skorpionien ulkoilmasiirtolassa. Yhä uudestaan näin silloin kivien
alla turpeita naaraita nautinnolla maistelemassa työtovereitaan kuten
asiaankuuluvaa ateriaa. Otaksuin heti, että muorit syövät koiraansa
joko kokonaan tai osittain aina ruokahalunsa mukaan, elleivät
koiraat, tehtyään tehtävänsä, ajoissa pääsee pakoon. Nyt on minulla
selvä todistus edessäni. Eilen näin, miten pari tavallisen
alkuvalmistuksen, kaksinkävelyn, jälkeen meni majaansa, ja nyt aamulla
näen, kuinka puoliso saman tiilen alla syö apulaistaan.
On luultavaa, että koiraspoloinen on ehtinyt täyttää
velvollisuutensa. Niin kauan kuin sitä tarvittiin suvun jatkamisessa,
sai se olla elossa. Tällä kertaa on pari ollut pikainen puuhissaan,
kun taas toiset, päästäkseen lopputulokseen, tarvitsivat aikaa
hakkailuihinsa ja toistensa katselemiseen kaksi kertaa kaksitoista
tuntia. On vaikea sanoa, mikä tähän erilaisuuteen on syynä. Ehkä
ilman luonne, sähköjännitys, lämpömäärä ja yksilölliset intohimot
jouduttavat tai hidastuttavat lopullista parittelua. Tämä epämääräisyys
on havainnnontekijälle hyvin haitallista, kun hänen pitää vartoa
otollista hetkeä saadakseen selvää kampojen toistaiseksi
tuntemattomasta merkityksestä parittelussa.
Toukok. 14 p. -- Nähtävästikään ei nälkä aja eläimiäni joka ilta
liikkeelle. Ravinnonhaku ei ole syynä niiden ehtoovaelluksiin,
sillä minä annan niille täysin määrin erilaista riistaa, semmoista,
minkä luulen parhaiten maittavan. Niillä on nuoria sirkkoja,
pieniä hepokatteja, yöperhosia, joilta olen katkonut siivet, ja
sudenkorentoja, mutta tämä ruuan paljous ei niihin vaikuta. Kävelijät
eivät katsokaan joukossaan hyppiviä sirkkoja, siiventyngillään maata
pieksäviä perhosia eikä väriseviä sudenkorentoja. Ne tallaavat
vain ne jalkoihinsa, töykkivät nurin, hosaisevat niitä hännällään, ne,
sanalla sanoen, eivät niitä tahdo, eivät niistä huoli. Kokonaan toiset
syyt ovat kyseessä.
Melkein kaikki kävelevät lasiseinän vierustalla. Itsepäisimmät
koettavat kiivetäkin pitkin ruutua. Ne nousevat häntänsä varaan,
putoavat maahan, mutta yrittävät toisaalla uudestaan. Avonaisilla
pihdeillään ne koputtavat lasia, ne tahtovat päästä ulos kaikin
mokomin. Vaikka niiden aituuksessa on kylliksi tilaa jokaiselle, on
kylliksi tilaa pitkältäkin kuljeskella, niin siitä ei apua. Ne tahtovat
mennä kauaksi. Jos ne olisivat vapaina, hajautuisivat ne kaikille
suunnille. Samaan aikaan viime vuonna lähtivät niinikään minun
ulkoilmasiirtolani asukkaat enkä minä niitä sen koommin nähnyt.
Kiima-aika se keväisin saa skorpionit matkailemaan. Siihen saakka ne
ovat jöröjäerakoita, mutta silloin ne lähtevät kammioistaan rakkauden
pyhiinvaellusretkelle, ruuasta piittaamatta ne hakevat toisiaan.
Kotiseutunsa kivikossa ne löytävät valiopaikkoja, missä voivat kohdata
toisiaan ja mihin voivat vetäytyä yhdistyttyään. Jollen pelkäisi
taittavani jalkaani yöllä niiden asuinkukkuloiden kiviröykkiöissä, niin
tahtoisin lähteä katsomaan niiden vapauden riemussa vietettäviä
hääjuhlia. Miten ne menettelevät siellä alastomina kallionrinteillä?
Samoin kai kuin lasihäkissäkin. Kun koiras on valinnut puolison,
menevät ne käsikädessä kävelemään laventelipensaikkoihin. Siellä niitä
ei ilahduta minun kynttilänpätkäni, mutta siellä on niillä valona
verraton lyhty, kuu.
Toukok. 20 p. -- Joka ilta ei tarvitse luulla näkevänsä kävelyyn
lähtöä. Monet tulevat jo parittain tiiliensä luo. Ne ovat jo
koko päivän pitäneet toisiaan käsistä ja ovat olleet toistensa
katselemiseen vaipuneina. Yön tullen ne jatkavat lasiseinän
kiertelemistä, jonka ne jo edellisenä iltana, ehkä aikaisemminkin ovat
aloittaneet. En tiedä milloin ja missä ne jo yhtyivät. Muutamat
kohtaavat toisensa sattumalta salaisissa käytävissään, joten niitä
on vaikea pitää silmällä. Kun minä ne huomaan, on valjakko jo
taivaltamassa.
Tänään on onni suotuisa. Näen parin yhtyvän lyhdyn valossa. Iloinen
ja tungetteleva koiras, joka kiiruhtaa tungoksessa, sattuu silmäkkäin
erään ohikulkevan naaraan kanssa, joka sitä miellyttää. Naaraskaan
ei ole vastaan, ja asiat kehittyvät pikaisesti.
Otsat käyvät yhteen, pihdit ovat liikkeessä, hännät heiluvat pitkin
ottein, nousevat pystyyn, takertuvat toisiinsa ja hellästi hyväillen
hankautuvat vastakkain. Eläimet nousevat päälaelleen seisomaan samoin
kuin edellä jo kerrottiin Pian asetelma laskeutuu taas, pihdit
puristuvat toisiinsa ja pari lähtee marssimaan. Pyramidiasento on
siis yhdistymisen alku. Se on hyvin tavallinen asento, vieläpä samaa
sukupuoltakin olevat kohoovat siten pystyyn, mutta ei niin sääntöjen
mukaisesti, ei niin muodollisuuksia seuraten. Silloin se ei ole
rakastuneiden keimailua, vaan on kärsimättömyyden merkki, hännät
hosuvat toisiaan, eivät hyvälle.
Koiras kulkee kiiruusti takaperin sangen ylpeänä valloituksestaan.
Toiset naaraat, jotka tulevat valjakkoa vastaan, asettuvat ympärille
ja töllistelevät uteliaina, ehkäpä mustasukkaisinakin. Yksi niistä
heittäytyy vietävänä olevan naaraan päälle, kiertää jalkansa sen
ympäri ja koettaa pysäyttää matkailevaiset. Semmoista välikohtausta
koiras vastustaa, se pudistaa naarastaan, vetää sitä, mutta naaras ei
liiku. No, tästä käänteestä se ei ole kovin murheissaan, vaan jättää
naaraan. Onhan niitä toisia ja aivan lähellä. Nyt se tarttuu ilman
rakkauden tunnustuksia suorastaan uuden tuttavansa käsiin ja vaatii
sitä kävelylle. Mutta tämä kieltäytyy, irroittautuu ja pakenee.
Se houkuttelee yhtä kursailematta toista noiden uteliaina
töllistelevien joukosta. Tämä myöntyy tuumaan, mutta ei ole sanottua,
ettei se matkalla karkaisi johtajansa pihdeistä. Mitäpä tuo
huikentelija siitä välittäisi! Jos yksi menee, onhan niitä toisia, se
tyytyy ensimäiseen vastaantulijaan.
Nyt se vie voittamaansa valaistun alueen poikki. Kaikin voimin se
tempoo naarasta, jos naaras ei tahdo seurata, mutta vetää hellästi, jos
se kuuliaisena tottelee. Pysähdytään välistä, joskus kauaksikin aikaa.
Silloin koiras tekee ihmeellisiä liikkeitä. Se koukistaa
jalkamaisiksi pidenneet, pihtipäätteiset leukajalkansa, sanokaamme
kuten edelläkin, käsivartensa, ojentaa ne taas suoriksi eteen ja
pakoittaa siten naaraan leikkiinsä, lähestymään sitä ja taas
etenemään. Molempien käsivarret muodostavat yhdessä nivelikkään
säleneliön, joka vuoroin levenee, vuoroin sulkeutuu. Näiden
notkeusvoimisteluharjoitusten jälkeen koneisto koukistuu ja pysähtyy.
Nyt niiden otsat ovat kiinni toisissaan, hellyyden purkauksessa
molempien suut yhtyvät. Tämmöisiä hyväilyjä kuvatessaan johtuvat
mieleen "suudelmat" ja "syleilyt", mutta niitä sanoja ei uskalla
käyttää, kun skorpionilla ei ole päätä, ei kasvoja, huulia eikä poskia.
Eläin on kuin saksilla poikki leikattu, sillä ei ole edes kuonoakaan ja
naaman paikalla on alaleukojen hirvittävät purulevyt.
Ja kuitenkin se on skorpionista kauneinta kaikesta! Etujaloillaan,
jotka ovat hennommat ja liikkuvammat kuin muut, taputtelee se
lempeästi toisen julmannäköistä naamaria, sen mielestä viehättäviä
kasvoja, intohimoisesti se hiukan puraisee, kutittaa puruleuoillaan
toisen suuta, joka on yhtä ruma kuin omansakin. Sanotaan, että
kyyhkynen on keksinyt suutelemisen, mutta minä tiedän hänen
edeltäjänsä: se on skorpioni.
Sen mielitietty antaa kaiken tapahtua ja pysyy aivan hiljaa,
mielessään se kuitenkin salaisesti toivoo pääsevänsä karkuun. Mutta
miten irroittautua? Se antaa hyvin yksinkertaisesti liian tuliselle
rakastajalle läimäyksen sormille, ja silloin se on heti vapaa. Välit
menevät rikki. Huomenna on huono tuuli ohi ja menot voivat alkaa
alusta.
Toukok. 25 p. -- Naaraan hännänisku todistaa, että aluksi niin nöyrällä
ystävättärellä on omat oikkunsa, itsepintaiset vastustamishalunsa ja
äkkipikaiset eroamispuuskansa. Siitä vielä lisäesimerkki.
Tänä iltana lähtee kaksi hyvin arvokkaan näköistä rakastelevaista
kävelylle. Ne löytävät miellyttävän tiilikatoksen. Koiras päästää
toisen pihtinsä irti, vain toisen, voidakseen hiukan vapaammin liikkua
ja lakaisee hännällään ja jaloillaan mullan kolon suulta. Se ryömii
sisään. Sitä mukaa kuin kolo puhdistuu mullasta, seuraa naaras hyvin
suostuvaisena, kuten näyttää.
Mutta ehkä siitä ei asunto tai aika ole sopiva, koska se tulee pois,
työntää puoli ruumistaan takaperin ulos. Se kamppailee johtajansa
kanssa, joka sitä puolestansa vetää luoksensa pysyen vielä piilossa.
Paini on vilkasta, toinen reutoo luolan sisällä, toinen rimpuilee sen
ulkopuolella. Vuoroin toinen, vuoroin toinen on voitolla, menestys on
hyvin häilyvä. Viimeinkin kaikin voimin riuhtaistuaan saa naaras
vetäneeksi koiraan ulos.
Yhä yhdessäoleva valjakko on taivasalla ja lähtee taas vaeltamaan.
Pitkän tunnin ne kulkevat lasiseinän sivustaa edes ja takaisin ja
palaavat taas saman tiilen suojiin. Tie on selvä ennestään, siksi
koiras menee suoraan sisälle ja kiskoo epätoivoisena vastustelevaa
naarasta perässään. Naaras jännittää jalkansa maata vasten, koukistaa
häntänsä tiilen holviin kiinni, eikä tahdo tulla mukaan. Tämä
vastarinta huvittaa minua. Mitä olisikaan parittelu ilman näitä
alkukoristeita!
Tiilen alla ryöstäjä pitää niin hellittämättömästi kiinni ja
keinottelee niin hyvin, että kapinoitseva alistuu ja menee sisään.
Kello lyö kymmenen. Vaikken valvoisikaan koko yötä, niin odotan
kuitenkin loppuratkaisua, käännän sopivalla hetkellä tiilen
nähdäkseni jotain sen alla tapahtuvista menoista. Näin hyvää
tilaisuutta ei ole aina, siksi täytyy siitä ottaa vaari. Mitä saanen
nähdä?
En kerrassaan mitään. Tuskin on puoli tuntia kulunut, kun niskoitteleva
pääsee irti, tulee ulos piilostaan ja pakenee. Toinen hyökkää
jäljestä, pysähtyy kynnykselle ja katselee. Henttu on karannut,
nolona se vetäytyy takaisin koloonsa. Se on pettynyt -- samoin minäkin.
Kesäkuun alussa. -- Peläten, että lyhdyn liian kirkas valo voisi
häiritä vankejani, olen ripustanut lyhdyn jonkun matkan päähän
ruuduista. Mutta nyt on liian hämärää, niin etten voi nähdä tarkasti
kävelyssä olevan parivaljakon yksityisiä liikkeitä. Puristavatko
molemmat pihdeillään, vai toinenko vain, kumpiko? Sillä seikalla on
merkityksensä. Katsotaanpa.
Ripustan lyhdyn keskelle häkkiä, niin että se valaisee ylt'ympäri.
Skorpionit eivät pelästy, päinvastoin tulevat iloisemmiksi. Ne
rientävät kaikkialta lyhdyn luo, koettavat vielä kiivetä lähemmäksi
valonlähdettä. Ruutujen läkkipeltikehyksiä myöten ne pääsevätkin
ylös, ensin kyllä pudottuaan jonkun kerran.
Ylhäällä sitten, pysytellen kiinni lasista ja kehyksistä, ne
tuijottavat tuleen häikäistyinä koko illan. Johtuu mieleeni
riikinkukkokehrääjäin huumautuminen lampun valossa.
Lyhdyn alla aivan valoisassa paikassa asettuu eräs pari päälaelleen
honkaa seisomaan. Ne huiskivat sirosti hännillään ja lähtevät
marssimaan. Koiras yksin on toimivana. Se tarttuu pihdeillään naaraan
pihteihin, ponnistelee, vetää, se yksin voi määrätä eroamishetken
irrottamalla pihtinsä. Naaras ei sitä voi, se on vanki, ryöstäjä on
pistänyt sille käsiraudat.
Hyvin harvoin voi nähdä muutakin. Näin skorpionin kerran vetävän
kultastaan toisesta jalasta ja hännästä. Mutta tämä ei tahtonut olla
missään tekemisissä koiraan pihtien kanssa, sentähden se heitti tuon
tolvanan päistikkaa tiepuoleen ja lähti itse käpälämäkeen. Asia on
siis selvä. Tässä on kysymyksessä naisen ryöstö ja väkivaltainen
anastus, samoin kuin muinoin Romuluksen miehet sieppasivat
sabinittaria.
Skorpionin perhe-elämä.
Kirjoista saatu tieto on huononpuoleinen apuneuvo elämän problemeja
ratkaistaessa. Tosiasioiden alituinen tutkiminen on parempi kuin
suuri kirjasto. Useasti on hyvin hyvä olla ilman tietoja, sillä henki
säilyttää silloin tutkimisvapautensa eikä eksy umpikujiin lukemisen
harhaan viemänä. Siitä minulla on taas uusi kokemus.
Eräästä anatomisesta teoksesta, joka muutoin on mestarin kädestä
lähtenyt, sain tietää, että kenttäskorpioni saa poikia syyskuussa.
Voi, kuinka hyvä olisi ollut, jollen olisi kirjaa avannut, sillä
skorpionin lisäytyminen tapahtuu paljon aikaisemmin, ainakin minun
ilmanalassani. Jollen sattumalta olisi huomannut asian oikeaa laitaa,
vaan olisin odottanut syyskuuta, olisin antanut sopivan hetken
luisua käsistäni ja kadottanut kokonaisen vuoden havaintoaikaani, ehkä
jättänyt koko asian sikseen.
Niinpä niin, tietämättömyydelläkin on etunsa, kaukana valtateistä
löytää aina jotain uutta. Eräs meidän suuria mestareitamme opetti sen
minulle kerran itse aavistamatta antamaansa neuvoa. Aivan odottamatta
soitti eräänä päivänä ovikelloani Louis Pasteur, sama, josta jonkun
aikaa sen jälkeen tuli niin suuri kuuluisuus. Hänen nimensä oli minulle
tuttu. Olin lukenut hänen kauniin teoksensa viinihapon jakautumisesta
ja olin seurannut hyvin jännittyneenä hänen tutkimuksiaan likoeläinten
synnystä.
Joka aikakaudella on oma tieteellinen tunnussanansa, meillä on nyt
kehitysoppi, silloin oli alkusynty (generatio spontanea). Erinomaisen
tarkoilla ja yksinkertaisilla kokeillaan Pasteur kumosi sen järjettömän
mielipiteen, että mädäntymisessä tapahtuvat kemialliset muutokset
voisivat synnyttää elämää.
Minä poikkesin tähän niin loistavasti ja voitokkaasti selvitettyyn
kiistakysymykseen ottaakseni kuulun vieraani parhaani mukaan vastaan.
Hän tuli luokseni etupäässä erinäisiä tietoja saadakseen. Tästä
suuresta kunniasta on minun kiittäminen työskentelyäni fysikan ja
kemian aloilla. Voi, miten vähäistä ja mitätöntä on työskentelyni
ollut!
Pasteurin matkan tarkoituksena Avignonin seuduille oli silkkimatojen
tutkiminen. Silkkiviljelyksiä oli muutamina vuosina hävittänyt jokin
tuntematon tauti. Toukat alkoivat mädätä ilman huomattavaa syytä ja
kovettuivat sitten liitumaisiksi kimpaleiksi. Kauhukseen näkivät
talonpojat niin tärkeän tulolähteensä kuivuvan. Suurista puuhista ja
kustannuksista huolimatta oli toukkajoukot heitettävä tunkiolle.
Keskusteltuamme hiukan tästä raivoavasta rutosta, Pasteur sanoi muitta
mutkitta:
"Tahtoisin kernaasti nähdä silkkimadon koteloita, tunnen ne vain
nimeltään, mutta en ole koskaan niitä nähnyt. Voisitteko ehkä hankkia
joitakuita?"
"Hyvin kernaasti. Se on helposti tehty. Minun isännälläni on niitä
kaupan, ja hän asuu aivan vastapäätä. Tahdotteko odottaa hetken,
niin noudan?"
Juoksen naapuriini ja täytän taskuni kotelokopilla. Annoin ne
vieraalleni. Hän otti yhden, käänteli sitä sormissaan puolelle ja
toiselle, tarkasteli uteliaana, kuten omituista, toisesta maanäärestä
peräisin olevaa esinettä. Hän pudisteli sitä korvansa juuressa.
"Sehän kopisee", sanoi hän ihmeissään, "siellä on jotain sisässä."
"Tietysti!"
"Mitä sitten?"
"Krysalidi (varsinainen kotelo)."
"Kuinka sanoitte? Krysalidi?"
"Niin, jonkinlainen muumio, joksi toukka muuttuu ennenkuin tulee
täysinkehittyneeksi perhoseksi."
"Onko joka kotelokopassa semmoinen muumio?"
"On kyllä. Suojellakseen koteloaan on toukka kehrännyt kopan."
"Vai niin!"
Ilman pitkiä puheita kotelokopat hävisivät tiedemiehen taskuun.
Hän tahtoi tarkasti tutkia tätä suurta uutuutta, koteloa. Pasteurin
luja itseluottamus hämmästytti minua. Hän aikoi parantaa
silkkimatoja tietämättä mitään toukista, koteloista, kotelokopista,
muodonvaihdoksesta. Muinaisajan voimistelijat astuivat alastomina
otteluun. Älykäs silkkimatoruton vastustaja lähti myös alastomana
taisteluunsa, tietämättä kerrassaan mitään niistä hyönteisistä, jotka
hän aikoi pelastaa perikadosta. Minä aivan ällistyin -- niin,
enemmänkin, minä suuresti ihastuin.
Ihastustani kyllä vähensi seuraava seikka. Pasteurin mieltä kiinnitti
toinenkin kysymys, nimittäin viinin parantaminen lämmittämällä sitä.
Hän käänsi äkkiä puheen sanoen:
"Näyttäkää minulle viinikellarinne."
Näyttää hänelle viinikellarini, oma viinikellarini, minun, viheliäisen
opettajan, joka en voi palkkavähästäni penniäkään viiniin uhrata,
vaan valmistan itse jonkinlaista juomaa käyttämällä saviruukussa
muserrettuja omenoita raakasokerin kanssa! Kellarini! Viinikellarini,
tynnyrini ja pölyiset pulloni, joiden nimilipuissa on viinin ikä ja
laatu!
Hämilläni kartoin vastausta ja koetin kääntää puheen toisaalle. Mutta
hän tiukkasi:
"Näyttäkää minulle kellarinne, olkaa hyvä!"
Ei auttanut vastustaa. Osoitin sormellani keittiön eräässä nurkassa
seisovaa rikkinäistä tuolia ja sen päällä olevaa kymmenen litran
pulloa.
"Tuo on minun viinikellarini."
"Tuo teidän kellarinne?"
"Niin, parempaa ei ole."
"Siinä kaikki?"
"Siinä."
Keskustelu ei jatkunut. Näytti siltä kuin Pasteur ei tuntisi tätä
vahvasti höystettyä juomaa, jota kansa kutsuu nimellä "la vache
enragée" (raivostunut lehmä). Jos minun viinikellarini, vanha tuoli
ja tyhjältä kumahtava pullo, ei kertonutkaan hiivan tappamisesta
lämmön avulla, niin se puhui kauniisti toisia asioita, joita minun
kuuluisa vieraani ei näyttänyt ymmärtävän. Hän ei huomannut mikrobia,
erästä kaikista pahimpia, sitä, että kova onni tukahduttaa hyvän
tahdon.
Ikävästä kellarivälikysymyksestä huolimatta minua ihmetyttää hänen
varma luottamuksensa omaan itseensä. Hyönteisen muodonvaihdos on
hänelle outo, ensi kerran hän näki kotelokopan ja kuuli, että sen
sisässä on jotain, josta tulee perhonen. Hän ei tiedä mitään siitä,
minkä jo pahaisinkin koulupoika tietää. Ja tämä aloittelija on
mullistava silkkimatoviljelysten terveydenhoidon, hän on mullistava
koko lääketieteen ja yleisen terveysopin.
Hänen aseenaan on ajatus, joka ei välitä yksityiskohdista, vaan pitää
silmällä kokonaisuutta. Mitä häntä liikuttaa muodonvaihdos, toukat,
nymfit, kotelokopat ja tuhannet muut hyönteistieteen pikkusalaisuudet!
Hänen vaikean tehtävänsä ratkaisulle on ehkä parempi olla niitä
tietämättä. Ajatukset pysyvät itsenäisempinä ja säilyttävät paremmin
rohkean lennokkuutensa, liikkuminen on vapaampaa, kun sitä eivät sido
tunnettujen asioiden talutusnuorat.
Kotelokopista, joiden Pasteur ihmeekseen kuuli heläjävän,
saamani erinomaisen esimerkin rohkaisemana olen koroittanut
tietämättömyysjärjestelmän säännöksi tutkiessani hyönteisten
vaistoja. Luen hyvin vähän. Kirjojen hankkimisen joka tulee niin
kalliiksi, ettei varani siihen riitä ja toisilta kyselemisen
asemesta minä olen tutkimusteni esineiden kanssa kahden kesken siksi
kuin saan ne puhumaan. En tiedä mitään. Sitä parempi, sillä silloin
ovat kysymykseni vapaat. Tänään tutkin tähän tapaan, huomenna
päinvastaiseen, aina seuraten saamiani selityksiä. Ja jos sattumalta
avaan kirjan, niin pidän huolta siitä, että henkeni saa tarpeeksi sijaa
epäilyksille.
Jos minä olisin luopunut tästä varokeinosta, niin olisin menettänyt
vuoden skorpionihavaintojeni ajasta, kuten jo sanoin. Lukemaani
tiedonantoon luottaen en odottanut ennen syyskuuta skorpionipoikasten
syntymistä, mutta se tapahtuikin jo heinäkuussa. Tämän todellisen ja
ennustetun aikamäärän eron luulen johtuvan ilmaston erilaisuudesta,
minä teen näet havaintoni Provencessa ja tiedonantajani, Leon Dufour,
Espanjassa. Huolimatta mestarin suuresta asiantuntemuksesta olisi
minun pitänyt olla varuillani. Minä en niin tehnyt, sillä musta
skorpioni ei ollut minua vielä opettanut. Voi, kuinka oikein Pasteur
teki, kun ei ollut ottanut selkoa koteloista.
Tavallisia skorpioneja, jotka ovat pienempiä ja vähemmän eloisia
kuin kenttäskorpionit, pidin vertailun vuoksi kohtalaisen isoissa
lasiastioissa työhuoneeni pöydällä. Kun ne ottivat vähän tilaa ja
niitä oli helppo tutkistella, tarkastin niitä joka päivä. Aamuisin
ennenkuin kirjoitin tietoja muistikirjaani, en lyönyt laimin kohottaa
lasien päälle pantuja pahvipalasia ja ottaa selkoa yöllisistä
tapauksista.
Kun taaskin heinäkuun 22:na päivänä noin kello kuusi aamulla nostin
pahvia, näin sen alla emon ja sen selässä joukon poikasia, kuten
minkäkin valkean vaipan. Se oli yksi niitä mieluisia ilon hetkiä,
jotka korvaavat tutkijalle hänen vaivansa. Ensimäisen kerran näin
skorpioniemon poikasineen. Poikaset olivat syntyneet yöllä, sillä eilen
oli emo vielä yksin.
Onni oli myötäinen. Seuraavana päivänä oli toinen naaras poikasvaipan
ympäröimä, sitä seuraavana kaksi yhtaikaa. Yhteensä siis neljä
poikuetta, enemmän kuin osasin toivoakaan.
Heti ensimäiset poikaset nähtyäni ajattelin, että eivätköhän
lasihäkissä olevat kenttäskorpionit saisi poikasia yhtä aikaisin. Otin
siitä selvän.
Käännän kaksikymmentäviisi tiiltä nurin ja mitä näenkään! Tunnen
vanhan vereni virtailevan innostuksesta kuten kaksikymmenvuotiaana
ollessani. Kolmen kiven alla on emo perheineen. Yhdellä on jo
suurenpuoleisia poikasia, ne mahtavat olla viikon vanhoja. Toiset
ovat synnyttäneet edellisenä yönä, päättäen vatsapuolella olevista
kalvopalasista, joista tulee tuonnempana tarkemmin puhe.
Heinäkuu loppuu, syyskuu kuluu eläintarhani enää lisäytymättä.
Molempien skorpionilajien synnyttämisaika on heinäkuun lopulla ja
sitten se on ohi. Lasihäkissäni on kuitenkin yhtä paksuja naaraita
kuin nekin, jotka saivat poikasia. Kaikki merkit viittaavat siihen,
että nekin vielä synnyttäisivät. Mutta talvi kuluu, eikä odottamaani
tapahdu. Synnytys siirtyy seuraavaan kesään. Näin kauan alemmat eläimet
hyvin harvoin kantavat.
Voidakseni helpommin tehdä havaintoja eroitin heti joka emon perheineen
kohtalaisen suureen häkkiin. Tarkastaessani niitä aamulla oli osa
yöllä syntyneistä pojista vielä emonsa vatsan alla. Kun nostin emon
oljenkorrella syrjään, näin poikaparvessa kalvokappaleita, joista
jo edellä mainitsin. Tämä huomioni kumosi täydellisesti kirjoista
saamani lyhyet tiedot. Kirjoissa näet sanotaan, että skorpioni on
eläviä sikiöitä synnyttävä, mutta tämä tieteellinen lausetapa ei
ole tosiasioiden kanssa yhtäpitävä. Poikaset eivät tule maailmaan
semmoisina kuin ne ovat. Miten ne voisivatkaan ojennettuine pihteineen,
harallajaloin ja häntä kippurassa kulkea emon synnytyselinten käytävien
läpi? Ei mitenkään, vaan niiden täytyy syntyä niin pienenä myttynä
kuin mahdollista.
Emon alla olevat kalvot ovat munia, oikeita munia, melkein
semmoisia kuin kantoajan lopulla munarauhasista otetut munat. Sikiö
on munassa puristunut riisijyvän kokoiseksi, häntä on kääntynyt
vatsan alle, pihdit painuneet rintaa, jalat kylkiä vasten, niin että
munanmuotoisessa käärössä ei ole kohonemia, jotka sen liukumista
haittaisivat. Silmät kuultavat mustina pisteinä kalvojen läpi. Sikiötä
ympäröi kirkas nestepisara, jonka päällä on erinomaisen hieno kelmu.
Siinä poikasen silloinen maailma, siinä sen ilmakehä.
Kalvot emon vatsan alla ovat munakalvoja. Niitä oli kenttäskorpionin
poikasten välissä kolme-, neljäkymmentä, mustalla lajilla hiukan
vähemmän. Kun tulin yöllisiin synnytyksiin liian myöhään, näin vain
jälkeiset, mutta nekin riittävät todistamaan, että skorpioni on muniva
eläin, vaikka poikaset kuoriutuvat heti munimisen tapahduttua.
Miten tuo kuoriutuminen sitten tapahtunee? Minulla oli harvinainen
onni olla tilaisuudessa todistajana. Näin emon leukojensa kärjillä
leikkaavan munakelmun varovasti, repivän sen ja syövän sitten
suuhunsa. Se nylki kalvot vastasyntyneen ympäriltä yhtä huolellisesti
ja hellästi kuin lammas ja kissakin syödessään sikiönsä kalvot.
Jollei uuhi huulillaan päästämiä kalvoja nielisi, niin karitsa ei
voisi koskaan irtautua kapaloistaan. Siten tarvitsee skorpionin
poikanenkin emon apua. Näin niiden turhaan koettavan vapautua
limaisista repeytyneistä munapusseistaan.