kätköstä, jossa se on kohmettuneena viettänyt talvensa. Ensimäiset
lempeät auringonsäteiden hyväilyt ovat sen herättäneet horroksista.
Vaiston almanakka on sitä neuvonut. Se on tiennyt yhtä hyvin kuin
puutarhurikin herneiden kukkimisajan ja se tulee kasviaan tarkastamaan,
hitaasti kävellen, mutta nopeasti lentäen.
Vierailijallani on pieni pää, hieno kärsä, puku harmaankeltaisen ja
ruskean kirjava, takapäässä kaksi mustaa laikkua sekä lyhyt ja tanakka
ruumis.
Toukokuun ensimäkien puolisko on kulumassa, kun kärsäkkäiden etujoukko
saapuu. Ne istuutuvat herneen valkosiipisille kukille, ne asettuvat
purjeelle, ne kätkeytyvät venhon suojaan, toiset taas, lukuisammat,
tutkivat valtaamiaan kukintoja. Munimisaika ei ole vielä tullut. Aamu
on lämmin, aurinko paistaa kirkkaasti, ei kuitenkaan liian kuumasti.
On häähuvien aika, on valon loisteen onnellinen aika. Vieraat nauttivat
elämästään. Pareja yhtyy, eroo ja taas yhtyy. Keskipäivä tulee
liian helteiseksi, huvittelevaiset vetäytyvät varjoon kukan poimujen
kätköön, nehän tuntevat niin hyvin teriön salaisimmatkin komerot.
Huomenna jatketaan juhlia, ylihuomenna niinikään, siihen asti kuin
palko puhkaisee venhotupen, tulee ulos ja paisuu päivä päivältä enemmän
ja enemmän.
Toukokuun lopulla, kun palot herneiden pullistamina tulevat
ryhmyisiksi ja saavuttavat melkein lopullisen kokonsa, alkaa
tärkein jakso emon toimissa. Olin halunnut nähdä hernekärsäkästä
ominaisuuksiensa mukaisessa työssä. Toiset kärsäkkäät, curculionidit,
ovat pitkänokkaisia ja poraavat kärsällään kolot, joihin sitten
munansa laskevat, tällä on vain lyhyt kuono, erinomainen kylläkin
imemään sokerinesteitä, mutta aivan sopimaton kaivertamisiin. Siksipä
sen munien sijoittamispuuhat ovatkin toisenlaiset.
Auringon lämpimästi paistaessa kello kymmenen aamulla emo tepsuttelee
mielipalkoansa pitkin tyvestä latvaan, latvasta tyveen ja toiselta
puolelta toiselle. Se pistää tuon tuostakin munanasetinputkensa
näkyviin, heiluttaa sitä oikealle ja vasemmalle ikäänkuin naarmuttaisi
palon pintaa ja tipahuttelee munia kiireesti sinne ja tänne palon
viheriälle kuorelle.
Siihen ne kärsäkkään siemenet jäävät suojatta auringon paisteeseen
ja peitotta sateeseen. Emo ei millään tavalla valitse munan paikkaa
auttaakseen siitä tulevaa toukkaa lyhyintä tietä pääsemään
ruokakaapilleen. Ja mikä on vielä pahempi, munien luku ei ole
suhteellinen palon sisässä olevien herneiden määrään, vaan joka herneen
osalle tulee viidestä kahdeksaan, joskus kymmenenkin ruokavierasta.
Paljon on kutsutuita, mutta vähän valittuja! Miten käy noille
ylimääräisille, jotka eivät saa pöydässä paikkaa? Siitä lähemmin
tuonnempana.
Munat ovat kirkkaan merenpihkankeltaiset, lieriömäiset, molemmista
päistään pyöristyneet, sileät ja korkeintaan millimetrin mittaiset.
Jokaisen kiinnittää palkoon kovettuneista limarihmoista muodostunut
verkko, joten sitä ei saa sade eikä tuuli irti revityksi.
Munasta tulee tuskin millimetrinkään pituinen, vaalea, mustakypäräinen
toukka, joka nakertaa palon pintaa aivan munakuorensa lähellä
päästäkseen palon sisään siemeniä hakemaan. Se tarttuu ensimäiseen
löytämäänsä herneeseen. Tarkastan suurennuslasilla, kuinka se tutkii
palloansa, maailmaansa ja kaivaa sitten kohtisuoran kuopan sen
pinnalle. Puoleksi kaivautuneena se peräytyy pinnalle takaisin
ottaakseen vauhtia ja lyhyen ajan kuluttua poraaja on kadonnut
herneeseen, on päässyt kotiinsa.
Sisäänmenoreikä on pieni, mutta sen väri on ruskea, siksi sen
helposti eroittaa herneen vaaleanvihreältä tai keltaiselta pinnalta.
Käytäviä ei kaiveta mihinkään määrättyyn paikkaan, vaan niitä näkee
kaikkialla, paitsi alapuoliskolla, sillä, jossa napasuoni on kiinni.
Miksi tämä osa jätetään vahingoittamattomaksi? On sanomattakin
selvää, ettei kärsäkästoukka pidä huolta puutarhurin sadosta. Herneet
ovat sitä itseään varten ja vain sitä varten. Se ei jätä napasuonta
purematta siksi, että siitä olisi seurauksena siemenen kuolema ja
vahinko siten tulisi suuremmaksi, vaan muut syyt siihen vaikuttavat.
On huomattava, että herneet koskevat kyljittäin toisiinsa, ovat
painautuneet toisiansa vastaan, niin ettei toukka hakiessaan
kaivautumispaikkaa voi kiertää siemenen ympäri. Huomattava on myös,
että napasuonikyhmyä on vaikeampi porata kuin muita kohtia, joita
suojelee yksinomaan kuori.
Siinä on epäilemättä kärsäkästoukan kaivamismenetelmän koko
salaisuus. Herneen siemenet ovat turmellut, mutta eivät kuolleet, sillä
käytävät kaivetaan niiden vapaisiin osiin, niihin, joihin toukka
helposti pääsee, mutta joiden haavoittaminen ei ole niin vahingollista.
Siten säilyttää siemen kuitenkin kasvukykynsä.
Sanottiin jo, että palkojen kuorella on paljon enemmän munia kuin
herneitä sen sisässä, ja että toiselta puolen jokaisen herneen ottaa
yksi ainoa toukka haltuunsa, ja kysyttiin, miten käy ylimääräisille
toukille. Kuulevatko ne ulkopuolella, kun ennen ehtineet ovat
vallanneet kukin oman herneensä, vai sortuvatko ne aikaisemmin
tulleiden, suvaitsemattomien hampaiden iskuihin? Ei kumpaakaan. Ei niin
eikä näin. Asia on seuraava.
Vanhoissa, kuivissa herneissä, joista täysimuotoinen kärsäkäs on jo
mennyt pois jättäen jälkeensä vain pyöreän, leveän kolon, niissä huomaa
suurennuslasilla katsoen vaihtelevan määrän pieniä, ruskeanpunaisia
pisteitä, joiden keskessä on reikä. Niitä on viisi, kuusi, vieläpä
enemmänkin kussakin herneessä. Mitä pilkkuja ne ovat? Ei voi erehtyä
sanoessaan, että ne ovat toukkien kaivautumiskuoppia. Joka siemeneen
on siis mennyt useampia vieraita, mutta niistä jää vain yksi jäljelle,
syö, kasvaa ja tulee täysimuotoisena ulos. Mutta muut, mihin ne
joutuvat? Tutkitaan.
Tarkastakaamme munimisaikana toukokuun lopulla tai kesäkuussa herneitä,
jotka ovat vielä vihreitä ja pehmeitä. Melkein kaikissa, joissa on
toukka, on lukuisia pisteitä, samanlaisia kuin kuivissakin, joista
kärsäkäs on jo lähtenyt pois. Onko se merkki usean pöytävieraan
läsnäolosta? On kyllä. Kuorimme nyt varovasti herneen, eroitamme
sirkkalehdet ja paloittelemme ne, jos tarvis vaatii. Silloin me näemme
useita toukkia, vielä nuoria, käyristyneitä ja pyyleviä, joista kukin
potkii omassa pyöreässä komerossaan.
Rauha ja hyvinvointi näyttää vallitsevan yhdyskunnassa. Veljesten
kesken ei ole riitaa eikä kateellista kilpailua. Kulutus alkaa,
ruokaa on yllinkyllin ja pöytätovereita eroittaa toisistaan
sirkkalehtien koskemattomien osien muodostamat seinämät. Kun
naapurukset ovat siten eristettyinä eri kammioihin, niin ei tarvitse
pelätä toraa, ei satunnaista eikä tahallista iskua. Jokaisella
vieraalla on yhtä suuri omistusoikeus, yhtä hyvä ruokahalu ja yhtä
paljon voimia. Mutta miten päättyy tämä yhteinen ruokaliike?
Panen lasiputkeen paloiteltuja herneitä, joissa on paljon toukkia.
Toisia avaan joka päivä, joten aina näen, miten pöytätoveruus edistyy.
Aluksi ei ole mitään erityistä havaittavissa. Joka toukka eristettynä
ahtaaseen koloonsa nakertaa seiniä ympäriltään. Rauhallisesti ja
säästävästi ne syövät, ne ovat vielä niin pieniä, että atomista jo
saisivat kyllikseen. Mutta hernekakku ei riitä niin monelle loppuun
saakka. Nälänhätä uhkaa, kaikkien täytyy kuolla yhden ainoan hyväksi.
Asioiden kulku muuttuukin pian. Yksi toukka, se, joka on herneen
keskustassa, kasvaa nopeammin kuin toiset. Tuskin se on tullut
kilpailijoitaan suuremmaksi, kun nämä viimemainitut jo lakkaavat
syömästä ja kaivamasta itseään kauemmaksi. Ne eivät enää liiku, ne
alistuvat kohtaloonsa, kuolevat hiljaisesti, kuten itsetiedottomat
pikkueläimet kuolevat. Ne häviävät, liukenevat, joutuvat perikatoon.
Nämä uhreiksi joutuneet olivat liian pieniä ja heikkoja. Ainoalle
eloon jääneelle kuuluu sen jälkeen koko herne. Mikä tappoi toiset tämän
yhden etuoikeutetun ympäriltä? Täsmällistä vastausta ei voi antaa,
asian voi vain olettaa.
Ehkäpä herneen keskuksen on auringon kemia tehnyt imelämmäksi, joten
se on parempaa ravintoa hennolle toukalle kuin pintaosat. Ehkäpä
keskustassa olevan toukan ruuansulatuskanava tulee tästä
sokeripitoisesta ravinnosta erikoisen vahvaksi ja sopivaksi sittemmin
sulattamaan kovempiakin osia. Saahan kapalolapsikin ensin maitoa,
ennenkuin sille annetaan leipää tai puuroa. Eikö herneen keskusosa
voisi olla hernekärsäkkäälle äidin rintana?
Niin pian kuin joku herneeseen kaivautuneista toukista, saatuaan
sattumalta hyvän suunnan, saapuu keskusmeijeriin, niin se jää sinne
pysyväiseksi asukkaaksi ja kaikki muut kulkevat kohti perikatoaan.
Mistä ne tietävät, että keskuspaikka on jo vallattu? Kuulevatko ne
toverinsa jyrsivän seinää, huomaavatko ne nakertelun tärisemistä kauas?
Jotain sen tapaista lienee asioiden kulku, sillä toukat lakkaavat heti
porautumasta keskustaan. Taistelematta onnellisen valloittajan
kanssa, koettelematta sitä ajaa ulos jättäytyvät nämä viivästyneet
kuolemaan. Minä rakastan naiden pienten matti-myöhäisten vilpitöntä
kohtaloonsa alistumista.
Hernekärsäkkään toukka.
Seuratkaamme hernekärsäkästoukan kehitystä sen jälkeen kuin sen veljet
ovat kuolleet ja se on jäänyt yksin herneen perijäksi. Se tekee
siemenen keskustassa sitä, mitä madot yleensä tekevät, se syö. Se
nakertaa ympäristöään, suurentaa komeroaan, jonka sen pullea maha aina
kuitenkin täyttää. Jos sitä kiusaan, kääntyy se veltosti kolossaan ja
heiluttaa päätään. Sillä tavoin se valittaa minun tunkeilevaisuuttani.
Jättäkäämme se rauhaan.
Toukka kasvaa niin pian, että se mätäkuun helteiden alkaessa
valmistelee jo vastaista vapautumistaan. Täysimuotoisella
hyönteisellä ei ole työaseita kaivaukseen tiensä silloin jo
kovettuneiden herneenkuorien läpi. Toukka tietää tämän tulevan
kykenemättömyyden ja auttaa sitä sen vuoksi aivan mestarillisesti.
Vahvoilla leuoillaan se kovertaa aivan pyöreän ja sileän
ulostuloaukon. Parempaa ei meidän norsunluusorvimmekaan voisi porata.
Mutta tämän reiän kaivertaminen ei yksin riitä, on myös pidettävä yhtä
hyvää huolta arkaluontoisen koteloitumisen rauhallisuudesta. Reiästä
voisi näet päästä joku vihollinen vahingoittamaan puolustautumaan
kykenemätöntä koteloa. Reikä on siis tukittava, ja se tehdäänkin
taidokkaasti.
Toukka nakertaa poratessaan käytävään jauhemaisen aineen aina
viimeiseen hiukkaseen saakka pois. Päästyään herneen pintaan se
lopettaa työnsä. Ohut, puoleksi läpinäkyvä kuori jää vuodeuutimeksi.
jonka takana muodonvaihdos tapahtuu, jää peitteeksi, joka suojelee
kammiota syrjäisiltä pahanilkisiltä tungettelijoilta.
Tämä kalvo on ainoa este, joka on täysimuotoisen kärsäkkään rikottava
tullessaan ilmoille. Helpoittaakseen vielä rikkomistakin toukka
uurtaa kalvon reunan ympäri hienon kourun, joten hyönteisen ei tarvitse
kuin työntää hartioillaan ja kohottaa päällään, niin sulkukalvo nousee
kuten laatikon kansi. Ulkoapäin katsoen näyttää aukko pyöreältä,
tummalta täplältä herneen pinnalla, tummalta siksi, että sisässä
oleva hyönteinen kuultaa ohuen kalvon läpi. Mitä siellä sisässä
tapahtuu, ei voi nähdä, sillä kansi sulkee kolon kuten himmeäksi
tahkottu lasilevy.
Todellakin viisas keksintö tämä kansi, joka suojelee vierailta
anastajilta, laskuovi, jonka hyönteinen saa ajan tullen hartioillaan
kohotetuksi pois. Onkohan sen keksimisestä kunnia tuleva kärsäkkään
toukalle? Työskenteleekö toukka todellakin ennakolta mietittyjen ja
harkittujen suunnitelmien mukaisesti? Se olisi liian suurta kärsäkkään
aivojen teoksi. Ennenkuin mitään päätämme, annamme kokeiden puhua.
Kuorin herneen, jossa on kärsäkästoukka, ja suojelen sen liian pian
kuivumasta sulkemalla sen lasiputkeen. Toukka syö sitä kuten
koskematontakin hernettä ja alkaa vähitellen valmistaa täysimuotoisen
hyönteisen ulostulokäytävää. Mitähän nyt tapahtuu sillä hetkellä,
jolloin toukka tavallisesti tapojensa mukaan lakkaa kaivamasta
tuntiessaan katon päänsä päällä tarpeeksi ohueksi? Sen pitäisi tietysti
jättää herneen päällimäisin kerros puhkaisematta suojaksi kotelolle.
Mutta niin se ei tee, vaan kovertaa käytävänsä aivan pintaan, joten
aukko jää peitteettä. Kolo on yhtä leveä ja yhtä hyvin porattu kuin
kuorellistenkin herneitten kolot. Suojaamistarkoitus ei ole muuttanut
työtapoja tavallisuudesta poikkeaviksi. Toukka ei ole välittänyt siitä,
että näin avonaiseen asuntoon voivat viholliset tunkeutua.
Sitä se ei ajattele myöskään silloin, kun se keskeyttää työnsä
kuorellisessa herneessä, vaan se keskeyttää pikemminkin sentähden,
että kuoressa ei ole sitä miellyttäviä jauhoisia aineita.
Keittäjättäretkin poistavat suolistossa sulamattomat ja arvottomat
herneiden kuoret siivilöimällä hernemuhennoksen. Samoin hylkii
kärsäkästoukkakin nahkeita kalvoja eikä nakerra niitä puhki, kun
ne eivät sitä miellytä. Ja tästä vastenmielisyydestä on seurauksena
pikku ihme. Hyönteisellä itsellään ei ole logikkaa, vaan se tottelee
itsetiedottomasti korkeampaa logiikkaa, tietämättä taidoistaan sen
enempää kuin kiteytyvä aine, joka järjestää atomipataljoonansa mitä
ihmeellisimmällä tavalla.
Elokuun kuluessa, joskus aikaisemmin, joskus myöhemmin, tulevat
edellämainitut tummat täplät huomattaviksi yksi kunkin herneen
pinnalla. Useimmat näistä aukenevat syyskuussa. Kiekkomainen, kuten
kourupuralla tehty kansi irtautuu ja putoaa maahan, joten käytävän suu
jää avonaiseksi, ja juuri täysimuotoiseksi kehittynyt kärsäkäs tulee
ulos.
Sää on erinomainen. Kasvit kukoistavat sateen elvyttäminä, ja
hernesiirtolan asukkaat vierailevat niissä syksyn iloja viettäen.
Kun saapuu talvi, vetäytyvät kärsäkkäät talviasuntoonsa
johonkin piilopaikkaan. Toiset, yhtä monet, eivät kiirehdi pois
syntymäherneestään, vaan jäävät sinne koko koleaksi vuodenajaksi kannen
alle, jota ne tietysti eivät pudota pois. Komeron ovi ei liiku
saranoillaan, toisin sanoen, kansi ei murru irti reunakourustaan,
ennenkuin taas seuraavana keväänä ilmat lämpenevät. Silloin nämäkin
myöhästyneet ryömivät asunnoistaan, yhtyvät jo syksyllä kehittyneitten
parveen, ja kaikki ovat valmiit herneiden kukkiessa jatkamaan sukuaan.
Edellisestä selviää, että tuleentuneitten herneitten mukana korjataan
myös niissä koteloituneet hernekärsäkkäät aittoihin ja viedään sieltä
ruokapatoihin. Silloin ovat siis jo herneet vahingoittuneet, eikä
vahinkoa voi enää parantaa, mutta se ei myöskään onneksi suurene,
sillä kärsäkkäät eivät tunkeudu uusiin herneisiin, vaan ne ajan
tullen lentävät pois, jos pääsevät, päinvastaisessa tapauksessa
kuolevat herneiden joukkoon.
Kärsäkäs ei ole pysyväinen aittojen asukas. Se tarvitsee raitista
ilmaa, aurinkoa ja puutarhojen vapautta. Se halveksii kuivia palkoja,
mutta imee ulkona kukista muutamia mesipisaroita pienellä kärsällään.
Aitoissa ei siis sinne vietyjen kärsäkkäiden luku lisäänny, vaan tämän
pahan alkujuuret ovat haettavat ulkoa puutarhoista, siellä olisi
hyönteistä väijyttävä ja vainottava. Ihminen on kuitenkin melkein
voimaton hävittämään kärsäkästä, siksi paljon niitä on, siksi pieniä ja
piiloutuneita ne ovat. Puutarhuri sadattelee ja kiroilee, mutta siitä
ei hernekärsäkäs välitä, vaan jatkaa häiriytymättä kymmenystensä
kokoamista. Onneksi on ihmisellä apulaisia, jotka ovat häntä
kärsivällisempiä ja tarkkanäköisempiä.
Elokuun alkuviikoilla, jolloin kärsäkkäät valmistautuvat tulemaan
ulos herneistä, näen muutaman pienen ampiaisen (Chalcidiae-heimoa)
suojelemassa herneitä. Näitä ihmisen pieniä liittolaisia tulee
joukoittain lasiastioissani olevista kärsäkkäitä sisältävistä
herneistä ulos. Naaraan pää ja keskiruumis ovat punakeltaiset,
takaruumis musta ja sen päässä pitkä munanasetin. Hiukan pienempi
koiras on mustapukuinen. Molempien sukupuolien jalat ovat punertavat ja
tuntosarvet rihmamaiset. Tullakseen ulos herneestä tekee kärsäkkään
vihollinen itse aukon siihen kanteen, jonka kärsäkkään toukka on
jättänyt peitteekseen. Kärsäkästoukka on valmistanut tuhoojalleen
uloskäytävän. Kun tämän tietää, niin arvaa lopun.
Kun kärsäkästoukka on lopettanut muodonvaihdosvalmistelunsa ja
kaivanut kannellisen kolonsa, saapuu loisampiainen hääräilevänä.
Se tutkii paloissa olevat herneet, taputtelee tuntosarvillaan ja
huomaa palon sisässä olevissa herneissä kansien peittämät heikot
kohdat. Silloin se oikaisee munanasettimensa ja pistää sen kannen
läpi herneeseen. Olipa kärsäkästoukka herneessä kuinka syvällä
tahansa, pitkä munanasetin siihen kuitenkin ylettyy. Muna joutuu
kärsäkästoukan pehmeään lihaan, ja temppu on tehty. Munasta tuleva
ampiaistoukka syö puolustautumaan kykenemättömän kärsäkästoukan tai
kotelon aivan loppuun.
Vahinko, ettemme voi mielin määrin edistää loisampiaisen
lisääntymistä. Ikävä, että saamme syy- ja seurausrenkaan, sillä
jos tahtoisi paljon loisampiaisia, pitäisi ensin olla paljon
hernekärsäkkäitä.
Rukoilijasirkan metsästys.
Mantis religiosa L.
Rukoilijasirkka on Välimeren maiden kuuluisimpia ja omituisimpia
hyönteisiä. Täällä minun kotiseudullani on sillä kansan kesken nimenä
_lou Prègo-Diéu_, Jumalaa rukoileva eläin. Sen virallinen nimi on
Mantis religiosa L.
Tieteen kieli ja kansan yksinkertainen sanasto merkitsevät tässä samaa
ja tekevät tuosta eriskummaisesta oliosta ennustajan, haltioituneena
rukoilevan lihankiduttajan. Vertaus juontaa juurensa kaukaa.
Kreikkalaiset jo kutsuivat sitä Mantis-nimellä, s.o. tietäjäksi,
profetaksi. Kansanmies ei ole erittäin tarkka vertauksissaan, jo
jokin epämääräinen piirre riittää yhtäläisyyksien keksimiseen. Hän
on tavannut auringon polttamassa heinikossa komean hyönteisen, jonka
eturuumis on majesteetillisesti pystyssä. Hän on huomannut sen suuret
ja vihreät siivet, joita hyönteinen laahaa kuin pitkää huntua, hän on
nähnyt sen etujalat kuten rukoilevan kädet kohotettuina taivasta kohti.
Sen enempää hänen ei ole tarvinnut huomatakaan, vaan mielikuvitus on
luonut lopun. Se on kansoittanut pensaikot tietäjillä ja hurskailla
rukoilijoilla.
Voi, hyvät yksinkertaiset ihmiset, kuinka suuresti erehdyittekään! Nuo
hurskaat eleet kätkevät julmurin, nuo rukoukseen kohotetut kädet
ovat hirveitä ryöväyskojeita, ne eivät nypi rukousnauhan helmiä,
vaan hävittävät perinpohjin kaiken, mikä tulee niiden kantamiin.
Rukoilijasirkka on poikkeus kasviravintoa käyttävistä suorasiipisistä,
se syö yksinomaan eläimellistä riistaa. Se on rauhallisten
hyönteisten joukossa tiikeri, väijyvä ahma, joka "ottaa päältä"
tuoreslihasaatavansa. Jos sillä olisi kylliksi voimia, niin sen lihan
himo, sen julmiksi kehittyneet pyydysaseet tekisivät siitä ketojen
kauhun. Rukoilija muuttuisi saatanalliseksi verenimijäksi.
Paitsi murha-aseita ei sirkassa ole mitään muuta peloittavaa,
päinvastoin sen solakka ruumis, ohut rintaosa, vaaleanvihreä väri
ja pitkät harsosiivet ovat jossakin määrin miellyttäviä. Sillä ei ole
saksimaisesti liikkuvia, raatelevia leukoja, vaan pieni, suippo,
nokanmuotoinen kuono. Pään liittää keskiruumiiseen taipuvainen
kaula, joten pää voi kiertyä kuin navan ympäri, kääntyä oikealle ja
vasemmalle, painua ja kohota. Hyönteisistä vain rukoilijasirkka voi
suunnata katseensa jollekin erityiselle taholle, se tarkastelee ja
tutkii, sillä on melkein ilmeitä.
Suuri on ero rauhalliselta näyttävän muun ruumiin ja murha-aseiksi
muodostuneitten eturaajojen välillä. Ensimäinen keskiruumiin rengas,
jossa pyyntijalat ovat kiinni, on erinomaisen pitkä ja vahva. Sen
lihaksien tehtävänä on ojentaa eturaajat, jotka eivät odota saalista,
vaan hakevat sen. Nämä pyydystyskojeet ovat hiukan koristellutkin.
Rintapuolella, lonkan juuressa on kaunis, valkopisteinen musta täplä,
ja muutama rivi pieniä helmiä lisää koristusta.
Eturuumista pitemmän ja litteänkäämimäisen reiden alareunassa
on kaksi riviä teräviä piikkejä. Sisärivin piikit, luvultansa
noin kaksitoista, ovat vuorotellen mustia ja pitkiä, vihreitä ja
lyhyitä. Tämä eripituisuus tekee aseet vaikuttavimmiksi. Ulkorivi on
yksinkertaisempi, siinä on vain neljä hammasta. Näiden rivien takana
on vielä kolme okaa, jotka ovat kaikista pisimmät. Reisi on, lyhyesti
sanoen, kuin saha, jonka hampaat ovat kahdessa kourun eroittamassa
rivissä, ja tuohon välikouruun kääntyy sääri kuten taskuveitsen terä
päähänsä.
Sääressä on niinikään kaksiteräinen saha, jonka hampaat ovat pienempiä,
lukuisampia ja tiheämmässä kuin reiden sahassa. Sääri on hyvin
liikkuva, ja sen päässä on iso, sirpinmuotoinen koukku, niin
teräväkärkinen kuin neula. Useasti on sattunut, että kun vain toinen
käteni on ollut vapaa ja olen sillä ottanut kiinni sirkan, on se
näpistänyt niin kovasti, että minun on täytynyt pyytää toisia
irroittamaan itsepäinen elukka sormestani.
Levätessään pitää sirkka näitä näköään viattomia aseita
kokoonkäännettyinä ja rintaa vasten painettuina. Silloin se onkin kuin
rukoileva hyönteinen ja se asento on sille nimenkin antanut. Mutta kun
saalis tulee lähelle, on rukous lopussa. Sirkka ojentaa äkkiä
eturaajansa kolme pitkää osaa, joten päässä oleva koukku ulottuu kauas.
Koukulla se lävistää otuksen ja vetää sen molempien sahojen väliin.
Pihdit puristuvat kuten kyynärvarsi olkavartta vasten, ja neljän
hammasrivin väliin joutunut hepokatti, heinäsirkka, vieläpä
vahvemmatkin hyönteiset ovat ehdottomasti hukassa. Ei epätoivoinen
rimpuileminen eikä potkiminen voi niitä enää päästää irti näistä
hirmuaseista.
Luonnossa on tarkka havaintojen teko rukoilijasirkan elintavoista
mahdoton, mutta sen vankina pitäminen ei ole vaikea. Se on hyvin
tyytyväinen elämäänsä häkissä, jos se vain saa tarpeeksi ravintoa.
Jos sille antaa vaihtelevaa ruokaa ja joka päivä uutta, niin
pensaikosta muuttaminen ei ollenkaan sitä vahingoita.
Häkkeinä minulla on tusina metalliverkkokupuja, joista jokainen on
hiekkalaatikossa. Kuiva ajuruohokimppu ja kiviliuska ovat ainoana
kalustona. Kaikki nämä majat ovat laboratorioni suurella pöydällä,
johon aurinko paistaa suurimman osan päivää. Toiset vangit ovat
yksitellen, toisia useampia kussakin häkissä.
Elokuun loppupuolella alkaa nähdä hyönteisiä kuloutuneessa heinikossa
ja pensastoissa teiden varsilla. Naaraat, joiden takaruumis on jo
paksuna, tulevat päivä päivältä yleisemmiksi. Niiden hoikat
koirastoverit ovat sen sijaan jokseenkin harvinaisia, ja minulla on
usein täysi työ hankkiessani naaraille pareja, sillä näillä kääpiöillä
on suuri ja surullinen menekki häkeissä. Jättäkäämme kuitenkin nämä
kuvaukset tuonnemmaksi ja puhukaamme naaraasta.
Rukoilijasirkkanaaraat ovat oikeita suursyömärejä, siksi niiden
elättäminen kuukausimääriä ei ole suinkaan helppoa. Melkein joka
päivä on muonavarasto uudistettava, sillä suurin osa on jonkun
maistiaispalan jälkeen halveksien heitetty syrjään. Luulen, että
sirkka on tarkempi synnyinpensaikossaan ja syö siellä, jollei riistaa
ole runsaasti, kaikki kiinnisaamansa. Mutta minun häkissäni se on
tuhlaavampi, usein se pudottaa ja hylkää muutaman suupalan syötyään
hyvän otuksen. Siihen näyttää olevan syynä ikävä vankeudessa.
Jaksaakseni täyttää nämä herkuttelun vaatimukset on
minun turvauduttava apulaisiin. Pari, kolme naapurieni pikku
tyhjäntoimittajaa keräilee joka aamu ja ilta, voileipä tai
meloniviipale palkkionaan, heinäsirkkoja ja hepokatteja nurmikoilta,
ja minä puolestani teen joka viikko haaveineni retken voidakseni
tarjota ruokavierailleni erikoista riistaa.