Kuusi kuukautta kului. Kevätsateet saapuivat tiheinä, tuimina kuuroina
ja kostuttivat maata, takertuen hienoiksi helmilöiksi äsken nousseeseen
oraaseen.
Louarn palasi metsästä. Hän oli ollut marraskuusta saakka
halonhakkaajana. Työ oli nyt päättynyt ja viimeinen risukuorma oli
häipynyt mutkikkaalle tielle. Aika ajoin helähti ilmassa heleä ja hento
pikku kellojen kilahdus, kuin enkelien ennakkoilmoitus pääsiäisen
tulosta.
Louarn asteli raivaamallaan alueella. Hän oli perkkaillut sen pensas
pensaalta. Se oli hänen perkkiönsä, nummen ja nuoren metsäkulmakkeen
välillä. Hän tuumiskeli Donatiennen lähdön jälkeisiä tapahtumia.
Talvi oli ollut työläs. Yksin hän oli saanut muokata maata omenapuiden
väliin vehnälle ja toisen, laihaperäisen ja kivisen kaistaleen
kauralle. Paljon ei tosin Donatiennekaan ollut voinut aikoinaan avuksi
olla, hänen kätensä kun olivat liian hennot käsittelemään kunnollisesti
lapiota. Lasten huolehtiminen oli lisäksi pidättänyt häntä tuvan
seutuvilla. Mutta olipa hänestä ollut omalla tavallaan hyötyäkin.
Koko Ploeucin pitäjässä ei ollut taitavampaa eikä tarkempaa kättä.
Vakojen valmistuttua saattoi hän pysytteleidä pellolla kolme, viisi,
jopa kahdeksankin päivää yhteen menoon. Hän kiinnitti esiliinansa
kulman vyöhönsä, täytti liinan laskoksen siemenillä ja asteli pellolla
hitaasti, sormet harallansa, siementen singotessa pitkinä paasmoina
peltoon. Siellä, missä Donatienne oli kylvänyt, versoi tasaisin vilja.
Tänä kylvökautena oli Ros Grignonin nuori vaimo poissa. Hänen
palaamisestansakaan ei vielä kuulunut, vaikka maaliskuun aurinko jo
oli houkutellut vehnän vihreälle oraalle ja tattarin vaaleanpunaiselle
lehdykälle. Hänen poissaolonsa painosti tuvassakin. Annette Domerc
oli perin huolimaton. Hänen mielitekojansa oli vain lasten keralla
laukkaileminen pitkin maita ja metsiä, omenien poimiminen sekä
kyläläisten kanssa lörpötteleminen. Louarn ei ollut voinut tottua tähän
julkeaan ja tympeäkatseiseen tyttöön, joka ei koskaan moitittaessa
vastustellut eikä haastellut hankkeistansa, vaan laverteli kylläkin
kaksimielisiä juttuja kylän naisista hänen ikäkaudellensa kerrassaan
inhoittavalla tavalla.
Talvi oli työläs senkin vuoksi, että Louarn oli saanut hautoa
mietteitänsä itseksensä yksinäisyydessään. Annette oli herättänyt
hänessä oudostelun siitä, että Donatienne kirjoitti niin harvoin.
Moniin askareihinsa kiintyneenä hän olisi itse tuskin tullut sitä
huomanneeksi. Se olikin totta, vaimo kirjoitti vain joskus ja
silloinkin vain lyhyesti! Louarnilla oli viimeksi saapunut kirje aina
mukanansa. Usein se oli kolmen, neljän viikon vanha. Yksin ollessaan
tai kun ei kukaan Ros Grignonilainen sitä nähnyt, yritteli hän
luoda niistä jonkinlaista johtopäätöstä: »Rouva vei minut katsomaan
kilpa-ajoja. Sellaista väenpaljoutta et ole koskaan nähnyt. Olen ollut
kerran teatterissa rouvan ensimäisen kamarineidon, Honorinen kanssa». —
Yhden ainoan kerran oli Donatienne lähettänyt rahaa.
Tammikuun keskivaiheilla oli neiti Penhoatin asianajaja uhannut
panettaa kaiken Ros Grignonissa ryöstöön kolmen vuoden vuokran
suoritukseksi. Hän sai viikkoa myöhemmin puolet vuokrarästeistä ja
lupasi odottaa loppusuoritusta vielä heinäkuun loppuun. »Olisi ollut
parempi, että olisit pitänyt vaimosi luonasi», oli hän huomauttanut
mökistä mennessänsä. »Olisit hankkinut hänelle toimen täältä. Tiedätkö
edes, missä hän on? Vaimosi on kovin nuori!» — Louarn katsahti häneen
bretagnelaiselle talonpojalle ominaisin miettivin ilmein, jota
kaupunkilainen tajuaa vain vaivoin. Hänen sydämeensä iskeytyi sentään
epäilys ja epämääräinen levottomuus. Kipeinnä oli kuitenkin kiukku.
Mies oli ulonnut metsästä. Hän asteli nummea pitkin Ros Grignonia
kohti. Ensi kertaa pisti hänen silmiinsä silloin ohdakkeiden ja
väriherneiden voimakas varjo. Kun nuori metsä oli maan tasalla, olivat
ohdakkeet ja väriherneet saaneet uutta versoamisvauhtia ja rehoittivat
ryväspaikoissaan luonnottoman korkeina, jalkaa yli torpparin pituuden.
Louarn pysähtyi ja hajoitteli rypäitä kyynäspäillänsä. Sitten hän
tarkasti huolellisesti maankamaraa. Siinä tuntui yhäkin vakoja; pinta
oli sulaa, halkeillutta ja hyönteisten sekä peltohiirien pöyhimää.
Siellä ja täällä kohosivat vihreät väriherneet ja harmaat ohdakkeet
vartevina, mehuisina ja haarakkeisina kuin puut. Ohdakkeiden varsista
alkoivat vaaleat oksat jo työntyä esiin ja latvoissa lupailivat
puhkeilla punakellervät nuput.
»Esivanhempamme viljelivät nummea. Jospa minäkin yrittäisin? Luulisin
siitä leivän levenevän!»
Hän palasi kymmenkunnan askelta ja tarkasteli vihoittavaa vainion
orasta. Hän kuvitteli, miltä pelto näyttäisi, jos nummikin olisi
perattu. Ja kun hänen ajatuksensa askartelivat alinomaa Donatiennen
ympärillä, tuumaili hän:
»Donatiennekin sitä hämmästelisi!»
Tupaan tultuansa hän tapasi lieden luona rahilla istuvan Annette
Domercin. Tyttö viittasi pöydälle.
»Vihoviimeinkin kirje teille Donatienne rouvalta.» Joutuin viskasi
Louarn rautakankensa permannolle ja kahmaisi kirjeen käsiinsä. Hän
riensi ovelle. Siellä näki vielä lukea. Jolloinkin muulloin olisi
vaimon kirje tuntunut hänestä kenties liian lyhyeltä.
»Olen onnellinen, mutta kaipaan lapsukaisiani. Suutele heitä
puolestani.»
Louarnilla oli mielestään syytä olla tyytyväinen. Suunnitelma, jonka
hän juuri oli tehnyt puolisonsa hyväksi, elähytti hänen tunteitansa
Donatienneen. Louarn käsitti vain yhden ainoan asian: Donatienne oli
kirjoittanut! Hänen mielestään ei Ros Grignon siis ollut häipynyt. Hän
käski suudella pienokaisia puolestansa.
Onnellisena pisti hän kirjeen liivintaskuunsa, palasi lasten luo ja
suuteli vaatearkun luona leikkivää Naemia ja Lucienneä.
»Lapsirakkaani!» lausui hän, nostaen ensinnä toista ja sitten toista.
»Äiti on käskenyt minun suudella teitä hänen puolestansa. Muistattehan
te Donatienne äidin?»
Joel nukkui Annetten polvilla. Kumartuessaan suutelemaan Joelia,
kuuli Jean Annetten terävän naurahduksen. Tytön pörröiset, aniharvoin
päähineen alle kiinnitetyt kiharat hipaisivat hänen kasvojansa.
»Louarn rouva lähettää siis suotuisia uutisia?» uteli tyttö. »Hän palaa
kai pian?»
Louarn suoristautui pitkin pituuttansa ja katseli häntä. Tyttö kohotti
päätänsä ja hymyili, tähyillen Louarnia arvoituksellisilla silmillänsä.
Niissä väreilivät valonheijastukset vaihdellen kuin kissan silmissä.
»Miksi luulet hänen pian palaavan? Hän ei ole lakannut vielä
imettämästä», vastasi Louarn.
»Arvelinhan vain. Näytitte niin onnelliselta.»
Annetten kasvoihin oli palannut tavallinen, tylsän tympeä ilme.
Louarn tunsi vastustamatonta halua haastella jollekin harvinaisesta
ilostansa. Hän vetäytyi tytöstä mahdollisimman ulohtaalle ja istuutui
uunin toisella kupeella olevan vuoteen laidalle. Hän kutsui Naemin
luoksensa. Lapsi oli kyllin vanha käsittääksensä häntä. Isä istutti
hänet vierellensä.
»Pienoiseni», lausui Louarn lempeästi. »Mielessäni kytee uusi aije.
Nummi, näetkös!»
»Niin, isä!»
»Minä raivaan sen. En jätä rikkaruohon korttakaan. Teen sen vallan
yksin. Minä kuokin maan ja kynnän sen syvältä. Kaiken on oltava
valmiina äidin tuloon. Luuletko, että hän iloitsee nähdessään peruna-
tai naurismaan? Tuumailenpa pannakin sen nauriiseen. Luuletko, että hän
ilostuu, mitä?»
»Entä linnunpesät?» uteli lapsi.
»Ne saat sinä.»
Hän näki Naemin silmissä ilonvälähdyksen. Niistä näytti hänelle
hymyilevän rohkaisten poissaoleva äiti. Louarn salli lapsen valvoa
tavallista kauemmin. Niin itseensäsulkeutunut ja hyväilyjä kartteleva
kuin olikin, leikki hän nyt lapsen kanssa, kokien saada Naemia
nauramaan, nähdäksensä vain kerran vielä tytön silmien säteilyn.
Seuraavana aamuna kävi hän nummeen käsiksi. Hän asettui polvinojaan
ohdakkeiden ympäröimään ruohoittuneeseen ojaan, kohotti kätensä ja
iski äsken teroitetulla kookkaalla puutarhaveitsellänsä sitkeään,
sotkeutuneeseen, laajalatvaiseen ja tiheään pensaikkoon. Nummi tuntui
vavahtavan. Vesakoissa suhisi vihuri ja pari rastasta pakeni räkättäen.
Louarn kuuli lukemattomien pikkueläinten ehättävän koloistansa. Hän
hymyili ja kohotti taas teränsä. Taas se kurahti samaan paikkaan,
uursi yhä syvemmän uoman pensaikkoon ja singautti valkeat pirstaleet
kauas ympäristöön. Louarn peräytyi, oksien rykelmä horjui, kuupertui
tasapainostansa ja humahti kukkasinensa ketoon.
Lapset katselivat Annette Domercin kanssa kummulta. He taputtivat
kätösiänsä. Louarn viilsi viimeiset säikeet poikki, viskasi pensaan
tieltänsä, ja niin eteni nummella. Päivällisiin päästessä oli paksussa
pensaikossa jo tuvan puoliskon laajuinen vaalea ala.
Sen sekä seuraavan päivän jatkoi Louarn kuin raivoten raadantaansa.
Lammasnahkakintaista huolimatta vuosivat hänen kätensä verta. Vaikka
hän oli tottunut elämänsä ajan ainaiseen työhön, oli hän, palattuansa
hämärissä kotiinsa ja nyhtäessään sormiin painautuneita okaita, lopen
uupunut. Siltäkin hän selitteli riemuiten ja ylvästellen: »Päivä
oli perin raskas. Vielä viisikymmentä, ehkäpä vain viisiviidettä
sellaista, niin työ on tuota tuonnempana!» Annette Domerc katsahti
häneen ääneti. Naemi ei kuullut hänen sanojansa, sillä tuli oli
kattilan alta sammumaisillaan. Vastauksena Louarnille olivat vain hänen
omat, Ros Grignonista kaukana harhailevat ajatuksensa. Hän uudisti:
»Viisikymmentä tai viisiviidettä sellaista vielä!»
* * * * *
Oli saapunut suvi. Ros Grignonin ympäristö viheriöitsi. Omenapuut
kuhisivat täynnänsä surisevia mehiläisiä, ollen kuin suuria, pyöreitä
kukkakimppuja, joita lapset suvisin sitelevät kevätesikoista. Illoin
täytti köyhän tuvan hunajan tuoksu ja heleitä kukkalehtiä lennähteli
leikitellen ovesta vuoteiden alle. Louarn kirjoitti vaimollensa. Vaimo
ei ollut vastannut viimeisimpiin kirjeisiin ja se huoletti Louarnia.
Lisäksi hän arasteli Annette Domercin aavistelevan hänen ajatuksiansa.
Tyttö tuntuikin vakoilevan isäntäänsä.
Louarn kirjoitti, että cideristä näytti tulevan lupaava sato, ja toivoi
Donatiennen siitä iloitsevan sekä kiittävän hyvästä uutisesta. —
Vastausta ei kuitenkaan saapunut.
Nummiperkkiö oli edistynyt reippaasti. Kun kaurat alkoivat
omenapuiden takana kellastua, oli enää vain kauempana metsän
laidassa kaistale ohdaketta raivaamatta. Louarn heitti silloin
veitsen ja tarttui viikatteeseen. Tähkäpäät kaatuivat vuorostansa,
kuhilaiksi kohotaksensa. Tattari puhkesi miljooniin valkokukkiinsa.
Hehkuvan helteiset heinäkuun päivät olivat hikoileville, kumarille
leikkaajille raskaita, ja illat venyivät pitkiksi. Mutta Louarnille
ne tuskin riittivätkään saapumatonta kirjettä odotellessa. Päivät
pääksytyksin hän toivoi, harhaillen ehtoot töllinsä tienoilla, kunnes
pimeä peitti metsät ja mannut. Donatienneltä ei ollut tullut neljään
kuukauteen sanaakaan. Uteliaille kertoi Louarn kuitenkin: »Olen
saanut hänestä tietoja. Hän voi hyvin.» Muuan Louarnin serkku, muna-
ja höyhenkauppias, oli pistäytynyt Yffiniacista palatessaan mökissä
ja kertonut Donatiennestä. Hän oli kuullut uutisen »Moulin-Hayen
vanhuksilta», Donatiennen vanhemmilta. Itse ei mökkiläisraukka ollut
saanut sanaakaan puolisoltansa lohdutuksekseen, hän, joka uupuneena
unissansa nyyhkytteli kuumeisesti lyhyinä suviöinä.