kuin tavallisen laulukaskaankin. Suurin ero on siinä, että sen
takaruumiin vatsapuolisko on melkein tyhjä kumuontelo, joka jatkuu
vielä keskiruumiiseenkin. Hyönteisen täytyy olla intohimoinen
laulun ystävä, kun on tyhjentänyt vatsansa ja rintansakin saadakseen
niistä pelilaatikon. Kumuontelo on työntänyt muut elimet,
ruuansulatuskanavan ja sukupuolielimet, hyvin ahtaalle. Laulu on
pääasia ja muut syrjäseikkoja.
Onpa onni, ettei saarnikaskas seuraa kehitysopin kannattajien neuvoja.
Jos se sukupolvesta toiseen yhä innokkaammin askel askelelta kehittäisi
takaruumiinsa kumuonteloa, tulisi siitä tyhjä kuin paperitötterö,
ja Provencesta katoaisi koko cacan-asutus.
Mutta miksi kaskaat laulavat, mitä varten pitävät semmoista melua?
Siihen vastataan: koiraat siten kutsuvat naaraita, se on rakastuneen
kaskaan kantaatti.
Tahdonpa hiukan tarkastaa tätä, muutoin niin luonnollista vastausta.
Noin kolmekymmentä vuotta sitten tuppautuivat laulukaskas ja sen
pienempi toveri Cacan minun seuraani Joka kesä parin kuukauden ajan
olivat ne alati silmissäni ja korvissani Vaikken niitä kuuntelekaan
mielelläni, niin tarkastelen kyllä innokkaasti. Näen niitä rivittäin
platanin sileällä kuorella päät puun latvaan päin, molempia
sukupuolia sekaisin, jokainen parin tuuman piiassa toisestaan.
Kuoreen pistetyllä imukärsällään juovat ne yhtämittaa puun nesteitä.
Sitä mukaa kuin aurinko kääntyy ja varjo siirtyy, kiertävät ne puun
oksaa syrjittäin kulkien ja pysytteleytyvät aina valoisalla, lämpimällä
puolella. Laulu kaikuu keskeytymättä olipa hyönteisen imutorvi
toiminnassa, tai olivatpa kaskaat paikkaansa muuttamassa.
Onko tämä ainainen laulu intohimoista kutsumista? Epäilen. Molemmat
sukupuolet ovat siinä vieretyksin, ja eihän huudeta kuukausimääriä
sitä, jota voi tuupata kyynärpäällään. En näe myös milloinkaan naaraan
kiiruhtavan soittoniekkojen luokse, vaikka orkesteri soittaisi kuinka
äänekkäästi tahansa.
Tahtoisiko ehkä koiras laulullaan miellyttää tuota tunteetonta,
liikuttaa sen mieltä? Yhä epäilen. En näet huomaa naaraissa
minkäänlaista tyytyväisyyden merkkiä, en mielenliikutusta, niin että ne
edes kääntäisivät päätään kovimmankaan melun aikana.
Talonpojat, naapurini, sanovat kaskaan laulavan elonleikkuun aikana:
Sego, sego, sego! (Niitä, niitä, niitä!) muka kehoittaakseen heitä
työhön. Olimmepa ajatusten tai tähkien niittomiehiä, kaikki olemme
ihmisiä, joista toiset hankkivat vatsalle ruokaa, toiset henkistä
ravintoa, sentähden minä ymmärrän heidän tulkintansa ja pidän sitä
ystävällisen luonnollisuuden ilmauksena.
Toinen epäilykseni syy on seuraava. Keneen ylimalkaan laulu
vaikuttaa, sillä on tarkat korvat ja ne varoittavat pienenkin äänen
kuuluessa mahdollisesta vaarasta. Laululinnuilla on erittäin tarkka
kuulo. Jos lehti liikahtaa, jos ohikulkevat vaihtavat sanan, niin
linnut vaikenevat ja tarkastelevat levottomina ympärilleen. Kuinka
kaukana kaskas onkaan semmoisesta tunteesta!
Sillä on tarkka näkö. Sen suuret verkkosilmät huomaavat kaiken, mitä
sen oikealla tai vasemmalla puolella tapahtuu. Sen kolme päälaella
olevaa pikkuilmää, pienet rubinikaukoputket, tarkastavat yläilmoja.
Jos kaskaat näkevät ihmisen tulevan, vaikenevat ne ja pakenevat. Mutta
jos olemme oksan takana, niin ettei se meitä näe, niin voimme puhella,
viheltää, paukuttaa käsiämme sitä häiritsemättä. Paljoa pienempi melu
säikyttäisi linnun, joka ei meitä näe, ja saisi sen lähtemään lentoon,
mutta kaskas vain jatkaa sirinäänsä. Kerron erään kokeeni.
Lainasin meidän kunnallisen tykistömme, s.o. pienet kanunat, joilla
ammutaan kylämme suojeluspyhän nimipäivänä. Kanunanlaukaisijasta on
hauskaa ladata ne kaskaiden kunniaksi ja laukaista ne minun luonani.
Kanunoita on kaksi, ja ne molemmat ovat ladatut kuin suurta juhlaa
varten. Ei koskaan ole ketään politista suuruutta tervehditty
vaalimatkoillaan semmoisella ruutimäärällä. Panen ikkunat auki,
etteivät ruudut särkyisi. Kanunat ovat oven edessä platanien alla,
joten eivät oksilla laulavat kaskaat näe, mitä tapahtuu.
Kuusi meitä on kuuntelemassa. Varromme hetkeä, jolloin laulu hiukan
hiljenee. Jokainen koettaa tarkata, kuinka monta kaskasta on äänessä,
ja minkälainen on niiden laulun rytmi ja vahvuus. Nyt olemme valmiit
ja kiinnitämme huomiomme siihen, mitä tapahtuu ilmaorkesterissa. Kanuna
syttyy, pamahtaa kuin ukkonen...
Mutta ylhäällä ei hämmästytä. Laulavien luku on sama, sama on laulun
voima ja rytmi. Kuusi kuulijaa todistaa yksimielisesti, että mahtava
pamaus ei ole vaikuttanut mitään kaskaiden lauluun. Toisen tykin
laukaisemisesta on sama tulos.
Mitä on sanottava tästä orkesterista, joka ei hämmenny eikä keskeytä
soittoaan edes kanunalla ammuttaessa? Sitäkö, että kaskaat ovat
kuurot? En uskalla mennä niin kauaksi päätelmissäni, mutta jos joku
rohkea sitä väittäisi, niin en voisi millään tavoin hänen väitettään
kumota, ainakin minun täytyisi myöntää, että kaskaat ovat joka
tapauksessa sangen kovakorvaisia.
Kun sinisiipinen ketosirkka kitkuttaa paksuja reisiään siipisuonia
vasten polun hietikolla ihanassa päivänpaisteessa, kun vihreä
lehtisammakko puiden oksilla puhaltaa kurkkunahkansa pussiksi ja
kurnuttaa yhtä kovasti kuin saarnilaulukaskas, niin tahtovatko ne
silloin kutsua poissaolevaa naarastoveriaan? Eivät millään muotoa.
Sirkan kitkutus on tuskin kuuluvaa, mutta lehtisammakonkin äänekäs
huuto kaikuu turhaan: toivottu ei tule.
Tarvitseeko hyönteinen näitä raikuvia purkauksia, näitä suulaita
julistuksia tunnustaakseen rakkauttaan? Jos tutkimme asiaa, niin
huomaamme pikemminkin, että useimmat lähestyvät toista sukupuolta
ääneti ja hiljaa. Heinäsirkan viulu, lehtisammakon säkkipilli ja
laulukaskaan symbali ei minun mielestäni ole muuta varten kuin
ilmaisemaan eläinten elämäniloa, tuota yleistä riemua, jota
kaikki olennot kukin tavallaan julistavat.
Jos joku minulle vakuuttaisi, että kaskas soittelee välittämättä
itse vähääkään äänestään, vain elämänilosta, kuten me tyytyväisinä
ollen hieromme käsiämme yhteen, niin olisi se minusta riittävä selitys.
Olisihan mahdollista ja luonnollistakin, että sen soitolla olisi
toinenkin tarkoitus, tarkoitus, joka kohdistuisi kuuroon naaraaseen,
mutta se mahdollisuus on toistaiseksi todistamaton.
Skorpionin häät.
Bulbus occitanus Am.
Skorpioni on vaitelias piilossa-eläjä, ja kun sen kanssa
seurusteleminen on kaikkea muuta kuin miellyttävää sen myrkyllisten
pistojen takia, niin ei tiedetä sen historiasta, ruumiinrakennetta
lukuunottamatta, juuri mitään. Leikkaajan veitsi on selittänyt sen
elimistön rakenteen, mutta kenenkään tutkijan päähän ei ole pistänyt --
mikäli tiedän -- tarkastaa lähemmin sen tapoja. Tapetut, alkoholissa
säilytetyt ja paloitellut skorpionit tunnetaan perinpohjin, mutta
elävät, vaistojensa ohjaamina toimivat eläimet ovat syrjäytetyt.
Ja kuitenkaan ei mikään muu niveljalkaisista paremmin ansaitse
yksityiskohtiin saakka tarkkaa elämäkertaa. Onhan skorpioni jo
muinoisista ajoista liikkunut kansan mielikuvituksessa, onhan se
otettu eläinradan merkkien joukkoon. Pelko on tehnyt jumalat,
sanoi Lucretius. Pelon jumaloimana on skorpioni saanut kunniapaikan
etelätaivaan tähdistössä ja meidän almanakkamme mukaan on aurinko
lokakuussa skorpionin merkissä.
Tavallinen _musta skorpioni_ (Scorpio europaeus L. = Euscorpius
carpathicus L.) on yleinen Välimeren maissa. Se oleksii pimeissä
paikoissa lähellä asuntoja, sateisina syyspäivinä se tunkeutuu
huoneisiinkin, vieläpä joskus peitteen alle vuoteeseen. Mutta tämä
epämieluisa vieras säikyttää enemmän kuin vahingoittaa. Vaikka se
ei olekaan harvinainen kotipaikkakunnallani, niin ei se ole saanut
aikaan minkäänlaisia vakavia seurauksia.
Pelättävämpi on vähemmin tunnettu _Languedoc'in eli
kenttäskorpioni_ (Bulhus occitanus Am.). Se ei hae asuntojamme, vaan
pysytteleikse asumattomilla seuduilla, erittäinkin kivikkoisilla,
auringonpaisteisilla rinteillä. Mustaan skorpioniin verraten on
se jättiläinen, joka täyskasvuisena on kahdeksan tai yhdeksän
senttimetriä pitkä. Väriltään se on oljenkeltainen.
Sen häntä, oikeammin eläimen takaruumis, on viisinivelinen muistuttaen
jossakin määrin helminauhaa. Kuudes, viimeinen nivelrengas on
rakkomainen. Sen päässä on kova, terävä ja käyrä myrkkykoukku. Kun
häntä on suoraksi ojennettu, on koukun kärki alaspäin, mutta asetta
käyttäessä taipuu häntä selän yli eteen ja pisto tapahtuu alhaalta
ylöspäin. Täten skorpionit aina menettelevät, mutta yleensäkin ovat
siinä asennossa, pitävät piikkinsä selkäpuolelle käännettynä sekä
liikkuessaan että levätessään, vain harvoin on ruumis suorana.
Skorpionin jalkamainen toinen leukapari päättyy pihteihin. Ne ovat
kuten suunosiin kuuluvat kädet ja muistuttavat paljon kravun saksia.
Niiitä raajoja käyttää skorpioni taistellessaan ja tutkiessaan sille
outoja esineitä. Liikkuessaan pitää eläin ne eteen ojennettuina,
sakset avattuina valmiina tarttumaan siihen, mitä tulee vastaan. Jos
vastaantulija on vihollinen, joka on lävistettävä myrkkytikarilla,
niin tarttuu se siihen saksillaan, pitää sitä yhdessä paikassa
sillä aikaa kuin häntä kääntyy selän yli eteen. Jos taas saalis on
nakerrettava, niin sakset pitävät sitä suun edessä kuten kädet. Mutta
skorpioni ei koskaan käytä niitä kulkiessaan, ei pysytelläkseen
tasapainossa eikä kaivaessaan koloja.
Ne työt kuuluvat varsinaisille jaloille, joita on neljä paria.
Varsinaiset jalat ovat lyhyet, karkeakarvaiset ja päättyvät käyriin
ja liikkuviin kynsiin, joita vastassa on lyhyt, terävä piikki kuten
peukalo. Kokonaisuudessaan jalka on erinomainen tarttumaelin, siksipä
skorpionit voivatkin kulkea ympäri häkkini verkkoa, riippua kauan selkä
alaspäin ja kiivetä painostaan ja kömpelyydestään huolimatta pitkin
pystyä seinämuuria.
Jalkojen alapuolella ovat omituiset, vain skorpioneilla tavattavat
elimet n.s. kammat, jotka ovat saaneet nimensä muodostaan. Niissä on
nimittäin pitkässä rivissä vierekkäin levyjä, kuten kammassa piitä.
Anatomit pitävät niitä jonkinlaisina tarttumaeliminä, jotka pitävät
parittelevia eläimiä toisissaan kiinni.
Voidakseni tehdä havaintoja skorpionien elämästä ja tavoista hankin
niitä parisenkymmentä suureen lasiseinäiseen puuhäkkiin, jonka pohjalle
panen kattotiiliä niille lymypaikoiksi.
Huhtikuussa pääskysen palaamisaikana ja ensimäisten käkien kukkuessa
syntyy siihen saakka rauhallisten skorpionien! kesken hämminki.
Avotaivaan alle puutarhaan perustamastani skorpionisiirtolasta lähtee
useita öisin retkeilemään, eivätkä enää palaa takaisin. Mutta
vielä hullummin käy, kun kaksi sattuu saman tiilen alle, sillä
silloin toinen syö toisen, kuten usein olen nähnyt. Onko se kahden
samaa sukupuolta olevan taistelua keskenään, joista toinen kevään
ihanuuden viekoittamana on lähtenyt käyskentelemään, pistäytynyt
ajattelemattomasti naapurinsa luokse ja kohtaa siellä kuolemansa, jos
naapuri on sitä vahvempi? Tuskin, sillä tunkeilijaa järsitään hyvin
hitaasti, pitkin päivää ja pienissä annoksissa ikäänkuin se olisi
tavallista riistaa.
Ja vielä eräs seikka herättää huomiotani. Saaliiksi joutuneet
ovat kaikki pienenlaisia. Niiden vaalea väri ja solakampi vartalo
todistaa, että ne ovat koiraita, kaikki vain koiraita. Suuremmat,
pönäkämmät ja hiukan tummemmat naaraat eivät toki saa näin surkeata
loppua. Nähtävästi tämä siis ei ole naapurusten välistä riitaa,
jolloin erakko yksinäisyyttään säilyttääkseen kohtelisi sopimattomasti
jokaista vierailijaa ja söisi sen sitten suuhunsa. Se on
pikemminkin häätapa, jonka naaras lopettaa parittelun jälkeen näin
surullisesti.
Kevät saapuu. Olen järjestänyt tilavan lasiseinäisen häkin kuntoon,
sijoittanut sinne kaksikymmentä viisi asukasta, jokaisen oman tiilensä
alle. Joka ilta huhtikuun puolivälistä alkaen, siinä kello seitsemän ja
yhdeksän seuduilla, hämärän tullessa syntyy aika elämä lasipalatsissa.
Päivällä se näytti olleen autio, mutta nyt siellä esitetään hauskoja
näytelmiä, joita koko talonväki, melkeinpä kesken illallisensa,
kiiruhtaa katsomaan. Häkin eteen ripustetun lyhdyn valossa voimme
seurata tapahtumia.
Se on meidän huvitteluamme päivän töiden päätyttyä, se on meidän
teatterimme. Me kaikki, suuret ja pienet, kiiruhdamme ottamaan
permantopaikkoja yksinkertaisessa teatterissamme, sillä näytäntö alkaa,
kun lyhty sytytetään. Kaikki me kiiruhdamme, yksinpä Tomkin, talon
koira. Sitä ei skorpioniasia huvita, filosofin tyyneydellä se paneutuu
makaamaan jalkoihimme ja torkkuu, mutta vain toisella silmällään,
toisella se vahtii ystäviään, lapsia.
Koetan antaa lukijoille jonkinlaisen kuvan siitä, mitä häkissä
tapahtuu. Lasiseinän viereen, lyhdyn valaisemaan piiriin kokoutuu
pian suuri seurue. Kaikkialla kävelee yksityisiä eläimiä, mutta
nyt ne tulen houkuttelemina jättävät varjopaikat ja rientävät
ilotulitusjuhlaan. Yöperhosetkaan eivät sen mieluummin lentäneet lampun
valoa kohti. Vastatulleet sekoittuvat tungokseen, toiset taas
telmeeseen kyllästyneinä vetäytyvät hämärään, lepäävät siellä hetken,
mutta palaavat taas innokkaina näyttämölle.
Sepä on sarabandia (espanjalainen tanssi), mielenkiintoista ja kamalan
hurjaa. Muutamat tulevat kaukaa, sukeltavat arvokkaasti pimeästä,
heittäytyvät nopeasti ja sievästi kuten liukuen valossa hyörivään
joukkoon. Niiden notkeus muistuttaa hypähtävää hiirtä. Ne hakevat
toistensa seuraa ja pakenevat taas heti, kun ovat sormenpäillään
toisiinsa koskeneet, aivan kuin olisivat polttaneet toisiaan. Jotkut
kävelevät tovereineen ympäri, mutta pötkivät äkkiä matkoihinsa.
Rauhoituttuaan piilossa ne taas tulevat takaisin.
Aika ajoin on oikea sekamelska: sotkuinen kasa viliseviä jalkoja,
haukkovia pihtejä ja ylöskääntyneitä häntiä, jotka jakelevat pistoja,
hyväileviäkö vai uhkaavia -- en oikein tiedä. Kaikki ottavat osaa
temmellykseen, isot ja pienet, luulisi siinä olevan taistelun
elämästä ja kuolemasta, julkisen joukkomurhan, mutta se onkin huimaa
leikkiä. Ne pyörivät kuin kissanpojat yhtenä keränä. Pian ryhmä hajoo,
jokainen livistää tiehensä mikä minnekin haavoittumatta ja jäseniään
mukauttamatta.
Jo taas keräytyvät pakolaiset lyhdyn luokse. Ne kulkevat edestakaisin,
tulevat ja menevät ja joutuvat usein silmä vasten silmää.
Kiireellisimmät marssivat toistensa selkien yli ja nämä eivät pane
muuta vastalausetta kuin heilauttavat häntäänsä. Nyt ei ole toran
aika, korkeintaan vastaantulijat vain hiukan läimäyttävät toisiaan
häntänsä koukkukepillä. Skorpionien seuraelämässä on tämä tuttavallinen
isku, jonkinlainen kädenpuristus, jolloin myrkkypiikki ei sekoitu
asiaan.
Mutta skorpioneilla on muitakin asentoja kuin nämä toisiinsa
takertuneet jalat ja heiluvat hännät ja ne asennot ovat hyvin kuvaavia.
Otsa otsaa vasten, pihdit sivulla, hännät pystyssä ja rinta maahan
painuneena molemmat painiskelijat seisovat honkaa. Sitten hankautuvat
ilmaan kohotetut takaruumiit sivuttain vastakkain, toinen sivelee
toistaan, samalla kuin niiden päänivelet ovat taipuneet koukkuun,
uudestaan, yhä uudestaan ne kiertyvät yhteen ja taas eroavat. Yhtäkkiä
ystävysten pyramidi luhistuu kokoon ja kumpikin lähtee muitta mutkitta
käpälämäkeen.
Mitä nuo ottelijat tarkoittavat tällä omituisella asennollaan?
Onko se kahden kilpailijan käsikähmää? Ei siltä näytä, sillä
kohtaus oli rauhallinen. Seuraavista huomioistani päättäen se
on kihlajaiskeimailua. Rakkautta tunnustaessaan skorpioni seisoo
päälaellaan.
Jos jatkaisin kuvausta kuten olen alkanut, jos esittäisin
yhtäjaksoisesti ne tuhannet pikkupiirteet, jotka olen useiden päivien
kuluessa havainnut, niin kertomus tulisi kylläkin lyhyeksi, mutta
menettäisi osan mielenkiinnostaan, sillä siitä jäisi pois monet
ja joka ilta vaihtelevat yksityisseikat, joita on sangen vaikea
järjestelmällisesti ryhmittää. Ei pienintäkään havaintoa saa sivuuttaa
näin outoja ja vähän tunnettuja tapoja kerrottaessa. Vaikkakin sama
asia tulisi kahdesti sanotuksi, on kuitenkin parempi seurata
tapahtumien aikajärjestystä ja esittää pala palalta mitä milloinkin
uutta huomasin. Havaintojeni epäjärjestys järjestyy, toinen pikkupiirre
tukee ja täydentää toistaan. Siksi seuraavassa jätän puheenvuoron
päiväkirjalleni.
Huhtik. 25 p. 1904 -- Ohoo! Mitäs tämä on? Ensi kertaa semmoista
näen, vaikka aina olen vahdissa. Kaksi skorpionia on vastakkain,
pihdit eteen ojennettuina ja toisissaan kiinni. Se on ystävällinen
kädenpuristus eikä taistelun alkusoitto, sillä molemmat toverukset
kohtelevat toisiaan mitä rauhallisimmin. Ne ovat eri sukupuolta. Toinen
on turpea ja tumma, se on naaras, toinen jokseenkin hoikka ja vaalea,
koiras. Hännät kauniisti kiertyneinä aviopari kävelee hillityin askelin
lasiruudun ohi. Koiras on viejänä ja marssii takaperin sysimättä ja
kohtaamatta vastarintaa. Tottelevaisena seuraa naaras, koiraan pihdit
kiinni sen pihdeissä, silmäkkäin johtajansa kanssa.
Matkalla pysähdytään, mutta ei vaihdeta otetta. Suuntaa muutetaan
milloin sinne milloin tänne, häkin toisesta päästä toiseen. Mikään ei
viittaa kävelijöitten varsinaiseen päämaaliin. Ne käyskentelevät kuten
vetelehtijät ja heittelevät toisilleen silmäyksiä. Siten kävelee
sunnuntaisin iltamessun jälkeen kylän nuoriso maantiellä "itse kukin
Eevoineen".
Usein ne tekevät mutkia. Koiras aina määrää uuden suunnan. Päästämättä
käsiään se tekee sirosti täyskäännöksen ja asettuu toverinsa kanssa
kyljittäin. Silloin se hetkisen hyväilee naaraan selkää litteäksi
painetulla hännällään, mutta naaras ei liiku, ei hievahda.
Pitkän tunnin minä katselen tuota loppumatonta menemistä ja tulemista.
Osa meidän väestämme on kanssani ihmettelemässä tätä omituista
näytelmää, jota ei kukaan koskaan maailmassa ole nähnyt, ei ainakaan
kukaan kykenevä havainnontekijä.
Vihdoin kymmenen aikaan tulee eronhetki. Koiras on löytänyt tiilen,
jonka katos näyttää niin houkuttelevalta. Se päästää toisen kätensä
irti, mutta pitää toisella vielä kiinni toveriaan, raapii jaloillaan
tiilen alusta ja lakaisee sitä hännällään. Luola avautuu. Se menee
sinne ja vetää vähitellen väkivallatta suvaitsevaisen skorpionittaren
perässään. Pian ovat molemmat kadonneet. Hiekkakasa sulkee asunnon.
Aviopari on kotonaan.
Niiden häiritseminen olisi moukkamaista. Sekoittuisin asiaan liian
aikaisin ja sopimattomalla hetkellä, jos heti tahtoisin katsoa mitä
siellä tapahtuu. Ehkä asioiden valmistelu kestää suurimman osan yötä
ja kauan valvominen alkaa painostaa minun kahdeksankymmenvuotiasta
päätäni. Polviniveleni jo väsyvät. Nukku-Matti tulee. Hyvää yötä!
Koko yön minä uneksin skorpioneista. Ne juoksevat peitteeni alle, ne
kävelevät kasvoillani. Seuraavana päivänä jo aamun sarastaessa olen
kohottamassa tiiltä. Naaras on yksin, koiraasta ei jälkeäkään, ei
yömajassa eikä lähistöllä. Ensimäinen pettymykseni, jota vielä monta
muuta seuraa.
Touk. 10 p. -- Seitsemän seuduissa illalla. Taivas pilvessä, ennustaen
rankkasadetta. Häkissä erään tiilen alla on pariskunta liikkumatta otsa
vasten otsaa, pihdit toisissaan kiinni. Varovasti nostan tiilen,
että voin mukavasti seurata tiilimajan omistajien kohtausta. Yö jo
pimenee, mutta mikään ei voi, kuten minusta näyttää, häiritä katottoman
asumuksen rauhaa. Aimo sade pakoittaa minut peräytymään. Molemmat
rakastavaiset ovat häkin kannen suojassa, niiden ei tarvitse välittää
sateesta. Mitähän ne nyt tekevät katottomassa komerossaan?
Tunnin kuluttua lakkaa sade ja minä palaan skorpionieni luo. Ne ovat
muuttaneet majaa toisen läheisen tiilen alle. Yhä pitäen kiinni
toisistaan on naaras ulkona, koiras sisällä valmistelemassa asuntoa.
Joka kymmenen minutin kuluttua me vaihdamme vahtivuoroamme, ettei
sopiva hetki menisi huomaamatta, sillä minusta näyttää se olevan jo
lähellä. Huolellisuutemme on kuitenkin turhaa, sillä kahdeksan aikaan
pilkkopiineässä lähtee siihen asuntoonsa tyytymätön pari kävelylle.
Käsikädessä ne hakevat uutta katosta. Koiras takaperin kulkien suuntaa
matkan, ja valitsee asuinsijan, naaras seuraa kuuliaisena. Toistuu
samat menot, jotka näin huhtik. 25 p:nä.
Lopulta löydetään tiili, joka miellyttää. Koiras ryömii sen alle
päästämättä tällä kertaa käsiään toverinsa käsistä. Muutamalla hännän
huiskauksella lakaistaan häähuone puhtaaksi. Skorpionitar menee
sisään johtajansa jäljessä, joka sitä hellästi vetää.
Parin tunnin kuluttua käyn niiden luona, luullen antaneeni niille jo
kylliksi aikaa valmistelupuuhiin. Kohotan tiiltä. Ne ovat yhä samassa
asennossa vastakkain ja käsitysten. Tänään en nähnyt enempää.
Seuraavanakaan päivänä ei mitään uutta. Vastatusten, toisiaan
katsellen, jalankaan liikkumatta, pitkittävät puolisot tiilen alla,
käsikädessä loppumatonta kohtaustaan. Illalla auringon laskiessa
eroavat lempiväiset vuorokauden kestäneen yhdessäolon jälkeen. Koiras
lähtee pois, naaras jää tiilen alle ja niiden suhde ei edistynyt
rahtuakaan.
Tähänastisista havainnoista selviää kaksi seikkaa. Kihlajaispromenadin
perästä tarvitsee pariskunta rauhaisan piilopaikan. Avioliittoa
ei koskaan lopullisesti solmita avotaivaan alla, häärivän joukon
keskellä tai kaikkien nähden. Jos nostaa niiden asunnon katon vaikka
kuinkakin varovasti, niin lähtevät, olipa päivä tai yö, molemmat
yhdistyneet, jotka näyttävät olevan toistensa katselemiseen vajonneina,
marssimaan ja hakemaan uutta huoneistoa. Toiseksi huomasin, että
pari viipyy hyvin kauan tiilikiven alla. Näin niiden olleen siellä
kaksikymmentäneljä tuntia, eikä sittenkään mitään ratkaisevaa
tapahtunut.
Toukok. 12 p. -- Mitähän tämä ilta opettanee? Ilma on lämmin ja tyyni,
hyvin sopiva öisiin huvitteluihin. Eräs pari on muodostunut, en
nähnyt niiden ensimäistä kohtausta. Tällä kertaa on koiras paljon
hennompi kuin paksu naaras, mutta kuitenkin se hoikkahousu täyttää
urheasti tehtävänsä. Takaperin kulkien tavalliseen tapaan ja häntä
pystyssä se vie lihavan morsiamensa kävelylle. Ne kiertävät kerran
lasiseinien vieriä, kiertävät toisen, milloin myötäpäivään, milloin
vastakkaiseen suuntaan.
Usein ne pysähtyvät. Silloin päät koskevat toisiinsa, kallistuvat
oikealle, kallistuvat vasemmalle kuten kuiskuteltaisiin jotain korvaan.
Pienet etujalat värisevät ja hyväillen sivelevät toisiaan. Mitähän ne
puhelevat keskenään? Miten muuttaisi niiden mykän häärunon sanoiksi?
Koko perheeni tulee katsomaan tätä harvinaista parivaljakkoa.
Kosivaiset eivät näytä ollenkaan häiriytyvän meidän läsnäolostamme.
Ne ovat liioittelematta sanoen siroja. Puolittain läpikuultavina ja
lyhdyn valossa loistavina ne ovat kuin merenpihkasta veistetyt. Ne
kävelevät hitaasti valituin askelin, käsivarret ojennettuina, häntä
kauniisti kaaressa.
Niitä ei mikään häiritse. Jos niitä vastaan tulee joku maankiertäjä,
joka samoin kuin nekin kulkee lasiseinän sivustaa iltaviileässä, niin
se ymmärtää toisten arkaluontoiset asiat, siirtyy syrjään ja antaa
tietä. Lopuksi ne hiipivät tiilen kätköön, koiras tietysti edellä,
takaperin. Kello on yhdeksän.
Tätä iltaidylliä seuraa yöllä julma murhenäytelmä. Seuraavana aamuna
on naaras saman yöllisen tiilensä alla. Pieni koiras on sen vieressä,
mutta murhattuna ja jonkun verran syötynä. Sillä ei ole päätä, ei
toista pihtiä eikä yhtä jalkaparia. Asetan raadon majan kynnykselle.
Erakko ei liiku koko päivänä. Illan tullen se lähtee ulos ja tapaa
vainajan tiellään. Se kantaa sen kauaksi haudatakseen kunniallisesti,
se on, syödäkseen sen kynsineen karvoineen suuhunsa.