Murros-aikana,
Nyt herätys käy kautta maailmoiden,
soi syntysanat valkeen huomenen,
mi vielä yössä uinuu unelmoiden,
mut' tuntee, ett' on täys jo aika sen.
Soi kaikkialla kohta sotatorvet
ja joukot täyttää aukeat ja korvet,
laps, nainenkin nyt yhtyy joukkohon,
kun hengen ritarit käy taistohon.
Ja hengen aseet välkkyy kirkkahina
valaisten tuliterin hämärää,
on valon valkoratsut valmihina
odottain johtajaa ja käskijää,
ja sotalippu liehuu ylpeästi,
niin korkealla ja niin käskevästi;
yön halki loistaa lipun kirjotus
kuin tulikirjaimilla: Vapaus!
Mut vielä puuttuu miestä, naista, lasta
niin monta, monta valon riveistä;
kun kaikk' on yhtynehet, silloin vasta
nopeesti parvet voivat edetä.
Niin voimakas ja vahv' on vainolainen;
sit' ei voi voittaa joukko pienokainen,
vaikk' ois se kuinka uljas, urhokas;
on vihamiesi liika voimakas.
On valikoitu lauma vihamiehen
ja sillä tuhatvuotten kokemus,
on tottunut se sodan sortotiehen
ja puutu silt' ei tarmo, urheus.
Vaan uskon perustukset sillä horjuu,
levottomuuttansa se turhaan torjuu;
se pelkää uuden ajan armeijaa,
mi kuulee kutsumusta korkeaa.
Mut pelkää ei se mahtiansa näyttää
ja olla ylpee epätoivossaan.
Se halvimmatkin keinot kaikki käyttää,
ett' ois se vahva valhe-voimassaan.
Ja lipustansa, veriin tahratusta,
jok' on kuin eteläinen yöhyt musta,
se tahtoo luoda lumivalkean,
ett' tenhon sais se lailla puhtahan.
Niin: vahva, voimakas on vainolainen,
mut voimakkaampi hengen joukko on,
jos soturit sen, joka ainukainen
lujasti luottaa valon voittohon.
-- Ken auringon voi estää nousemasta,
yön aamun tullen valoon vaipumasta?
Ken kehitystä kahlehtia vois
ja kaiteen elonaattehelle lois?
Remuaville.
Voiko naiset naljaella,
miehet hulluna meluta,
inehmot ilossa olla,
kansa kaikki karkeloida
surkeassa Suomenmaassa,
maassa peikkojen pahojen?
Kansa on kohtalon käsissä,
kohtalon kovan ja kylmän!
Ellei siinä syytä kyllin
eikä aihetta asian,
niin lie syytä selvempääkin,
kyllälti muretta muuta,
monta huolta huutavaista,
sylentäydeltä surua.
Eikö kuulu kellareista,
alakerrasta elämän
vaimojen valitushuuto,
karjunta ylen kamala,
leipähuolen hurja huuto,
kuoleman-ikävän itku?
Ettekö älyä, kuule
sekä selvästi eroita
lävitse remun ja riemun,
seasta sorean soiton
nälkäkuoleman kiroja,
vaivoja vähäväkisten?
Ettekö tajua tuota
edes aivujen avulla?
Eikö kuulu korvihinne,
sydänten sisimpihinkin
sylilasten sairas ääni,
nyyhkytys nälän-alaisten,
itku ja ikävä parku,
parku päivistä pahoista?
Arvata osaisitteko,
kuinka monta kehtolasta,
rintalasta laihtunutta
saa ei sidettä elohon,
vatsantäytettä vähäistä
rinnasta emonsa, äidin,
kun on tällä tyhjät rinnat,
leivästä pahasti puute?
Ilman täyttää lasten itku,
parku, voivotus poloisten,
joita ei elämä suosi,
ei edes osoa anna,
joille Tuoni tuutilaulut,
kuolinlaulut laulelevi
ennen alkua elämän,
syntymistä syksyn lasten.
Ja jos teill' on korvat kuulla
taikka taito silmin nähdä,
niin te taiten tarkatkaatte
katulaumojen kohua.
Tääll' on työtönnä väkeä,
osatonna ansiosta
miestä vaikka minkälaista,
urosta joka alalta,
jotka kulkevat kujia
elatusta etsimässä,
jotka kuihtuvat, kuluvat,
painuvat pahoin peräti,
ovat opissa pahassa,
koulussa kirojen käyvät,
kasvavat väeksi valheen,
petoksen ja pahan kaiken,
kulkevat perikatohon,
myyvät kaiken kunniansa,
polkevat pyhänsä maahan
vuoksi vaivansa väkevän.
Nähkää te katujen karjat,
mustan elon mustat sarjat!
Kuulkaa te keijuvat kanaset
sekä kukot kiekuvaiset,
kansa karkelo-haluinen,
iloiten elävä joukko:
Eikö tässä tarpeheksi,
riittämähän asti aivan
ole jo suruhun syytä,
aihetta ajan vakavan?
_Kalmistossa karkelemme,
hautakummulla hypimme_.