Iltamyöhällä tuotiin näet minulle rukoilijasirkka (Mantis religiosa),
jonka erinomaisen pieni ruumis oli huomiota ansaitseva. Ajatellen
iltapäivän tapahtumia, hyvin hajamielisenä panin kaikessa kiireessäni
tuon petohyönteisen talteen kehrääjän häkkiin. Ei pistänyt päähänikään,
ettei tämä yhdessä asuminen voisi luonnistua. Sirkkahan oli niin hento
ja toinen niin paksu. Minun ei siis tarvinnut mitään pelätä.
Mutta miten huonosti tunsinkaan tuon elukan lihanhimon! Seuraavana
päivänä näin katkeraksi hämmästyksekseni sirkan ahmimassa isoa
perhosta. Pää ja rinnan etuosa olivat jo tipotiessään. Kauhea elävä,
miten pahasti teitkään! Hyvästi tutkimukseni, joita olin hartaasti
ajatellut koko yön! Kolmeen vuoteen en niihin voi ryhtyä, kun en saa
toista perhosta.
Tästä vastoinkäymisestä huolimatta älkäämme unohtako sitä vähää, minkä
jo opimme. Noin kuusikymmentä koirasta kokoontui yhtenä ainoana
iltana. Kun muistaa, kuinka harvinaisia kehrääjät ovat, ja miten minä
ja apulaiseni etsimme niitä turhaan vuosikausia, niin tämä luku
hämmästyttää. Siis sieltä, mistä ei hakiessa löytynyt yhtään ainoaa,
sieltä keräsi naaraan houkutuskeino niitä koolle kokonaisen parven.
Mutta mistä ne tulivat? Epäilemättä hyvin kaukaa ja joka suunnalta.
Niin kauan olen tehnyt matkoja ympäristööni, että joka pensas, joka
sorakasa on minulle tuttu ja voin vakuuttaa, ettei tammikehrääjää
siellä ole ollut.
Kolmen vuoden kuluttua suo onni, jota niin hartaasti olen odottanut,
taas minulle kaksi kehrääjän koteloa. Niistä kummastakin tulee naaras
muutaman päivän väliajan perästä keskipalkoilla elokuuta. Tämä
onnenpotkaus tekee mahdolliseksi uudistaa kokeeni ja järjestää ne
hiukan toisin.
Teen hetimmiten vielä kerran kokeilut, joihin jo riikinkukkokehrääjä
antoi sangen varman vastauksen. Päivällä liikkuja ei ole yövaeltajaa
tyhmempi. Se ei välitä kepposistani, vaan lentää erehtymättä
rautalankahäkkiin teljetyn luokse, mihin paikkaan kojeen huoneessa
siirtänenkin. Se osaa sen hakea vaatekaapin kätköistä, se löytää sen
laatikosta, jos laatikko ei ole aivan tiivis. Mutta jos laatikko on
ilmanpitävästi suljettu, lopettaa se lentonsa tietojen puutteessa.
Siihen saakka siis vain riikinkukkokehrääjäkoiraan suurenmoisten
saavutusten toistamista.
Jos laatikko on tiiviisti suljettu, joten sen ilma ei ole yhteydessä
ulkoilman kanssa, ei tammikehrääjäkoiras saa mitään viestiä
vangitulta. Ei yksikään saavu, vaikka laatikko olisi avonaisen ikkunan
laudalla silmin nähtävänä. Siksi tulee mieleeni yhä varmempana
ajatus erittyvästä hajusta, joka ei voi tunkeutua metallisen, puisen,
pahvisen tai lasisen suojuksen läpi.
Tätä seikkaa tutkiessani ei suurta yöperhosta voinut pettää naftalini,
jonka piti minun mielestäni voimakkaalla hajullaan voittaa ne
erinomaisen hienot haihtumaeritykset, joita ei ihmisen hajuaisti tunne.
Kokeen uudistan tammikehrääjälläkin. Tuhlaan tällä kertaa ylenmäärin
kaikkien mehusteiden tuoksuja ja hajuaineiden löyhkää, mitä vaan
rohdosvarani suinkin tarjoavat.
Osaksi naaraan vankilan, rautalankakuvun sisään, osaksi sen ympäri olen
asettanut kymmenkunnan teevatia, joissa on naftalinia muutamissa,
toisissa laventeliöljyä, petroleumia ja eräissä rikkivetyvettä, joka
haisee kuin mädännyt muna. Sen enempää en voi tehdä, ettei vanki
vallan tukehtuisi. Tein nämä valmistukset aamulla, että huone ehtisi
täyttyä hajuilla siksi kun kokoontumisen hetki tulee.
Iltapäivällä olikin työhuoneeni kuin ilkeä apteekin laboratorio,
läpitunkevat laventelin ja rikkivedyn hajut vallitsevina. Savuakin
oli sen lisäksi runsaasti. Saisivatkohan nyt kaasun käytöstä,
tupakoimisesta, hajuveden ja petroleumin hajuista sekä kemiallisista
löyhkistä yhdistyneet sauhut ja haisut kehrääjäkoiraat kääntymään
takaisin?
Eipä suinkaan. Kolmen seuduissa tulevat perhoset yhtä lukuisina kuin
tavallisestikin. Ne lentävät häkin luo, jonka vielä vaikeuttaakseni
löytämistä olin huolellisesti peittänyt paksulla liinalla. Näkemättä
naarasta ja outohajuisesta ilmasta huolimatta, jossa hienon hienojen
tuoksujen täytyy tukehtua, ne lentävät kuitenkin vangittua kohti ja
koettavat päästä sen luo tunkeutumalla liinan laskoksien alle. Minun
metkuni eivät auttaneet.
Tämän epäonnistumisen jälkeen, josta saatu johtopäätös on niin selvä,
ja muistaen, mitä riikinkukkokehrääjällä tekemäni naftalinikoe
opetti, pitäisi minun järkevästi ajatellen luopua mielipiteestäni,
että erittyvät hajut johtaisivat perhoskoiraita hääjuhliin. Etten niin
tee, siitä on minun kiittäminen satunnaista havaintoani. Sattuma tekee
toisinaan yllätyksiä johtaen totuuden poluille, joita siihen saakka
on turhaan etsinyt.
Eräänä aamuna kokeillessani, oliko näköaistilla mitään osaa koiraiden
tiedusteluretkillä, suljin naaraan lasikuvun alle ja panin sen pohjalle
kuivalehtisen tammenoksan. Asetin kuvun pöydälle vastapäätä avonaista
ikkunaa.
Sisään tullessaan eivät koiraat voi olla näkemättä heidän kulkutiensä
vierellä olevaa vankia. Laatikko, jonka pohjalla oli hiekkaa ja jossa
naaras vietti edellisen yönsä ja aamupäivänsä rautalankahäkissä,
oli tielläni. Nostin sen sentähden mitään erityistä ajattelematta
lattialle huoneen toiselle puolelle hämärään nurkkaan kymmenisen
askeleen päähän ikkunasta.
Mitä nyt tapahtui, hämmästytti minua. Tulokkaista ei yksikään
pysähtynyt lasikuvun luo, jonka sisässä naaras oli kirkkaassa
päivän valossa nähtävänä, vaan menivät välinpitämättöminä ohi, sitä
tarkastamatta, silmäystäkään siihen heittämättä. Kaikki lensivät
huoneen toiseen päähän puolipimeään nurkkaan, johon olin sijoittanut
laatikon ja rautalankahäkin. Siellä ne laskeutuivat rautalankakuvun
päälle räpytellen siipiään ja tupsahdellen sitä vastaan. Koko
iltapäivän auringonlaskuun saakka jatkuu tyhjän häkin ympärillä
sarabanditanssi, jonka muutoin naaraan todellinen läsnäolo aiheuttaa.
Viimeinkin ne poistuvat, mutta eivät kaikki. Jotkut ovat itsepäisiä,
eivät tahdo mennä, niitä kahlehtii jokin tenhoisa vetovoima.
Kumma seikka todellakin. Perhoset kiiruhtavat sinne, missä ei mitään
ole ja sinne jäävätkin huolimatta toistuneista näköaistinsa
ilmoituksista. Ne lentävät lasikuvun ohi pysähtymättä, vaikkakin joku
tuleva tai menevä on siinä ehdottomasti keksinyt naaraan. Jonkun
viekoittimen lumoamina niiden huomio ei kiinny oikeaan.
Mikä on ne puijannut? Koko edellisen yön ja tämän aamupäivän on
naaras ollut rautalankahäkissä, milloin riippuen verkosta, milloin
leväten laatikon hiekalla. Sen, erittäinkin sen paksun takaruumiin
koskettamiin paikkoihin tarttui tämän pitkän kosketusajan kuluessa
jonkinlaisia hajuja. Siinä niiden lumousvoima, siinä lemmenjuoma,
siinä se, mikä saattaa mylläkän tammikehrääjäin maailmaan. Hiekka
säilyttää hajun jonkun aikaa ja levittää sitä ympäri.
Haju se siis sittenkin perhosia ohjaa ja antaa niille tietoja jo pitkän
matkan päähän. Hajuaistinsa hallitsemina ne eivät anna näköaistin
havainnoille mitään arvoa, vaan menevät lasikuvun ohi, johon kaunotar
on suljettu, rautalankahäkin ja hiekan luo, mihin tenhokannu on
vuotanut -- tyhjään paikkaan, jossa ei ole velhosta muuta jäljellä kuin
lemuava todistus sen äskeisestä oleskelusta siellä.
Vastustamaton rakkauden taikajuoma tarvitsee valmistuakseen jonkin
määrätyn ajan. Minä kuvittelen sen olevan haihtumisen tapaista, joka
vähitellen kehittyy ja kyllästää ne esineet, joihin tuo liikkumaton
möhömaha on koskettanut. Jos lasikupu on tiiviisti pöydällä
tai, mikä on vieläkin parempi, lasilevyä vasten, joten sisä- ja
ulkoilman välinen yhteys on katkaistuna, niin koiraat eivät saavu, kun
eivät tunne hajua, vaikka kokeilemista jatkaisi kuinka kauan tahansa.
Jos kohotan kupua hiukan työntämällä sen alle kolme kiilaa, niin
perhoset eivät kuitenkaan heti lennä luokse, vaikka niitä on huoneessa
koko joukko. Mutta kun odotan puoli tuntia, joll'aikaa naaraan
tislauslaitos yhä toimii, niin vierailijoiden käynti tapahtuu kuten
ennenkin.
Kun olen saanut tästä kaikesta odottamattani selvän, voin tehdä
vaihtelevia kokeiluja sitä samaa periaatetta seuraten. Aamulla panen
naaraan taas metalliverkkohäkkiin ja sen alustaksi saman tammenoksan
kuin edelläkin. Siinä se pysyy liikkumattomana kuten kuollut,
kätkeytyneenä lehtien alle ja tartuttaa niihin varmaankin hajunsa.
Kun vieraiden tuloaika lähestyy, otan juuri parahiksi kyllästetyn
oksan ja panen sen tuolille lähelle avonaista ikkunaa. Naaraan jätän
verkkohäkkiin keskelle huonetta olevalle pöydälle.
Perhoset saapuvat, ensin yksi, sitten toinen, kolmas, pian viides ja
kuudes. Ne tulevat ja menevät, palaavat, kohoovat, laskeuvat, lentävät
ulos ja sisään aina lähellä ikkunaa, jonka edessä on tuoli
tammenoksineen.
Ei yksikään lennä muutaman askeleen päähän suuren pöydän luo, jossa
naaras niitä odottaa rautalankahäkissään. Ne ovat epävarmoja, sen
selvästi huomaa, ne etsivät.
Vihdoinkin ne löytävät, mutta mitä? Vain sen oksan, joka on
aamupäivällä ollut lihavan muorin vuoteena. Siipiään räpytellen ne
tarttuvat jaloillaan lehviin, tutkivat ne yltä ja alta, tunnustellen,
kohotellen ja painaen niitä, kunnes lopulta kevyt oksakimppu putoo
lattialle. Mutta lehtien tarkasteleminen jatkuu edelleen. Siipien
lyönneistä ja jalkojen lyönneistä liikkuu oksa lattialla kuten
paperimytty, jota kissanpoika viskoo käpälillään.
Sillä aikaa kun oksa loittonee tutkijajoukkoineen, lentää kaksi
uutta tulokasta sisään. Niiden matkan varrella on tuoli, jolla
lehvävesa oli jonkun aikaa. Ne pysähtyvät ja nuuskivat innokkaina
oksan koskettamia paikkoja. Vaikka kumpaisenkin toivon oikea esine on
aivan lähellä metalliverkkohäkissä, jota en edes peittänyt, niin ei
kumpikaan kuitenkaan siitä välitä. Lattialla tuupitaan yhä edelleen
makuualusta, jonka päällä naaras aamulla lepäsi, ja tuolilla tutkitaan
sijaa, jossa tämä vuode hetki sitten oli. Aurinko painuu ja
palaamishetki lähestyy, rakkauden tuli heikkenee, sammuu, ja vieraat
poistuvat huomiseen saakka.
Seuraavat kokeeni osoittavat, että kaikenlaiset esineet voivat
olla lehtisen oksan asemasta tilapäisenä kiihokkeena. Muutamia
aikoja edeltäpäin pidin naarasta milloin verka-, milloin
flanelli-, puuvilla- tai paperialustalla, paninpa sen kovalle
kenttävuoteellekin, puiselle, lasiselle, marmoriselle tai metalliselle.
Ja kaikilla näillä esineillä oli jonkun aikaa kestäneen kosketuksen
jälkeen koiraisiin sama vastustamaton vetovoima kuin naaraalla
itsellään. Ne säilyttävät tämän ominaisuuden aina laatunsa mukaan
lyhyemmän tai pitemmän aikaa. Paraimpia tässä suhteessa ovat puuvilla,
flanelli, tuhka, hiekka, sanalla sanoen kaikki huokoiset aineet.
Metallit, marmori ja lasi kadottavat sitä vastoin tehokkuutensa.
Vieläpä kaikki esineet, joiden päällä naaras on ollut, välittävät
koskettaessaan toisia houkutusvoimansa niihin. Senpä tähden lensivätkin
perhoset tuolin istuinlaudalle, senjälkeen kuin tammenoksa oli
siitä pudonnut.
Käyttäkäämmepä jotakin parhaista alusista, flanellia esimerkiksi,
niin me näemme ihmeitä. Pitkään koeputkeen tai pulloon, jonka kaula
on juuri niin laaja, että perho mahtuu ryömimään sisään, panen
flanellitilkun, emon kokoaamuisen lepolavitsan. Vierailijat
tunkeutuvat pulloon ja räpistelevät siellä osaamatta enää ulos. Tein
niille satimen, jolla voisin ne tuhotakin, mutta vapautan kuitenkin
onnettomat ja vedän flanellipalan ulos. Siitä huolimatta huimapäät
ahtautuvat pulloon takaisin ja jäävät ansaan. Niitä on sinne vetänyt
haju, joka imeytyneenä flanelliin on tarttunut siitä lasiin.
Asia on todistettu. Naimaikäinen morsian levittää erinomaisen hienoa,
meidän hajuaistillemme tajuamatonta lemua kutsuakseen ympäristön
perhoset häihin, antaakseen niille tiedon jo kauaksi ja ohjatakseen
niitä matkalla. Ei kukaan naapureistani tunne haistellessaan
vähintäkään hajua, eivät nuoretkaan, joiden nenähermot eivät vielä ole
tylsyneet, vaikka sieraimet olisivat kiinni kehrääjänaaraassa.
Tämä hienon hieno mehuste tunkeutuu helposti joka esineeseen, jonka
päällä naaras on hetken levännyt, ja niin kauan kuin haju ei ole
vielä kokonaan haihtunut, on esine yhtä hyvä viekoitin kuin emo itse.
Tästä syötistä ei ole näkyvissä jälkeäkään. Paperilla, joka on ollut
alustana ja jonka ympärillä vierailijat hääräävät, ei näy mitään
huomattavaa merkkiä eikä kosteita pilkkuja, vaan sen pinta on yhtä
puhdas kuin ennen hajun imeytymistäkin.
Tuo mehuste kehittyy hitaasti ja sitä täytyy hiukan keräytyä
varastoon, ennenkuin sen mahti tulee täysin ilmi. Jos naaraan
nostaa pois lepopaikaltaan ja asettaa muualle, kadottaa se hetkeksi
vetovoimansa, mutta lepopaikkaan tarttunut haju pitkän kosketuksen
aikana viettelee tulokkaat luoksensa. Naaraan patterit kuitenkin
jatkavat jälleen toimintaansa, ja hyljätty saa valtansa takaisin.
Perhoslajin mukaan tapahtuu erittymän valmistuminen aikaisemmin
tai myöhemmin. Juuri kotelosta tullut naaras tarvitsee jonkin aikaa
kehittyäkseen ja ja järjestääkseen suodatusputkiaan. Aamulla
syntyneellä riikinkukkokehrääjänaaraalla on vierailijoita välistä jo
samana iltana, mutta useimmiten kuitenkin vasta seuraavana päivänä,
noin neljäkymmentuntisen valmistelun perästä. Tammikehrääjänaaras sitä
vastoin viivyttää kutsuansa kauemmin. Sen naimakuulutus julaistaan
vasta parin kolmen päivän kuluttua.
Palatkaamme hetkiseksi tuntosarvien arvoitukselliseen merkitykseen
tässä kysymyksessä.
Tammikehrääjäkoiraalla on komeat tuntosarvet, samanlaiset kuin
riikinkukkokehrääjälläkin, sen kilpailijalla naimaretkillä. Voiko
tuntosarven lehtiä pitää johtavana kompassina? Teen toistamiseen
leikkauskokeeni panematta niille liiaksi painoa, eikä yksikään
leikatuista palaa. Varokaamme kuitenkin ennakkopäätelmiä.
Riikinkukkokehrääjä on opettanut, että on tärkeämpiäkin syitä kuin
tuntosarvet estämässä palaamista.
Sitäpaitsi eräs toinen kehrääjä, apilakehrääjä (Lasiocampa trifolii),
edellisen lähisukulainen ja yhtä komeatöyhtöinen kuin sekin, jättää
ratkaistavaksi sangen pulmallisen kysymyksen. Apilakehrääjä on hyvin
yleinen asuntoni ympäristöllä, aivan pihastanikin olen sen koteloita
löytänyt. Ne sekoittaa helposti tammikehrääjän koteloihin, niin
samannäköisiä ne ovat. Aluksi minäkin petyin. Kuudesta kotelosta,
joista odotin tammikehrääjiä tulikin kuusi toisen lajin naarasta. No
niin, näiden kuuden naaraan luo, jotka syntyivät huoneessani, ei tullut
koskaan koiraita, vaikka niitä töyhtöpäitä oli läheisyydessä
yltäkyllin.
Jos suuret ja sulkamaiset tuntosarvet ovat todellakin suunnan
neuvojina, mikseivät muhkeasarviset naapurini tienneet mitään siitä,
mitä huoneessani tapahtui? Miksi niiden tuuheat tupsut jättivät ne
välinpitämättömiksi niiden merkkitapausten suhteen, jotka saivat
tammikehrääjiä joukoittain liikkeelle? Vielä kerran sanottakoon, että
elin ei määrää toimintakykyänsä. Toisella eläimellä on luonnonlahjat,
jotka toiselta puuttuvat, vaikkakin elimet olisivat rakenteeltaan
yhtäläiset.
Maakiitäjän ravinto.
Carabus auratus L.
Kirjoittaessani tämän luvun ensi rivejä muistuu mieleeni Chicagon
teurastamot, nuo kauheat lihatehtaat, joissa tapetaan vuosittain
1,080,000 nautaa ja 1,750,000 sikaa. Elävinä pannaan eläimet koneisiin
ja ne tulevat toisesta päästä valmiina säilykkeinä, silavana,
makkarana ja kääröliikkiönä. Ne minun mieleeni muistuvat, sillä
maakiitäjän teurastusvimma on yhtä nopeaa.
Minulla on tilavassa lasihäkissä kaksikymmentä viisi maakiitäjää.
Nyt ne ovat piilossa laudanpätkän alla, jonka olen pannut niille
suojukseksi. Vatsa painuneena viileää hiekkaa vasten, selkä kiinni
lämpimässä laudassa, jota auringon säteet hyväilevät, ne nukkuvat
ja sulattavat ruokaansa. Onni suosii minua. Sattumalta tapaan
kulkuekehrääjän toukkamatkueen, joka laskeuduttuaan puusta hakee
soveliasta paikkaa kaivautuakseen maahan koteloitumaan. Siinäpä on
erinomainen karja maakiitäjän teurastamoon.
Kokoon toukkia ja panen ne häkkiin. Pian järjestyy kulkue uudestaan.
Toukat, luvultaan noin sata viisikymmentä, taivaltavat kiemuraisessa
jonossa, menevät laudan pätkän lähelle peräkkäin kuin Chicagon siat.
Silloin juuri on sopiva hetki päästää pedot liikkeelle. Minä kohotan
suojuslautaa.
Nukkuvat heti heräävät tuntiessaan lähellä marssivan saaliin hajun.
Yksi juoksee toukkien luo, toinen ja kolmas sitä seuraa saaden aikaan
hämmennystä maakiitäjien leirissä. Maahan piiloutuneet kavahtavat ylös
ja koko rosvolauma hyökkää ohikulkevan joukon kimppuun. Siitäpä
syntyy unohtumaton näytelmä.
Rynnätään kulkueen alkupäähän, loppuun ja keskipaikoille,
haukkiloidaan sinne tänne, selkään, vatsaan, aivan arviokaupalla.
Toukkien karvaiset nahat repeilivät, pinjan neulasista, ravinnosta
vihreät suolet valuvat ulos. Toukat kouristuvat suonenvedontapaisesti
kokoon, tuntien kipua runnellussa ruumiissaan, ne tarttuvat
jalkoihinsa, valuttavat nestettä suustaan ja pureskelevat itseään.
Vahingoittumattomat kokevat hakea turvaa piiloutumalla maahan. Mutta
ei yksikään selviä ehyin nahoin. Tuskin ne ovat ehtineet kaivaa puolen
ruumistaan hiekkaan, kun maakiitäjä karkaa kimppuun, repii ja halkaisee
vatsan.
Jollei murhaaminen näin tapahtuisi mykkien maailmassa, niin me
silloin huutaisimme hirveästi Chicagon joukkoteurastuksista. Tarvitaan
mielikuvituksen korvia kuulemaan näiden raadeltujen vihlovia
hätähuutoja. Minulla on ne korvat, ja tuntoani painaa, että olen syypää
tähän kurjuuteen.
Nyt kaikkialta kuolevien ja kuolleiden läjästä jokainen maakiitäjä
kiskoo ja repii kappaleen itselleen, vie sen pois ja menee syrjään,
toisista kauas sitä nieleksimään. Tämän kappaleen jälkeen toinen
leikkaa itselleen madosta palan, sitten muut, ja niin jatkuu niin
kauan kuin teuraita on jäljellä. Muutamassa minuutissa on toukkajoukko
paloiteltu sykähteleviksi repaleiksi, leikkeleiksi.
Toukkia oli sataviisikymmentä, teurastajia kaksikymmentäviisi,
siis kuusi toukkaa kunkin maakiitäjän osalle. Jos hyönteiset vain
määrättömästi teurastaisivat, kuten lihatehtaitten työläiset, ja
jos niitä olisi sata, kuten kohtalaisen suurissa liikkiötehtaissa,
niin niiden kymmentuntisena työpäivänä tappamien uhrien luku nousisi
kolmeenkymmeneenkuuteen tuhanteen. Semmoista ennätystä eivät ole
Chicagon teurastamot koskaan saavuttaneet.
Tappamisnopeus on vieläkin ihmeteltävämpi, kun ottaa huomioon
maakiitäjien rynnäkön vaikeudet. Maakiitäjällä ei ole pyörivää ratasta,
joka tarttuu sian jalkaan, nostaa sen valmiiksi teurastajan puukkoa
varten, ei sillä ole liikkuvaa permantoa, joka kuljettaa tappajan
nuijan alle härän, vaan sen itsensä täytyy hyökätä saaliiseensa kiinni,
voittaa se ja varoa sen harpuuneja ja hampaita. Eikä se ainoastaan tapa
saalistaan, mutta se sen vielä syökin samalla paikalla, ja sitä eivät
Chicagon työläiset tee. Mikä verilöyly tulisikaan, jos hyönteiset
ainoastaan tappaisivat!
Mitä meille kertovat Chicagon teurastamot ja maakiitäjän mässäilyt?
Ne kertovat, että ihminen, jonka siveyskäsitteet ovat ylevät, on
meidän aikanamme harvinainen poikkeus. Sivistyksen kuoren alla on
melkein aina luolakarhun aikaisten esi-isien raakuutta. Oikeaa
inhimillisyyttä ei vielä ole. Se kehittyy vähitellen vuosisatain
käytteen kohottamana ja omantunnon opastamana, mutta edistyy
epätoivoisen hitaasti.
Vasta meidän päivinämme on lopullisesti hävitetty orjuus, tuo
muinaisten yhteiskuntien tuki. On tultu huomaamaan, että ihminen,
vaikka mustakin, on todellakin ihminen ja toisten ihmisten arvoinen.
Mikä oli nainen ennenmuinoin ja mikä hän on vieläkin Itämailla?
Kiltti, sieluton elukka. Naisesta ovat tohtorit kauan väitelleet.
Seitsemännentoista vuosisadan mahtava piispa Bossuetkin piti naista
ala-arvoisempana kuin miestä. Tähän otettiin todistukseksi Eevan
luomiskertomus ja ylimääräinen kolmastoista kylkiluu, joka oli muka
Aatamilla ennen ollut. Lopultakin on myönnetty, että naisella on
samanlainen sielu kuin meilläkin, vaikka vielä hellätunteisempi ja
uhrautuvaisempi. Naisen on sallittu kehittää itseään, ja hän onkin sen
tehnyt yhtä innokkaasti kuin hänen miespuolinen kilpailijansa.
Orjuuden poistaminen ja naisen sivistäminen ovat kaksi suurta askelta
edistyvän siveyden tiellä. Meidän jälkeläisemme jatkavat vielä
kauemmaksi. He jaksavat kohota kaikkien vastustusten yläpuolelle ja
he näkevät selvästi, että sota on meidän kaikista luonnottomin
nurinkurisuutemme, että voittajat, taistelujen urakoitsijat ja kansojen
rosvot, ovat iljettävä maanvaiva, että toistensa käsien puristaminen
on pyssynlaukausta parempi, että onnellisin kansa ei ole se, jolla
on enimmän tykkejä, vaan se, joka rauhassa tekee työtä ja vaurastuu
runsain määrin.
He sen näkevät, meidän jälkeläisemme, ja näkevät paljon muitakin
ihmeitä, jotka nyt ovat turhia haaveita.
Milloin tapahtunee tämä kohoaminen pilventakaisia ihanteita kohti?
Tuskinpa se aika on lähelläkään? Meillä on painajaisena heltiämätön
taakka, jonkinlainen perisynti, jos sitä voi sanoa synniksi, kun
emme siitä edes tahdokaan päästä. Se kuuluu olemukseemme, emmekä
sille mitään mahda. Siihen taakkaan on syynä vatsamme, tuo erehtymätön
eläimellisyyden lähde.
Suolisto hallitsee maailmaa. Meidän kaikista arvokkaimpienkin
toimiemme takaa pistäikse käskevänä liemi- ja paistikysymys. Niin kauan
kuin vatsa määrää -- ja sen hallitusaika ei ole kohtakaan lopussa --
vaatii se jotakin täytteekseen, ja voimakas elää vähäväkisen hädästä.
Elämä on hauta, jonka vain kuolema voi luoda umpeen. Loppumartomasti
teurastaen ihminen, maakiitäjä ja kaikki muut ruokkivat itseään,
ainaiset joukkomurhat tekevät maan teurastamoksi, johon verraten
Chicagon lihatehtaat eivät ole mainitsemisen arvoisia.
Syöjiä on legionia ja taas legionia, mutta syötäviä ei ole yhtä
runsaasti. Puutteessa oleva kadehtii uhkauksien omistajaa, nälkäinen
näyttää kylläiselle hampaitaan. Taistelu seuraa omistamisesta. Ihminen
nostaa armeijansa suojelemaan laihojaan, viinikellareitaan ja
jyväaittojaan; sellainen on sota. Milloin se loppuu? Voi! Tuhat kertaa
voi! Niin kauan kuin on susia maailmassa, tarvitaan paimenkoiria
lammaslaumoja vartioitsemaan.
Kuinka kauaksi maakiitäjistä onkaan minut ajatuksen juoksu
viekoitellut! Siis asiaan.
Mistä syystä yllytin maakiitäjät teurastamaan toukkia, jotka hiljalleen
olivat kaivautumassa maahan, kun olin ne vienyt noiden raatelijoitten
läheisyyteen? Oliko tarkoituksenani järjestää itselleni hurja
murhanäytelmä? Eihän toki. Minä olen aina ottanut osaa eläinten
kärsimyksiin, ja kaikista vähäisimmänkin elämä ansaitsee huomiota.
Kun syrjäytin sääliväisyyden tein sen tieteellisten tutkimusten
vaatimuksesta, vaatimuksesta kylläkin sydämettömästä.
Siten minä näin maakiitäjien tavat, noiden puutarhan pienien
polisien, joita kansa kutsuu puutarhureiksi (la Jardinière). Mistä
ne ovat tuon liikanimen saaneet? Mitä maakiitäjä pyydystää, mistä
syöpäläisistä se puhdistaa kukkalavat? Ensi ottelu kulkuetoukkien
kanssa antaa jo viittauksia, jatkakaamme samaan suuntaan.