Tuli kuolema laulajan kammioon
ja miestä saada pyysi,
sulotoiveet hältä ja haavehet
kaikk' ilman armoa hyysi.
Ja hän, polo laulaja, kärsinyt,
tuns' ankaran kuolon miehen,
tuns' onneton, ett' oli täytymys
hänen taipua Tuonen tiehen.
Vaan juuri kun kuolema saaliinaan
runoniekan ryöstää aikoi,
niin silloin enkeli saapuikin,
pois kuoleman inhan taikoi.
Lens' suojelusenkeli ylhäältä;
lens' siunattu korkeammalta
ja lemmen voimalla nosti hän
kovaonnisen kuolon alta.
Ja elämä jällehen ilmestyi
ja laulajan mielen täytti,
hänt' työhön kutsuen, kauneimmat
elon taistelukentät näytti.
Mut miehen mielt' ei hurmanneet
kuvat kaunihit, loistavimmat,
vaan katse enkelin parhaimman,
sulosilmät armahimmat.
Ja pelastajalleen lausui hän:
Oi, paljo sa annoit mulle!
Nyt eloni, henkeni lahjoineen
olen, armas, ma velkaa sulle!
ja enkeli katsehen kaunoisen
loi laulajaan ja hymys.
Mut kelmeä kuolema kauaksi
pois kaikkosi, kulki ja lymys.
Mitä olet minulle neiti?
Mitä olet minulle neiti?
-- Iltapuhde, hetki hertas,
pääte päivän vaivalloisen
miehelle menehtyvälle.
Olet hiljainen hyminä,
unen suova yön sävele
tunnon tuskaisen iloksi.
Mitäpä minä sinulle?
-- Lintu myrskyn mylleröivän,
pilvi päällä poutapäivän,
kuura kukkasen kupeella.
Kevät-huokaus.
Niin pohjattoman kaihon luovat mulle
nää kevät-illat ihanuuksineen,
ett tajuta en taida, mitä kaipaan,
mi huoli hiipii mulle sydämeen.
Mut jospa saapuisit sa immyt armas,
sa, josta useasti unta näin,
ja hellän suudelmasi soisit mulle,
ja illat istuttais me lähikkäin,
niin ehkä vaimentuisi vaiva multa
ja hälveneisi syömen suruisuus.
-- Oi saavu Kevätär, oi saavu kulta,
tuo talveheni kevät, aika uus!
Aalloilla.
Me keinumme elämän aalloilla
ja etsimme valkamaamme,
mut emme tiedä me poloiset
sen koska kohdata saamme.
ja virran vyörtehet pauhaavat
ja lainehet lyövät laivaa
ja alle aaltojen kohtalo
salahautoja, kuiluja kaivaa.
Mut nousta noista ja uskaltaa
yhä uhmata kohtaloansa,
on miehen määrä ja miehen työ,
hänen onnensa, ainoansa.
Ei taipua, vaikk' olis valkeana
joka puolella merten tyrskyt,
jyly pilvien sois salamoinensa,
yli purren löisi jo hyrskyt.
ja tyyninä hetkinä huoahtaa,
vaan myrskyhyn valmis olla.
On sankari vaan se, mi taistellen
lyö leikkiä kohtalolla.
Kevät ehtii.
Kevät ehtii.
Niin korkean kaaren kiertää jo
meren takaa nouseva aurinko,
mi sätehin selkein hohtaa.
Väriloistossa kylpevät kinokset,
kun sätehet niitä kohtaa,
ja puissa on jäiset kukkaset,
niin kauniit, ihanat, ihmeiset.
Kevätviesti nyt ilmoja kiitää
ja se auringon siivillä liitää
avaruuden halki ja saapuu se
kuin laupeus-enkeli kaikille
ilotuntehen suuren tuoden,
joka rintaan riemua luoden.
Kevät koittaa.
Nyt taantuvi talvinen murhe taas,
nyt voima, min heikkous maahan kaas'
taas uhmaten henkiin herää.
Polo, raukkakin toimeen ryhtyvi nyt
ja tarmoa tahtoon kerää.
Tien oudon polkija eksynyt,
mi kaikkea täällä on epäillyt,
maan varman tuntien allaan,
epäuskon murtaa, tallaa
ja nostavi päätään taivohon
sulotuntehin huomaten auringon,
joka hälle vastahan loistaa.
-- Kevät kauhujen kammon poistaa!
Kevät saapuu.
Valon-kaipuu syttyvi sieluihin
ja raskautettuin rintoihin
kevät vapauslaulua soittaa.
Tosi valheen valtoja vastaan käy
ja pimeän peikot voittaa
sekä sinne, miss' ei valoa näy,
nyt soihtujen kanssa se ennättäy
tulet syttäen kaikkialla.
Ken nyt olis murheen alla,
kun toivoa laulaa taivas, maa,
kevät-riemua riutunut rinta saa?
Ylös ihminen, murhees murra!
Nyt ei saa kenkään surra!