Ne eivät pysähdy ensimäisen koiraan kaivaman koekuopan luo, vaikka
se on aivan lähellä tiilikiveä, joten turkkiloilla ei olisi suurta
vaivaa hiiren kuljetuksessa siihen, vaan ne juoksentelevat kiiruusti
ympäri häkkiä tonkaisten maata sieltä ja täältä ja kyntäen matalia
vakoja multaan. Ne menevät tiilestä niin kauaksi kuin mahdollista.
Erikoisesti ne kaivelevat häkin seinien vieruksia. En käsitä, miksi
ne niin tekevät, sillä multa on kaikkialla samanlaista. Toisesta
kaivospaikasta ne siirtyvät toiseen, sitten kolmanteen, neljänteen,
viidenteen ja vasta kuudennessa paikassa on maa kelpaavaa. Ne eivät
kaiva kuitenkaan hautaa, johon hiiri mahtuisi, vaan koekuoppia, jotka
eivät ole syvempiä kuin eläimen puoliruumiiseen saakka.
Sitten ne palaavat hiiren luo. Hiiri liikkuu sinne ja liikkuu tänne,
kunnes se vihdoin pyörähtää hietavallin yli. Nyt se on tiileltä
poissa ja liukuu vähin erin eteenpäin, nykäyksittäin, näkymättömien
vipujen nostamana. Näyttää kuin se kulkisi itsestään. Tällä kertaa
työskentelevät kaikki yhdistetyin voimin, ainakin joutuu kuorma
viimeiselle koekaivospaikalle pikemmin kuin odotankaan. Sitten alkaa
hautaus tavalliseen tapaan. Kello on nyt yksi. Osoittaja on siis
kulkenut puoli kierrosta kellon numerotaululla, ennenkuin turkkilot
löysivät sopivan hautapaikan ja saivat hiiren sinne viedyksi.
Tästä kokeesta näkee, että koirailla on erittäin tärkeä osa yhteisessä
työssä, koska ne ovat luultavasti kehittyneempiä kuin naaraat. Kun
tilanne on vaikea, hakevat ne selvitystä, tutkivat maata päästäkseen
esteistä perille, valitsevat paikan, johon hauta on kaivettava. Kauan
turhaan koeteltuaan haudata tiilen päälle lähtivät koiraat yksin
tarkastusmatkoille ja koettivat voittaa vaikeudet. Naaras, luottaen
apulaisiinsa, odotti hiiren alla koiraiden tutkimusten tuloksia.
Seuraavat kokeet vahvistavat apulaisten ansioita.
On huomattava, että sitten kun todettiin hiiren alla olevan
voittamattomia esteitä, ei kaivettu hautaa valmiiksi pehmeään maahan,
vaan tyydyttiin vain koettelemaan, olisiko paikka hautaamiseen
sovelias. On siis väärä otaksuma, että turkkilot kaivaisivat ensiksi
kuopan, johon sitten kuljettaisivat raadon. Niiden täytyy tuntea raadon
ruumiin paino selässään ennenkuin ne ryhtyvät hautaamispuuhiin. Ne
työskentelevät vain silloin, kun saaliin kosketus niitä kiihoittaa.
Turkkilot eivät koskaan kaiva kuoppaa, jollei raato jo ole sopivalla
hautaamispaikalla. Sen ovat minulle enenemän kuin kaksi kuukautta
kestäneet päivittäiset kokeeni osoittaneet.
Clairvillen jutun loppuosa ei pidä paikkaansa sen paremmin.
Turkkiloiden pitäisi siis Clairvillen mukaan voittamattomien
esteitten sattuessa hakea apua, palata tovereineen ja yhteisvoimin
ryhtyä hautaamiseen.
Ensiksi täytyy kysyä, mihin toimenpiteisiin havainnontekijä oli
ryhtynyt tunteakseen hiiren luona olleet turkkilot. Miten hän oli
merkinnyt niiden joukosta sen, joka lähti hakemaan apua? Onko varmaa,
että pois mennyt palasi ja tuli toisten seurassa? Siitä ei sanota
mitään, vaikka se kuitenkin on siksi tärkeä seikka, ettei tarkan
havainnontekijän olisi sitä pitänyt jättää huomioon ottamatta. Eivätkö
kyseessä olevat olleet pikemminkin viisi mitä tahansa muuta turkkiloa,
jotka hajun houkuttelemina tulivat hiiren raadolle vain omaa hyötyään
hakien eivätkä yhteisestä sopimuksesta toisiaan auttamaan? Minä
tunnustan, että pidän tätä otaksumaa tarkkojen tietojen puutteessa
oikeampana.
Todennäköisyys on sittenkin vasta todellisuus, kun tapahtumat
tarkistetaan ja kokeillen todetaan. Tiilikivikoe jo valaisee asiaa.
Kolme koe-eläintäni ponnisteli kuusi tuntia, ennenkuin saivat saaliinsa
viedyksi pehmeälle maalle. Ne olisivat tarvinneet apua tässä
raskaassa ja pitkällisessä päivätyössä. Olihan samassa häkissä vielä
neljä muuta turkkiloa vain matalalle multaan kaivautuneena, olivathan
ne tuttuja tovereja, joiden kanssa ne olivat jo ennen työskennelleet
yhdessä, mutta kuitenkaan ei kenenkään päähän pälkähtänyt hakea
niitä apuun. Vastuksista huolimatta tekivät ne, jotka ensiksi hiiren
valloittivat, työnsä loppuun ilman apua, ilman helposti saatavissa
olevaa apua.
Mutta, voitaisiin sanoa, olihan niitä kolme, ne pitivät itseään ilman
apuakin kylliksi vahvoina. Tämä käänne ei pidä paikkaansa, sillä
useita kertoja kokeita toistaessani eivät turkkilot koskaan jättäneet
työpaikkaansa, eivät vaikeimmissakaan olosuhteissa, eivätkä menneet
apulaisia noutamaan. Työkumppanit ovat satunnaisia eivätkä hankittuja
apumiehiä, ne otetaan vastaan ilman riitaa, mutta myöskin ilman
kiitollisuutta. Niitä ei kutsuta, vaan niitä siedetään.
Kova maaperä, joka pakoittaa kuljettamaan raadon muualle, ei ole ainoa
vastus, joka turkkiloiden on voitettava. Usein, niin, useimmiten on maa
ruohoa kasvavaa, etenkin juolavehnää, jonka sitkeät juurisäikeet ovat
maassa selviämättömänä verkkona. Kaivautuminen juurien väliin on
helppoa, mutta raadon hautaaminen juuriverkon läpi on toista, sillä
verkon silmät ovat liian pienet, että raato sopisi niistä
pujottautumaan. Ovatko turkkilot neuvottomia tämmöisen ja niin
tavallisen esteen sattuessa? Eivätpä toki.
Turkkilo on toimissaan tottunut selviytymään semmoisista ja muistakin
vastuksista, muutoinhan sen työ olisi tuloksetonta. Eihän mitään
saavuteta ilman tarvittavia keinoja ja keinokkuutta. Turkkilon ei ole
osattava vain kaivaa, mutta myös katkoa juuria, rönsyjä ja hienoja
juurakolta, jotka haittaavat hautaamista. Paitsi lapiota ja kuokkaa
on niiden myös osattava käyttää pensassaksia. Sehän on jo itsestään
selvää, mutta kuitenkin turvaudun kokeilemiseen, tuohon kaikista
luotettavimpaan todistajaan.
Otan keittiöstä rautaiset padanjalat ja pujottelen niiden kolmen sorkan
väliin ristiin rastiin niinisyitä, niin että ne muistuttavat jossakin
määrin juolavehnän juurikkoverkkoa. Silmät ovat eri suuria, mutta
raato, tällä kertaa maamyyrä, ei silti sovi yhdenkään läpi putoamaan.
Peitän kojeen multaan niin, että verkko on aivan maan tasalla ja sen
päällä vain hiukan hiekkaa. Maamyyrän asetan keskelle ja päästän
turkkilot valloilleen.
Iltapäivän kuluessa tapahtuu hautaaminen keskeytyksettä. Juolavehnän
juuria muistuttava niiniverkko ei estä hautaamista, vaikkakin kaikki
tapahtuu hitaammin kuin tavallisesti. Maamyyrä katoaa multaan siihen
paikkaan, jossa se on, sitä ei koetetakaan siirtää. Kun työ on tehty,
otan padanjalat ylös. Verkko on katkottu siitä paikasta, jossa raato
oli. Muutamia säikeitä on katkaisematta, mutta vain muutamia niihin
nähden, jotka olivat välttämättä leikattavat poikki, jotta raato
pääsisi putoamaan läpi.
Hyvä, haudankaivajani! Niin teidän odotinkin tekevän! Te käytitte
leukojanne kuin saksia, te leikkasitte niinisäikeeni kuten olisitte
leikanneet ruohon juuriverkon. Tyhminkin maata kaivava hyönteinen olisi
tehnyt samoissa olosuhteissa samoin.
Teen esteet hiukan vaikeammiksi. Sidon maamyyrän etu- ja takaosastaan
niinellä poikkipienaan, joka on kahden kepakon haarukassa niin
korkealla, että eläimen vatsa pitkin pituuttaan juuri ja juuri
koskettaa maahan.
Turkkilot ryömivät raadon alle ja alkavat kaivaa tuntiessaan sen turkin
kosketuksen. Hauta syvenee ja levenee, mutta saalis ei putoa siihen,
sillä haarukoissa oleva poikkipiena pitää sen koholla. Kaivaminen
hidastuu, väliajat pitenevät.
Tuleepa yksi hautaaja maan pinnalle, kiertää maamyyrän yli,
tarkastelee ja huomaa viimein takaruumiin siteen. Silloin se tarttuu
siihen leuoillaan, jyrsii itsepäisesti siksi kuin niinet katkeavat.
Krats! ja side on poikki. Omasta painostaan vaipuu maamyyrä hautaan,
kuitenkin vinosti, sillä pääpuoli on vielä sidottu.
Jatketaan takaosan hautaamista. Raatoa nyitään temmotaan kauan eri
suuntiin, mutta turhaan, se ei putoa. Taas tulee yksi turkkiin
tutkimaan mikä siellä ylhäällä on esteenä. Se huomaa toisen siteen,
nakertaa sen poikki ja sitten työ jatkuu kaikessa rauhassa.
Onnittelen teitä, te älykkäät siteennakertajat, en kuitenkaan
liioitellen. Niinisäikeet olivat mielestänne juuririhmoja, jotka teille
olivat niin tuttuja jo ruohokosta. Te ne katkoitte kuten katkotte
luonnolliset säikeet, jotka ovat teidän katakombienne edessä. Jos te
olisitte sen vasta nyt kokeillessa oppineet ensin asiaa mietittyänne,
olisi teidän sukunne jo sukupuuttoon sammunut, sillä teidän
makunne mukaiset saaliit, maamyyrät, konnat, sisiliskot ja muut ovat
tavallisesti ruohoisilla paikoilla.
Paljon ihmeellisempiä te saatte aikaan, mutta ennenkuin niihin tulen,
kokeilen vielä ja ripustan raadon pikku pensaaseen maan pintaa hiukan
korkeammalle. Pistän häkkiin kuivan ajuruohovarvun, noin vaaksan
korkuisen. Asetan siihen hiiren, kiedon oksilla sen hännän, jalat ja
kaulan, että sitä olisi vaikeampi saada irti.
Häkissäni on nyt neljätoista turkkiloa ja tämä määrä pysyy sitten
muuttumattomana kokeiluajan loppuun. Kaikki eivät tiettävästi ota
yhtaikaa töihin osaa, vaan useimmat ovat maan alla joko unisina tai
järjestelemässä ravintovarastojaan. Joskus on vain yksi, tavallisesti
kaksi, kolme tai neljä, harvoin enemmän antamani raadon kimpussa.
Tänään kiiruhtaa kaksi hiiren luo. Ne nousevat häkin verkkoa pitkin
ajuruohotukon latvaan. Epämukava tukipaikka panee hetkeksi
miettimään, mutta lopuksi turkkilot ryhtyvät kuitenkin samanlaisiin
toimenpiteisiin kuin raatoa siirtäessään sopimattomalta paikalta
soveliaalle. Kumpikin nojaa oksaan ja työntää hiirtä vuoroin selällään,
vuoroin jaloillaan, täristää ja töykkii, kunnes raadon kiinnioleva
osa irtautuu oksista. Selällään kohotellen ne päästelevät hiiren
vähitellen oksasotkusta vapaaksi. Vielä nykäys, ja hiiri putoaa maahan.
Sitten seuraa hautaus.
Tässä kokeessa ei ilmene mitään uutta. Turkkilot menettelivät juuri
siten kuin ne menettelevät haudatessaan raatoa sopimattomaan maahan.
Nyt putosi hiiri alas, muulloin se kuljetetaan pois.
Nyt on tullut aika pystyttää Gledditsch'in mainitsema hirsipuu
rupikonnineen. Konna ei ole välttämätön, maamyyrä on yhtä hyvä,
parempikin. Sidon sen niinellä takajaloistaan keppiin, jonka pistän
maahan pystyyn, en kumminkaan liian syvälle. Raato riippuu alaspäin
pää ja hartiat maassa.
Turkkilot alkavat työnsä maamyyrän pään alla kepin juurella. Ne
kaivavat suppilomaisen syvennyksen, johon raadon kuono, pää ja kaula
vajoo vähitellen. Hirsipuun tyvi paljastuu, se kaatuu maamyyrän
painosta. Olin saapuvilla, kun keppi kaatui. Se oli ihmeellisimpiä ja
älykkäimpiä töitä, mitä hyönteiset kykenevät tekemään.
Sille, joka on huvitettu eläinten vaistojen ihmetöistä, on tämä
hämmästyttävää, mutta älkäämme kiiruhtako vielä mitään päättelemään.
Kysykäämme pikemminkin, kaatuiko keppi sattumalta tai tahallisesti.
Olivatko turkkilot kaivaneet mullan kepin tyveltä sentähden, että
keppi kaatuisi vai saadakseen vain maamyyrän kuoppaansa haudatuksi?
Siihen kysymykseen on helppo vastata.
Uudistan kokeeni, mutta nyt pistän hirsipuun viistoon, niin että raadon
pää koskee maahan jonkun matkan päässä kepin juurelta. Kepin ollessa
tässä asennossa eivät turkkilot kertaakaan yritä sitä kaataa, eivät
kertaakaan. Kepin tyven lähettyville ei kaiveta kuoppaa, vaan juuri
raadon alle, siihen, jossa sen pää ja hartiat ovat.
Siis muutaman tuuman välimatka raadosta kepin tyvelle kumoo
Gledditsch'in kuuluisan tarun. Mutta edelleen. Olkoonpa keppi pystyssä
tai vinossa, nyt asetan sen niin, ettei takajaloistaan riippuva raato
satu ollenkaan maahan, vaan roikkuu jotakuta tuumaa korkeammalla.
Mitä nyt turkkilot tekevät? Kaivavatko ne hirsipuun irti saadakseen
sen kumoon?. Ei ollenkaan, ja jos joku yksinkertainen semmoista
luulisi, erehtyisi perin pohjin. Turkkilot eivät kiinnitä vähääkään
huomiotaan keppiin, vaan käyttävät muita keinoja päästäkseen
raatoon käsiksi. Kuten useista ja erilaisista kokeiluistani näin, ei
kepin alle kaiveta hautaa, jollei ripustetun saaliin mikään osa kosketa
maahan. Jos koskettaa, kaivetaan hauta ja keppi kaatuu, mutta silloin
turkkilot eivät ole kaivaneet kaataakseen kepin, vaan kaatuminen on
tapahtunut yksinkertaisesti siitä syystä, että hauta on ulottunut kepin
tyvelle saakka.
Miten on se mies, josta Gledditsch kertoo, pannut rupikonnansa
kuivumaan? Nähtävästi hän on kääntänyt kepin ylösalasin, niin että
konna on ollut maata vasten. Sangen omituinen tapa suojella konnaa
turkkiloilta ja maan kosteudelta! Täytyyhän otaksua, että se, joka
kuivaa rupikonnaa, ripustaa sen ylös maasta, ilmaan. Mutta kaikki minun
kokeeni osoittavat, että siinä tapauksessa kepin kaatuminen sen
juurelle kaivetun kuopan takia on puhdas ja selkeä mielikuvituksen
tuote.
Siinä taas pykälä eläinten älykysymyksessä, joka pakenee kokeen
kirkasta valoa ja katoo erehdysten somerikkoon. Minä ihmettelen
teidän lujaa uskoanne, hyvät herrat, kun te pidätte totena kaikkea,
mitä havainnontekijät kertovat enemmän mielikuvituksessa -- kuin
todellisuudessa sattuneista tapauksista. Minä ihmettelen teidän
vahvaa luottamustanne, kun te ilman arvostelua perustatte teorianne
tämmöisille tyhmyyksille.
Mutta edelleen. Asetan nyt hirsipuun kohtisuorasti, kuitenkin niin
ettei raato ulotu maahan, joten ei siis kuoppaa kaiveta. Otan hiiren,
joka kevyempänä sopii paremmin hyönteisten askarteluihin. Ripustan
sen niinisiteellä takajaloistaan kepin nenään. Se koskettaa pitkin
pituuttaan keppiin.
Kaksi turkkiloa huomaa heti otuksen. Ne kiipeävät keppiä myöten,
tutkivat raatoa tonkien sen karvoja päällään. Se tuntuu olevan hyvä
saalis, siispä työhön! Menetelmä on sama, vaikka olosuhteet
vaikeammat kuin sopimattomalla paikalla olevaa raatoa haudattaessa.
Molemmat työtoverukset ryömivät hiiren ja kepin väliin, ponnistavat
kepistä käyttäen selkäänsä vipuna ja saavat siten hiiren ruumiin
heilumaan edes ja takaisin. Koko aamupäivä kuluu näissä turhissa
puuhissa, joita keskeyttää vain hiiren raadon uudet tutkimiset.
Illalla vasta keksitään syy, joka estää hiirtä putoamasta, ei
kuitenkaan aivan selvästi, sillä kumpikin saaliinhimoinen ryöväri
tarttuu kiinni hiiren takajalkaan jonkin verran siteen alapuolelle.
Ne nyppivät karvat, nylkevät nahkan, leikkaavat lihan varpaisiin
saakka. Kun ne ovat päässeet luihin asti, sattuu niiniside toisen
turkkilon leukojen väliin. Se ei ole kaivurille mitään uutta,
se pitää sitä heinänjuurina, joita on niin paljon ruohoisilla
hautauspaikoilla. Turkkilon leuat työskentelevät itsepintaisesti, siksi
kun side kätkee, ja hiiri putoo maahan, johon se heti haudataan.
Tämä saalista kiinni pitävän siteen poikkileikkaaminen sinänsä on
huomattava saavutus, mutta tavallisen työn yhteydessä katsottuna
se kadottaa erikoismerkityksensä. Ennenkuin hyönteiset katkaisivat
niinen, olivat ne koko aamun koettaneet entistä menetelmäänsä.
Viimein ne huomaavat siteen, ja katkaisevat sen kuten juolavehnän
juuren.
Tämmöisissä tilanteissa on turkkilon leikkaamisaseet lapiona
toimivien jalkojen välttämättömänä täydennyksenä ja sen vähäinen
arvostelukyky riittää ilmoittamaan, milloin saksien aika on tullut.
Hyönteinen leikkaa kaiken, mikä on esteenä, ajattelematta sitä
tehdessään raadon pudottamista maahan. Turkkilo ei käsitä sen vertaa
syyn ja seurauksen suhdetta, että nakertaisi niinisiteen, ennenkuin
alkaa kalvaa hiiren jalkaluita poikki. Se tarttuu vaikeampaan työhön,
jättää helpomman tekemättä.
Vaikeaan kylläkin, mutta ei mahdottomaan, edellyttäen, että hiiri
on nuori. Käytän toiseen kokeeseen rautalankaa, jota hyönteisen leuat
eivät kykene puremaan poikki, ja nuorta, keskenkasvuista hiirtä.
Tällä kertaa jyrsitään toinen jalka poikki, ja toinen, saatuaan
enemmän tilaa rautalankasilmukassa, soljahtaa silmukan läpi, ja saalis
putoo maahan.
Jos luut ovat liian vahvat, kuten maamyyrän, vanhan hiiren ja
varpusen luut, niin on rautalanka voittamaton este turkkiloille,
jotka näkevät vaivaa kokonaisen viikon ja heittävät raadon oman
onnensa nojaan vasta sitten, kun se alkaa jo kuivua. Olisihan niillä
tarkoituksenmukainen ja pettämätön keino: kaataa hirsipuu, mutta se
ei johdu koskaan niiden mieleen.
Vielä kerran muutan keppostani. Kiinnitän kepin nenään laajan haarukan,
jonka sorkat ovat vain senttimetrin pituiset. Hiiren jalat sidon
yhteen liinalangalla, joka on vahvempaa kuin niini, ja näin yhteen
sidottujen jalkojen väliin pistän haarukan toisen sorkan. Tarvitsee
vain hiukan kohottaa hiirtä alhaalta ylös, niin se irtautuu haarukasta
ja putoo maahan kuten jänis metsänriistakauppiaan koukusta.
Viisi turkkiloa tulee kojeeni luo. Ensin ne pudistelevat hiirtä
turhaan, mutta tarttuvat sitten jalkoihin. Nähtävästi on niiden tapa
semmoinen silloin, kun saalis on tarttunut jaloistaan pensaiden
oksahaaroihin. Sahatessaan poikki luuta, joka tällä kertaa on kovaa,
tunkeutuu eräs työntekijöistä hiiren yhteensidottujen jalkojen väliin.
Silloin se tuntee selässään hiiren kosketuksen, ja enempää ei tarvita
herättämään siinä halua kohottaa hiirtä selällään. Muutamien
nostamisyritysten jälkeen pääsee hiiri haarukasta ja putoo.
Onko tämä nyt mietitty menetelmä? Onko välähtävä älykipuna neuvonut
hyönteistä pudottamaan saaliin nostamalla sen tapista? Onko turkkilo
todellakin päässyt perille ripustuskojeesta? Monet varmaankin
vastaisivat myöntävästi nähtyään niin ihmeellisen tapahtuman,
myöntäisivät ja olisivat tyytyväisiä.
Minä en ole niin herkkäuskoinen ja siksi muutan hiukan koetta,
ennenkuin teen loppupäätelmäni.
Otaksun näet, että turkkilo, ajattelematta seurauksia, kohotti
selällään vain siitä syystä, että tunsi hiiren jalan kosketuksen.
Kohottaminen, jota käytetään kaikissa tilanteissa, vaikutti nyt
ripustamiskoukkuuni, ja putoaminen oli siis seurauksena onnellisesta
sattumasta. Tämän koukun, josta raato on nostettava, pitäisi olla
hiukan sivulla, niin etteivät turkkilot nostamispuuhissa ollen
tuntisi hiirtä selässään.
Teen siis silmukan rautalangasta, jolla olen sitonut varpusen tai
hiiren jalat, ja pistän sen tällä kertaa melkein vaakasuorassa
asennossa olevan haarukan sorkkaan. Tarvitsee vain hiukan sysätä
silmukkaa, niin se pääsee tapista, ja saalis putoo maahan. Raadon
kiinnittämispaikka on siis nyt muutaman senttimetrin päässä ruumiista,
muutoin on kaikki kuten ennenkin.
Kujeellani, kylläkin yksinkertaisella, on menestys. Kauan koetellaan
raatoa töyttiä, mutta turhaan, luut ovat liian vahvat sahattaviksi.
Hiiri ja varpunen jäävät hirteen kuivumaan. Mekaninen problemi:
kohottaa hiukan rautalankasilmukkaa ja pudottaa siten saalis jää
turkkiloilta ratkaisematta. Turkkilot työskentelevät päivämääriä
raadon kimpussa, tutkivat sen yltä ja alta huomaamatta liikkuvaa
ripustusrengasta, joka estää työn onnistumista. Turhaan pidän niitä
silmällä, ei yksikään työnnä jalallaan eikä nosta päällään.
Niiden puuhien epäonnistumiseen ei ole syynä voimien vähyys. Kuten
sittiäisetkin, ovat turkkilot vahvoja kaivajia. Jos sulkee ne käteensä,
tunkeutuvat ne sormien väliin ja kouristavat ihoa niin kovasti,
että ne täytyy päästää irti. Erityisesti kaivamiseen muodostuneella
otsallaan voisivat ne helposti pudottaa rautalankarenkaan lyhyestä
tapista. Mutta ne eivät sitä tee, sillä ne eivät sitä ajattele ja ne
eivät ajattele, sillä ne eivät kykene ajattelemaan huolimatta siitä,
että kehitysoppi edellyttää niillä olevan ajattelukykyä liiallisen
paljon.
Sinä jumalallinen järkiälykkyyden aurinko, miten pahasti villien
eläinten ihannoijat ovatkaan tahrineet sinun ylevän olentosi!
Tutkikaamme turkkiloiden henkistä pimeyttä toisellakin kannalta.
Vankini eivät ole niin tyytyväisiä erinomaiseen asuntoonsa, etteivät
pyrkisi sieltä pois, etenkin silloin kun niiltä puuttuu työtä, tuota
ikävystyneiden eläinten ja ihmisten parasta lohdutusta. Häkkiin
sulkeminen niitä painostaa. Kun ne ovat saaneet raadon haudatuksi
ja kuopassa kaikki järjestykseen, juoksentelevat ne levottomina
edestakaisin pitkin rautalankaverkkoa, kiipeevät ylös, laskeutuvat
maahan, taas nousevat, lähtevät lentoon, vaikka juuri ovat tupsahtaneet
verkkoa vasten. Taivas on pilvetön, ilma lämmin, tyyni ja juuri
omiaan kutsumaan turkkiloita tien vierellä mätänevän sisiliskon luokse.
Ehkä ne tuntevat hajuja, joita eivät muut kuin turkkilot tunne. Ne
tahtovat mennä matkoihinsa, ne halajavat pois.
Pääsisivätkö ne? Hyvin helposti, jos vain niillä olisi älyn hivenkään
apuna. Satoja kertoja ne ovat kaivaneet häkin seinävieriä, ne ovat
levänneet siellä koloissaan päiväkausia. Kun annan niille uuden
maamyyrän, tulevat ne komeroistaan käytäviä myöten ylös ja tunkeutuvat
raadon alle. Hautaamisen jälkeen ne kaivautuvat taas seinävierille mikä
minnekin.
Kaksi ja puoli kuukautta kestäneen vankeuden aikana on neljästätoista
turkkilosta vain yksi kiertänyt esteen. Se kaivoi kolon seinän alle,
joka on painettu hiekkaan vain pari senttimetriä syvälle, sitten se
kääntyi ylöspäin ja tuli maan pinnalle seinän ulkopuolella. Sehän
oli vallan mitätön työ niin vahvalle kaivurille. Siis vain yksi
neljästätoista pääsi pois häkistä.
Tämäkin karkaaminen tapahtui sattumalta, ilman harkittuja suunnitelmia,
päinvastaisessa tapauksessa olisivat kaikki muutkin, jotka ovat melkein
yhtä älykkäitä, tehneet samoin, ja häkkini olisi pian ollut tyhjä.
Älkäämme myöskään arvostelko turkkiloiden älyllisiä kykyjä pienemmiksi
kuin ne yleensä ilmenevät hyönteisten sieluelämässä. Olen nimittäin
huomannut, että kaikki häkissäni vankeina olleet hyönteiset ovat yhtä
tyhmiä karkaamaan hiekkaan painetun seinän alitse. Hyvin harvinaisia
poikkeuksia, aivan sattumalta poispäässeitä lukuunottamatta ei
yksikään niistä ole ymmärtänyt paeta kaivamalla polvikasta käytävää
seinän alle, ei niinkään taitavat kaivurit kuin sittiäiset ja muut
lannassa elävät kovakuoriaiset.
Huolimatta taruihin kuuluvasta maineestaan ei turkkiloita, yhtä vähän
kuin muitakaan hyönteisiä, johda äly, vaan vaiston itsetiedoton
kiihoitus.
Hernekärsäkkään muniminen.
Bruchus pisorum L.
Ihminen pitää herneitä suuressa arvossa. Jo kaukaisista ajoista
saakka on hän koettanut yhä tarkoituksenmukaisemmin viljellen saada
sen tuottamaan aina vain isompia, pehmeämpiä ja sokeripitoisempia
siemeniä. Huolellisesti hoitaen on kasvi laadultaan mukautuvaisena
lopulta muuttunut puutarhurin toivomuksia vastaavaksi. Kuinka
suuresti meidän satomme eroaakaan muinaisten kansojen vuodentuloista!
Kuinka paljon meidän herneemme eroavatkaan alkuperäisistä
metsäherneistä!
Mutta kaikista suojateistaan huolehtiva luonto ei salli viljan
ainoastaan ihmistä varten kypsyä, vaan se lähettää hyönteisten parven
kantamaan sadosta kymmenyksiä. Meille, jotka muokkaamille multaa,
kitkemme ja kastelemme päivän helteessä lopen väsyneinä, meille
se antaa herneen palkojen paisua, mutta se antaa niiden myös paisua
_hernekärsäkkäälle_ (Bruchus pisorum L.), vaikkakaan tämä ei ole
ottanut viljelystöihin osaa.
Seuratkaamme tämän innokkaan verottajan matkoja vihreähernevainiolla.
Hyväntahtoisena maksajana annan sen tehdä tehtävänsä, olenpa sitä
varten vielä kylvänytkin puutarhaani jonkun rivin sen mielikasvia.
Muulla tavoin kutsumatta kuin herneitä kasvattamalla saan sen tulemaan
täsmällisesti toukokuun kuluessa. Se tietää, että kivisessä,
vihannesviljelykselle sopimattomassa maassa ensi kertaa herneet
kukkivat. Kiireesti se hyönteisten valtiovarojen asiamiehenä tulee
valvomaan etujaan.