Kenttäskorpionin poikaset ovat yhdeksän, mustan skorpionin vain
neljän millimetrin pituisia. Niin pian kuin syntymissiivous on pidetty,
nousevat nuoret kiirettä pitämättä toinen toisensa jälkeen emon selkään
emon pihtejä pitkin kiiveten. Vieri-vierekkäin ne peittävät selän
kokonaan. Pienillä kynsillään ne pitävät niin tiukasti kiinni, että
niitä on vaikea pyyhkäistä pois hahtuvalla tekemättä niille pahaa.
Tässä asemassa ei ratsu eikä sen taakka liiku, joten on otollinen hetki
hiukan kokeilla.
Kun vien oljenkorren lähelle perhettä, nostaa naaras heti pihtinsä
vihaisen näköisenä, ja sitä se tekee harvoin puolustaessaan yksinomaan
itseänsä. Nyrkit kohoavat boksausasentoon, sakset aukenevat
hyökkäykseen valmiina. Häntää se ei juuri koukista, sillä sen äkillinen
liike voisi tärähdyttää selkää ja pudottaa osan kuormaa. Rohkea,
pikainen ja mahtavan näköinen nyrkeillä uhkaileminen riittää.
Mutta siitä ei minun tiedonhaluni välitä. Otan yhden poikasen ja asetan
sen emon eteen, tuuman päähän siitä. Emo ei näytä pojan tapaturmasta
pihtaavan, vaan on yhtä rauhallinen kuin ennenkin. Mitäpä
tuommoisesta pikku kuperkeikasta! Pudonnut osaa jo itse auttaa itseään.
Se ryömii sinne tänne, kunnes löytää emon toisen pihdin, kiipee sitä
pitkin ja palaa sisaruksiensa joukkoon.
Uudistan kokeeni, mutta pudotan nyt useita maahan. Poikaset ovat
hajallaan, mutta kuitenkin emon lähellä. Ne harhailevat ympäriinsä.
Nyt alkavat asiat jo emoa huolestuttaa. Se yhdistää käsivartensa
-- pihtitunnustimensa -- kaareksi, haroo ja pyyhkii niillä hiekkaa
haaliakseen eksyneet luoksensa. Liikkeet ovat kömpelöitä ja
varomattomia. Kana kutsuu poikansa hellällä äänellä siipiensä
suojaan, skorpioninaaras kokoo perheensä yhdellä haravanvetäisyllä,
välittämättä siitä, että joku murskautuisi kuoliaaksi. Kaikki ovat
kuitenkin loukkautumattomia ja päästyään emoonsa kiinni ne kiipeävät
selkään jälleen.
Tähän joukkoon otetaan vieraat poikaset vastaan yhtä ystävällisesti
kuin omatkin. Kun lakaisen siveltimellä erään naaraan poikaset maahan
ja vien ne toisen emon luo, jonka selässä on jo omat pojat, niin kerää
emo ne käsivarsillaan viereensä ja antaa tulokkaiden nousta selkäänsä.
Voisi sanoa, että se ottaa ne kasvateikseen, jollei tällä käsitteellä
tarkoitettaisi liian paljoa. Varsinaisista ottopojista ei tässä ole
kysymys, vaan naarasta johtaa sama hämärä vaisto kuin taranteliakin,
joka ei osaa omia poikiaan eroittaa vierasta, vaan kerää luokseen
kaikki, jotka tulevat sen lähelle.
Luulin emon lähtevän poikineen ravinnon hakuun, mutta se ei liiku
paikaltaan, ei edes iltaisin, jolloin muut joukoittain hyörivät.
Syömättä se valvoo lastensa kehitystä ja kasvamista.
Heikkojen pienokaisten onkin kestettävä vaikea koettelemus, niiden
on, sanoisinko, synnyttävä uudestaan. Niissä tapahtuu jonkinlainen
sisäinen kehitys, samantapainen kuin toukassa sen muodostuessa
hyönteiseksi. Poikasten ulkomuoto on kyllä kuten täysinkasvaneen
skorpionin, mutta hiukan paisuneempi. Niillä on ikäänkuin lapsenmekko,
joka on riisuttava, ennenkuin ne voivat saada lopulliset solakat
piirteet.
Siihen kuluu kahdeksan päivää. Koko ajan ovat poikaset liikkumatta
emon selässä. Ne luovat nahkansa, mutta tämä luominen eroo suuresti
varsinaisesti myöhemmin ja useasti tapahtuvista nahkanvaihdoksista,
jolloin iho halkeaa pitkin eturuumiin selkäpuolta ja eläin tulee ulos
jättäen jäljelle skorpionin muotoja jäljittelevän kuivan nahkatupen.
Toisin nyt tapahtuu. Panen muutamia luomasillaan olevia poikasia
lasilevylle. Ne eivät hievahda, ovat, kuten näyttää, hyvin väsyneitä,
melkein kuoleman kielissä. Nahka ei halkea mitään määrättyä viivaa
pitkin, vaan repeilee samalla kertaa edestä, takaa ja sivuilta. Jalat
tulevat ulos säärystimistään, pihdit sormikkaistaan ja häntä tupestaan.
Pieninä repaleina putoo nahka kaikkialta yht'aikaa. Luomisen jälkeen
ovat poikaset täyskasvaneen näköisiä. Ne tulevat vikkelämmiksikin.
Vaikka ovatkin vielä vaaleita, ovat ne terhakoita ja nopeita
leikkiessään ja juoksennellessaan emon ympärillä. Mutta ihmeellisintä
tässä kehittymisessä on niiden äkillinen kasvaminen. Kenttäskorpionin
poikaset olivat 9 mm pitkiä, nyt ne ovat 14 mm. Mustan skorpionin
pojat kasvavat 4:stä mm 6:n tai 7:n millimetrin mittaisiksi. Pituus
on siis lisäytynyt melkein puolella, joten koko tilavuus on tullut
kolminkertaiseksi.
Tätä kasvamista ihmetellen kyselee, mistä se johtuu, sillä pojathan
eivät ole vielä mitään syöneet. Paino ei ole lisäytynyt, päinvastoin
ehkä pienentynyt luodun nahkan painon verran. Koko on kasvanut,
ainemäärä ei. On tapahtunut laajeneminen, jota voisi verrata lämmön
vaikuttamaan epäorganisten kappaleiden laajenemiseen. Sisäinen
muodostuminen on järjestänyt elävät molekylit enemmän tilaa
ottaviksi, joten koko paisuu ilman lisäaineksia. Jos jollakulla olisi
kylliksi malttia ja sopivat apuneuvot tämän äkillisen kasvamisen
tutkimiseen, niin hän voisi luullakseni saavuttaa huomattavia
tuloksia. Varattomuuteni takia jätän tehtävän toisille.
Nahkanluonnin jätteet, valkoiset viilekkeet, eivät putoa maahan, vaan
takertuvat emon selkään, etenkin jalkojen tyville pehmeäksi peitteeksi,
jonka päällä poikaset lepäävät. Ratsulla on siis selässään satulaloimi,
jonka päällä ratsastajat teutaroivat.
Kun siveltimellä pyyhkäisen keveästi perheen maahan, niin on hauskaa
katsella, miten pudonneet nopeasti kiipeävät takaisin satulaansa.
Ne tarttuvat loimen ripsuihin, ponnistavat hännällään ja kiepsahtaen
ovat paikoillaan. Tämä omituinen kiipeämismatto kestää ehyenä
kokonaisen viikon, siksi kuin pojat tulevat itsenäisiksi. Sitten se
irroittuu ja putoo joko kokonaan tai kappaleina.
Poikasten väri alkaa myös muuttua. Takaruumis ja häntä rusottuvat,
pihdit saavat heikon merenpihkan kiillon. Nuoruus kaunistaa kaikkia. Ne
ovat todellakin sieviä nuo pikku languedocilaiset skorpionit. Jos ne
pysyisivät semmoisina, eivätkä saisi myrkkysuodattimiaan, niin niitä
hauskuudekseen kasvattaisi.
Pian niissä herää itsenäistymishalu. Ne laskeutuvat mielellään emon
selästä peuhatakseen iloisina maassa. Jos ne loittonevat liiaksi,
varoittaa emo niitä kasaten ne kokoon käsivarsiharavallaan.
Lepohetkellä muistuttaa skorpioniemo poikasineen lepäävää kanaa. Suurin
osa lapsiparvesta on maassa emoa vasten painuneena, muutamat loikovat
valkoisella loimella, jotkut ovat kiivenneet häntää pitkin, asettuvat
sen käyrälle huipulle ja näyttävät sieltä tyytyväisinä katselevan
sisaruksiaan. Uusia akrobatteja tulee ja ne työntävät edelliset
syrjään. Jokainen tahtoo katsella näköaloja häntätornista.
Maassa-olijat tunkeutuvat emon alle, niin ettei näy muuta kuin otsa
ja mustat silmäpisteet. Pahimmat vekkulit kieppuvat emon jaloissa,
harjoittelevat voimistelua ja trapetsiliikkeitä. Lopuksi kiipeää koko
joukkokunta emon selkään, asettuu sinne, ja sitten ei enää liiku emo
eikä pojat.
Tämä kypsymisen ja itsenäistymisen valmistusaika kestää viikkokauden,
samoin kuin ensimäinenkin kehitysjakso kesti, jolloin poikasten ruumis
ilman ruokaa kasvoi kolminkertaisesti. Parisen viikkoa kaikkiaan
oleksivat pienokaiset emon selässä. Mutta mitä emo syöttää niille sillä
aikaa, eritoten ensimäisen nahkanvaihdon jälkeen, jolloin poikaset
ovat tulleet vilkkaammiksi ja syntyneet uuteen elämään? Antaako emo
niille ravintoa ja säästääkö pehmeimmät palat poikasilleen? Ei anna
mitään eikä mitään säästä.
Tarjoan emolle pienen, pehmeän heinäsirkan, joka mielestäni sopii
poikastenkin ravinnoksi. Kun se nakertelee saalistaan seuralaisistaan
vähääkään välittämättä, juoksee eräs pienokainen sen selkää pitkin,
menee aivan otsalle saakka, kurkistaa sieltä, mitä emon edessä
tapahtuu. Se koskettaa jalallaan emon leukoja, mutta vetäytyy äkkiä
säikähtyneenä takaisin. Se pötkii pakoon, viisaasti kyllä, sillä ei ole
puhettakaan, että muserruspuuhissa oleva suu antaisi sille palasen,
vaan päinvastoin voisi sen itsensä siepata ja nielaista.
Toinen tarttuu sirkan takaruumiiseen emon syödessä etuosaa. Se puree
ja repii, mutta ei saa muruakaan, otus on liian kova.
Olen nähnyt tarpeeksi. Poikien ruokahalu herää, ne söisivät mielellään,
jos emo hiukankaan niistä huolehtisi ja antaisi niiden heikolle
vatsalle sopivaa ruokaa, mutta se syö vain itse ja sillä hyvä.
Mitä te tahtoisitte, sievät pikku skorpionit, monen hetkeni kuvittajat?
Te tahtoisitte mennä kauas hakemaan sopivaa ravintoa, pieniä
eläväisiä. Huomaan sen teidän levottomasta harhailemisestanne. Te
pakenette äidin luota, joka ei teitä enää tunne. Te olette vahvoja.
Eronhetki on tullut.
Jos tietäisin tarkkaan, mitä pieniä otuksia te haluaisitte, ja jos
voisin niitä teille hankkia, niin hoitaisin vielä teitä mielelläni,
en syntymähäkkinne tiilien alla enkä vanhempien seurassa, sillä tunnen
niiden suvaitsemattomuuden. Ne syöjättäret lopettaisivat teidät,
piskuiseni, eivät omat emonnekaan teitä säästäisi. Niille olette te jo
vieraita, ja seuraavana vuonna häiden aikaan ne kadehtijat söisivät
teidät. Kaikista viisainta on, että menette.
Mihin teidät sijoittaisin ja miten teitä ruokkisin? Ero on paras,
vaikka teitä jonkin verran kalpaankin. Jonakin päivänä vien teidät pois
ja hajoitan teidät asumasijoillenne, kivikkoiselle rinteelle, johon
aurinko niin lämpimästi paistaa. Siellä te tapaatte tovereitanne,
tuskin teidän kokoisianne, jotka jo elävät yksin kukin oman, joskus
vain kynnen levyisen kivisirpaleensa alla. Siellä te opitte paremmin
kuin minun luonani taistelemaan ankaraa olemisen taistelua.
Skorpionin myrkky.
Hyökätessään pienien hyönteisten kimppuun, jotka ovat sen tavallisena
ravintona, ei skorpioni juuri käytä myrkkyasettaan. Se tarttuu niihin
pihdeillään ja pitää niitä nakerrellessaan suunsa lähettyvillä. Vain
silloin kun saalis vastustamisellaan häiritsee ruokailua, kääntyy häntä
ja lamauttaa uppiniskaisen pienellä pistolla. Saadakseni selville
skorpionin myrkyn vaikutuksen niveljalkaisiin panin tilavaan,
hiekkapohjaiseen lasiastiaan ensiksi tarantelin (Lycosa narbonensis
Latr.) kenttäskorpionin kanssa yhteen. Kumpikohan näistä, joilla
kummallakin on myrkkyaseet, pääsee voitolle ja saa toisen syödyksi?
Taranteli ei tosin ole niin vahva kuin skorpioni, mutta sukkelampi
liikkeissään, joten se voi tehdä hyppyjä ja odottamattomia hyökkäyksiä
nopeammin kuin vastataistelija. Menestymisen mahdollisuudet näyttävät
olevan siis tarantelilla.
Lopputulos ei kuitenkaan vastaa edellytyksiä. Niin pian kuin taranteli
huomaa vastustajansa, kohoo se pystyyn, aukaisee leukakoukkunsa, joiden
kärjellä myrkkypisarat helmeilevät, ja odottaa pelottomana. Skorpioni
lähestyy pienin askelin, pihdit ojennettuina. Näillä kaksisormisilla
käsillään se tarttuu taranteliin. Taranteli aukoo ja sulkee turhaan
leukojaan, se ei voi purra vihollistaan, sillä tämä pitää sen kaukana
itsestään. Suuritta voimanponnistuksitta taivuttaa skorpioni
häntänsä selän yli eteen ja työntää tikarinsa uhrin mustaan rintaan.
Pistin jää haavaan joksikin aikaa, epäilemättä siksi, että myrkky
ehtisi tarpeeksi vuotaa. Seuraus näkyy siinä silmänräpäyksessä: heti
kun myrkkykoukku on tunkeutunut ruumiiseen, vetää tanakka taranteli
jalkansa kokoon -- se on kuollut.
Puoli tusinaa taranteleja pistää skorpioni samalla tavalla, ja aina
seuraa kuolema yhtä pian. Tapettuaan se syö saaliinsa hetipaikalla
aivan jalkojen nahkeisiin osiin saakka. Ruokailu kestää joskus
kokonaisen vuorokauden. Ihmetellen kysyy, miten vatsaan, joka ei
ole juuri saalista suurempi, on mahtunut semmoinen ravintomäärä.
Nähtävästi voi skorpioni kauan paastottuaan ahtaa suolistonsa täpösen
täyteen sopivan tilaisuuden sattuessa.
Myöskin kaikista suurimmat ja vahvimmat verkkohämähäkit, kuten
ristihämähäkit, joutuvat skorpionin uhreiksi. Ne eivät edes koetakaan,
pelästyttyään voimattomiksi, kietoa vihollistaan seittiinsä ja
kuitenkin ne siten voisivat sen niin helposti hervaista. Verkoissaan
ne pitävät ohjissa hurjan rukoilijasirkan, peloittavan kimalaisen ja
kaikista suurimmat heinäsirkat kietomalla ne lankapauloihinsa, mutta
tavatessaan ne muualla vihollisena eikä saaliina, unohtaa se
täydellisesti tämän taitonsa. Nekin kuolevat salamannopeasti skorpionin
tikarin lävistäminä, ja skorpioni saa aterian.
Nyt tuon syvän laatikon arenalle kaksintaisteluun skorpionin ja
rukoilijasirkan, molemmat hyvin vahvoja. Kutitan ja kiihoitan niitä
oljella. Skorpioni sieppaa sirkan saksiinsa, ja sirkka pöyristäytyy
meille jo tunnettuun uhka-asentoonsa, ojentaa pyyntijalkansa ja
levittää siipensä. Tämän pitäisi muka pelästyttää skorpionia, mutta se
pikemminkin helpoittaa sen hyökkäystä. Skorpionin pistin tunkeutuu
sirkan rintaan pyyntijalkojen väliin ja jää haavaan joksikin aikaa.
Rukoilija vetää pian jalkansa kokoon kuolemankamppailussa, vatsa
tykkää, takaruumiin renkaat kouristuvat nykäyksittäin, sääret
tärisevät epätasaisesti, mutta pyyntijalat ja suuosat sitävastoin eivät
liiku. Noin neljännestunnin kuluttua on rukoilijasirkka tyystin
kuollut.
Skorpioni ei satuta piikkiään mihinkään erityiseen paikkaan, vaan
pistää mihin sattuu. Rukoilijasirkkaa se osui pistämään hyvin
tunnokkaaseen kohtaan, rintaan pyyntijalkojen väliin, lähelle
keskushermosolmuja. Mitkähän olisivat seuraukset, jos pisto sattuisi
vähemmän arkoihin ruumiinosiin? Seuraavissa kaksintaisteluissa,
joissa aina käytän uusia yksilöitä, tunkeutuu myrkkyase milloin sirkan
rintaan ja lähelle hermokeskusta, milloin kauemmaksi siitä, mutta aina
se kuolee heti tai jonkun minutin kestäneen kouristuskohtauksen
jälkeen. Sen pikemmin eivät kaikista pahimmat myrkkykäärmeetkään tapa
saalistaan.
Johdonmukaisuuden vuoksi otan nyt vankempia otuksia, sillä
rukoilijasirkat ja hämähäkit ovat korkeammalle kehittyneinä
haavoittamiselle arempia kuin luonnonlahjoiltaan heikommat, jotka ehkä
voivat vastustaa myrkyn vaikutuksia useita tunteja tai päiviä, ehkäpä
jäävät kokonaan vahingoittumattomiksi.
Valitsen nyt maamyyräsirkan (Gryllotalpa vulgaris L.), joka on 5
cm pitkä, vahva, kömpelö ja vähemmän kehittynyt kuin edelliset
koe-eläimet. Maamyyräsirkka syö kasvien juuria ja tuottaa siten paljon
vahinkoa. Se on jonkinlainen maamyyrän pilakuva, sen etujalat
ovat kuten maamyyränkin muodostuneet kaivamisaseiksi.
Panen maamyyräsirkan ja skorpionin ahtaaseen laatikkoon. Ensiksi ne
katselevat toisiaan kauan. Ne eivät kai tunne toisiaan, sillä sirkka
oleksii puutarhoissa ja viljelysmailla, skorpioni taas kivisillä,
karuilla rinteillä, joissa kasvaa vain pari lajia kuivia heiniä.
Molemmat huomaavat kuitenkin, miten uhkaava on vaara. Ilman että minun
tarvitsee yllyttää, hyökkää skorpioni rohkeasti sirkan kimppuun ja
sirkka asettuu heti puolustusasentoon aukaisten leukansa ja virittää
sotalaulunsa hankaamalla peitinsiipiään vastakkain. Skorpioni pistää
sitä häntänsä tikarilla, ennenkuin se on ehtinyt lopettaa laulunsa.
Sirkan rintaa suojelee vahva, kupera rintahaarniska, mutta tämän
läpipääsemättömän panssarin takana on ohuen ihon peittämä poimu, ja
siihen juuri tikari tunkeutuu. Tämä yksi ainoa pisto kaataa
sirkkajättiläisen maahan, kuten salaman isku. Joissakin elimissä huomaa
vielä epämääräisiä liikkeitä, mutta hetken kuluttua lakkaavat
värisemästä nilkatkin, jalan päätenivelet, jotka kuolevat
viimeiseksi. Maamyyräsirkka kuoli yhtä helposti kuin taranteli ja
rukoilijasirkkakin, kuolinkamppaus oli vain jonkin verran pitempi.
Nyt tulee suurten heinäsirkkojen ja hepokattien vuoro astua
näyttämölle. Viinitarhahepokatti (Ephippigera) kitui kokonaisen
viikon elämän ja kuoleman välillä. Se oli saanut tikarin piston
vatsaansa ja heitti henkensä vasta seitsemän päivän kuluttua.
Skorpionin myrkky on kaikista vahvimmillekin hyönteisille kuolettavaa,
toiset sortuvat heti, toiset useiden päivien kuluttua, mutta
lopuksi kaikki kumminkin kuolevat. Haavoittamiskohta ja siihen valunut
myrkkymäärä vaikuttavat paljon asiaan. Joskus tiputtaa skorpioni
vähän, joskus tuhlailevasti myrkkyrauhasensa erittymää, enkä minä
puolestani voi mitenkään vuotamismäärää järjestää. -- Yleensä olivat
heinäsirkat vastustuskykyisempiä kuin hepokatit. Laulukaskas kuolee
hyvin pian, ja sudenkorento (Libellula depressa L.) melkein yhtä
nopeasti kuin rukoilijasirkka.
Kovakuoriaisten paksu kitini-iho suojelee niitä hyvin ja tekee ne
haavoittumattomiksi. Skorpionin miekkailu on sattuman varassa,
siksi sen pistot eivät osu kovakuoriaisten ruumiinrenkaiden
ohutihoisiin nivelvakoihin. Voidakseen taas lävistää kitinipanssarin
pitäisi sen porata kauan aikaa, mutta sitä eivät ankarasti
puolustautuvat kovakuoriaiset salli, ja porausmenetelmäkin on
sitäpaitsi skorpionille vieras, se käyttää vain äkillisiä pistoja
taistelutapoinaan.
Skorpionin pistin voisi tunkeutua vain yhteen ainoaan osaan
kovakuoriaisen ruumista, nimittäin takaruumiin selkäpuolelle
peitinsiipien alle. Paljastan sen kääntämällä peitinsiivet ulospäin
tai, vielä paremmin, leikkaamalla ne kokonaan pois. Peitinsiipien
poistaminen ei ole hyönteiselle ollenkaan vaarallista, eikä lyhennä sen
ikää. Vien skorpionin häkkiin isoja siivettömiä kovakuoriaisia,
maakiitäjiä, sittiäisiä, kultakuoriaisia, toukohärkiä ja
hapsenkakkiaisia. Kaikki kuolevat myrkkyyn, vaikka kuolintaistelu
kestää milloin kauemmin, milloin lyhyemmän aikaa.
Mainitsen vain jonkun esimerkin. Muinaisten egyptiläisten pyhä
pillerinpyörittäjä (Ateuchus sacer L.) venyttää ruumistaan piston
saatuaan kouristuksen tapaan, nousee pystyyn, nostelee jalkojaan
paikoillaan ja horjuu, sillä liikuntokoneisto on joutunut
epäjärjestykseen. Sitten se kaatuu eikä enää nouse, potkii kiivaasti,
herpoutuu -- se on kuollut. Hapsenkakkiaiset (Cerambyx cerdo L.
ja C. scopolii Füssl.) saavat jonkinlaisen kangistuskohtauksen,
useat kuolevat vasta seuraavana päivänä, toiset jo kolmen, neljän
tunnin kuluttua. Samoin vaikuttaa pisto myöskin kultakuoriaisiin,
saksanturilaaseen (Melolontha vulgaris L.) ja mäntyturilaaseen
(Polyphylla fullo L.).
Sarvikuoriainen (Oryctes narsicornis L.), suuri, kolme, neljä
senttimetriä pitkä, komea ja vahva kovakuoriainen ottaa iskun vastaan
stoalaisen kylmäverisesti. Sille ei pisto aluksi näytä tuottaneen
mitään pahoja vammoja, arvokkaana ja tasapainonsa säilyttäen se
kävelee tiehensä. Yht'äkkiä alkaa voimakas myrkky kuitenkin vaikuttaa.
Jalat eivät tottele hyönteistä, se horjuu, kellahtaa selälleen
nousematta enää ylös. Kolme, neljä päivää se vielä värähtelee
henkitoreissa ja nukkuu sitten rauhallisesti kuolonuneen.
Olin jo ennen kokeita varma, että myrkky vaikuttaa hentoihin
perhosiin hyvin pian, kuitenkin tarkkana havainnontekijänä tahdoin
niilläkin kokeilla. Ritariperhonen (Papillo machaon L.), amirali
(Vanessa atalanta L.) ja kärsäkiitäjä (Deilephila euphorbiae L.)
sortuvat heti, kun pisto niihin sattuu. Suuri riikinkukkokehrääjä
(Saturnia pyri Schiff.) näyttää kuitenkin kummakseni olevan
voittamaton. Ainakin on skorpionin hankala iskeä tähän turpeaan ja
leveäsiipiseen kehrääjään, piikki liukuu pois suunnastaan pehmeässä
villakarvassa, josta joka piston jälkeen pölähtää tukko ilmaan.
Toistuneista iskuista huolimatta en ole varma, onko pistimen kärki
voinut tunkeutua perhosen ruumiiseen. Sentähden nypin karvat sen
takaruumiista ja näen nyt selvästi, että ase lävistää paljaan ihon.
Siirrän kehrääjän rautalankahäkkiin, se tarttuu verkkoon kiinni ja on
siinä koko päivän liikkumatonna -- neljäntenä päivänä se kuolee.
Otaksuisi tietysti mielellään, että tämän perhosjättiläisen
vastustuskyky aiheutuu sen vahvasta rakenteesta, mutta kokeet
paljon pienemmällä, tavallisella silkkiperhosella (Bombyx mori L.)
osoittivat, että syy on haettava toisaalta. Tämä heikko kääpiö näet
kestää piston seurauksia yhtä kauan kuin riikinkukkokehrääjäkin.
Nämä molemmat kehrääjät ovat epätäydellisesti kehittyneitä olioita,
aivan erilaisia kuin toiset perhoset, erilaisia kuin kiitäjät, jotka
hämärissä niin innokkaasti tutkivat kukkien teriöitä, erilaisia kuin
ritariperho ja amirali, nämä kukkakappeliin kulkevat väsymättömät
pyhiinvaeltajat. Edellisillä ei nimittäin ole suuosia, ne eivät
ota ollenkaan ravintoa koko elämänsä ajalla. Kun niiltä puuttuu
syömisen kiihote, elävät ne vain muutaman päivän, siksi kun munat ovat
hedelmöitetyt. Tällä lyhyellä elämänajalla pitää olla vastaavaisuutensa
elimistökoneistossa, niin että se on vahvempi ja siitä johtuen myös
kestävämpi ja vastustuskykyisempi.
Astukaamme askel alemmaksi ja tuokaamme tuhatjalkaiset
kokeilukentälle. Ne ovat skorpionille varmaan tuttuja,
sillä ulkoilmasiirtolassani tapasin usein skorpionin saaliina
kivituhatjalkaisia (Lithobius forficatus L.) Ne ovat skorpionille
vaarattomia suupaloja ja liian heikkoja puolustautuakseen.
Mutta tuonpa sille seuraksi meikäläisten tuhatjalkaisten
jättiläisen, juoksujalkaisen (Scolopendra morsitans L.). Tämäkään
kaksikymmenkaksijalkaparinen lohikäärme ei ole skorpionille vieras,
olen niitä usein tavannut yhdessä saman kiven alla. Tämä öinen vaeltaja
oli hakenut skorpionin kodista piilopaikan. Molemmat sietivät silloin
hyvin toisiaan, mutta onkohan asia aina niin?
Panen molemmat hirviöt leveään lasiastiaan, jossa on pohjalla hiukan
hiekkaa. Tuhatjalkainen kiertää seinävieriä näyttämön ympäri. Se on
kuin sormenlevyinen, 12 cm pitkä, viheltävä, koukeroinen nauha.
Pitkät tuntosarvet väristen tunnustelevat esineitä, ja kun ne sattuvat
koskemaan skorpioniin, kääntyy tuhatjalkainen äkisti takaisin. Mutta
päinvastaiseen suuntaan tehty kierros tuo sen uudestaan skorpionin
luo, taas kosketus ja pako jälleen. Nyt on skorpioni varuillaan,
häntäkaari jännitettynä ja pihdit avattuina. Kun scolopendra tulee
vielä kerran ratansa vaaranpaikkaan, tarttuu skorpioni siihen
saksillaan juuri pään taakse. Turhaan kiemurtelee ja koukertelee
pitkä, taipuisa ruumis, vastustaja puristaa vain sitä lujemmin, eivät
tempomiset eivätkä käyristelemiset sitä enää voi vapauttaa.
Nyt tulee piikin vuoro toimia, se uppoaa kolme, neljä kertaa perätysten
tuhatjalkaisen kylkeen. Tuhatjalkainenkin, jonka ensimäinen jalkapari
on muodostunut myrkkykoukuiksi, avaa myrkkypihtinsä, mutta turhaan se
niillä koettaa purra, sillä skorpionin sakset puristavat vahvasti sitä
niskasta ja pitävät sen kaukana. Takaruumis vain voi vastustella,
kiertyä, kääriytyä kokoon ja oieta. Olen nähnyt jo monien pikku
eläimien kamppailut, mutta en tiedä mitään julmempaa kuin näiden
vastenmielisten eläinten pöyristyttävä kaksintaistelu.
Lyhyen aselevon aikana saan tappelijat eroamaan. Tuhatjalkainen nuolee
vuotavia haavojaan ja on jonkin tunnin kuluttua taas voimissaan,
skorpioni ei näytä saaneen mitään vaurioita. Seuraavana päivänä on
uusi näytäntö. Tuhatjalkainen saa kolme pistoa peräkkäin. Silloin
vetäytyy skorpioni pois kuin vastaiskuja peläten. Mutta haavoitettu
ei tee hyökkäystä, vaan koettaa paeta kiertäen ympyrässä. Tämä riittää
jo täksi päiväksi. Peitän lasiastian pahvikotelolla, että molemmat
taistelijat rauhoittuisivat pimeässä.