On niinkuin ei olis kyllin
suruss' ympäri Suomenmaan,
kun murheen siementä inhaa
sen lapsoset kylvävät vaan.
Salaparjaus toimii yössä
ja joustaan jännittää,
viatonten sieluhun syösten
vihan vasaman myrkykkään.
On orjien urhokkuutta
salavaino ja kettuus tää.
Monen voimakkaankin miehen
sen alla on taipunut pää.
Mitä voikaan ihmislapsi,
kun uskoa ei hän voi
lähisempään veljehen taikka
sisareen parahimpaan, oi?
Elo kuoloa katkerampaa,
katalampaa on toki näin,
kun saa sala-iskuja aina
odottaa käsist' ystäväin.
Koska koitti päivä sees?
Kaikki, kaikk' on harmajaa,
luonto, taivas, ilma, maa.
Koska koitti päivä sees,
pienen pieni pilke ees?
Monet kerrat noussut on
arka aatos taivohon:
Koska pilvi pakenee,
utu, usva hälvenee?
Vait on taivas yhä vaan.
Hämärissä kuljetaan,
sokkosilmin astutaan,
langetaan ja langetaan,
ikävöidään ylöspäin,
vaan ei käydä käsikkäin,
kun ei toinen toisehen
luota seass' sumujen.
eikä täällä yksikään,
jaksa, kestä yksinään.
Heikko henki horjuvi,
arka sydän sortuvi.
Mitä voipi voimakkain,
tahdokkain ja tarmokkain,
kun sen, min hän rakentaa,
toinen kohta kukistaa?
Babeltorni-toivehen
tappaa pyyde pikkunen,
kun ei veli veljeään
eikä edes itseään
täällä tunne, tajua,
ei ees' tahdo tajuta.
Siit' on summa sumujen,
utujen ja usvien.
Koska koitti päivä sees,
pienen pieni pilke ees?
Pois ruikutus!
Pois ruikutus! Raukkojen toimintaa
on oihkia, voihkia aina.
Ken tääll' yhä itkien vaikertaa,
sitä elämäntaakka painaa,
sitä pistää kohtalon ilkeä ies,
hän on murtunut, mennyt mies.
Ei löydä hän onnea ollenkaan,
vaan surren vaipuvi varhain,
kuin kirottu käypi hän vaivassaan
ja hälle on hauta parhain:
elämästä hän tahtovi päästä pois,
näet mullassa rauha ois.
Kas, murheen enkeli liihoittaa
yhä miehestä mieheen lentäin,
hän uusia sieluja pauloittaa
luo kunkin kauhuna entäin,
ja raukkojen lauma se karttuu vaan
ja kohta jo täyttää maan.
Sukukunta on sairasta sielultaan
ja siinä on orjan verta.
Oi, voimmeko nousta me koskonkaan,
päät pystyssä käydä kerta
ja täysin tuntea riemut nuo,
joit' elämä meille suo?
Pois ruikutus! Työhön ja toimintaan
jo käyköhön mies ja nainen,
kukin lyököön omalla voimallaan
pois tuska ja vaiva mainen.
On heikolle apuna yhteistyö,
kun häntä uhkaa yö.
Käsikädessä käytävä täällä on
omat voimat jos eivät riitä.
Ylös heikko ja käykösi taistohon
ja joukkoon itsesi liitä.
On tuska ja vaiva sun vainoojas;
sitä iske sa voimallas!
Pois ruikutus! Nouskohon kunkin pää
ja rinta jo tuskan alta!
Uus päivä jo vastahan kimmeltää.
Pian lyöty on vaivan valta,
omat voimat jos ihminen ymmärtää
ja jos kehnous poies jää.
On yllin kyllin jo kärsitty
ja tunnettu tuskaa täällä,
on liika paljo jo itketty
ja kuljettu hiilten päällä.
Tuta kerta jo täytyvi onnekkuus. --
Ota vastahan aika uus!
Yölepakoiden aikana.
Yölepakoiden aika on jo täällä,
taas luontoamme syksy syleilee
ja kesän sulon sortaa hyyilä, jäällä
ja huurrehuulin meille hymyilee.
Käy korpimailta, soilta häijy halla
ja pohjan perukoilta pakkanen.
On elo kaikki kohta niiden alla,
on armas päivä vanki varjojen.
Mut oisko täytymys myös ihmisenki,
tän luomakunnan kruunun kuolta pois?
Ei hänen, eihän jumalainen henki,
Jumala itse häness' silloin ois!
Tuo aate ihanainen; olla suurin,
se yksin inehmoisen pelastaa
ja eloon istuttaapi kiini juurin,
joit' taitetuiks' ei yö, ei talvi saa.