rukoilijasirkan rohkeus ja voima riittää. Valikoimaan kuuluu syöjäänsä
suurempi tuhkanharmaa matkasirkka (Pachytylus cinerascens Fab.);
valko-otsainen hepokatti (Decticus albifrons Fab.), jonka leuat ovat
niin vahvat, että saa varoa sormiaan; omituinen nokkasirkka (Tryxalis)
piippolakki päässä ja viinihepokatti (Ephippigera), viulunkitkuttaja,
joka kantaa sapeliaan pönkkämahansa alla. Tähän riistalajitelmaan
lisättäköön vielä kaksi hirmua: silkkiristihämähäkki, jonka takaruumis
on kiekonlitteä, ja tavallinen pullearuumiinen ristihämähäkki.
Tuskin on epäilemistäkään, että rukoilijasirkka vapaudessaanko uskaltaa
tarttua näihin vastustajiin, koska olen sen häkissä nähnyt rohkeasti
hyökkäävän kiinni kaikkeen, mitä sille annan. Näiden vaaralliseen
metsästykseen ei sirkka ryhdy yhtäkkiä, vaan sen täytyy vähitellen
totuttautua. Näyttää kuitenkin siltä, että sirkka verrattain harvoin
käy käsiksi tämmöisiin otuksiin, usein erehdyksessä, jota se kai saa
jälestäpäin katua.
Tavallisemmin joutuvat pyyntijalkojen pihteihin sirkat, perhot,
sudenkorennot, suuret kärpäset, kimalaiset ja pienemmät hyönteiset,
mutta häkissäni se ei koskaan pakene vaarallisempiakaan otuksia.
Ennemmin tai myöhemmin joutuvat hämähäkki, matka- ja nokkasirkka sekä
hepokattikin tuon hurjan metsästäjättären sahojen väliin, niiden
piikkien ja koukkujen puhkomina. Tämmöinen kaksintaistelu on kertomisen
arvoinen.
Nähdessään ison matkasirkan huolettomana lähenevän pitkin häkin
verkkoa rukoilijasirkka vetäikse kouristuksen tapaan kokoon pelkoa
herättävään asentoon. Sähköisku ei voisi tapahtua nopeammin kuin
tämä asennon vaihdos. Ilmekin on sillä niin uhkaava, että vasta-alkava
havainnontekijä tästä kaikesta säikähtyneenä tempaa äkkiä kätensä
pois. Sirkan peitinsiivet aukenevat ja kääntyvät viistoon sivulle,
lenninsiivet leviävät ja pingoittuvat selkäpuolelle kuin kaksi
laajaa purjetta. Takaruumiin pää kiertyy kokoon, ojentuu taas ja
painuu velttona alas. Nämä liikkeet ovat niin äkillisiä, että syntyy
jonkinlainen suhahdus: puf, puf, joka muistuttaa koiraskalkkunan
pyrstösulkien ääntä kiima-aikana tai säikähtyneen tarhakäärmeen
suhinaa.
Seisten ylpeänä neljällä takimaisella jalallaan sirkka nostaa pitkän
takaruumiinsa melkein pystysuoraksi. Raatelujalat ovat tähän saakka
olleet kokoon taivutettuina ja rintaa vasten painettuina, nyt ne
aukenevat pitkäksi pituuttaan, ojentautuvat eteen ristiin, joten
rinnan alla piilossa olevat sotakoristeet, helmirivit ja valkopisteinen
musta täplä paljastuvat Näitä kalleuksiaan ei sirkka näytä ennenkuin
silloin, kun se tekeytyy taistelua varten pelättävän ja hirmuisen
näköiseksi.
Tässä kummallisessa asennossaan liikkumattomana vahtii Mantis nyt
heinäsirkkaa katse siihen suunnattuna, pää hiukan kallistuen aina
sen mukaan miten saalis muuttaa paikkaansa. Tämän ilmeen tarkoitus on
selvä: rukoilijasirkka tahtoo peloitella, hervaista kauhulla vahvan
otuksen, joka lamauttamatta olisi liian vaarallinen.
Onnistuuko se siinä? Ei kukaan tiedä, mitä ajatuksia liikkuu
hepokatin kiiltävässä päänupussa tai matkasirkan pitkulaisen naaman
takana. Meidän silmämme ei voi huomata mitään mielenliikutusta niiden
muuttumattoman naamion alla. Kuitenkin aavistanee uhattu hyönteinen
vaaran. Se näkee edessään kuvatuksen nousevan pystyyn, koukut
ilmassa, taisteluun valmiina; se tuntee olevansa kuoleman kanssa
silmätyksin, mutta ei pakene, sillä sillä on vielä aikaa tarpeeksi.
Tuo, joka voisi helposti loikata kauas, paeta pihtejä, tuo
vahvareisinen hyppyri jää hölmönä paikoilleen, vieläpä hitaasti
lähestyykin.
Sanotaan, että pikku linnut herpoutuvat nähdessään käärmeen avoimen
kidan, kivettyvät matelijan katseesta ja antautuvat kiinni lentoon
kykenemättöminä. Samoin käy hyvin usein heinäsirkallekin jouduttuaan
lumoojan eteen. Molemmat koukkuharat tarttuvat siihen, kynnet sen
lävistävät, kaksiteräiset sahat sulkeutuvat ja piikit tunkeutuvat sen
ruumiiseen. Turhaan onneton vastustaa, sen leuat haukkovat tyhjää, sen
koivet epätoivoisesti pieksävät ilmaa. Sen täytyy antautua. Mantis
laskee siipensä, sotalippunsa kokoon, ottaa tavallisen asentonsa, ja
ateria alkaa.
Kun rukoilija hyökkää nokkasirkan kimppuun, joka ei ole niin
vaarallinen vastustaja kuin matkasirkka tai hepokatti, ei sen
kummitusasento ole niin kauan kestävä. Usein riittää jo koukkuharojen
heitto yksinkin. Se riittää myös hämähäkkimetsästyksellä. Sirkka
ottaa hämähäkin poikittain pihteihinsä eikä pelkää sen myrkyllisiä
leukoja. Pyydystäessään pieniä heinäsirkkoja, jotka ovat rukoilijan
jokapäiväistä ruokaa niin häkissä kuin vapaudessakin, se harvoin
käyttää peloituskeinoja, tavallisesti se sieppaa saaliinsa muitta
mutkitta, heti kun se on tullut ylettyville.
Jos kiinniotettava eläin voi vakavasti vastustaa, asettuu
rukoilijasirkka asentoon, joka pelästyttää ja lumoaa sen, niin että
sirkka saa sen varmasti siepatuksi ja koukuillaan keihästetyksi.
Rukoilijasirkan kummallisessa asennossa on siivillä hyvin suuri
merkitys. Ne ovat leveät, ulkoreuna vihreä, mutta muutoin värittömät ja
läpinäkyvät. Niiden monet suonet kulkevat viuhkamaisesti säteillen
pitkittäin siiven tyvestä kärkeen. Toiset, hienommat suonet ovat
poikittaisia. Ne leikkaavat edellisiä kohtisuorasti ja muodostavat
niiden kanssa verkkomaisia silmukkoja. Uhka-asennossa ovat siivet
levällään, pystyyn nostettuina, vieri-vieretysten melkein
toisissaan kiinni kuten päiväperhosten siivet perhosten levätessä.
Siipien väliin kohoaa äkkiä takaruumiin kiertynyt pää. Takaruumiin
hankautumisesta siipisuoniin syntyy se ääni, jota vertasin pelästyneen
tarhakäärmeen suhahdukseen. Saman äänen saa aikaan, jos vetää
nopeasti sormensa kynttä levitetyn siiven pintaa pitkin.
Rukoilijasirkan pienet, hoikat koiraat tarvitsevat välttämättä
siipiä, sillä niiden täytyy paritellakseen kulkea pensaasta toimeen.
Niiden siivet ovatkin hyvin kehittyneet ja voivat lennättää eläimen
tarpeellisen kauas, s.o. neljä tai viisi askelta. Nuo hennot
poikaparat ovat hyvin kohtuullisia ja tyytyvät muutamaan laihaan
heinäsirkkaan. Ne eivät käytä naaraan kummitustapoja, jotka niille
vaatimattomille metsästäjille ovat tarpeettomia. Sitä vastoin ei aluksi
käsitä, miksi munien kypsyessä suunnattomasti turpoavalla naaraalla on
siivet. Se kiipeilee ja juoksee, mutta ei koskaan lennä, sillä siihen
sen pyylevyys tekee sen liian raskaaksi. Miksi sillä sitten on siivet
ja vielä niin tavattoman isot?
Erään toisen lähisukulaisen, _värittömän rukoilijasirkan_ (Ameles
decolor Charp.) koiraalla on siivet, mutta paksuruumiisella naaraalla
vain siiven tyngät. Ovatko Mantis religiosan siivet tarpeettomat tai
tarkoituksettomat? Eipä suinkaan. Mantis pyydystää suuria otuksia,
jotka voisivat olla sille vaarallisia, ellei se niitä säikäyttäen
lamauttaisi, ja siinä juuri on äkkiä levitetyillä siivillä tärkeä osa.
Pieni Ameles ei tarvitse tarttua tämmöiseen sotaviekkauteen, sillä se
metsästää vain heikkoja otuksia, hyttysiä ja pieniä sirkkoja.
Hämmästyksekseni näin rukoilijasirkan kerran, muutamien
paastoamispäivien jälkeen nälkäisenä kuin suden, syövän itsensä
kokoisen tai isomman matkasirkan aivan siipiä myöten. Tämän
jättiläisotuksen järsimiseen kului kaksi tuntia. Semmoinen ylensyöminen
on kuitenkin harvinaista. Vain kaksi kertaa olen nähnyt niin
tapahtuvan aina kummastellen, miten tuo ahmatti sai suoliinsa sopimaan
semmoisen ravintomäärän ja miten se kumosi selviön, että sisältö on
pienempi kuin astia.
Rukoilijasirkan tavalliseen ruokalistaan häkissä kuuluu erimuotoiset
ja -lajiset ketosirkat, joista se ei jätä jälelle muuta kuin kuivat
siivet. Jalat, kitininen iholuusto, kaikki ovat kadonneet. Se vie
takapaistin, saaliin paksut hyppyjalat suuhunsa, maistelee ja pureksii
niitä nähtävän tyytyväisenä. Siitä lie sirkan pullea reisi yhtä
hyvä makupala kuin meistä kappale lammasta.
Mantis aloittaa syömisensä saaliin niskasta. Toisella
raatelujalallaan se pitää keihästettyä otusta keskipaikoilta kiinni
ja toisella painaa sen päätä, että kaula päältäpäin paljastuu. Tähän
kitinittömään paikkaan se iskee kuononsa ja pureutuu kiinni. Niskaan
tulee leveä haava. Kun aivohermosolmut vahingoittuvat, herpoutuvat
heinäsirkan potkimiset, ja saalis on pian vain eloton raato, josta peto
saa valita makupalat mielensä mukaan.
Rukoilijasirkan lemmenvehkeet.
Mitä me edellisessä luvussa saimme tietää rukoilijasirkan (Mantis
religiosa L.) elämäntavoista, ei juuri ole sopusoinnussa sen nimen
kanssa. Rukoilijan otaksuisi olevan hiljaisen, hurskaan ja jumalisen
hyönteisen, mutta se onkin kannibali, julma kummittelija, joka
pelästytettyään saaliinsa lamaan, pureksii sen aivot. Mutta tämä ei
vielä ole kaikista kauheinta. Oman sukunsa kanssa tekemisissä ollen
on sillä tapoja, jotka ovat vielä julmempia kuin tässä suhteessa
pahamaineisten hämähäkkien.
Vähentääkseni pöydälläni olevien häkkien lukua, saadakseni sijaa
riittämään koko eläintarhalleni panen yhteen ja samaan häkkiin useampia
rukoilijasirkkanaaraita, joskus kymmenkunnan. Tilan vuoksi sopii
yhdessä asuminen kyllä. Häkki on tarpeeksi avara vangeille, jotka
raskaan takaruumiinsa takia liikkuvat verrattain vähän. Häkin verkkoon
tarttuneina ne sulattavat ruokaansa liikkumattomina tai odottavat
saaliin lähestymistä. Niin ne tekevät vapaudessaankin pensaikossa.
Yhdessäelämisellä on kuitenkin vaaransa. Tiedän, että jos heinät
loppuvat heinähäkistä, niin rauhalliset aasitkin käyvät potkusille.
Vähemmän säyseät ruokavieraani voisivat nälkäisinä hyvin pian kiukustua
ja alkaa tapella keskenään. Siksipä pidänkin häkeissä runsaasti muonaa
ja tuon joka päivä uusia heinäsirkkoja. Jos kansan kapina syttyy, niin
ei ainakaan nälänhätä ole siihen syynä.
Aluksi eivät asiat mene ollenkaan hullusti. Kansa elää rauhassa,
jokainen rukoilijasirkka sieppaa ja jyrsii, mitä liikkuu sen
lähettyvillä, eikä rakenna riitaa naapuriensa kanssa. Mutta
sovinnollisuuden aika on lyhyt. Naaraan ruumis paksunee, munasarjoissa
kypsyy munajonot, ja munimisaika lähestyy. Mustasukkaisuuden
puuskia puhkeaa, vaikkei ole saapuvilla yhtään ainoaa koirasta, joka
voisi naaraita kiihoittaa. Munarauhasen toiminta myllertää koko
väestön ja kiihoittaa syömään toisiansa. Syntyy hälinä, kahakka ja
kannibalijuhlat. Taas otetaan uhka-asentoja, suhistetaan siipiä ja
ojennetaan koukkuharat ilmaan. Nämä vihaiset mielenosoitukset eivät ole
uhkaavampia heinäsirkkaa ja hepokattia vastaan.
Ilman huomaamaani syytä asettuu kaksi naapurusta äkkiä sota-asentoon.
Ne kääntelevät päätään oikealle ja vasemmalle yllyttääkseen toisiaan
taisteluun, ne heittävät toisiinsa halveksivia silmäyksiä.
Takaruumiin hankauksesta siipiä vasten syntynyt puf, puf on merkkinä
hyökkäykseen. Jos kaksintaistelu päättyy ensimäiseen naarmuun eikä
jätä vakavampia seurauksia, niin avautuvat pyyntijalkojen pihdit kuten
kirjan lehdet ja laskeutuvat eturuumiin sivuille. Se on mahtava asento,
mutta ei niin julma kuin kamppailtaessa elämästä ja kuolemasta.
Sitten työntyy toinen koukkuhara nopeasti eteen keihästääkseen
vastustajan sekä vetäytyy yhtä nopeasti takaisin kätköönsä. Vastustaja
tekee vastaiskun. Kaksi kissaa lyödessään käpälillään toisiaan korvalle
tekee samanlaisia miekkailuharjoituksia. Jos toisen pehmeälle
vatsalle kihoaa pisara verta, joskus haavan syntymättäkin, tunnustaa
se tulleensa voitetuksi ja vetäytyy pois. Toinen laskee kokoon
sotalippunsa, siipensä, ja alkaa näennäisesti tyynenä tuumia
heinäsirkkametsästystä, vaikka on kuitenkin aina taisteluun valmiina.
Useimmiten on tappelun loppu surullisempi. Silloin otetaan armotta
kaksintaisteluasennot. Raatelujalat aukenevat ja ojentuvat ilmaan.
Onneton silloin voitettu. Toinen puristaa sen pihteihinsä ja ryhtyy
heti ruokailemaan alkaen tietysti niskasta. Inhoittava syöminen
tapahtuu yhtä suurella mielihyvällä kuin heinäsirkan nakertelu.
Aterioitsija nauttii sisartaan kuten luvallista riistaa konsanaankin,
eikä kukaan lähimäisistä pane vastalausetta, sillä ne toivovat
saavansa tehdä samoin ensimäisen hyvän tilaisuuden sattuessa.
Huh, noita hirveitä elukoita! Sanotaan, etteivät sudetkaan syö
toisiaan, mutta rukoilijasirkat eivät ole niin turhantarkkoja. Ne
laittavat herkut naapureistaan, vaikka häkissä on yllin kyllin niiden
mieliriistaa, heinäsirkkoja.
Kantavat naaraat voivat harhautua haluissaan vieläkin
vastenmielisempiin tekoihin. Seuratkaammepa parittelua.
Ehkäistäkseni eripuraisuutta liian monilukuisessa seurueessa suljen
kunkin parin omaan häkkiinsä, niin ettei niiden häitä voi syrjäiset
häiritä. Muonitustakaan ei saa unohtaa, jottei nälkää voisi syyttää
seuraavista tapahtumista.
On elokuun loppu käsissä. Koiras, laiha rakastaja, pitää hetkeä
otollisena. Se iskee silmää hyvinvoivalle kumppanilleen, se kääntää
päänsä sen puoleen, taivuttaa kaulaansa ja nostaa eturuumiinsa pystyyn.
Sen pienessä, kaidassa naamassa on melkein intohimoinen ilme.
Tässä asennossa, liikkumatta; se katselee kauan toivottuaan. Tämä
pysyy paikoillaan välinpitämättömänä. Nyt on rakastaja saanut
myöntymisen merkin, merkin, jonka salaisuutta minä en tunne. Se
lähestyy. Äkkiä se levittää värisevät siipensä. Semmoinen on
rukoilijasirkan rakkaudentunnustus. Heiveröinen koiras hyppää nyt
naaraan selkään ja tarttuu siihen kiinni niin lujasti kuin voi. Nämä
alkuvalmistukset ovat hyvin pitkälliset ja itse parittelukin kestää
viisi, kuusi tuntia.
Parittelevat pysyvät koko ajan liikkumatta, muuten ei menoissa
ole mitään erikoisen huomattavaa. Lopulta puolisot eroavat, mutta
yhtyvät pian uudestaan ja vielä läheisemmin. Jos kaunotar rakastaa
koiraspoloista siksi, että koiras elävöittää sen munasarjoja, niin se
rakastaa myös siksi, että se saa siitä herkullisen aterian. Jo samana
päivänä tai viimeistään seuraavana hyökkää naaras toveriinsa kiinni,
ensiksi tietysti totuttuun tapaansa sen niskaan, ja syö sen sitten
järjestelmällisesti pikku paloissa, ettei jää jälelle muuta
kuin siivet. Tämä ei ole enää haareminaisen mustasukkaisuutta, vaan
turmeltuneen lihan himoa.
Olin utelias tietämään, miten jo hedelmöitetty naaras ottaisi vastaan
toisen koiraan. Tutkimusteni tuloksena on häpeällinen juttu. Useimmissa
tapauksissa ei naaras ollut kyllästynyt syleilyihin eikä aviollisiin
menoihin. Jonkun lepohetken kuluttua lyhyemmän tai pitemmän,
ja olivatpa munat jo munitut tai munimatta suostuu se toiseen
koiraaseen ja syö sen lopuksi kuten ensimäisenkin. Kolmas koiras,
täytettyään tehtävänsä, katoaa samaa tietä, neljännellä on sama
kohtalo. Kahden viikon ajalla näin saman naaraan käyttävän seitsemän
koirasta. Kaikille se antautui, mutta kaikkien oli maksettava
häänautintonsa hengellään.
Tämmöiset orgiat ovat tavallisia, mutta on poikkeuksiakin. Etenkin
kuumina ja sähköisinä päivinä ne ovat yleisenä sääntönä. Semmoisina
aikoina on rukoilijasirkkanaaraillakin "hermonsa". Suurijoukkoisissa
häkeissä syövät naaraat silloin toisiaan enemmän kuin tavallisesti,
ja yhden parin häkeissä pidetään koirasta useammin kuin muulloin
tavallisen riistan veroisena.
Näiden aviollisten julmuuksien selitykseksi tahtoisin sanoa, ettei
sirkka vapaudessaan siten menettele. Siellä on koiraalla tehtyään
velvollisuutensa aikaa pötkiä tiehensä, paeta tuota hirveää ämmää,
mutta minun häkissäni se voi siirtää loppukohtalonsa korkeintain
seuraavaan päivään.
Kun en ole sattunut milloinkaan näkemään vapaudessaan elävien
rukoilijasirkkojen rakasteluja, enkä tiedä, mitä pensaikossa todella
tapahtuu, siksi voin vain vedota vankeina elävien sirkkojen tapoihin.
Häkissä on niillä kyllä tarpeeksi aurinkoa, runsaasti ruokaa ja
hyvästi tilaa, eikä niitä näytä koti-ikäväkään vaivaavan, joten ne kai
säännöllisissä olosuhteissa tekisivät samoin kuin vankeudessakin.
No niin. Aioin sirkkoja puolustaa, mutta puolustukseni jää siihen,
että vapaudessa on koiraalla aikaa paeta.
Kerran minua hämmästytti eräs kamala pariskunta. Tapaus on seuraava.
Koiras on täyttämässä elämänsä tehtäviä ja pitää lujasti kiinni
naaraasta, mutta sillä onnettomalla ei ole päätä, ei kaulaa, tuskin
eturuumistakaan. Naaras sitävastoin, pää olan yli kääntyneenä,
jatkaa hyvin levollisena suloisen rakastettunsa tähteitten nakertelua.
Siitä huolimatta on tuo maskulininen tynkä, tiukasti kiinni
takertuneena, täydessä toimessa!
Rakkaus on kuolemaa voimakkaampi, sanotaan. Aivan kirjaimellisesti
käsitettynä ei tämä mietelmä tulle koskaan tämän loistavammin
todistetuksi. Päätön, puoleksi syöty raato koettaa antaa elämää
uusille sukupolville. Se ei päästä naarasta, ennenkuin naaras on
repinyt sen takaruumiin, jossa sukupuolielimet ovat.
Voi jossakin määrin käsittää, että naaras, joka ei ole liian
turhantarkka tunneasioissa, syö rakastettunsa häiden jälkeen,
jolloin rakkaasta ei ole enää muuta hyötyä, mutta että se järsii sitä
yhdynnän aikana, se voittaa kaiken, mitä julminkaan mielikuvitus voi
haaveilla. Minä olen nähnyt siten tapahtuvan, nähnyt sen omin silmin,
enkä ole vielä toipunut hämmästyksestäni. Voisiko koiras puolustautua
tai paeta naarasta juuri parittelemisen kestäessä? Eihän toki.
Rukoilijasirkan rakkaus on siis varsin surullista, ehkäpä vielä
surullisempaa kuin hämähäkin. Tunnustan kyllä, että vankilan ahtaus
edistää koirasten murhaamista, mutta syy tähän teurastukseen on
toinen.
Ehkäpä se on muisto geologisilta ajoilta, kivihiilikaudelta, jolloin
hyönteinen kehittyi niin luonnottoman kiimaiseksi. Suorasiipiset,
joihin rukoilijasirkkakin kuuluu, ovat hyönteismaailman esikoisia.
Kömpelöinä ne harhailivat puusaniaismetsissä, ja vaillinainen oli
niiden muodonvaihdos kuten vielä nytkin. Silloin oli niiden valta-aika,
silloin, kun ei vielä ollut hyönteisiä, joiden muodonvaihdos olisi
ollut täydellinen, ei ollut perhosia, ei kovakuoriaisia, ei kärpäsiä
eikä kimalaisia. Tavat eivät olleet lempeät siihen aikaan, jolloin raju
intohimo pakoitti hävittämään, että luotaisiin uutta. Rukoilijasirkat,
muinoisten hyönteiskummitusten vähäiset jälkeläiset, jatkavat kai
senaikaisia rakastelumenoja.
Muidenkin rukoilijasirkkojen heimoon kuuluvien lajien naaraat syövät
koiraitaan. Pieni _väritön rukoilijasirkkakin_ (Ameles decolor
Charp), joka on vankeudessa niin kiltti ja rauhallinen eikä koskaan
rakenna riitaa naapuriensa kanssa, vaikka niitä on runsaasti häkissä,
sekin sieppaa koiraansa kiinni ja syö sen yhtä julmasti kuin Mantis
religiosa. Koettelen retkilläni hankkia naaraille välttämättömän
tarpeellisia seuralaisia, mutta tuskin olen ehtinyt pistää laihan,
siivekkään koiraan häkkiin, kun joku naaras sen sieppaa ja syö, naaras,
joka ei enää tarvitse sen apua. Kun munarauhaset ovat tyydytetyt,
kammovat molempien lajien naaraat koiraita tai pikemminkin ne pitävät
niitä vain erinomaisina riistapaloina.
Kaskaan laulu.
Cicada plebeja Scop.
Kotiseudullani Sérignanissa on viisi lajia laulukaskaita, joista
yleisimmät ovat tavallinen laulukaskas (Cicada plebeja Scop.) ja
saarnilaulukaskas (Cicada plebeja fraxini). Suurin on tavallinen
laulukaskas, jonka soittokoneesta teen ensiksi selkoa.
Koiraan keskiruumiin alapuolella, juuri viimeisen jalkaparin takana on
kaksi puolipyöreää levyä, joista oikealla oleva peittää hiukan vasenta.
Ne ovat luukut, katteet, sanalla sanoen, soittokoneen kannet.
Jos niitä kohottaa, näkee niiden alla kaksi laajaa lokeroa, toisen
oikealla, toisen vasemmalla. Provencelaiset sanovat niitä kappeleiksi
(_li capello_) ja molempia yhteisesti kirkoksi (_la glèiso_).
Etuosassa sulkee ne hieno, pehmeä ja kermankeltainen kalvo, takaosassa
kuiva kelmu, joka välkkyy kuin saippuakupla sateenkaarenvärisenä.
Sitä provencelaiset kutsuvat peiliksi (_mirau_).
Kirkkoa, peiliä ja kansia pitää kansa äänielimenä. Laulajasta, jolta
loppuu ilma keuhkoista, sanotaan, että hänellä on "särkynyt peili" (_a
li mirau creba_). Äänioppi väittää tämän kansan luulon vääräksi. Voi
rikkoa peilin, nostaa kannen syrjään leikkaamalla sen saksilla, repiä
etukalvon, mutta nämä silpomiset eivät saa kaskaan laulua taukoamaan,
ne vain muuttavat sitä, heikentävät hiukan. Kappelit ovat kumun
vahvistajia. Ne eivät synnytä ääntä, vaan tekevät sen voimakkaammaksi,
ne muuttavat sen sitä mukaa kuin ikkunan luukut ovat auki tai kiinni.
Oikeaa ääntä synnyttävää elintä on vasta-alkajan vaikea löytää.
Molempien kappelien ulkosivulla, vatsan ja selän yhtymäpaikassa
on vahvaseinäinen ilmareikä, joka peittyy kansien alle. Sitä
kutsumme ikkunaksi. Tästä reiästä vie käytävä kaikukammioon, joka
on syvemmällä kuin kappeli. Juuri siinä paikassa, missä takasiivet
liittyvät keskiruumiiseen on matala, musta kohopaikka, joka eroittautuu
väriltään muun ruumiin hopeanvalkoisesta untuvasta. Se on kaikukammion
ulkoseinä.
Jos sen halkaisee, niin paljastuu soittolaite, symbali. Se on pieni,
kuiva, valkoinen kalvo, pitkänpyöreä ja ulospäin kupera, sen päästä
toiseen, pitemmän halkaisijan suuntaan kulkee kimpussa kolme, neljä
suonta, jotka tekevät kalvon kimmoiseksi ja ympäröiden kehyksenä
vahvistavat sitä. Kun kalvo painuu ja joustavien suonien vaikutuksesta
kimmoaa takaisin, niin tämä edestakainen väräjöiminen synnyttää
sirisevän äänen.
Mutta mikä painaa tuota kuperaa kalvoa sisäänpäin? Kirkossa on kaksi
paksua, vaaleankeltaista lihaskimppua, jotka yhtyvät V:n muotoiseksi
ja joiden yhdistymiskohta on kiinni hyönteisen ruumiin keskipalkoilla.
Molemmat kimput aivan kuin katkeavat V:n sorkkien päässä ja siitä
lähtee lyhyt, ohut jänne, joka kiinnittyy symbaliin. Semmoinen on
soittokoneen yksinkertainen rakenne. Molemmat lihakset supistuvat ja
herpoutuvat, lyhenevät ja pitenevät, vetävät kalvon sisäänpäin ja
antavat perää, jolloin suonet sen kimmauttavat takaisin alkuperäiseen
asentoonsa. Niin joutuu kalvo väräjämään.
Äänilokerojen, kirkon, kannet ovat liikkumattomia, mutta kaskaan
takaruumis, painuen ja kohoten, sulkee ja avaa kirkon. Kun takaruumis
painuu, heikkenee ääni ja kun se kohoo, soi laulu täyteläisenä.
Kuumalla, tyynellä säällä keskipäivän aikana on kaskaan laulu
jaksottaista. Mutta viileinä iltahetkinä laulaa kaskas miltei yhtä
mittaa, vain hiukan heikentäen ja vahvistaen ääntään. Kuuden tai
seitsemän aikaan aamulla kuuluu ensimäiset sävelet, ja soitantoa
jatkuu koko päivä aina auringon laskuun, noin kello kahdeksaan. Jos
taivas on pilvessä ja tuuli kylmä, ei kaskas laula, vaan vaieten
odottaa kaunista ilmaa.
Toinen alussa mainittu laji, saarnilaulukaskas on puolta pienempi kuin
tavallinen kaskas. Sillä on täällä nimenä "Cacan", jonka se on saanut
äänestään. Se on heikompi ja varovampi kuin tavallinen kaskas. Laulu
on äänekästä, raakaa can-can-can'ia, yhtäjaksoista, paussitonta.
Se on yksitoikkoista, vihlovaa ja hyvin vastenmielistä, etenkin
kun orkesteriin kuuluu muutamia satoja soittoniekkoja, kuten minun
platanieni lehvistöissä on mätäkuulla. Tämä tuskastuttava konsertti
ei toki ala niin aikaisin eikä kestä niin myöhään kuin tavallisen
kaskaan laulaminen.