En tahdo --!
En tahdo ma pyytää armoa,
en ryömiä polvin paljain,
alas tahdo en päätäni taivuttaa,
en kulkea valhevaljain,
vaikk' elämä tulta ja tuskaa ois
ja se ruoskana ylläni sois.
En tahdo ma templejä saastuttaa
tekohurskaan kasvoja kantain,
en pilkata Herraa taivahan
rovon uhriarkkuunsa antain:
vaikk' onkin syömeni syntinen,
ole publikaani en.
En tahdo ma lampahan lailla vaan
ain jäljessä toisten juosta,
en henkeni janoa sammuttaa
kylä-karjojen laidun suosta,
vaan yksin etsin ma lähteen tuon,
joka virkistyksen suo.
Olen vielä ma heikko ja horjuva,
mut vielä mun voimani varttuu
ja tottapa, vaappuva varmuutein
monin kerroin kasvaa ja karttuu,
kun tahtoa täytymys kasvattaa,
työ tarmoa vahvistaa.
Mitäs siitä, jos jalkani horjahtaa
ja ma lankean maahan saakka,
tai lepoa hiukan ma kaivannen,
kun painava niin on taakka:
ma jällehen nousen ja uhmaten
käyn tietäni eellehen.
Näet, voihan murtua muuritkin
ja haljeta vuoret vankat,
voi kosket kuivua uomissaan
ja kaatua korvet sankat:
miks ei siis ihminen horjahtaa
vois varmana kulkeissaan?
Mut nousta ja seisoa sentään taas
ja vieläkin kerran koittaa,
vain itsehen uskoa uudelleen
ja kaatua taikka voittaa.
Kas, siinäpä mitta on miehuuden;
tuta tahdon ma onnen sen!