Vaimoansa muisteleva Louarn palasi yksin kotiinsa. Donatienne oli
ensin heittäytynyt kyynelöiden vaununsa nurkkaan, mutta, unohti pian
ikävän, kuullessaan ympäriltänsä ranskalaisia ja bretagnelaisia
keskusteluja tai pitkin junaa kajahtavia asemain nimien huutoja.
Uusia matkustajia astui vaunuun. Donatienne tunsi heistä vielä
useimmat tai voi päätellä naisten päähineistä ja miesten liivien
päärmeistä sekä ommelkoristuksista, mistä maakunnasta mikin oli. Muudan
Lamballepäähineeseen puettu nainen kysäsi häneltä, matkasiko hän
kenties kauaskin.
»Parisiin asti», vastasi Donatienne.
»Epäilemättä imettäjäksi?»
»Niin. Jätin lapseni, Naemin, Luciennen ja Joelin. Kuten käsitätte, ei
nuorin ole vielä suuren suuri.»
Hän jutteli tälle oudolle, osaaottavalle naiselle minkä mitäkin
pienokaisistansa. Hänestä oli hupaista haastella henkilön kanssa, joka
ymmärsi häntä ja oli itsekin äiti. Uusi ympäristö huvitti häntä ja
aiheutti lukuisia hämmästyksiä. Hänen käsitepiirinsä oli rajoittunut
tähän asti ainoastaan Yffiniacin ja Ploeucin puitteisiin. Huomasipa
hän senkin omituisuuden, että eläinkunta tuli sitä voimakkaammaksi,
kuta kauemmaksi Ros Grignonista kerittiin sekä että keltaohdakkeet ja
orapihlaja-aitaukset olivat yhä harvinaisempia.
Remusiin oli hänen pysähdyttävä kolmeksi tunniksi. Muuan vaimo, joka
oli huomannut hänen väsymyksensä ja junan tärinästä aiheutuneen
huumauksen, vei hänet huokeaan aseman läheiseen ravintolaan kahville.
Vaimo oli tanakka, kurttuisa mummo, hyväntahtoista ja rattoisaa
ihmislajia, joka kääntyy kursailematta ja luottaen kaikkien kiltin
näköisten ihmisten puoleen ja on aulis uhrautumaan omaa etuansa
ajattelematta kuin sisäisestä pakoituksesta.
Yhdessä pistäytyivät he vielä kaupungin kirkossa ja puistossa.
Erotessansa he jo pitivät hieman toisistansa. Lausuessaan mummolle
jäähyväisiänsä aavisteli Donatienne vaistomaisesti hyvästelevänsä ja
syleilevänsä samalla vanhaa, tuttua kunnon Bretagneakin. Donatienne
läksi toisella junalla kuin mummo. Mummo vetisteli arvaillessaan,
mitä tuosta tuntemattomasta, kauas bretagnelaiselta kamaralta
uskaltautuvasta nuoresta naisesta oli tuleva.
Juna oli juossut jalavien ja tattarivainioiden reunustamien sekä
omenapuukujien halkomien niittyjen poikki, kohisten nyt Sarthen ja
Mayennen viljavilla seutuvilla. Donatienne painoi päätänsä ikkunalasiin
ja katseli ohi vilistäviä vainioita. Se soi vaihtelua sekä palautti
ajatukset muistoinensa tutuille aloille. Mutta tuskin oli kaksi
kolmannestakaan pitkästä taipaleesta takana, kun jo yllätti pimeä.
Aamusta alkaen näköpiirin taustalla pysytellyt punansinervä sumu
piiritti nyt kaikilta haaroilta täysin höyryin matkaansa jatkavan
junan. Donatienne näki häipyvän tämän viimeisenkin silmien ja ajatusten
askartelun. Hän ei saanut selville levottomuutensa syytä. Heitettyänsä
satunnaisiin seuralaisiinsa aran silmäyksen, käänsi hän taas nopeasti
katseensa yltyvän pimeyden kattamaan ketoon. Hän laski, että näkyviä
pensasaitoja oli vain neljä, sitten kolme ja vihdoin ainoastaan
kapea tietä rajoittava uoma. Koettaessaan eroittaa ani harvojen,
siellä täällä häämöittävien, pimeässä mataloista akkunoistaan valoa
vilkuttavien asumuksien ääriviivoja, valtasi hänet halu päästä johonkin
niistä, saadaksensa äkkiä tuntea itsensä turvalliseksi lämpöisissä
suojissa ja rauhallisina istuskelevien ihmisten parissa.
Oli aivan pimeä. Donatienne sulki silmänsä ja ajatteli pitkää taivalta,
joka oli kuljettava yöllä sekä lisäksi raiteilla, joiden pieninkin
epätasaisuus aiheutti tuskallisen tärähdyksen hänen maitoa pakollansa
olevissa rinnoissaan.
Silmänsä avattuaan hän näki hämyisessä lampun valossa naisen istuvan
penkin toisessa päässä. Nainen varoi toisella kädellään helmassaan
olevaa pientä, valkoista ja pitkulaista kääröä. Hänen hameensa oli
kohoutunut hieman edestä sekä poimuutunut syvään sivuille. Hänen
toisessa kädessään oli avoin sanomalehti. Hän oli yritellyt sitä lukea,
mutta lehti oli luisunut vähitellen käärölle, peittäen sen miltei
kokonaan.
Donatienne nousi. Hän yritteli lähetä tuntematonta vierasta useaan
kertaan. Nainen nosti levotonna päätänsä. Pian tuli hänen silmiinsä
lempeämpi loiste. Hän hymyili Donatiennen nuorekkaalle muodolle ja
maalaispäähineelle. Oivaltaen Donatiennen sanattoman kysymyksen sysäsi
hän lehden luotansa lausuen: »Se on lapseni, tytön tylleröni. Hän on
nukkunut Le Maitresta, lähtöpaikastamme saakka.»
»Minäkin olen äiti», vastasi Donatienne. »Matkustan Parisiin,
imettäjäksi.»
Hän pujotteli poveltansa lääkärin kirjeen.
»Oh», lausui nuori nainen. »Boulevard Malesherbes! He lienevät rikkaita
ihmisiä!»
»Niinkö luulette?»
»Niin. Onhan se Parisin kauneimpia osia. Teillä on onni oppaananne!»
»Matkustatteko tekin Parisiin?» kysäsi Donatienne.
»En, Versaillesiin.»
»Kai miestänne tapaamaan?»
Vieras vitkasteli tuokion. Sitten vastasi hän pehmein, mutta hieman
hiljaisemmin äänin:
»Ei minulla miestä olekaan.»
He vaikenivat molemmat. Nuo sanat olivat tavallaan heidän surullisina
jäähyväisinänsä. Donatienne palasi nurkkaansa. Hän vaipui hänelle
tähän asti vallan outoihin ongelmoihin, niin ettei huomannut vieraan
poistumistakaan Versaillesissa. Mutta hetken vierähdettyä hän muisti
kuitenkin lyhyestä, liikuttavasta keskustelusta vain parisen valtavaa,
sydäntä ylpeydellä ja riemulla täyttävää sanaa: Parisin, joka läheni
lähenemistänsä, ja rikkauden, joka vihdoin olisi käden kosketeltavissa.
Hän oli nyt lähellä tuota suurta salaperäistä kaupunkia. Se lähetti
viestinsä taivaalle heijastuvalla hohteellansa ja sadoilla, kaukaa
tulikipeninä kimaltelevilla kaasuliekeillänsä. Donatiennen lävitse
viilsi väristys. Hän oli merimiehen lapsi ja tunsi tavallaan
esi-isiensä ja heimonsa kuumeisen kaihon, kun he laskettelivat
laajoilla maailman ulapoilla ja uneksivin, seikkailujanoisin mielin
hehkuivat uusien maiden näkemishalua. Hänkin jätti, niinkuin hekin,
taaksensa köyhän kodin, elämän yksitoikkoisuuden ja raskaan raadannan,
matkansa vapauttamana.
Asematulien häikäisemänä, vaunujen kolinan ja veturien vihellysten
huumaamana, tuntematta väsymystä ja muistamatta etäistä, syrjäistä,
ohdakkeita siittävää seutua, seisoi hän asemalla hymyilevänä,
nuorentuneena ja kauniimpana, voimakkaan riemu- ja toivokuohun
kannattamana.
Ijäkäs kamarineito otti hänet asemalla huostaansa. Heitä odottivat
aseman edustalla katetut vaunut. He nousivat niihin ja asettivat
Donatiennen vaatemytyn väliinsä. Donatienne vastasi hätäisesti
vaunutoverinsa kysymyksiin, hellittämättä hetkeksikään katsettaan
vaunun akkunasta näkemistänsä ohi soluvista pitkistä kaduista.
Myöhäisestä hetkestä huolimatta oli Parisi valoisa, eloisa ja meluisa.
Kun he ajoivat Seinen ylitse, luuli Donatienne näkevänsä ilotulituksen,
tosin komeamman kuin olisi osannut uneksiakaan. Place de la Concordella
kysäsi hän Champs-Elyséehen viitaten: »Onko tuo tuolla metsää?»
Hänen huomionsa kiintyi aina uusiin ja uusiin, raskaiden porttien
sulkemiin taloihin. Hän seurasi niitä katsein, kunnes ne katosivat. Ne
olivat vallan kuin hänen omiansa jokainen. Hänen sydämensä sykähteli
vilkkaasti ja hän tunsi astuneensa uuteen isänmaahansa. Samaa olivat
epäilemättä tunteneet hänen heimonsa isätkin seikkailurikkailla
retkillänsä.
Saavuttuaan kookkaasta tammiportista palvelutaloonsa ja hengitettyään
portaikon vienoa kukkaistuoksua, oli hän niin säteilevän, niin
kurjuutensa unohtaneen näköinen, että ijäkäs kamarineito kumartui
portinvartijan akkunaluukusta lausumaan:
»Tuon tässä erään, joka kotiutuu tuossa tuokiossa!»
He nousivat palvelusväen asuinkertaan, kadoten porraskäytävään.
Samoihin aikoihin, ennen kuin aamu sarasti Bretagnen Ploeucissa,
näyttäysi Ros Grignonin kummulla Jean Louarnin kookas hahmo. Hän ei
ollut ummistanut silmäänsä. Hän tarttui mieluummin työhön tai samoili
metsissä kuin jäi huoneeseen, joka huokui vielä Donatiennen läsnäoloa.
Hetkiseksi pysähtyi hän, lapio olallansa, tuijottamaan yöhön, kuin
aikomaansa askaretta ajatellen. Sitten hän huokasi ja laskeutui kummun
kuvetta pelloillensa.