Heinäkuun lopulla saapui ryöstömies merkitsemään kirjoihinsa mökin
irtaimiston neiti Penhoatin saatavasta. Turhaan oli hän viikkoa
varemmin kehoittanut Louarnia suorittamaan vuokrarästinsä. Nähdessänsä
miehen ja todistajat kunnaan kuvetta kohoamassa, heitti Louarn
tuleentuneen uutispeltonsa leikkaamisen. Hän painoi viikatteensa varren
peltoon ja läksi nummen laitaan. Siellä hän seisahtui metsänreunan
viimeisimmän, mahtavan värihernepensaan luo. Siitä hän voi nähdä
mökkinsä ja neljä hehtaariansa, joihin hän oli uhrannut niin paljon
työtä, joiden takia kärsinyt niin kovin kurjuutta. Siinä oli kaikki,
mitä hän oli maailmassa rakastanut ja mihin hän vieläkin kohdisti
toivonsa. Käsivarret ristissä hän seisoi odottaen.
Ryöstömies jätti molemmat todistajansa kummun juurelle ja läksi
itse laahustamaan Louarnin luo. Risaisine takkinensa ja tahraisine
huopahattuineen hän oli yhtäläinen kurjuuden kuva kuin ryöstönalainen
mökkiläinenkin. Hän kompasteli vakoihin ja nosti väliin laihaa, vaalean
poskiparran ympäröimää naamaansa kuin punniten aikoiko Louarn antaa
hänen kahlata pellon päähän yrittämättä askeltakaan vastaan. Louarn
ei hievahtanutkaan. Kun heidän välillänsä oli enää vain pari vakoa,
suoristautui hän, niin että pensas tutisi. Järkyttyneenä, hammasta
purren hän lausui:
»Tulit ryöstämään?»
»Niin. Neiti Penhoat lähetti minut...»
»En estele sinua», keskeytti hänet Louarn. »Se on virkasi. Sanoisin
kuitenkin sinulle jotain. Olet ihminen ja voit arvostella. Katsohan
ympärillesi, oikealle ja vasemmalle kädellesi, kummulle asti.»
Ryöstömies vilkaisi ensin kummastellen rotevaa, muita kurjia kovin
vähän muistuttavaa talonpoikaa, sekä sitten perkkiötä, josta pisti
teräviä, veitsen viiltämiä juuria.
»Olen raatanut kolme kuuta tässä pensaikossa ja pannut käteni piloille.
Käänny ja katso kaatamani metsän pohjaa! Tuossa on tuleentunut
tattarini ja vehnäni. Laiskuudesta et voi moittia minua, mitä? Vai
voitko?»
»En.»
»No, niin! Olen tehnyt tämän kaiken lasteni ja Parisin rikkaissa
palvelevan puolisoni vuoksi. Käsitäthän, ettei vaimoni voi sallia, että
kaikki tämä myödään minulta kuin kerjurilta?»
»Se on totta, hänellä olisi syytä suorittaa velkasi», vastasi
ryöstömies.
»Pitkänkö maksunlykkäyksen voit luvata?»
»Parahin Louarn, tänään on tiistai. Ilmoitan huutokaupan ensi
sunnuntaista kahdeksan päivän perästä.»
»Rahat saat», lausui Louarn. »Minä sähkötän hänelle, ja hän vastaa
varmasti.»
Hänen äänensä vapisi. Sanat »hän vastaa varmasti» kuiskasi hän miltei
kyynelten tukahuttamana. Mutta hän ei itkenyt. Hän oli vain kääntänyt
katseensa Ros Grignoniin, eikä vieras voinut nähdä hänen kasvojaan.
Alkaessaan selailla papereitaan tunsi ryöstömies mökkiläisen karhean
käden olallansa.
»Älä lue papereitasi», kehoitti Louarn. »En välitä niitä kuunnella,
enkä pane niihin nimeäni. Tiedän olevani velkaa neiti Penhoatille yli
omaisuuteni. Maksan muillekin kauppalalaisille, jotka ovat uskoneet
minulle velkaa. Voit yksin mennä tupaan.»
»Minä tarvitsen teidän apuanne, Louarn.»
»Et, sinä et tarvitse siinä minua. Ota, minkä näet ja merkitse
kirjoihisi: vuode, pöytä, lehmä — — —»
»Mutta teillä on oikeus pidättää — — —»
»Käsken sinua, kirjoita kaikki», keskeytti hänet mökkiläinen ja
viittasi kiivaasti Ros Grignoniin. »Kirjoita tuolit, pitovaatteet ja
vaatearkussa oleva silkkiesiliina.»
»Enpä ole koskaan nähnyt — — —»
»Kirjoita myös molemmat päähineet, jotka vaimoni osti kehruurahoillansa
kuukautta ennen lähtöään. Merkitse myös katossa riippuva rukki. Olen
saanut ne Donatiennen mukana. Ellei hän nyt vastaa, en — kuten käsität
— voi pidättää enää itselleni mitään, tehtyäni puolestani kaikki hänen
hyväksensä. Se on totta, haluaisin kuitenkin ottaa itselleni yhden
ainoan esineen. Se on tuskin yhtä sydäntä suurempi.»
Ryöstömies kohautti hartioitaan. Hän alkoi aavistella, että kaiken
pohjalla piili syvempi suru kuin hän toimiessansa oli tullut tuntemaan.
Hän oli liikutettu. Tietämättä, mitä tehdä, poistui hän papereinensa.
»Se esine on seinällä riippuva valokuva. Kenelläkään ei ole siihen
suurempaa oikeutta kuin minulla.»
Kääntymättä teki ryöstömies myönteisen eleen. Hitaasti ja
vaivalloisesti hän nousi Ros Grignonin kummulle. Oven suussa seisova
pikku Naemi juoksi pelosta parahtaen tupaan. Mutta Louarn harppaili
pitkin askelin oikoteitse Ploeuciin.
Jo laitakylällä laittautuivat naiset tupiensa oville nähdessään
Louarnin, joka näkemättä tai kuulematta, eteensä tuijottaen kiirehti
ohitse. Tiedettiin, että ryöstömies oli mennyt Ros Grignoniin. Moni
oli vaiti ja silmäili säälitellen Louarnia, mutta toiset, etenkin
nuoremmat, laskivat puoliääneen pilaa. Juorujen, panettelun ja
salaviittausten sorina yltyi hänen selkänsä takana. Donatiennestä
levinneet uutiset olivat Louarnille uppo-outoja; kylässä ne tunsi
jokainen ja jokaisen uteliaisuus heräsi heti Louarnin näyttäytyessä.
Hän vain ei kuullut mitään. Vasta postikonttoriin kääntyvän kyläkadun
kulmauksessa kuuli hän leipurin nuoren vaimon virkkavan kuuluvasti
ympärillä olijoille:
»Mies parka! Hän kai on kuullut lapsen kuoleman ja Donatiennen — — —»
Vaimonsa nimen kuullessaan säpsähti Louarn kuin unesta heräten. Hän
kohdisti leipurittareen niin teeskentelemättömän hämmästyneen katseen,
että rouva punastui päähineensä siipiin saakka ja pujahti puotiinsa.
Mökkiläinen epäröi, pysähtyisikö. Tutut käänsivät katseensa toisaalle
päästäksensä puheisiin joutumasta.
»Lapsen kuoleman!» Sanat olivat tulikirjaimina Louarnin edessä. Lapsiko
kuollut? Tietenkin tarkoittivat he parisilaista ylhäisön lasta, jonka
vaalijaksi Donatienneä oli tahdottu. Miksi ei Donatienne ollut siitä
kirjoittanut? Ja miksi hän ei palannut kotiin, jos lapsi todellakin
oli kuollut? Oliko hän kuullut oikein? Tai olisiko lapsi kuollut
vallan äsken ja Donatienne siis nyt ollut kotimatkalla? Mutta miksi
oli leipurin rouva nimittänyt häntä »mies paraksi»? Leipurittaren
sanat olivat ainakin lähinnä totuutta. Niin, lapsi oli kuollut
äskettäin. Donatienne oli ollut lapsen vuoksi vallan suunniltaan eikä
voinut kirjoittaa. Ehkäpä hän oli pelännyt miehensä moitteitakin ja
kirjoittanutkin muille. Moitteitako?! Oi, hän ei Donatienneä moittisi!
Tiesihän hän, että Donatienne oli vaalinut lasta parhaan kykynsä
mukaan. Epäilemättä tahtoi Donatienne itse kertoa onnettomuudesta sekä
selittää, ettei syy ollut hänen. Kenties oli hän jo lähettänytkin
tiedon tulostaan, kirjeen tai — oli hän itse kotimatkalla. Lapsi
kuollut! Lapsi kuollut!
Monet mahdollisuudet myllersivät Louarnin mielikuvituksessa. Hän
hylkäsi kuitenkin ne kaikki, osittain siksi, että ne sysäsivät syyn
Donatiennen harteille, osittain oivaltaessaan miesten karttelevista
katseista onnettomuutta. Lapsi on kuollut!
Postiluukulle kolkuttaessaan oli hän niin kalpea, että postia hoitava
neiti tiedusti:
»Onko teille tapahtunut mitään onnettomuutta, Louarn?»
»Vain ryöstökirjoitus.»
»Oh, siitä selviytyy helposti. Minunkin isältäni kirjoitettiin kerran
kaikki, mutta hän hankki hyviä ansioita jälkeenpäin. Älkää ottako sitä
kovin synkältä kannalta.»
Mikään maailman mahti ei olisi saanut Louarnia ilmaisemaan kamalia
aavistuksiaan. Hän pälyili luukusta neitiä. Tämä oli tyyni ja
ystävällinen. Louarnia lohdutti, ettei neidin kasvoista kuvastunut
pilkan piirtoakaan, kun hän kirjoitti hänen sähkösanomansa:
»Ros Grignonissa on kirjoitettu kaikki ja myödään. Lähetä rahaa ja
tietoja. Jean.»
Louarn luki sanoman ja maksoi sen, mutta jäi pälyilemään neitiä.
»Haluatteko mitään muuta?» kysyi tämä ystävällisesti.
Luukku sulkeutui. Louarn palasi kylän kautta katua, jonka varrella asui
vain varatonta väkeä. Katu vei suoraan kaupungin ulkopuolelle.
Tuvassa ei ollut ketään. Louarnista olikin olo helpompaa, kun ei lapsia
eikä Annettea näkynyt. Hän tarkasteli oliko kaikki paikoillansa ja
heittäytyi sitten olkikuvolle läävän perimäiseen loukkoon. Hän oli
nyt väsyneempi kuin muulloin päiväkausien ponnistusten perästä. Lehmä
torkkui tyhjän soimensa ääressä. Kärpäset kuhisivat sen pään ympärillä,
matalasta akkunasta pilkistihe päivänsäde, ja lankuilla, seipäillä
sekä käytetyillä kanahäkeillä kasatun välikaton alla oli tukahuttavan
kuuma. Louarn nukkui monta tuntia. Hän heräsi siitä, että joku kosketti
kädellään hänen kättänsä. Kummastellen kohottautui hän makuultaan. Hän
ei tajunnut, Annette Domercko vai Annetten sylissä oleva Naemi oli
häntä koskettanut. Annette oli kisailevinansa lapsen keralla.
»Mitä sinä täällä teet?» tiedusti mökkiläinen.
Annette alkoi nauraa vastenmieliseen tapaansa. Se sai Louarnin aina
levottomaksi.
»Minäkö? Tulin vain ilmoittamaan, että puuro on ollut puolisen tuntia
valmiina. Te nukuitte kuitenkin niin makeasti, että jäin odottamaan.
Kello on jo yli seitsemän.»
»Olisit pysynyt tuvassa ja huutanut sieltä minulle», vastasi Louarn
nousten.
Annette istui hievahtamatta. Hän pälyili Louarnia. Äkkiä hän virkkoi,
kalpeita huuliansa tuskin liikuttaen:
»Sitäpaitsi kävitte te niin säälikseni, isäntä.»
Louarn ei vastannut. Illallista syödessäkin hän oli tavallista
vaiteliaampi. Pimeässä harhaili hän sitten tupansa tienoilla. Kun
hän vihdoinkin kotiutui, nukkuivat tuvassa kaikki. Pitkät, unettomat
hetket kuunteli Louarn piakkoin myötävien vihreiden vuodeverhojen takaa
nukkuvia. Hän kummasteli, ettei palvelijan huountaa kuulunut kuten
toisten. Olipa hän moneen kertaan näkevinänsä Annette Domercin tummasta
vuodenurkasta keltaisina pisteinä pälyilevän silmäparinkin.
Seuraavina kolmena päivänä oli Louarn harvoin kotosalla. Aniharvat
leipäpalansakin hän pureskeli seisoaltaan. Aikansa hän kulutti kedolla,
tienvarsipensaikoissa piileskellen. Useimmiten hän kuitenkin oleili
Ploeuciin vievän valtatien lähettyvillä pitäen silmällä kirjeenkantajaa
ja odottaen vanhaa pöhötautista eukkoa, joka kuletteli sähkösanomia
kyliin ja taloihin. Eukkoa hän ei nähnyt, mutta kirjeenkantaja taivalsi
useaan kertaan hänen ohitsensa, aavistamatta miten levottomasti hänen
puuhiansa pensaikosta pälyiltiin. Katsahtaakohan kirjeenkantaja
jo kaukaa Ros Grignoniin kuin kulkija, joka aikoo päästä pian
perille ja mittaa välimatkaa lopputaipaleellaan? Kohottaakohan hän
tienhaaraan tullessaan nahkalaukkunsa kantta? Kääntyykö hän mökkiin
johtavien pihlajaparivaivaisten väliseen kujanteeseen? Oi, ei! Hän
lönkytteli tavallista taivallustaan, katse maahan tuijottaen. Hän
viipoitteli samalla tavalla näiden kuin monien muidenkin matkansa
varrella versoavien porttipihlajien ohi. Hän osui onnellisten
luo, sellaisten, jotka eivät ehkä häntä vartoneetkaan tai tuskin
siunasivat hänen saapumistaan. Louarn alkoi toivoa näkevänsä jonkun
satunnaisen sanantuojan, joka oli kenties kuullut jotain ja tiesi
hänen levottomuutensa. Mutta vaunut vierivät sivuitse pysähtymättä ja
jalkamiehet jatkoivat matkaansa.
Päivä päivältä tuli Annette Domerc tunkeilevammaksi. Niinä harvoina
hetkinä, joina Louarn tapasi tytön, puhutteli tämä häntä aina ensiksi.
Ellei Annetten katseessa olisi ollut ainainen outo kiilto, olisi
voinut luulla, että hän todenteolla otti osaa mökkiläisen murheisiin
ja huoliin. Kun Louarn palasi illoin kiihtyneenä kotiinsa, huokaili
Annette, uskaltamatta tehdä pienintäkään kysymystä. Kernaasti läksi
hän kaukaisiin taloihin, joista Louarnilla oli vielä saatavana roponen
työpalkkaa. Olipa Annette mennyt niinkin pitkälle, että oli laverrellut
asioita, joita Louarn ennen tuskin olisi sallinut ottaa puheeksikaan.
Kaiken toivonsa kadottaneena alentui hän nyt tytön tarinoita
kuuntelemaan.
»Oi», lausui tyttö, »olisinpa minä vain ollut rouvanne sijassa, niin te
olisitte saanut sekä rahoja että kirjeitä.»
Louarn oli sallinut piikansa panetella puolisoaan.
Lauantai-iltana oli Louarn vakuutettu, ettei Donatienne enää tule Ros
Grignonin avuksi. Ilta oli Bretagnessa usein sattuvia ihania ehtoita,
jolloin mereltä huokuu raikas henkäys. Taivas oli kuin sula kulta.
Leppoisa tuuli lehahteli pitkinä, säännöllisinä maininkeina puiden
latvoissa ja kohautteli velttoina riippuvia lehtiä. Pienoisia, kepeitä
pilviä purjehti varjoa heittämättä ohitse. Oli kuin olisi voimakas,
elähyttävä tuoksahdus tulvinut äärettömyyksistä maahan.
Kun Louarn saapui tupaan, huomasi Annette Domerc jotain vakavaa olevan
kyseessä. Louarnin kädet olivat nyrkissä. Hänen silmissään kiehui outo
kiukku.
Monet tuskaiset kuukaudet ja viimeisten kolmen päivän kuumeinen
levottomuus oli tarvittu pakottamaan Jean Louarnia äärimäisyyteen:
utelemaan asioita palvelijaltansa ja jättämään Donatiennen maineen
toisen naisen mustattavaksi.
»Tule tänne!» käski Louarn.
Annette oli odotellut isäntänsä paluuta ja valmistautunut kohtaamiseen.
Hän oli pukeutunut parhaimpaan hameeseensa ja ruudukkaaseen
päähineeseensä, jonka alta kellervä, piipoittava tukka tunkihe
esiin. Rohkeana hän astui Louarnin luo. Louarn istuutui jakkaralle
uunista vasemmalle kädelle, samalle paikalle, jossa hän oli pitänyt
puolisoansa sylissään Donatiennen lähdön edellisenä ehtoona. Tyttö tuli
häntä vallan lähelle, pitäen käsiänsä ristissä esiliinallaan. Heidän
katseensa kohtasivat. Miehen katse oli katkera, tytön taas kaihoova ja
osaaottava.
»Sanaakaan ei ole saapunut», selitti mies. »Hän ei ole vastannut.
Voitko käsittää, miksi ei? Tiedätkö ehkä sen?»
»Isäntä raukka», vastasi tyttö kartellen. »Aamulla myödään kaikki.»
»Se on minusta samantekevää. Mutta hän? Missä hän on? Mitä hän
tekee? Oletko kenties kuullut hänestä jotakin? Sinähän juoksentelet
juoruilemassa.»
»Ihmiset eivät usko häneen enää hiventäkään, isäntä. He tuumailevat,
että ehkäpä joku vielä laittaisi teille tarpeellisen rahasumman.
Kaikki eivät ole yhtä sydämettömiä. Minullakin on varakas setä. Vielä
tänä iltana voisin rientää hänen luoksensa ja tuoda teille rahat. Te
saisitte jäädä asumaan edelleenkin Ros Grignoniin.»
Tyttö laski kätensä kookkaan Louarnin olalle. Tytön katse ja hymy
puhuivat selvää kieltä:
»Ja minä jäisin teidän luoksenne.»
Louarn nousi. Hän seisoi tytön edessä koko pituudessaan. Hän oli
oivaltanut kaiken.
»Heittiö!» huudahti hän. »Minä kysyn sinulta elämäni ehdottominta asiaa
ja sinä vastaat siihen noin. Sinä et tiedä mitään. Senhän aavistinkin.
Mene matkaasi!»
Tyttö oli peräytynyt.
»Niinkö?» kirkui hän pöytää kiertäen. »Heittiö voi vaimonne olla,
en minä! Sen tietää joka ainoa. Lapsi on kuollut! Hän ei ole enää
imettäjänä. Hän on ottanut toisen toimen —»
Tyttö oli käynyt kalpeaksi. Hän oli suunniltansa.
»Vai tahdotte te kuulla uutisia? Tiedän niitä kylliksenne. Hän majailee
kuudennessa kerroksessa kamaripalvelijain ja kuskien parissa. Hänellä
on harvinaisen hauska elämä. Hän kauppaa ruumistansa —»
»Poistu, Annette Domerc! En halua sinua silmieni eteen!»
Katkeroitunut mies hyökkäsi häätämään tyttöä tuvasta.
»Hän ei palaa!» kiljui tyttö. »Ei koskaan!»
Hän uhmaili vielä tuokion Louarnia. Louarn hapuili kiveä heittääksensä
tyttöä kuin koiraa. Sitten hypähti Annette kepeästi värihernepensaan
ylitse, pujahti polulle ja katosi tien mutkaan.
Lapsikolmikko oli piiloutunut peloissaan ja parkuen tuvan nurkkaan.
»Vaiti, lapset!» kehoitti Louarn.
Hän palasi nopeasti tupaan ja tempasi Donatiennen valokuvan. Kuva oli
kilpikonnankuorta mukailevissa puitteissa. Hän vetäytyi sitten ovelle
ja läksi juosten laskeutumaan mäkeä. Naapuritalon pihamaalla hän
huomasi kananpoikasten parissa hääräilevän sukulaisnaisensa.
»Jeanne Maria!» huusi hän aidan takaa naiselle. »Menkää Jumalan tähden
lasteni luo. He ovat yksin. Huomenna myödään mökkini putipuhtaaksi ja
minun on oltava yö poissa —»
Heidän katseensa kohdistuivat toisiinsa hetkiseksi. Nainen älysi äkkiä
silmiensä sumentuvan. Hän ei kysellyt mitään, vaan vastasi myöntäen.
Tuokiossa oli Louarn jo poissa. Parilla harppauksella painui hän
metsään. Hänelle oli tuttu joka ainoa perkkiö, jopa vanhat tammien
kannotkin. Hän voi siten oijustaa eksymättä metsän halki.
Vaikka taivas oli vielä kullanhohdokas, alkoi hämärtää. Louarnin ainoa
toveri, tuuli, tohahteli metsän autiudessa pitkinä, meren kohinan
kaltaisina puuskina. Sellainen enteilee aina sadetta. Mökkiläinen
painoi hatun otsallensa ja kiiti sivuillensa katsahtamatta edelleen.
Viime hetkenä, tuntiessaan orpoutensa maailmassa, pälkähti hänen
päähänsä rientää Donatiennen vanhempien luo, Moulin-Hayeen. Hän
oli tavannut vanhuksia vain kerran häittensä jälkeen. Heidän ja
Louarnin keskinäisestä kiintymyksestä ei ollut puhettakaan. Isä,
vanha merikarhu, halveksi maamyyriä, äiti paheksui syvästi sitä, että
Donatiennen moinen kaunotar oli mennyt miehelään Louarnin kaltaiselle
mökkiläiselle. Syvässä surussansa oli Louarn kuitenkin löytävinään
pelastavan oljenkorren pienimmässäkin seikassa. Hän ei odottanut
vanhuksilta raha-apua eikä tuoreita tietoja. Hyljätyn puolison povessa
kehoitteli vain valtava ääni:
»Mene heidän puheillensa! Varmaankin he vakuuttavat Annetten valeet
vääriksi ja kääntävät kaiken parhain päin. Nähtyänsä lapsensa pienestä
pitäen, ovat he oppineet tuntemaan hänet. Mene heidän luoksensa!»
Ja Louarn meni. Metsässä tuli pilkkoisen pimeä. Paksut pilvet
peittivät avoimilla taivaan paikoilla vilkkunsa virittäneet tähdet.
Silloin tällöin lehahti lentoon unestansa häiriytyneitä korppiparvia.
Ne leijailivat hetken ja palasivat kookkaina, tummina pilvekkeinä
lepopaikoillensa. Ensi pisaroiden pudotessa tyyntyi tuuli, pimeys
yltyi yhäti. Gourlayn luona risteytyy ainakin kymmenkunta tietä.
Louarn erehtyi niistä. Hän kompasteli tien raiteisiin ja puiden
juuriin, satuttaen tuon tuostakin kätensä povitaskun suojassa olevaan
pahvikehykseen. Donatiennen kuva, sellaisena kuin se oli puitteissansa,
nuorena ja kainona, säteilevin silmin, bretagnelaispäähineessänsä,
loihtiutui Louarnin eteen. Nähdessänsä Donatiennen näin
mielikuvituksissansa varmistui Louarnissa ajatus: mahdotonta!
Vanhuksetkaan eivät voi uskoa niitä parjauksia, joita sinusta,
Donatienne, puhutaan! — Hetkiseksi häipyi Louarnin mielestä väsymys,
lyijynraskaat liejuiset saappaat ja kasvoihin pieksävä sade. Mutta
sitten hän taas huomasi lipeävänsä ja voi vain vaivoin laahustaa
edelleen. Maa oli likomärkää, vesi valui virtana hänen vaatteistaan.
Raju kuuro pakoitti hänet hakemaan suojaa metsän laidassa ontosta
puunrungosta. Vilusta väristen harhaili hän Plintelin ja Plédran
välisillä nummilla tai keltaohdakkeiden reunustamilla kedoilla. Aamun
sarastaessa oli hän Ville-Hervyn maakartanon läheisyydessä, vallan
väärällä tiellä. Huomatessaan rakennusten piirteiden näkyvän taivasta
vasten, tähyili hän kellotornia tunnustimeksensa. Sellainen näkyikin
Plédranista. Pian hän eroitti niittyjen harmaasta tasosta hohtavan
uomankin: Urnen pienoisen joen.
Kukot olivat jo aloittaneet aamuvirtensä, kun Louarn kolkutti Urnen
lietteisellä rantamalla kyyhöttävään kartanoon, paasman päässä siitä,
missä joki uurtaa uransa kahden kallion lomitse, avartuu ja laskee
vuoksen ja luoteen laajentamana uomana mereen. Donatiennen isä oli
purjehtinut parhaat neljäkymmentä ajastaikaansa avarilla ulapoilla ja
kulutteli nyt päiviänsä pyydystämällä vedenanninta joen myllertävistä
pyörteiköistä. Louarn kuuli jonkun kysäisevän:
»Mitä haluatte näin varhain?»
Ovi avautui. Avaaja katosi sen taakse.
»Olen Louarn», vastasi tulija.
Hän ei saanut vastausta. Matalan, mustanansa savua täynnä olevan tuvan
perillä päätteli Donatiennen äiti parhaillaan pukeumistansa. Hänen
miehensä, bretagnelaiseen tapaan jörö, oli asettunut tulen ääreen
pujoittelemaan syöttejä siimaansa. Louarn arkeutui äkkiä. Hän saisikin
kenties kuulla vallan toista, kuin sydämestänsä olisi suonut. Hän
tarttui tuoliin ja istuutui vanhan merikarhun luo savukourun alle.
Vanhus kohotti säännöllisin välihetkin parroittuneita kasvojansa, otti
viereltänsä vadista madon ja pujoitti sen koukkuun. Siima oli käärönä
hänen polvillaan.
»Olen kulkenut kaiken yötä», lausui Louarn. »Antakaa minulle pala
leipää.»
Vaimo pujoitti kaulaliinansa päät esiliinansa kaulustan alle, toi
leipäkannikan ja vilkaisi epäluuloisesti tulen ääressä kumarana
istuvaan Ros Grignonin mökkiläiseen. Vaimo oli pieni ja hintelä,
rypykäs, mutta kasvonpiirteiltänsä säännöllinen.
»Tulitte kai rahan hakuun?» kysäisi hän.
Louarn vastasi hänelle lempeästi ja otti leivän. Hän ei katsahtanutkaan
kysyjään.
»En. Olen vain levoton Donatiennen vuoksi. Hän ei kirjoita.»
Louarn toivoi jommankumman vanhuksista vastaavan: Meille hän on
kirjoittanut. Hän odotti kotvan ennenkuin lisäsi:
»Oliko hänellä luonanne ollessaan tapoinansa olla mukana
pyhimyskulkueissa ja huvitteliko hän halusta?»
»Kyllä», vastasi mummo. »Mutta hänen oli luovuttava niistä, tyttöparan,
miehelään mentyänsä.»
»Oliko hän teille kuuliainen?»
»Tapoinani ei ollut vastustella hänen mielihalujaan. Hänen isänsä taas
ei ollut koskaan kotona.»
»Luuletteko, että hän voisi antaa aihetta panetteluihin? Tiedätte kai,
mitä ihmiset hänestä haastelevat?»
Hän tähtäsi katseensa tuvan hämyssä vanhan vaimon tummiin silmiin,
jotka olivat samanlaiset kuin Donatiennenkin. Hän toivoi kielteistä
vastausta. Vaimo huomautti kiivaasti:
»Jean Louarn, tunnette hänet paremmin kuin me. Tulitteko tänne
soimaamaan meitä tyttäremme teoista?»
»En», lausui Louarn. »Teitä en tahtonut loukata.»
»Minkätähden tarinoitte sitten sellaista, mikä on ollut ja mennyt ennen
avioliittoanne?»
»Siksi, että onnettoman päähän pälkähtää niin monia mietteitä, Le Clech
muori. Tahtoisin tietää yhden asian: miksi hän hylkäsi minut?»
»Hän ei olisi tehnyt sitä, jos olisi ollut kanssanne onnellinen, Jean
Louarn.»
»Minä olin onnellinen hänen kanssaan. Miten selitätte sananne?»
»Olisitte antanut hänelle parempaa ruokaa.»
»Le Clech muori, minä olen raatanut hänen tähtensä käteni haavapesiksi.»
»Olisitte antanut hänelle samanlaisia vaatteita kuin hänellä oli
nuoruudessaan.»
»Olen vaatettanut hänet kykyni mukaan. Ja minä olen rakastanut häntä
sydämeni syvyydestä.»
»Te olette hankkinut hänelle kolme lasta, joita ette jaksa elättää,
köyhä raukka. Luuletteko, että hän haluaa palata? Hän tietää, mikä
häntä odottaisi — — —»
»Ei, sitä hän ei tiedä!» vastasi Louarn, nousten ja laskien tuskin
maistamansa kannikan pöydälle. »Tarjoamanne kannikka on kovin kalliisti
ostettavissa. En halua sitä. Minä poistun seudulta.»
Le Clech vanhus kiinnitteli edelleen matoja koukkuihinsa. Hän ei
näyttänyt välittävän toisten puheista vähääkään. Mutta kuultuaan
Louarnin viime lauseen pudisti hän päätänsä kuin tuumien: »Bretagnesta
ei maksa poistua naikkosten vuoksi!» Hänen vaimonsa oli käynyt
kalvaaksi. Kun suru ilmeni noin voimakkaana, herätti se heissä
eräänlaista arvonantoa. He odottivat Louarnin selitystä kuin oraakkeli
vastausta.
Jean Louarn tuijotti tuokion tuvan nurkkaan. Siellä oli ollut
Donatiennen vuode silloin, kun Louarn oli sunnuntaisin saapunut
tarinoimaan tytön keralla. Hän selitti sitten:
»Aamulla näihin aikoihin olen jo jättänyt Ros Grignonin. Otan mukaani
Naemin, Luciennen ja Joelin. Ette näe minua enää.»
Ukon siima putosi permannolle ja lyijypainot poukahtivat palkkeihin.
Kaikki he näyttivät vaipuneen vankkumattoman kohtalon miettimiseen. Le
Clech, joka ei ollut siihen saakka saanut suustansa sanaakaan, virkkoi
paikaltaan päkähtämättä:
»Jos et enää palaa, Louarn, olisit ainakin voinut haukata leipääni. Se
oli suotu sulasta sydämestä.»
»Minulla on varastossa nuorta cideriäkin», lisäsi vaimo.
Mutta Louarn painoi sanaakaan sanomatta hatun päähänsä ja asteli ovelle.
Ovelta kääntymättä jätti hän jälkeensä tänne kaikki yhteisen rakkauden
mieluiset muistot.
Le Clech vanhus oli seurannut häntä kynnykselle. Hän näytti vaipuneen
syviin mietteisiin. Hänen pieniin, punervareunaisiin silmiinsä palasi
pian kuitenkin vilkkaampi välke: hän oli kuullut Urnen aaltojen
loiskeesta vuoksen nousun ja tuntenut ruskolevien tuoksun. Tuuli tuo
levät Roselierin, Yffiniacin ja Guettesin rannoilta.