unohtuneiksi luulemiansa

läheisiä henkilöitä ja esineitä. Hän oli silloin kuin huumautunut,

laverteli ja pelasi korttia kahvilavieraiden kanssa tai jätti kahvilan

jonkin naapurin huostaan ja läksi joko yksin tai rakastajansa keralla

Parisin katujen vilinään. Hän tyynnytteli tuollaiset mielensä

myrskyt usein sillä, ettei hän voinut enää hyvittää unohtamiansa

velvollisuuksia, koska ei tiennyt olivatko hänen miehensä ja lapsensa

enää edes elossa. Olivathan isä tai lapset, ehkä molemmatkin voineet

sortua kurjuuteen, joka kulkurielämässä on raskasta, raskainta.

Seitsemän vuotta sanaakaan heistä saamatta, seitsemän pitkää vuotta!

Ja nyt hän sai äkkiä kuulla Limousinissa oleskelevasta, Bretagnesta

saapuneesta Joel-nimisestä pojasta, hänen nuorimpansa ikäisestä. Hän

ei tiennyt, oliko poika hänen lapsensa, mutta se vei hänen rauhansa

kuitenkin. Miltei unhoon uinuutunut hyljättyjen lasten muisto tempasi

hänet taaskin valtoihinsa. Sen oli aiheuttanut Joelin nimi. Epävarmuus,

levottomuus ja itsesyytteet palasivat monivertaisin voimin. Donatienne

ei voinut niitä tällä erää millään vaimentaa. »Joutavaa!» ajatteli

Donatienne sumussa sukeltaessaan. »Kiusaan itseäni joutavanpäiväisesti!

On kai Bretagnessa muitakin saman nimisiä lapsia. Ja muurarihan

näki kaksi poikaa ja yhden tyttösen pienessä poppelien ympäröimässä

puutarhassa. He eivät ole minun lapsiani. Jos tunnen Jeanin tarkoin, on

hän tietenkin jo kuollut aiheuttamastani surusta. — Mieheni on kuollut

vallan varmaan —»

Puodeissa, joissa hän pistäytyi, huomattiin hänen hajamielinen

katseensa ja äänettömyytensä. »Donatienne rouvalle on sattunut jotain

ikävyyttä», tuumailivat leipurinrouva, vihanneskauppiatar ja hieno

sokerileipomon rouva, jonka tyttären luona Donatienne väliin pistäytyi.

Rouva siristi säälien silmää omituiselle, oudolle elämälle. Mutta

kukapa aavisti Donatiennen tuskien syyn? Ei kukaan.

Milloin palaisi tuo muurari? Vasta neljän kuukauden kuluttua. Mies

oli tarinoinut asioita, jotka yksityiskohdissaan olivat oudostuttavan

lähellä totuutta, mutta toiset pikkupiirteet olivat epäilyttäviä.

Donatienne viipyi tavallista kauemmin kaupungilla.

Hänen palatessaan oli kahvila miltei äärillänsä väkeä. Bastien Laray

istuskeli korotteella, suuren kuvastimen komistamalla katederilla,

jossa Donatienne tavallisesti ehtoisin oleskeli. Bastien tervehti häntä

tavallista ystävällisemmin hymyin ja silmää iskien. Siksipä ihmiset

heidän kaupunginosassaan sanoivatkin: »He ovat onnellisia keskenänsä.»

Puoliääneen kysäsi Laray häneltä:

»Et kai luule viipyneesi? Kuten huomaat, on tänne tullut vieraita.

Palvelin heitä sinun sijastasi. Voit kai kävelyretkesi tehtyäsi

paremmin? Etkö? Olet siis vielä vihainen minulle? Menemmekö tänä iltana

teatteriin, mitä?»

Marmoripöytään heitetyn lantin helähdys keskeytti tämän

sovintoyrityksen ja Bastien Laray poistui ottamaan maksua

olutlasillisesta.

Donatienne nousi parilla askeleella korokkeelle. Kahvilavieraat

seurasivat hänen liikkeitänsä katseillaan, tutut etenkin. Päivä jatkui,

kuten oli koittanutkin, sumuisena. Kadulla kompastelivat hevoset kuin

lumisateella. Tuuli pusersi savun ikkunain tasalle ja Donatienne näki

ikkunoissa sakeat vesivaot kehottaessaan katseensa tilikirjoistaan.

Hän mietti: »Minun ei olisi pitänyt päästää aamullista Limousinin

muuraria noin käsistäni. Minun olisi ollut kysyttävä häneltä enemmän.

Mistä nyt saan hänet käsiini?»

Tuska ja levottomuus tulvivat hänen mielessänsä. Miksei hän ollut

tiedustellut tarkemmin Joelin asuntokylän tai naapurikylän nimeä?

Hän olisi voinut silloin kirjoittaa noille lapsille. Hämmästys,

mielenliikutus ja odottamaton pettymys olivat hämmentäneet hänet.

— Ei — olisiko hän todellakin voinut kirjoittaa heille? Miten hän

selittäisi sen, että oli heidät hylännyt? Jos lapset olivat juuri

Naemi ja Joel, eivätköhän he vastaisi joko kernaasti tai väkinäisesti,

etteivät he pitäneet häntä kunnon äitinä? — Oi ei, kirjettä ei ole

ajatteleminenkaan. On parasta näin kuin on. Hänen on odotettava —

kenties kuukausia. Ja mitä hän tietää odoteltuansa, kärsittyänsä?

Mahdollisesti tuskin mitään! Oliko mies petturi? Oliko tuo kaikki

kenties ilkeää ivaa, jonka oli punonut joku, joka tiesi hänen

avioliitostansa ja mieli saada hänet tunnustamaan elämänsä suuren

salaisuuden? Mutta mieshän näytti rehelliseltä. Hän ei nauranut

kertaakaan. Hän oli pikemmin kunnon mies, ottamatta lukuun sitä

vapaata tapaa, jolla hän kohteli häntä. Mutta samoinhan muutkin miehet

kohtelevat kauniita ja nuoria kahvilatarjoilijoita.

Donatienne oli väsynyt henkisesti ja ruumiillisesti. Hän päätteli:

»Toivoisin tuon kaiken olevan totta, vaikkapa en enää itse heitä

näkisikään. Mielisin tietää, että he elävät, ovat kauniita ja missä he

ovat.» —