Päivä ei valjennut kirkkaana. Taivasta peittävät pilvet tosin
vaalenivat, mutta eivät ilmaisseet auringon kohoamiskohtaa.
Jean Louarn oli lähtenyt kotoansa liikkeelle ennen auringon nousua. Hän
aikoi lainata Ploeucin kauppalasta hevosen ja tuoda Annette Domercin
tullessansa. Kotona pukeutuivat Donatienne ja Naemi parhaillansa. Naemi
oli alkanut autella äitiä aamuaskareissa. Tyttönen istua kyyhötti
kumarana vuoteen laidalla, pörröinen tukka riippuen unisilla silmillä.
Hänellä oli työ ja vaiva tasapainoa tavoitellessaan ja vetäessään
sukkia jalkoihinsa sekä pauloittaessaan pukuansa.
Donatienne oli vihdoin saanut pukeutuneeksi ja oli jo liikkeellä.
Hän katseli äänetönnä vuoroon kutakin lastansa. Jeanin ilmoittaessa:
»Kello on viisi, päivä on pian käsissä», oli äidinrakkaus äkkiä
leimahtanut Donatiennessä uuteen eloon. Ajatellessaan jättävänsä nyt
kolme pientä, maailmaan saattamaansa olentoa, pienimmänkin, vielä
vieroittamattoman, tunsi hän sydäntänsä kouristavan. Hän tunsi heitä
katsellessaan tuskaista pelkoa, ettei ehkä enää näkisikään heitä tai
että joku pienokaisista olisi hänen palatessaan poissa. Kuka heistä?
Hän ei uskaltanut jatkaa aavistuksiansa, sillä vaara näytti vaanivan
juuri sitä, johon hän katseensa käänsi. Mietteissänsä nosti hän
nukkuvan Joelin rinnoillensa.
»Naemi», kehoitti hän hiljaa, »käy heittämässä sylys olkia lehmälle.
Kuulen sen liikkuvan.»
Hän kumartui hymyilemään sylilapsellensa, jonka pienet kasvot
peittyivät äidin rintoihin ja paidan poimuihin. Pienokaisen huulet
alkoivat imeä innokkaasti, hellittyen vain lapsen nautinnostansa
hengästyneenä levätessä. Äiti mieli huutaa hänelle ääneen: »Vie kaikki,
armaani! Illalla et enää saakaan. He antavat sinulle silloin maitoa,
josta et pidä. Sinä pidätkin vain oman emosi antimesta. Juo viimeisen
kerran kylläksesi!» — Kun Joel nukahtaen päästi nännin huuliltansa,
kutitteli äiti hänen huuliansa sormellaan yhäkin elonvoimaista juomaa
hakemaan.
Huolettomana hymyillen hän laski lapsen kehtoon ja jäi katselemaan,
kunnes äkkiä muisti ajan kuluvan. Naemi palasi läävästä oljenkorsia
tukassaan. Donatienne riensi arkun luo. Siinä hän säilytti sekä omia
että lastensa pukineita — päällysvaatteita ja karkeita liinavaatteita.
Hän kääräisi nopeasti nyyttiin vanhan alushameensa, kaulaliinan,
alusvaateparin ja pari päähinettänsä. Ne hän pani ruokaliinaan ja
kiinnitti liinan nurkat neulalla. Muuta hän ei ottanut mukaansa, sillä
seudun naiset olivat neuvoneet häntä jättämään muun kotiin, koska
herrasväet tavallisesti kustansivat kaiken, mitä puuttui. Niin tekivät
varattomimmatkin.
»Kuule!» virkkoi hän kuulostellen.
Hääräilevä Naemi pysähtyi. Voi eroittaa selvästi lähenevien kärryjen
kolinan. Tulija oli Jean, joka ajaa koluutteli äsken kivettyä tiepalaa,
noin kolmesataa metriä mökistä. Donatienne ehti töintuskin täydentää
pukeutumistansa. Puettuna parhaaseen mustaan, poimuteltuun, avoimella
valkokauluksella varustettuun asuunsa ja vaaleaan siipipäähineeseensä
oli hän tiukkaan kierrettyine tukkalaitteinensa miellyttävä.
Jean astui tupaan. Hänen seurassansa oli solakka, hieman kumara
tyttönen, näöltänsä tuskin viisitoistavuotias, mutta ijältänsä
kuitenkin jo seitsemäntoista vanha. Tytön silmät muistuttivat
päivettynyttä ihoa.
»Hyvää päivää, Louarn rouva!» lausui hän.
Donatienne ei vastannut. Hänen silmiinsä kihosivat kyyneleet miltei
sokaisten. Hän suuteli uinuvaa Joelia ja kehdossansa käännähtävää
Lucienneä. Naemi ei käsittänyt miksi äiti itki, ja hiipi hänen
luoksensa. Donatienne sulki hänet syliinsä.
»Oma, pikku rakas tyttöseni, otathan sinä siskosi hoitoosi, eikö totta?
Älä loittone koskaan kovin kauas heidän kanssansa. Minä palaan pian —
hyvästi!»
Hän päästi Naemin, tempasi vaatenyyttinsä ja sinisen
pumpulisateensuojansa, riensi töllistelevän palvelijan ohitse pihalle
ja kiipesi kärryihin. Louarn hillitsi sillä välin hevosta.
Hetkistä myöhemmin olivat he jo kummun juurella. Olkikaton alainen
tuvan ovi oli kuin musta kolo, jonka keskeltä häämöitti olento, tuvassa
oleva lapsi. Se hälveni samassa, Ros Grignon katosi tien mutkaan ja
Donatienne näki enää vain naapuriaituuksia sekä etäämpää vieraita,
outoja ketoja, puita ja kujia. Louarn näytti kiintyneen vain ajamiseen.
He kiiruhtivat Ros Grignonia lähinnä olevalle rautatieasemalle. Tammien
ja omenapuiden latvuksissa leijuva aamusumu oli kosteaa ja painostavaa.
Mäellä, muutamia satoja metrejä asemalta, kääntyi Jean Louarn
puolisoonsa ja suuteli hänen otsaansa.
»Kirjoita minulle», kehoitti hän, »että tiedän, missä olet. Olen niin
levoton sinusta, Donatienne!»
Nuori vaimo vastasi:
»Luonnollisesti on sinunkin kirjoitettava minulle kaikesta, mitä
tapahtuu.»
Hän ei suudellut miestänsä. Hänet oli kasvatettu ankarien
perintätapojen mukaan. Bretagnessa otaksutaan odottamattoman katselijan
piilevän joka pensaassakin.
Kärryt ajoivat asemalle juuri puolikymmenen-junan saapuessa
Pointivystä. He ehtivät tuskin työntäytyä lippuluukulle. Mies kantoi
valkoista kääröä, vaimo avasi kuluneilla kuparikolikoilla täytetyn
kukkaronsa.
Kiireisinä kulkivat he odotussalin poikki, törmäillen mitättömine
kantamuksinensa milloin mihinkin. Donatienne kiipesi kolmannen luokan
vaunuun, jonka ovea junailija piti avoinna.
»Hyvästi», äänsi Louarn.
Donatienne ei kuullut häntä. Louarn näki vielä kauniiden, rusoittavien
kasvojen, ruskeiden silmien ja häilähtelevien päähinesiipien vilahtavan
vaunun peilikirkkaan akkunan ohitse. Liikkumattomana jäi hän
asemasillalle tuijottamaan Donatienneä kiidättävää höyryhepoa.