Kellot kumahtivat sateen sumuista seestyvässä ilmassa. Ploeucilaiset
parveilivat päivämessun päätyttyä kirkon ovilla äänekkäästi jutellen.
Palvelijattaret riensivät kotona odottavien emäntiensä luo, ja vaimot
kiiruhtivat vapauttamaan miehiään lasten katsomisesta. Kellojen kumuun
sulautui puukenkien kolina, avautuvien ja sulkeutuvien ovien narina,
pitkäpiimäinen puhelu ja tukahutettu nauruntirskunta.
Louarnin valtasi arkuus. Hän kiersi talojen taitse. Hän häpeili
tahraisia tamineitaan, savisia saappaitaan, koko olentonsa kurjuutta.
Kiirehtien hän kerkesi ketään kohtaamatta Ploeucistä Montcontoireen
johtavalle tielle. Sinne saavuttuaan hän samosi veräjän ja
valkopyökkikujan kautta abbé Hourtierin ovelle ja astui kolkuttamatta
abbén ruokasaliin. Abbé oli ijäkäs kirkkoherra, kuin kalliosta
veistetty, rantaseuduilta syntyisin. Hourtier oli juuri palannut
messusta ja lepäsi olkituolissaan, nojaillen katettuun pöytään.
Akkunasta tulviva kirkas valo olisi häikäissyt muiden silmiä, mutta
abbén katse oli raskaiden luomien alla kirkas kuin merivesi, merimiehen
vakava katse. Louarn istuutui hänen viereensä. Molempien huomasi olevan
samaa kasvua, samaa rotua, milteipä samaa sieluakin.
He olivat jo kauan pitäneet toisistansa ja tervehtivät aina teillä
tavatessaan, useimmiten kuitenkin sanaa vaihtamatta. Abbé ei
oudostellut, että Louarn saapui uskomaan onnettomuuttansa hänelle. Hän
oli kuullut jo niin monenlaista ja lohdutellut niin monta murhetta —
miesten tai vaimojen kuolemaa, lasten äkillistä manalle menoa, koko
miehistöjen haaksirikkoja, taloudellisia sortumuksia, petollista
ystävyyttä, lemmensuruja — että hänen kirkkaaseen katseeseensa oli
syöpynyt säälinilme, joka ei enää häipynyt onnellistenkaan keralla
haastellessa. Säälin katse oli Jean Louarnista kuin palsamia.
»Jean», lausui abbé, »sinun ei tarvitse kertoa mitään. Se vain
kiihdyttäisi surua. Älä puhu mitään! Minä tiedän kaikki.»
»Minä itse en tiedäkään mitään», selitti mökkiläinen, »ja olen kovin
onneton. Kärsin miltei yhtä paljon kuin tuo ristiinnaulittu.»
Louarn viittasi pieneen, akkunan luona riippuvaan ristiinnaulitun
kuvaan, valkoiseksi laastitun huoneen ainoaan koristeeseen.
Abbé katsahti kuvaan lempein säälin ilmein. Hän huomautti:
»Rakas Louarn. Ei riitä, että olet Hänen kaltaisensa vain
kärsimyksissäsi. Oletko hänen kaltaisensa myös kaiken anteeksiannossa?»
»Sitä en voi väittää, sillä mitäpä anteeksiannettavaa vaimoni olisi
voinut minulle tehdä?»
»Mitä me itse teemme, ystäväni? Olemme heikkoja ja herkkiä pahaan!
Voi noita nuoria naisparkojamme, jotka lähtevät parinkymmenen ijässä
imettämään toisten lapsia! En sano tätä tehdäkseni sinua levottomaksi,
Jean Louarn. Mutta en tunne sen surullisempaa. Kun näen sinun kotisi
kaltaisia majoja, joissa mies ja lapset oleskelevat orpoina, silloin
totisesti säälin poissa olevia puolisoja.»
»Entäs me miehet?» kysäsi Louarn.
»Te jäätte Bretagneen kotienne huomaan. Teillä on luonanne edes
jotain, jota voitte rakastaa. Sinullakin oli Naemi, Lucienne ja Joel
sekä peltosi leiväksi muokattavana, kun vaimosi sensijaan riistettiin
äkkiä kaikesta maailmaan. Jean Louarn, kummeksitko, jos ei heittämäsi
kourallinen tattaria nummellasi idä? Olen varma, että vaimosi on saanut
kamppailla ja kokeilla sekä sitten vasta, vailla tukeasi, tietämättä
elämän pahuudesta, horjahtanut harhaan. Jos hän joskus palaa — —»
Louarn ponnisteli vastatakseen. Kyyneleet, ensimäiset pitkän ajan
perästä, kihahtivat hänen silmiinsä.
»Ei», äänsi hän, »hän ei palaa enää luokseni. Olen pyytänyt, olen
rukoillut häntä. Hänestä nähden saa kaikki mennä vasaran alle.»
»Louarn», vastasi abbé, »hän on äiti. Hän voi jonakin päivänä — — Minä
kirjoitan hänelle. Minä koetan, sen lupaan sinulle.»
»Tuskissani», jatkoi Louarn, »tuumiskelin: hän palaa edes lastensa
vuoksi. Hän rakasti pienoisiansa enempi kuin minua. Mutta silloin
olemme me jo kaukana täältä.»
»Minne aijot?»
Louarn viittasi akkunaan.
»Vendéehen, abbé Hourtier. Siellä sanotaan noston aikana liikenevän
työtä työttömällekin. Menen Vendéehen.»
Hänen epämääräinen viittauksensa kohdistui koko taivaanrantaan.
Vendée oli Louarnille ja hänen kaltaisillensa koko Ranskanmaa, seutu
Bretagnesta itään.
»Silloin en tiedä, mistä tapaan sinut kirjeelläni puolisosi palattua.»
Lapsekas suruhymy levisi Louarnin vakaville kasvoille.
»Sitä tuumiskelinkin», vastasi hän. »Hänen valokuvansa on täällä
mukanani. En tahtonut jättää sitä muille, enkä voi ottaa sitä
mukaanikaan. Se murtuisi matkallani. Ajattelin pyytää, että te
ottaisitte sen säilöönne. Kirjeet, jotka saatte häneltä, voitte pistää
kuvan taakse, kunnes kirjoitan teille. Jos hän palaa, tapaa hän edes
jotain kodistansa jäljellä.»
Hän astui uunin luo ja veti taskustaan pienen kilpikonnankuorta
mukailevan puitteen kuvinensa ja asetti sen ulkonevalle uunin reunalle.
Kuva oli otettu heidän häittensä jälkeisenä päivänä. Hänen karhea,
arpinen kätensä koki tunkea puitteen ja kuvan väliin.
»Pankaa ne tänne kuvan taakse», selitti hän.
Abbé Hourtier oli noussut. Hän oli Louarnin kokoinen, mutta
harteikkaampi. Molemmat jättiläiset, jotka harvoin tulkitsivat
tunteitaan, syleilivät toisiansa tuokion kuin painien.
»Lupaan sinulle kaikki», vakuutti abbé vakavasti.
Tuona hetkenä sovittiin kai molempien miesten kesken jotain, jota ei
koskaan puettu sanoiksi. Äänettöminä he erkanivat puutarhassa yhtä
virallisin kasvonilmein kuin mitkä tahansa yhteisittä muistoitta tai
sattumalta toisiansa tapaavat.