He istuivat, mies ja vaimo, kummulla kyyhöttävän tupansa kynnyksellä,
pää käteen nojaten. Mies oli harvinaisen kookas, vaimo tavattoman
pieni; molemmat polveutuivat vanhoista bretagnelaisista suvuista. Illan
varjot sulkivat heidät jo syliinsä.
Istujain eteen avartuvan näköalan laajuutta voi kummun laelta
aavistella vain taivaan ranteella olevasta kapeahkosta,
peninkulmaisesta, siellä ja täällä kohoavien mataloiden kukkuloiden
katkaisemasta ruskojuovasta. Ruskon hohdetta ei liiennyt
taivasta peittäville paksuille pilville eikä hämyssä rinteinensä
maininkimaisesti aaltoilevalle Lorgesin metsälle. Pilvet ja puiden
latvojen välillä kiiriskelevä sumu levisivät samansuuntaisina kuoleman
kaltaisessa hiljaisuudessa. Silloin tällöin lehahti ilmassa voimakas
tuoksu — öisen metsän henkäys. Metsikön laidassa, kolmisen sataa metriä
mökistä, häämötti äsken muokattu maapala ruskeana täplänä. Sen vieressä
oli laihaperäinen leikattu tattaripelto ja pellonlaidalla pienehkö,
sorainen ja värihernettä kasvava kumpu. Kummun laella oli Ros Grignonin
mökki.
Perhe kitui puutteessa. Mies oli nainut sotapalveluksesta päästyänsä
erään merimiehen tyttären. Tytär oli ollut palveluksessa Yffiniacissa,
Ploeucin naapuripitäjässä. Hän oli saanut siellä säästetyksi muutaman
frangisataisen. Säästöjensä lisäksi omisti hän vain valkean,
siipiniekan, alppiorvokin teriötä muistuttavan bretagnelaispäähineen ja
sen alla eloisan, viattoman, tumman silmäparin.
»Mennään tupaan», kehoitti Louarn.
Jeanin sulkiessa ovea kiiltäväksi kuluneella puutangolla oli vaimo,
miestänsä uteliaampana, nostanut permannolta pulloon pistetyn kynttilän
pöydälle ja kysyi vilkkain, kiiluvin katsein:
»Jean, keneltä luulet sen olevan?»
Louarn astui pöydän luo, käännälti kirjettä kerran pari kourissansa
ja kohotti sen kohti pitkiä, laihoja, sileiksi ajeltuja
korvapartakasvojansa. Käsiala ei ollut asianajaja Guillonin.
»Ota, lue, Donatienne! Häneltä se ei ole. Minä en osaa lukea näin
koukeroista kirjoitusta.»
Mies sai nyt vuorostaan tähystellä vaimoansa. Vaimo luki kirjeen
nopeasti ja seurasi rivejä päätänsä käännellen. Sitten hän punastui,
alkoi vapista ja vilkaisi vihdoin hymyillen kyynelten kostuttamin
katsein mieheensä.
»He haluavat minua imettäjäksi.»
Louarnin muoto synkkeni. Hänen kulmikkaat, äsken muokatun maan
kaltaiset kasvonsa kuopittuivat.
»Kutka he?» kysyi hän.
»En osaa sanoa tarkalleen. Heidän nimensä on tuossa. Mutta
Saint-Brieucin tohtori on esittänyt minua heille.»
»Milloinka sinun olisi mentävä?»
Nähdessään miehensä ilottoman ilmeen painoi vaimo päänsä pöytää kohden.
»Huomenaamuna. He kehoittavat minua tulemaan ensimäisellä junalla. Tätä
en enää odottanut, ystäväni!»
Jo Joelin syntymää odotellessa oli heidän päähänsä pälkähtänyt
hankkia Donatiennelle samanlainen imettäjän toimi kuin monella hänen
sukulais- ja naapurivaimollansa oli. Donatienne oli puhunut aikeesta
Saint-Brieucin lääkärille ja lääkäri oli merkinnyt hänen nimensä
ja osoitteensa muistiin. Kun ei asiasta kuitenkaan ollut kuulunut
kahdeksaan kuukauteen mitään, otaksuivat he koko puuhan rauenneen.
Louarn oli vielä elonkorjuun aikana pari kertaa viitannut siihen.
»Hyvä, etteivät he sinusta huolineet, Donatienne! Miten minä olisin
suoriutunut kaikesta yksin?»
»Tätä en enää odottanut», toisti pieni bretagnelaisvaimo. »Se tuli ihan
yllättäen!»
Vasten tahtoakin alkoi hänen sydämensä tykyttää rajummin. Veri
pakkautui hänen päähänsä. Kirjeestä tulvi hänelle epämääräinen
riemu, jota hän kuitenkin kainosteli. Siinä oli tarjolla tuokio
vapautta kurjuudesta, hetkisen helpoitus perheenäidin lapsi- ja
karjahuolista, raskaasta raadannasta. Siinä lupautui heitä molempia
painava köyhyyden ja yksitoikkoisuuden taakka solumaan pois hartioilta.
Hänen mielikuvituksessansa alkoi myllertää kaikki sekaisin: Ploeucin
naisten tavanmukaiset tarinat imettäjien hemmoittelusta kaukaisissa
kaupungeissa, nopeasti elähtyneet haaveilut koruompeleisista
liinavaatteista, silkkinauhoista ja kultarahoista sekä ylpeähkö
tietoisuus siitä, että hänet oli esittänyt toimeen hienolle
parisilaisperheelle oikea lääkäri!
Hän huomasi hämilläolonsa ja poistui vihreäuutimisen vuoteen vieressä
olevien kehtojen luo, muka kohentamaan Luciennen ja Joelin peittoa.
»Ikäväähän se on, ystäväni, mutta — tiedäthän — ohimenevääkin.»
Hän ei saanut sanaakaan vastaukseksi. Hänen oma, seinällä
liikehtivä varjonsa näytti yksin elävän koko tuvassa. Voi kuulla
kastepisaroidenkin putoamisen olkikatolta pihakiville.
»Minähän ansaitsen rahoja», jatkoi hän, »ja lähetän sinulle.
Luultavasti he ovat rikkaita ja lahjoittavat vaatteita lapsilleni. Ne
olisivat kipeään tarpeeseen.»
Talon ainoa asuinhuone vaipui kuoleman kaltaiseen äänettömyyteen. Sama
äänettömyys kietoi syleilyynsä ulkona tyynessä ja kosteassa syysyössä
metsät ja nummet. Donatiennen äskeinen kahlitsematon riemu vaimeni
vähitellen ja hänen kasvoistansa katosi Louarnia loukkaava ilme. Hän
katsahti mieheensä.
Jean ei ollut paikaltansa hievahtanut. Valo lankesi suoraan hänen
sinisiin, sumenneihin, tuuheiden kulmakarvojen varjostamiin silmiinsä.
Hänen katseensa oli murhetaakkaansa menehtyvän miehen. Hän tuijotti
Donatienneen, tajuamatta tämän hymyä, punastumista ja hitaita liikkeitä
kehtojen luona. Hän katseli puolisoansa epätoivoisena kuin äärettömistä
etäisyyksistä, satojen peninkulmien päästä. Samanlainen lienee
merimiehen ilme hänen tähystellessään taivaanrannalta määrättömille
merille poistuvaa purjetta.
»Jean», lausui Donatienne. »Jean Louarn!»
Jean hivuttelihe pöydän kulmitse Joelin kehdon luona liikkumatta
seisovan Donatiennen luo ja tarttui hänen käteensä. Kynttilän kituvassa
valossa katselivat he yhdessä uinuvia pienokaisiansa. Lasten vaaleat
päät olivat vierähtäneet vastakkain puolittain kohollaan olevan
pieluksen peittoon.
»Huolehdi heistä», virkkoi vaimo. »Joel on vielä niin pieni ja Lucienne
niin vallaton, ettei tiedä, minne hän milloinkin pujahtaa. Olen alati
ollut sydän kurkussa kaivojen vuoksi. Huomauta siitä sille, joka tulee
sijaisekseni.»
Mies teki myönteisen eleen.
»Muutoin pälkähti päähäni», jatkoi Donatienne, »että voisitkin
pistäytyä aamulla Ploeucin kauppalassa kysäisemässä Annette Domercia
palvelijaksesi. Mielestäni hän menetteleisi. Miten sinusta?»
Louarn kohautti hartioitansa.
»Miten voit vaatia, että minua miellyttäisi sinun mentyäsi mikään»,
vastasi hän. »Koetan kuitenkin parastani kaikessa.»
»Ja kaikki käy hyvin, siitä olen varma. Älä nyt suotta hätäile. Kaikki
seudun naisethan tekevät niinkuin minä. Minä olenkin säilynyt kotonani
kauemmin kuin muut. Katsos, minähän olen jo neljänkolmatta.»
Hän loruili edelleen hyvin vilkkaasti, antaen miehellensä
menettelyohjeita, joita tämä ei kuullut, ja laverrellen poismenonsa
lievikkeitä, jotka eivät lohduttaneet toista ollenkaan. Äkkiä hänen
heleä äänensä vaimeni ja samettipuseron alainen povi alkoi aaltoilla
nopeammin. Hän ei ollut sanonut vielä kaikkea. Hän mumisi:
»Ja sittenkin — Jean raukka!»
Mies kiersi kätensä vaimonsa vyötäröille ja kantoi puolisonsa kuin
pienen lapsen takan luo jakkaralle. Siinä oli heillä ollut tapana
istuskella talvi-iltoina, savukourun alla. Mies lysähti istuallensa,
nosti puolisonsa polvillensa ja painoi hänen soman, pienoisen päänsä
olkaansa vasten. Donatienne muisti silloin muutaman heidän häittensä
jälkeisen illan. Jean oli silloinkin pitänyt häntä näin polvillansa
osaamatta tulkita tunteidensa hellyyttä muutoin kuin hokien: »Vaimo!
Vaimo!» — Jean ei suudellut häntä, vaan katsahtamattakaan puolisoonsa
pusersi häntä sylissään ja kietoi käsiinsä voimakkain ottein olennon,
joka oli vain hänen omansa. Sallien sydämensä hetkiseksi hulmahtaa
erohetken hellyydestä, soperteli hän: »Oi, vaimo!» Tähän ainoaan
lauseeseen kätkeytyi kaikki: hänen rakkautensa, levottomuutensa,
epämääräinen mustasukkaisuutensa sekä kaipaus, joka heräsi hänen
katsellessaan kaikkea sitä, mikä puolison poistuttua oli tuntuva niin
tyhjältä: kehtoja, vuodetta, pöytää, vaatearkkua, yksinpä läävääkin,
josta tavan takaa kuului seinähirsiin sattuvia sarvien tölmäyksiä.
He istuivat kookkaan, nokisen, aukostansa tupaan sumu-utua hitaasti
huuruttavan savukourun alla.
Donatienne oli yritellyt irrottautua hänestä, mutta Jean ei
hellittänyt. Silloin oli vaimonkin vallannut tuntemattoman
tulevaisuuden pelko. »Tietäisinpä vain, minne sinä joudut», oli Jean
lausunut. He eivät olleet selvillä matkan maalista.
Donatienne menisi ja Jean jäisi — siinä kaikki, mitä he käsittivät.
He kokivat luoda jotain paikalliskäsitettä sen mukaan, mitä Jean
oli kuullut kasarmissa ja mitä Ploeucin naiset olivat lörpötelleet,
mutta he eivät saaneet muodostetuksi alkeellisintakaan kuvaa siitä
salaperäisestä seudusta, jonne Naemin, Luciennen ja Joelin äiti päivän
kuluttua oli joutuva.
Tuulenpuuska tempasi pöydälle unohtuneen kirjeen kiidättäen sitä
pöytälaudoilla. Savutorven aukeamasta näki Jean taivaan vaihtaneen
väriä ja seestyneen.
»Kuu kohoaa korpien ylle», lausui hän. »Kello on yli kymmenen,
Donatienne.»
He nousivat kourun alta, mies riisuutuaksensa levolle, vaimo
vaaliaksensa valveutunutta pienoisinta.
Yö peitti pian Ros Grignonin ja sen uinuvat asukkaat. Kunnaikkoa ja
leikattua peltoa kattavan sumun silmänteistä tuikahti näkyviin tähti
tähden jälkeen, jatkaen tuikekulkuansa toisille vainioille ja toisten
avarain nummien sekä laajojen lakeuksien tuville. Yhytti niin yösydän,
tiet olivat taivaltajitta, akkunat luukuilla suletut. Sydämissä uupui
uneen riemujen runsaus tai tuska. Raskaat leipähuoletkin olivat
lepoon tuudittuneet. Vain Bretagnen niemimaata huuhtovalla ulapalla
pilkoittelivat pimeässä purjehtivien laivojen tulet. Mantereella oli
valitus vaimennut hetkeksi. Jean Louarninkin tuvassa oli hiljaista.
Mies nukkui, vavahtaen silloin tällöin unissansa. Hänen vierellänsä
oli pieni ja hento Donatienne kuutamossa kuin näkinkengän kuoresta
muovailtu morsiuspukuinen nukke. Sellaisia näkee joskus Bretagnen
puotipahaisissa.