milloin enemmän, milloin vähemmän. Poimin ne ja vien lasihäkkiin.
Juhlapöytä heti katetaan ja mässäily alkaa. Kunkin toukan kimppuun
kiiruhtaa raatelijoita joko yksi tai useampia, ja pian ovat toukan
suolet ulkona. Toukkalauman sukupuuttoon tappamisessa ei mene
neljännestuntiakaan. Niistä ei jää jäljelle muuta kuin muodottomia
repaleita, joita on kuljetettu sinne tänne laudanpätkän alla piilossa
syötäviksi. Saalis hampaissaan pötkii rosvo pakoon haluten juhlia
rauhassa. Virkaveljiä tulee vastaan. Ne himoitsevat karkuun pyrkijän
kanssa roikkuvaa palasta ja alkavat rohkeasti sitä ryöstää. Kaksi,
kolmekin koettaa yhtaikaa ryövätä toverinsa laillista osaa. Jokainen
tarttuu leuoillaan kappaleeseen, repii ja nielee ilman pahaa kiistaa.
Siinä ei synny tositappelua kuten luusta riitelevien koirien kesken.
Kaikki jää ryöstöyritykseen. Jos omistaja on suopea, niin aterioidaan
rauhassa sen kanssa, leuat vasten leukoja, kunnes kappaleen revettyä
kukin vetäytyy omine osuuksineen tiehensä.
Nämä kirpeät toukat ovat varmaankin hyvin maukasta ruokaa,
maakiitäjät pitävät niitä herkkunaan. Mitä enemmän näet toukkia hankin,
sitä enemmän ne niitä syövät. Kulkukehrääjän kotelokoppien joukossa
ei ole kukaan tietääkseni tavannut maakiitäjää eikä sen toukkaa. En
minäkään ollenkaan toivo löytäväni niitä sieltä. Kotelokopissa on
asukkaita vain talvella, jolloin maakiitäjät majailevat maan
sisässä horroksissa, ruuasta välittämättä. Mutta huhtikuussa, kun
kulkuekehrääjän toukat ovat etsimässä sopivaa paikkaa hautautuakseen
maahan koteloitumaan, maakiitäjä käyttänee hyväkseen näitä makupaloja,
jos se niitä tapaa.
Tämän riistan karvaisuus ei siitä ole vastenmielinen, päinvastoin
karvaisimmat kaikista toukistamme, ukonkoirat, näyttävät erikoisesti
kiihoittavan tuon suursyömärin ruokahalua. Päiväkausia harhailee
toukka häkissäni teurastajien joukossa. Maakiitäjät eivät ole siitä
piittaavinaan. Silloin tällöin joku niistä pysähtyy, kiertelee
ukonkoiran ympärillä, tutkistelee sitä, koettaa tonkia sen karheata
turkkia. Toukan tuuhea ja pitkä karva peljästyttää sitä, ja se peräytyy
pääsemättä otuksen makuun. Ylpeänä ja vahingoittumattomana ukonkoira
menee menojaan aallotellen selkänahkaansa.
Tätä ei kestä kauan. Kun pelkuri on hyvin nälkäinen ja saa vielä
kumppaneita itselleen, niin se tulee rohkeammaksi ja päättää ryhtyä
tosihyökkäykseen. Niitä on nyt neljä ukonkoiran kimpussa, joka niiden
edestä ja takaa ahdistamana lopuksi nääntyy. Toukan suolet revitään
ulos ja se syödä hotkitaan, kuten mikä muu toukka tahansa.
Annan eläintarhani asukkaille erilaisia toukkia sekä karvattomia
että karvaisia, miten milloinkin satun löytämään. Kaikki ne
saavat osakseen ylen lämpimän vastaanoton, kunhan ne vain ovat
keskikokoisia. Liian pieniä halveksitaan, sillä niistä ei saisi
riittävän suurta suupalaa. Liian isot taas olisivat maakiitäjälle
ylivoimaisia. Kärsäkiitäjän ja riikinkukkokehrääjän toukat esimerkiksi
olisivat maakiitäjälle hyvin mieluisia, mutta nämä ahdistettuina,
ensi piston saatuaan kiemurrellessaan heittävät ahdistajan matkojen
päähän. Hyökättyään jonkun kerran ja tehtyään aina kuperkeikan
maakiitäjä voimattomana jättää rynnäkkönsä sikseen, vaikkakin karvain
mielin. Saalis on liian väkevä. Pidin parisen viikkoa noita kahta
vahvaa toukkaa tiikerien lähettyvillä, mutta niille ei tehty mitään
pahaa. Toukkien äkkikiepaukset herättivät pedoissa kunnioitusta.
Ennen kaikkea on maakiitäjä heikonlaisten toukkien teurastaja. Yksi
vika sillä kumminkin on. Se metsästää maassa eikä puissa. En ole
koskaan nähnyt sen olevan tutkistelemassa pienimmänkään pensaan
lehvistössä. Häkissäkään se ei yhtään välitä ajuruohotukun oksilla
olevasta saaliista, olipa saalis sitten miten houkutteleva tahansa.
Se on vahinko, sillä jos maakiitäjä osaisi kiivetä ja kapuilla, niin
miten pian kolmi- tai nelimiehinen joukko niitä puhdistaisikaan
kaalin madoista! Ei niin hyvää, ettei siinä jotain pahaakin.
Toukkien tappamisessa on maakiitäjä oikea mestari, mutta
puutarhojemme toisten tuhoojien, etanoiden, hävittämisessä on siitä
vähän apua. Nilviäisen näljä on sille näet vastenmielistä, siksi se
käy vain sellaisten etanoiden kimppuun, jotka ovat raajarikkoja ja
ontuvia. Mutta kaikkia maakiitäjiä eivät etanat yhtä paljon inhoita.
Eräs toinen, suuri ja musta laji (Procustus coriaceus) tarttuu
rohkeasti etanoihinkin, tyhjentää niiden kuoret välittämättä saaliin
erittämästä limasta. Vahinko vain, että tämä laji on harvinainen
puutarhassa, se kun olisi niin erinomainen apurimme.
Turkkilot hautajaisissa.
Necrophorus vestigator Hersch.
Tien varrella on maamyyrä, jonka maamiehen lapio on tappanut, ja aidan
vieressä on sydämettömien poikien kuolleeksi kivittämä sisilisko,
joka juuri oli pukeutunut viheriään helmipukuunsa. Kävelijä luuli
tehneensä ansiokkaan työn, kun polki viattoman tarhakäärmeen pään.
Tuulenpuuska heitti pesästä höyhenettömän linnunpojan. Miten näille
ja monille muille pikku raadoille käy? Etteivät ne kauan saa häiritä
meidän silmäämme ja nenäämme, siitä pitävät huolen ketojen pienet
terveystarkastajat, ja niitä on legio.
Ensiksi kiiruhtavat innokkaat pikku sissit, muurahaiset, ja alkavat
leikellä raatoa kappaleiksi, sitten tulee hajun houkuttelemina kärpäsiä
ja niiden kanssa yhtaikaa lentävät parvittain mistä lentänevätkään --
latuskaiset raatokuoriaiset (Silpha) ihrakuoriaiset (Dermestes) ja
lyhytsiipiset (Slaphylinus), kaikki alkaen innokkaasti tutkia, kaivaa
ja tonkia tuossa haisevassa raadossa.
Miltä näyttääkään kuollut maamyyrä? Voittakaamme vastenmielisyytemme
ja kääntäkäämme raato jalallamme. Mikä mylläkkä onkaan sen alla, mikä
työläisten hyörinä! Säikähtyneinä pakenevat surusiipiset
raatokuoriaiset (Silpha atrala L.) ja kaivautuvat maakoloihin,
saprinit (Saprinus), joiden pinta on kuin kiilloitettua ebenpuuta,
ehättäytyvät pois, ihrakuoriaiset (Dermestes) joiden hartioilla on
kirkkaanruskea, mustapisteinen huppuhuivi, aikovat myös piiloon,
mutta kompastuvat visvasta juopuneina ja kääntävät hohtavanvalkoisen
vatsapuolensa näkyviin.
Mitä ne kaikki tekivät niin kuumeisen kiihkoisina? Ne poistavat
kuolleita elävien tieltä. Ne ovat erinomaisia alkemistejä ja
muuttavat meille vahingolliset mädäntyvät raadot vaarattomiksi,
hedelmöittäviksi aineiksi, ne imevät raadon kuiviin eivätkä lepää,
ennenkuin se on aivan vahingoton.
Suurin näistä maan puhdistajista on turkkilo (Necrophorus vespillo
L.) joka eroaa suuresti kooltaan, väriltään ja tavoiltaan pienempien
raatokuoriaisten roskaväestä. Tärkeitten toimiensa merkiksi haisee
se myskiltä. Sen tuntosarvien päissä on punakeltainen nuppi, rinta
on nankiininkeltainen ja peitinsiivillä kaksi oranssinkeltaista
poikkijuovaa. Sen puku on komea, melkeinpä ylellinen ja loistaa toisten
rinnalla, jotka ovat mustissaan, kuten hautajaisiin menevien tuleekin
olla.
Ei se ole mikään ruumiinraivaaja, joka paloittelee ruumiita leukojensa
leikkelyveitsillä, vaan se on kirjaimellisesti haudankaivaja. Muut
raatokuoriaiset syövät haudattavasta kappaleen kuitenkaan unohtamatta
perheitään, mutta turkkilo ei käytä löytöään juuri ollenkaan omaksi
hyväkseen, vaan kaivaa sen karvoineen päivineen kuoppaan, jossa se
ajan tullen on toukan ravintovarastona. Se hautaa sen pannakseen
siihen munansa.
Vaikka turkkilo onkin varova ja melkeinpä kömpelö liikkeissään, on se
erittäin taitava työssään. Jonkun tunnin kuluttua katoaa sen omaan
ruumiiseen nähden suunnaton saalis, maamyyrä esimerkiksi, kuin maan
nielemänä, ja merkiksi siitä jää vain pieni multakasa hautauspaikalle.
Tähän nopeaan toimintatapaansa nähden on turkkilo ensimäisiä kedon
terveysoloista huolehtivien pikku olioiden joukossa. Sitä paitsi se on
myös erittäin älykäs hyönteinen, jonka henkisten kykyjen on sanottu
olevan yhtä kehittyneitä kuin kaikista korkeimmalla asteella olevien
ampiaisten, mehiläisten ja muurahaisten. Me aiomme tutkia tätä
kysymystä erikseen, nyt ajoitumme tarkastamaan turkkiloa työssään.
Emme tyydy niihin havaintoihin, joita sattumalta saamme tehdä siellä ja
täällä, vaan meidän on hankittava tilava häkki, jossa voimme seurata
tarkasti turkkiloiden elämää. Mutta mistä saamme häkkiin asukkaita?
Minun kotiseudullani, Etelä-Ranskassa, olivien maassa on vain vähän
turkkiloita, mikäli tiedän, vain yksi laji, _Necrophorus vestigator_
Hersch, ja sekin sangen harvinainen. Ennen sain keväisillä retkilläni
niitä vain kolme tai neljä kappaletta, mutta nyt tarvitsisin
tutkimuksia varten vähintäin kymmenkunnan.
Saan toivomani määrän kuitenkin kokoon, kun sijoittelen puutarhaani
sinne tänne rosmarinien, mansikoiden ja laventelipensaiden väliin
kuolleita maamyyriä. Taivaan tuulet kuljettavat raadon hajun ympäri, ja
ruumiinkantajoita tulee kaikkiaan neljätoista. Mutta ennenkuin
kerron häkkihuomioistani, pysähdymme tarkastamaan turkkiloiden toimia
vapaudessaan.
Hyönteinen ei valitse saalistaan voimiensa mukaan, niinkuin
petoampiaiset tekevät, vaan se ottaa mitä sattuma antaa. Sen
löytämistä raadoista ovat toiset pieniä, kuten päästäiset, toiset
keskikokoisia, kuten peltohiiret, ja muutamat tavattoman suuria, kuten
maamyyrät, rotat ja tarhakäärmeet, joiden hautaamiseen eivät
yhden haudankaivajan voimat yksin riitä. Tavallisesti turkkilot eivät
jaksa kuljettaa raatoja paikasta toiseen, korkeintaan hiukan siirtää
työntämällä altapäin selällään.
Hieta- (Ammophila), rengas- (Cerceris), peto- (Sphex) ja tieampiaiset
(Pompilus) kaivavat kolonsa, mihin parhaaksi näkevät, ja vievät
sitten saaliinsa sinne joko lentäen, tai, jos saalis on liian raskas,
laahaten pitkin maata. Niin ei voi turkkilo tehdä, vaan sen on
haudattava raato siihen, jossa se sattuu olemaan. Se voi olla joko
pehmeällä maalla tai kivellä, paljaalla paikalla tai ruohokossa,
jossa erittäinkin juolavehnän juuret ovat kaivamista estämässä. Joskus
sattuu puutarhurin lapio heittämään sen pensaikkoon, jolloin se jää
ehkä riippumaan jonkun tuuman päähän maasta.
Näin erilaisista paikoista ja niistä johtuvista erilaisista
kaivamisen haitoista voi jo päättää, että turkkilolla ei voi olla
mitään määrättyä menetelmää töissään. Sattumia lukuunottamatta pitää
sen muuttaa toimintatapojaan sikäli kuin sen heikko arvostelukyky
sallii. Sahata, taittaa, irroittaa, kohottaa, kaivaa, siirtää
-- ne ovat keinoja, joita turkkilon täytyy tarpeen tullen käyttää
hautaamispuuhissaan. Jollei se niihin kykenisi, vaan menettelisi samoin
kaikissa tapauksissa, silloin se ei voisi tehdä töitään, jotka sille
kuuluvat.
Tästä jo huomaa, kuinka lyhytnäköistä on tehdä johtopäätöksiä
yhdestä ainoasta tapauksesta, jossa luulee havaitsevansa älyllisiä
yhdistelmiä ja harkittuja tarkoituksia. Jokaisella vaiston ilmauksella
on tietysti syynsä, mutta voiko hyönteinen jo etukäteen arvostella
menetelmiensä tarkoituksenmukaisuutta? Ottakaamme ensin selvää työstä
kokonaisuudessaan, lisätkäämme tosiasia toiseen, niin voimme ehkä
sitten vastata tuohon kysymykseen.
Ravinnosta aluksi sananen. Yleisenä terveyspolisina ei turkkiin hylji
mitään raatoa, joka jo alkaa mädätä. Kaikki sille kelpaa sekä karvaiset
että höyheniset, kunhan raato vain ei ole ylivoimaisen iso. Se
tutkii yhtä innokkaasti konnaa kuin käärmettäkin. Arvelematta se ottaa
haltuunsa semmoiset harvinaisetkin löydöt, joita se ei koskaan sitä
ennen ole tuntenut. Niinpä pitivät turkkilot häkissäni hyvänä saaliina
kiinalaista kultakalaa ja hautasivat sen tavalliseen tapaansa.
Ei teuraslihaakaan halveksita, lampaan kyljys, palanen pihviä, jos ne
vain haisevat tarpeeksi, katoavat maahan yhtä hyvin kuin maamyyrä tai
hiiri. Turkkilo ei, sanalla sanoen, pidä erikoisesti mistään, vaan
hautaa kaiken, mikä on mädäntynyttä.
Seuratkaamme hautaamista. Maamyyrä on maan pinnalla. Pehmeä multa on
helppoa kaivaa. Neljä turkkiloa on saapunut, kolme koirasta ja yksi
naaras. Ne ovat piilossa raadon alla, joka näyttää tulleen eläväksi
uudestaan, kun se liikkuu kaivajien selkien kohottamana. Kuka ei
tietäisi, mitä tapahtuu, voisi hämmästyä tuota elävää kuollutta.
Aika ajoin pistäytyy joku, kaivaja näkyviin, kulkee yli raadon tutkien
ja tarkastaen sen turkkia sekä pujahtaa taas sen alle, nousee jälleen
tarkastusmatkalleen ja katoaa uudestaan.
Raato liikkuu kovasti, tärisee ja kohoilee samalla kuin sen ympärille
kohoo pieni multavalli. Omasta painostaan se vajoo hautaajien kaivamaan
kuoppaan.
Pian liikkuu myöskin multavalli näkymättömien työläisten tonkimana,
putoo kuoppaan ja peittää ruumiin. Se on salainen hautaus. Raato
näyttää itsestään vaipuvan kuten nestemäiseen aineeseen. Vajottaminen
jatkuu siksi, kunnes haudattava on tarpeeksi syvällä.
Mutta vaikka maamyyrä on peittynyt multaan, ei hautaamisen tarkoitus
ole saavutettu. Jos parin, kolmen päivän kuluttua avaa haudan,
niin näkee töiden jatkoa. Maamyyrä ei ole enää maanmyyrä, vaan haiseva,
vihertävä, mätänevä, karvaton, kasaan työnnetty kimpale. Se
on tilavassa kuopassa, jonka seinät ovat tiiviiksi painetut. Karva
on tosin lähtenyt, joko turkkilot ovat sen leikanneet tai se on
mädätessä irtautunut, mutta muuten on raato eheä. Se on säästetty
tulevalle sukupolvelle, vanhemmat eivät ole sitä syöneet, ehkä ottaneet
virkistyksekseen vain jonkun suuntäyden siitä kihoavaa visvaa.
Haudankaivajista on kaksi raadon vieressä, koiras ja naaras. Neljä
niitä oli hautajaisissa, mihin siis on kaksi koirasta mennyt? Löydän ne
käyristyneinä kokoon mullasta, melkein maanpinnasta.
Tämä huomio ei ole ainoa laatuaan. Joka kerta kun olen nähnyt
turkkiloiden hautaamismenettelyn, ovat lopuksi muut, jotka
tavallisesti ovat koiraita, kadonneet ja vain yksi pari jäänyt
jäljelle. Turkkilot ovat erinomaisia perheenisiä, jotka eivät ole
niin huolehtimattomia jälkeläisistään kuin muut hyönteiset. Ne
työskentelevät eroituksetta sekä omaksi että toisten hyväksi. Jos
joku pari on saanut liian vaikean tehtävän, tulevat toiset hajun
viekoittelemina apuun. Ne kaivavat, vajottavat raadon maahan ja
poistuvat sitten, jättäen parin yksin nauttimaan perheilojaan.
Tämä pari jatkaa töitään toukkiansa varten. Kun kaikki on tehty,
menevät ne pois ja eroavat, alkaakseen toisaalla uudestaan, jollei
muutoin, niin apumiehinä.
Olen vain kahden hyönteislajin koiraan nähnyt huolehtivan
jälkeläisistään hankkimalla niille ravintoa. Toinen on lehmän lannassa
elävä sittiäinen, toinen raatoja hautaava turkkilo. Likaviemärin
puhdistajan ja haudankaivajan tavat ovat siis esimerkiksi kelpaavia.
Mihin hyve joskus eksyykään?
Munasta tulleen toukan elämästä ja muodonvaihdoksesta kerron vain
lyhyesti, koska asia liikkuu niin vähän miellyttävillä alueilla.
Toukokuun lopulla kaivan ylös hiiren, jonka turkkilot hautasivat
kaksi viikkoa sitten. Se on muuttunut mustaksi, pikimäiseksi
puuroksi, jossa viisitoista täyskokoista toukkaa kaivelee. Muutamia
turkkiloita, arvattavasti toukkapesueen vanhemmat, tonkii myös
puuroa. Munimisaika on ohi, ruokaa yllin kyllin, ja kun vanhuksilla
ei ole muuta tekemistä, ovat ne asettuneet nuorison kanssa samaan
pöytään.
Turkkilon kehitys käy nopeasti. Korkeintaan on neljätoista päivää
hiiren hautaamisesta kuhmut, ja nyt ovat jo toukat koteloitumaisillaan.
Kaadosta kihoava neste, joka on muiden vatsoille myrkkyä, on kai
turkkilon toukille hyvää, kasvamista jouduttavaa ravintoa. Elävä kemia
kiiruhtaa epäorgaanisen kemian viimeisten reaktioiden edelle.
Toukat ovat, kuten pimeässä elävät ylimalkaan, likaisen valkeita,
karvattomia ja sokeita. Ulkomuodoltaan ne jossain määrin muistuttavat
maakiitäjän toukkia. Leuat ovat mustat ja vahvat, leikkaamiseen
erittäin sopivat. Jalat ovat lyhyet, mutta toukan liikkeet ovat silti
vilkkaat.
Toukkien seurassa olevissa turkkiloissa on pelästyttävässä
määrässä syöpäläisiä. Niiden pinta on aivan loisten peitossa, niin
että hyönteinen muuttuu melkein muodottomaksi. Syöpäläiset ovat
pieniä punkkeja (Gammasus coleopterorum), joita on niin usein myös
sittiäisen vatsan alla. Turkkilo ja sittiäinen, nuo, jotka omistavat
elämänsä yleiselle terveydenhoidolle ja joiden perhe-elämä on niin
mieltäkiinnittävä, ne saavat hyvistä töistään niin pahan palkan.
Turkkilon perhe-elämä on esimerkiksi kelpaava, mutta vain vähän aikaa.
Kesäkuun ensi puoliskolla, kun perheestä on pidetty tarpeeksi huolta,
lakkaavat turkkilot hautaamasta, vaikka mitä panisin häkkiin syötiksi.
Turkkilot pysyvät piilossa mullassa, vain silloin tällöin nousee joku
pinnalle hitaasti, väsyneenä.
Eräs erikoisuus niissä herättää huomiotani. Kaikki, jotka nousevat
maasta, ovat vaivaisia, niiden jäsenet ovat milloin ylempää milloin
alempaa poikki nivelistään. Muutamalla on kuitenkin yksi silpomaton
jalka. Sen ja toisten tynkien avulla se laahaa itseään vaivoin hiekasta
ylös. Tuossa tulee sen luo toveri, jonka jalat ovat terveet. Se tarttuu
vaivaiseen, repii vatsan ja tappaa sen. Häkkini muutkin turkkilot
saavat saman kohtalon, ne syödään tai ainakin ruhjotaan. Aluksi niin
rauhalliset suhteet ovat muuttuneet kannibalismiksi.
Historiasta tiedämme, että monet kansat, massateetit esimerkiksi,
tappoivat ikäihmiset säästääkseen ne vanhuuden heikkoudelta. Murhaava
kurikan isku harmentuneeseen kalloon oli heidän mielestään lapsen
rakkautta vanhempiaan kohtaan. Niin lie turkkiloistakin. Kun ne
vanhoina eivät enää mihinkään kelpaa, niin tappavat ne toisensa. Mitä
hyödyttää pitkittää sairaan ja vaivaisen elämää?
Massateetit voivat kauheaa tapaansa puolustaa ruuan puutteella,
mutta eivät turkkilot, sillä, kiitos minun anteliaisuuteni, niillä
on ravintoa sekä maassa että maan alla. Nälällä ei ole mitään osaa
tässä keskinäisessä tappamisessa. Se on vain sammuvan elämän
sairaalloista raivoa, nurinkurisia haluja. Kun vanhalla turkkilolla
ei ole enää muuta tekemistä, katkoo se toisten jalkoja ja syö
tovereitaan välittämättä siitä, että senkin jalat vuorostaan katkotaan
ja sekin syödään. Siten päättyvät turkkilon syöpäläisten saastuttaman
vanhuuden päivät.
Turkkilot. Kokeita,
Turkkilot ovat tulleet kuuluisiksi erinomaisen älykkäinä hyönteisinä.
Lacordaire kertoo niistä kaksi tarinaa teoksessaan "Introduction à
Tentomologie" (Johdatus hyönteisoppiin), minä lainaan ne tähän:
"Clairville", sanoo tekijä, "ilmoittaa nähneensä Necrophorus
vespillo'n, joka, aikoessaan haudata kuollutta hiirtä ja
huomatessaan, että maa hiiren alla oli liian kovaa, kaivoi kuopan
hiukan kauemmaksi pehmeämpään maahan. Kun kuoppa oli valmis, koetti se
vierittää hiiren siihen, mutta ei yksin jaksanut. Silloin se lensi pois
ja palasi hetken kuluttua neljän toverin kanssa, jotka sitä auttoivat
kuljettamaan hiirtä ja hautaamaan sen." "Tämmöiset teot", lisää
Lacordaire, "edellyttävät älyperäisiä johtopäätöksiä."
"Seuraava piirre", sanoo hän edelleen, "jonka Gledditsch kertoo,
viittaa kaikesta päättäen myöskin ymmärryksen olemassa oloon. Eräs
hänen ystävänsä tahtoi kuivata rupikonnan ja pani sen sentähden maahan
pistetyn seipään nenään, etteivät turkkilot sitä saisi viedyksi.
Mutta tämä varovaisuus ei auttanut, sillä turkkilot kalvoivat mullan
kepin juurelta, niin että keppi kaatui, ja hautasivat sitten sekä kepin
että rupikonnan."
Olisi paljon merkitsevä tunnustus hyönteisten älyä koskevassa
kysymyksessä, jos me näiden kahden kertomuksen perusteella
myöntäisimme turkkiloiden ymmärtävän teon ja seurauksen, tarkoituksen
ja keinon välisen suhteen. Mutta ovatko nuo jutut täysin tosia?
Tukevatko ne niistä tehtyjä johtopäätöksiä? Eivätkö ne henkilöt ole
hiukan yksinkertaisen lapsellisia, naiveja, jotka pitävät niitä
täysin pätevinä todistuksina?
Hyönteistieteilijä on varmasti jonkin verran naivi ainakin käytännön
ihmisten silmissä, kun antautuu tutkimaan niin pieniä eläimiä. Niin,
olkaamme naiveja, mutta älkäämme lapsellisen herkkäuskoisia. Ennenkuin
myönnämme hyönteisillä olevan ymmärrystä, käyttäkäämme omaamme
ja, mikä tärkeintä, kokeilkaamme. Tosiasiaan, joka on sattumalta
tapahtunut, ei ole arvostelematta perustettava sääntöä.
Minä en tahdo, hyvät turkkiloni, vähäksyä teidän ansioitanne, en,
se ajatus on kaukana minusta, minä vain olen hiukan varovainen
muistiinpanoissani, jotka ylistävät teitä vielä enemmän kuin rupikonna
ja keppi ja jotka tahtovat kohottaa teidän maineenne uuteen valoon.
Puolueettoman historian asia ei ole tukea jotakin määrättyä oppia, vaan
kulkea sitä tietä, johon tosiseikat viittaavat. Minä tahdon kysyä,
ajatteletteko te johdonmukaisesti, kuten teistä sanotaan. Onko teillä
vai eikö teillä ole älyn välkähdyksiä, pieniä hitusia ihmisen järjestä?
Sitä tahdon kysyä.
Ensiksi on otettava kokeilemalla selvää siitä, mitä Clairville kertoo
kovasta maasta ja avuksi kutsutuista turkkiloista. Päästäkseni asian
alkuun on minun hankittava hiiri, sillä maamyyrän iso ruumis olisi ehkä
liian raskas liikuteltavaksi. Saadakseni hiiriä pyydän ystäviänikin ja
naapureitani olemaan minun apunani. He nauravat minulle, mutta
tarkastavat kuitenkin pyydyksiään. Turhaan. Aina on niin, että kun
haluaa jotakin hyvin tavallista, on se tullut hyvin harvinaiseksi.
Provencelainen sananlasku, ruma kylläkin, sanoo isänisänsä latinalaisen
sananlaskun mukaan: kun hakee kakaroita ovat hevoset ummella.
Vihdoin kuitenkin saan toivomani hiiren. Panen sen häkkiin. Häkin
multaan peitän tiilikiven, joka on olevinaan kova maa ja sen lähellä
samassa tasossa on pehmeää hiekkaa. Asetan hiiren tiilen keskelle.
Häkissäni on seitsemän turkkiloa, neljä koirasta ja kolme naarasta,
jotka kaikki ovat mullassa, toiset lähellä pintaa toimettomina,
toiset työskennellen koloissaan. Ne nuuskivat kohta uuden raadon
olevan lähellä ja kello seitsemän aamulla tulee kolme turkkiloa, yksi
naaras ja kaksi koirasta, kiireesti sen luo. Ne tunkeutuvat hiiren
alle, joka liikkuu niiden ponnistuksista. Ne koettavat kaivaa kuoppaa
tiiltä peittävään ohueen hiekkakerrokseen, sentähden kasautuu pieni
hiekkavalli hiiren ympärille.
Muutaman tunnin ne nykivät raatoa, mutta tuloksetta. Minä käytän
tilaisuutta hyväkseni tarkastaakseni, miten ne kaivamistaan
harjoittavat. Kun turkkilo tahtoo liikuttaa kuollutta, kääntyy se
selälleen, tarttuu kaikilla kuudella jalallaan kiinni hiiren
turkkiin, painaa selkänsä maata vasten, työntää jaloillaan eteenpäin
samalla kuin otsa ja takaruumiin pää ovat apuna pitämässä raatoa
koholla. Maata kaivettaessa käännytään taas oikeaan asentoon. Niin
työskentelevät kaivajat vuorotellen jalat ilmassa, silloin kun raatoa
tahdotaan liikuttaa, vuorotellen maassa, kun tahdotaan kuoppaa
syventää.
Paikka, jossa hiiri on, tunnustetaan lopultakin mahdottomaksi. Eräs
koiras tulee näkyviin, tutkii hiirtä, kulkee sen ympäri ja tonkaisee
sitä sieltä täältä. Hyönteinen katoaa, ja nykimiset alkavat taas.
Onko tutkimusmatkalla käynyt koiras kertonut toisille tutkimustensa
tulokset, ja alkavatko ne nyt siirtää raatoa paremmalle paikalle?
Niiden teot eivät sitä ollenkaan todista. Kun tutkimusmatkailija
liikuttelee hiirtä, seuraavat toiset esimerkkiä ja kohottelevat
sitä, mutta niiden jalat eivät potki samaan suuntaan, sillä kun kuorma
on saatu tiilikiven reunalle, siirtyy se takaisin alkuperäiselle
paikalleen. Kolme tuntia jatkuu tätä heiluttelemista, mutta hiiri ei
kulje sen multavallin yli, joka on luotu sen ympäri.
Toinen koiras tulee, tekee tutkimiskiertomatkansa. Se koettaa millaista
maa on aivan tiilikiven vieressä, se kaivaa koekolon. Sitten se palaa
takaisin työpaikalleen ja tukien selkäänsä työntää hiirtä sormen
leveyden verran toivottuun suuntaan. Onnistuuko se tällä kertaa? Eipä
suinkaan, sillä hiiri heti vierähtää takaisin.