Niin monta sortuu avutonna siellä,
joss' apu ompi armo-niukka vaan
ja jossa täytyy jokahisen niellä
suolainen surun kyynel vaivassaan
ja osto-orjan lailla murhemiellä
köyristää selkä valhekumaraan
edessä herran, joka elon tiellä
hält' elinvoiman imee kokonaan
ja sitte jättää raukan nääntymähän
tiepuoleen lailla luontokappaleen,
vilussaan, vaivassansa värjymähän
ruumiin ja sielun, syömen haavoineen.
Okainen orjataival taittuu tähän;
turtuupi tuska raukan raataneen!
Pajassa.
Kilkkaa, kalkkaa,
moukarit mäikyvät,
vasarat iskevät
alasimeen.
Paljetta painaa orja,
terve ja nuori ja sorja.
Orjia alasimellakin on.
Tunnoton
isäntä teettävi työtä
päiveä, yötä.
Rauta ja teräs
ahjossa kiehuen,
räiskyen, riehuen,
paukkina,
helle ja hiilten hiuke,
sysien synkkä tuike,
raskas, rauhaton raataminen
myötäinen
orjien voimia kalvaa,
turtaa ja halvaa.
Vieras rauta ja vieras työ.
nälkä ja murhe ja kuolon yö
elämänonnea onko?
Hän.
Niin tuskan kalvas hän on kasvoiltansa,
ver-ruusut paenneet on poskiltansa,
katseensakin on arka, levoton,
äänensä ontto, sairas, soinnuton.
Myös hän on onneton, on niistä yksi,
jotk' käyvät surun kanssa käsityksin,
ett' toinen onnellinen olla saa,
vaikk' onnettuutta kantaa päällään maa.
Niin nuorna hän jo taakan alle pantiin
ja tyytyä sai tylyn elon antiin,
mi aina vain ol' liika vähäinen
ja turmelema orja-kyynelten.
Hän päivät, viikot, vuodet työssä raataa,
orjuutta huokain oman kunnon kaataa
ja orjalaumaan hukkuu kokonaan,
itsensä heikko varjo ollen vaan.
Ja mieti ei hän enää pelastusta,
ei etsi onnen eikä auvon usta,
vaan elon-vankilassaan vaipuvi
ja hiljaa niinkuin hiilos haipuvi.
Ei yksin hän! vaan tuhansia muita.
Elämä vapahtaa vain joitakuita,
joit' ei se surun alle sortaa voi.
Miks niitä täällä niin on vähän, oi?!
Kankurin virsi.
Kelle kangasta kutonen,
kelle pirtoja pitelen?
Päivät pitkät pirta lyöpi,
suihkaa sukkula somasti,
lanka lentää, kangas kasvaa,
vieras verka valmistuvi.
Kelle? Kenpä sen sanoisi
taikka arvata osaisi?
Kangas, kyynel-kiilto-pinta,
orjaraukan tuskan tuote,
ei ole ilona orjan
eikä raatajan eränä,
vaan sen viepi vieras vaikka
orja oisikin osaton.
Eik ole itkusta iloa,
huvitusta huolestani,
kun on itkua isosti,
huolta joka huomeneksi,
vieras sukkula suruna,
vieras pirta pintehenä,
kätösissä vieras verka,
elo orjana aloa.
Kappale eräästä juhlarunosta.
Täällä on siskoa,
veikkoa monta
leipäänsä vailla
ja niin osatonta,
että he tahtois
kaatua, kuolta,
kun ei he jaksa
kärsiä huolta
nähdessä toisten
kulkevan täällä
perhojen lailla
kukkien päällä
huolia paitsi
ja vaivoja vailla
nälän ja puutteen
ja valheen mailla.
Missä on onni
köyhän ja kurjan,
raatajan, kärsijän
kohtalon nurjan?
Kussa on vaikeus
pimeän lasten,
vuosien rauha
harmaja-hasten?
Elämän-onnea
ei ole meillä.
Kielletty meiltä
se on elonteillä.
Kuolema kulkee
ja laihoa niittää.
Kylläpä orjien
sieluja riittää!?
Meidän on onnemme
onnena muiden,
leipämme leipänä
vieraiden suiden.
Voiman ja kunnon
me kullaksi luomme,
mutta sen sentään
muille me suomme.
Miehet ja naisemme
orjiksi myödään:
hintana kyynel-
leipiä syödään.
Kasvavi itkun
ja parkujen pauhu,
kuolemankaipuu,
kosto ja kauhu.
Missä on heikon
voima ja mahti,
kussapa kurjan
onnen on vahti?
Millä me voitamme
kauhujen kammon?
Kuinka me laadimme
onnemme Sammon?
Tuonpa me tunnemme:
Veljeytemme,
luottamus, usko
ja rakkautemme
taitavat takoa
Sampoa onnen;
uhraus antavi
työllemme ponnen!
Milloinka?
Luku eikö jo täys' ole orpojen,
isätönten ja äiditönten,
kovan kohtalon orjien kurjien,
laps' raukkojen leivätönten,
joilt' elämä epäsi aarteistaan
joka murusen, antaen murheen
ja yöhyen tumman ja tuskaisen
ja tiehyen okaisen?
Ja vieläkö enemmän kaivataan
maan päälle äitiä niitä,
joill' elämänosana ollenkaan
elon mahdollisuutt' ei riita,
joill' ei ole leivän kannikkaa
ja tyhjillä rinnoilla kantaa saa
sylilastaan nälkähän nääntyvää,
ravintoansa pyytävää?
Maa miehiä vieläkö kaivannee
kujajuoksuhun kuolon kurjan
ja vieläkö niitä se tarvinnee
elontaistelon alle hurjan
vain siksi, että se hurmetta
sais yltäkylläisnä ahmata
ja kylpeä veressä viattomain,
elon vainohon vaipuvain?
Ja vieläkö sieluja myymättä
rahan hintaan on maan päällä
sekä särkymätöntä sydäntä
kuin monta on vielä täällä?
Kenen kuntous vielä on tahraton,
omatuntoko jollakin ehkä on
ja vieläkö johonkin uskotaan
ja jotakin toivotaan?
Helvetti jos vielä nyt hehkuineen
maan päällä on jotakin vajaa,
niin tulkohon tänne se täydelleen
ja älköhön olko rajaa
sen kirouksessa ja kauhussa,
sen pallojen henkien pauhussa,
sen uhrien tuskahuudoissa
ja epätoivossa. --
Kun ennen ei uurtajat, orjat maan,
elontaakan kantaja-kansa
ylös nouse ja vaatine milloinkaan
esikoisuusoikeuttansa
elononnehen sekä sen antimiin
ja oikean elämän aarteisiin:
vapautehen sielujen, sydänten
ja omientuntojen.
Näet tuhannet sekä taas tuhannet
yhä "Grottemyllyä" jauhaa,
veri vuotaa, vailla on ihmiset
yön lepoa, päivän rauhaa
ja leipää ja ihmisarvoaan;
mut nouse he eivät kumminkaan,
ei katko he orjakahleitaan,
ota leipää, oikeuttaan.
Vaan orjina syntyvät, kuolemaan
myös käyvät he orjain lailla.
On välillä helvetin tuskat vaan.
Elononnea ovat he vailla
ja sentään tyytyvät! Milloinka
koko kärsivä suku on nouseva?
Verivelkaa koskahan vaaditaan
ja milloin se maksetaan?