Lainehtii laiho eessä ikkunani
uljaana uottain aikaa kukinnan,
etäältä hiveleepi katsettani
lahdelta vaahto laineen valkean.
Ja havumetsä tumma tuoksuansa
siivillä suvituulen mulle tuo,
rannalta lehto riemulaulujansa
ääntänsä säästämättä mulle suo.
Ja luonnon lauluhun ja riemuhunki
ja Suomen kauneuteen korkeaan
murtuupi murhe, karvas kaiho munki,
rintaani riemun, levon, lohdun saan.
Nukkuos mieronmies!
Onnenkerjuri taivaltaan
asteli alla mielin --
Lintupa lehdossa oksallaan
lauleli hellin kielin,
viserti riemuin tuo.
Kulkuri saapui luo.
Sairas sielu ja sairas pää
painavat miehen mieltä,
kun ei onnea, auvoa tää
löytäne mieron tieltä.
Lehdon lintunen kuiskuttaa:
Lepäjä, laulua kuule;
laulelen riemua taivaan, maan,
riemua ilman tuulen,
lempeä, lohtuakin.
Kerjurin korvihin
entävät lintusen laulelmat.
Istuvi mieronmiesi.
Hukkuvat orpous aatelmat,
tuntokin tyyntyä tiesi.
Linnun lauluhun mieronmies
nukkuvi lapsen lailla.
Poissa on tuska ja tunnon ies,
nälkäkin unten mailla.
Nukkuos mieronmies!
Aikainen vuokko.
(Vainajalle)
Valkovuokko hangen alta
nosti nuorteana pään,
luuli, että kevään valta
pohjolasta vei jo jään.
Erehtyipä kevätkukka,
valju valkovuokkonen,
pettyi pieni kukka-rukka:
takatalvi sorti sen!
Häijy, harmaa halla hiipi
pimeiköistä pohjasen,
runteli ja repi, riipi
vienon valkovuokkosen.
Kesken kevät-toivojansa,
kesken utu-uniaan,
kesken elon-onneansa
vaipui kukka kuolemaan.
Sonetti I.
Soi leivon laulu kylmän kalseasti
ja viluisesti käki kukahtaa,
pohjoisen viima vinkuu ankarasti,
jääkukkasissa nurmi nukahtaa.
Viel' etelä ei jaksa tänne asti
suloista suvisäätä sirottaa,
ei kevätpäivä paista paahtavasti,
aurinko piilee pilven tumman taa.
On niinkuin kevät toisi tummaa turmaa
ja takatalven lunta, hyytä vaan,
mi kylmää, kuihduttaa ja tyyten surmaa,
mit' elonalussa on hiukankaan;
ei sytä sydämiin nyt kevät hurmaa,
ei nosta inehmoista ihallaan!
Sonetti II.
Suruisna silmäilee nyt sarkojansa
ja huokaa huolissansa peltomies,
mi säästänyt ei suinkaan vaivojansa,
kun kynnöt, kylvöt taiten tehdä ties.
Oi, mist on musta murhe muodossansa
ja mistä miehen tunnon tuskan ies?
-- Ei armas päivä paista peltoansa,
piilossa pysyy taivon taikalies.
Ja joka päivä lankee ylähältä
raskaasti vettä päälle laihojen,
vie viljakullan kalliin kylväjältä.
auringon puute, pillat pilvien,
ruis runneltuu ja maahan maatuu hältä,
ei jyvin täyty tähkät olkien.