Maa, tämä Suomenmaa oli sorrantaa ylen kauvan
kärsinyt vainoojain, sodan, hallan ja puuttehen inhan,
vaipunut vaivoihinsa ja sortua uhkasi kohta,
kun oli uupunehet sen lapset, poiss' oli päivä,
nouseva aamunkoi, joka toivoa antanut oisi,
poiss' oli urhokkuus, taka-aikain intosa mieli,
poiss' oli uskokin tuo, joka siirtää vuoria voipi,
usko ja luottamus tään tuhatjärvien maan elinvoimaan.
Kansoa uhkasi näin iki-yö sekä kuolema kylmä:
haut' oli luotu jo sen, sitä peijaat valmihit vartos.
Silloin kuulevi maa kevätlaulua sointuavaista,
laulua kauniimpaa, ihanampaa kuin oli konsaan
kuullut se lapsiltaan, ilon murheen aikojen vierren.
Laulupa kertovi kuink' ihanainen ja suuri on Suomi,
kuinka on kauniit tuon suvipäivät ja talviset illat,
maa miten kukkivi, kuin salot sillä on suuret ja laajat,
lintujen laulua täys joka honka ja kukkea koivu,
kuinka on mahtavat tuon joet, järvet ja vyöryvät virrat,
peltoa kuinka on tääll' erä viljava kullekin suotu,
maat' ihan yllin kyliin, honkia pirttejä varten.
Vierisi virsi ja sen sävelet näin virkkasi vielä:
Tääll' isät taistelivat vihamiestä ja vainoa vastaan,
hurmeellaan tämän maan vapahaks', omaks ostivat meille,
taistelivat petojen: sutten ahnaan, kontion kanssa,
hautahan astipa myös syyshallojen huuruja kärsein
soita he kaivoivat, ojat ympäri korpia loivat,
kyntivät, kylvivät maan "Jumalaltaan kasvua toivoin",
uskoen siunaukseen käden työn sekä uutteran mielen,
vaikk olikin petäjää tahi olkea leipänä joskus,
raunio vaan tupa maan vihamiehien vainojen alla.
Laulu ja laulaja vaan näin jatkoi sointua tuota:
Suomi on armain maa, isänmaamme ja siksipä Suomi
saakohon lapsiltaan sydämet sekä rakkaudenkin,
jolla se hallaisestaki maaperästään ihanaiset
nostavi heelmät, kukkia kasvattaa sekä siittää.
Kenp' olis siis kotimaataan, Suomea suojelematta
rakkaudellaan? Voisiko kenkään hyljätä, heittää
syntymämaata ja rantoja rakkahan, kallihin Suomen?
Suora on Suomen mies; sitä peljätä ei takatalvi,
ei vihamies, ei vainojen, vastusten suruvuodet.
Siksipä Suomenmaa ajan aaltojen kuohujen tullen
hyrskyhyn sortua ei voi, vaikka se vaappuvi joskus.
Vaivojen vaikeuteen tämä maa on tottunut aina;
pälkähästään pahemmastaki pääsi ja nous joka kerta,
suorana, nuorena taas ylös nostaen taivohon päätään,
kun syvät sillä on juuret ja sitkeä, jäykkä sen runko.
_Maa karu, pieni ja köyhäki suur', ihanainen on sille,
ken sitä lempivi vaan sekä kutsua kuulevi hellää!_
Laulaja lauleli näin. -- Sydämet suli, kuin kevättuuli
henkäsi Suomenmaan yli, nostihe kukkia tänne.
Virkosi kansa jo, nous inehmoisien toivo ja usko,
ett' elonaamu jo taas oli Suomehen valkenemassa,
poistuu pilvinen sää, takatalvi ja halla jo haipuu.
Nous isänmaa, kevät koitti ja selkeni seesteä huomen,
nuoriso valveutui, heräs vanha ja kiirehin kohta
toimehen tartuttiin sekä hengen toukoja tehtiin.
Suurtapa työt' teki hän, isänmaan tuki, sankari, urho,
taikuri taitava, mies ihanteen, tosityön sekä tarmon,
kyntäjä, kylväjä, tien, uran uurtaja, syttäjä soihdun.
Kiittävi hänt' tupasen matalan mies, haltija linnan.
Nuor' sukupolvi ja hautaan horjuva, vaipuva vanha
kukkia kummulleen ihanaisin tuntehin laskee,
kiittävi laulajataan sekä kaipuut' itkevi hiljaa,
painaen pään rukoukseen tän ajan ankean alla,
uottaen auvoa taas sekä huomenishetkeä Suomen.
Minna Canth'in muistolle.
Sa annoit syvän sydämen
ja poves tunteen totisen
edestä heikon, horjuvan,
suruunsa sortuvan.
Sa tunsit voimat inhan yön
ja väkevämmän vainotyön
ja valheen ansat ahtahat,
ikehet katalat.
Mut luotit toden taikahan
ja rakkauden voimahan,
kun oikeus ne aateloi,
vapaus ihannoi.
Ja aattehesi eestä sa
sait omat voimas uhrata
ja tuta tulta taistelon,
mi johti voittohon.
Oot itse alla multien;
vaan aattehesi ijäinen
elää ja heelmät siittävi.
-- _Sua Suomi kiittävi!_
Viimojen vinkuessa.
Käy voimatöiden kohu kautta maiden
kuin rajun viiman viuhu, myrskysää,
ja heikot vapisee, kun voimakkaiden,
päämiesten miekat maassa heläjää.
Ja sekasorron turmahenki havaa,
hävittää sovun, rauhan raatelee
ja syvät, umpeen menneet haavat avaa
ja hävityksen työlle hymyilee.
Nyt vanha valittaa ja vaikeroipi,
vaan uusi uljana kohoaa,
ja yli kaiken toden torvi soipi
niin että avaruudet kajahtaa:
Pois valhenaamarit ja valhevaatteet,
pois petos, vilppi, aseet alhaiset,
pois halvan itsekkyyden inhat aatteet!
Syyt tekojen ja teot ylhäiset!
Heikkoa verta.
Niin pimeä nyt ompi laaksoloissa,
ett' inehmoiset heikot raukat noissa
ei käydä tohdi eteenpäin, ei taa,
kun salakuiluja on täynnä maa,
vain harvat jalallensa pohjaa saa.
Ja jakseta ei nousta kukkuloille,
korkeelle ylös valon valkamoille,
joiss sädehtivä ain on aurinko,
käy valonlasten leikki, karkelo,
uljaana astuu aina inehmo.
Niin korkea on valon valtavuori
ja jyrkkä sinne vievä polku suorin,
ett tuota katsoakin kartetaan,
se liian korkeaksi uskotaan
ja ennen käydään kuiluun kuolemaan.
Inehmo pelkää päivää -- pimeätä,
ja kupeellansa kulkee kauhu, hätä;
mut on kuin ei hän siitä milloinkaan
vapaaksi tyyten tahtois päästä, vaan
kaipaisi kahlettansa ainiaan.
Miks murskata ei epäuskon kyytä,
pois heitetä jo heikkouden syytä,
ylväinä, uhkamielin, pystypäin,
varmoina viimeinkin jo käydä näin
kuiluista kukkuloiden valoon päin?
Kuulas, kalpee kevät yö.
Kuulas, kalpee kevät yö,
taivahalla tähtivyö,
Pohjantähti, Otava,
Väinämöisen miekka ja
kaikki, kaikki tähtöset,
Luojan silmät valoiset
luovat katseen päälle maan.
Maassa yötä nukutaan,
nukkuu vanhat, nuoremmat,
valveill' on vain virkummat
ja ne, jotk' ei unta saa,
joita suru ahdistaa:
Miksi, miksi nukutaan,
nukutaan kuin kuolemaan?
Kuolohan on unta myös,
unta ikuisessa yöss'.
Elvy aamu, huomen jo,
nouse yöstä aurinko,
ett'ei iki-unta vaan
nukuttaisi päällä maan!