Seuraavana aamuna, varpusten virittäessä viserryksensä ja ensimäisten
akkunaverhojen väistyessä aamuruskon tieltä, taivalsi Ploeucista
Montcontoiriin vievää maantietä matkamies. Kulkija oli Louarn, jonka
omaisuus oli edellisenä päivänä pakkohuutokaupassa myöty. Hänellä oli
muassansa kaikki, mikä vielä oli hänen omaansa.
Hänen vasemmalla sivullaan asteli Naemi, kantaen myttyä käsivarrellaan;
Louarn itse veti pieniä puukärryjä. Niissä uinuivat Lucienne ja Joel
vieretysten. Kärryissä oli lisäksi Donatiennen kulunut kori ja perällä
lapio, jonka varsi viippui tien mutkien mukaan.
Aniharva oli kauppalassa vielä valveilla. Nekään, jotka ovipielistään
kulkijoita pilkistivät, eivät enää nauraneet. Onnettomuus oli nostanut
mökkiläisen arvoon heidän silmissänsä.
Louarn ei puolestansa enää piiloitellut. Hän oli lähtenyt
päämäärättömälle matkallensa, jolta tuskin enää palaisi. Hän oli nyt
kulkuri, josta ei kukaan vastaa eikä välitä. Ne, jotka olivat olleet
hänen tähänastisen elämänsä näkijöinä, säälivät häntä.
Kun Louarn oli kääntynyt leipurin kulmauksesta, pistihe puodista vaimo,
kiiruhti kärryjen jälkeen ja pujautti sanaa lausumatta kookkaan leivän
nukkuvien lasten väliin. Louarn tunsi kai kärryjen kuorman kasvaneen,
mutta ei kääntynyt katsomaan.
Satakunta metriä siitä, juuri missä maantie lähtee Ploeucista, seisoi
toinen henkilö Louarnia odotellen. Louarn asteli puutarha-aidan vartta
katsettaan kohottamatta. Niin kauan kuin matkaajain tahdikas astunta ja
puupyöräin kitinä kuuluivat, pysyi aidan ja valkopyökkikuistin välinen
kookas varjo liikkumatta. Mutta kun pikku seurue oli häipymäisillään
etäisyyteen ja peittävien pensaikkojen suojaan, kohotti abbé Hourtier
nyrkkinsä kuin kiroukseen kohti päivää, joka heijasti hänen tarhansa
syreenien alioksia ruusunpunaisiksi. Hän mietti kaikkea sitä, mikä
oli syössyt Donatiennen turmioon, suuren, oudon maailman kaikkea
mahtavuutta ja mitättömyyttä, maailman, joka oli aiheuttanut Louarnin
onnettomuuden. Äkkiä hän muisti eilisen keskustelun ja kuroittikin
kätensä samoovien siunaukseen.
Matkaaja oli häipynyt puiden taa. Ploeuc ympäristöinensä näytti
riemuitsevan raikkaassa, ihanassa aamussa. Bretagne oli taas päässyt
yhdestä kurjastansa.