johon koiraiden pitäisi illalla tulla, ja panen naftalinilla täytetyn
rasian häkkiin aivan naaraan vierelle. Illalla haiseekin huone
niinkuin kaasutehdas. Mutta minun metkuni eivät auta. Perhoset
saapuvat kuten tavallisesti ja lentävät kivihiilitervan hajulla
kyllästetystä ilmasta huolimatta suoraan häkin luo, yhtä suoraan ja
varmasti kuin hajuttomassakin huoneessa.
Minun uskoni hajun ohjaamiskykyyn horjuu. Ikävä kyllä, en voi tehdä
enää lisäkokeita, sillä sinä samana päivänä vankini heittää henkensä
munittuansa hedelmöittymättä jääneet munansa häkin rautalankaverkkoon.
Se menehtyi tuloksettomaan vartomiseen.
Minun täytyy odottaa tulevaan vuoteen saadakseni uusia perhosia ja
täydentääkseni kokeilujani.
Kesällä ostan toukkia viidellä pennillä kappaleen. Tämä kauppa on
mieleistä muutamista naapurieni poikaviikareista, jotka tavallisesti
hankkivat minulle kaikenkaltaisia tavaroita. Torstaisin, päästyään
hirveistä verbien taivutuksista, he juoksentelevat ympäri maita
ja mantuja ja löydettyään silloin tällöin suuren toukan kantavat sen
minulle kepakon nenässä. Poikapahat eivät uskalla siihen koskea ja
ihmetellen katselevat minun rohkeuttani, kun otan sen käteeni kuten
he itse ottaisivat omat silkkimatonsa.
Ranskassa on kouluilla lupa joka torstai. Syötettyäni toukkia
mantelipuun lehdillä ne koteloituivatkin muutamien päivien kuluttua.
Seuraavana talvena etsiskelin vielä koteloita ravintokasvien juurilta
ja sainkin monta entisten lisäksi. Tutkimuksista innostuneet
ystäväni auttoivat myös minua. Ja lopulta kaiken puuhan, juoksun,
kaupanhieronnan ja risukkojen raapimisten jälkeen olen saanut
haalituksi kokonaisen kotelovalikoiman. Koteloiden joukossa on
kaksitoista muita suurempaa ja painavampaa koteloa. Niistä tulee
naaraita.
Mutta taaskin toiveeni pettyvät. Toukokuussa, juuri silloin kun
koteloiden aika on puhjeta, tulee takatalvi. Mistraltuuli ulvoo,
repii platanien lehtialut ja ripottelee ne pitkin maata. On kylmä kuin
joulukuussa. Taas saa sytyttää iltaisin takkavalkean ja ottaa paksun
vaatetuksen, jonka jo on heittänyt pois.
Perhosille tulee kovat koettelemusten ajat. Koteloiden puhkeaminen on
hidasta, niistä kömpivät ovat kohmettuneita.
Naaraat vartovat häkeissään, tänään toinen, huomena toinen
aina syntymisvuoronsa mukaan, mutta vain muutamia koiraita tulee
vierailulle. Niitä töyhtöpäitä kyllä on lähellä, sillä olen laskenut
kaikki kokoelmani koteloista päässeet puutarhaan, merkittyäni ne
kuten ennenkin. Tulee vain joitakuita, tulkootpa sitten läheltä tai
kaukaa, ja nekin ovat innostuksettomia. Ne lentävät sisään ja hetken
kuluttua katoavat taas eivätkä enää palaa. Kylmyys on jäähdyttänyt
rakastelevaisiakin.
Ehkä alhainen lämpömäärä vaikuttaa myös hajujen synnyttäjiin,
naaraisiin, haitallisesti, ehkä lämpö niitäkin kiihoittaa, kylmä
lamauttaa kuten hajujen vastaanottajia, koiraita.
Oli miten oli, mutta tämä vuosi on taas mennyt hukkaan. Miten katkeraa
onkaan, että kokeiluni ovat vuodenaikojen oikkujen orjia!
Yritän vielä kolmannen kerran. Kasvatan toukkia, juoksentelen koteloita
etsimässä, ja toukokuun tullessa onkin minulla taas niitä tarpeeksi
suuri varasto. Kevät on kaunis, niinkuin toivoinkin. Taas tulee
perhosia tulvanaan kuten ensi kerralla sen suuren hyökkäyksen aikana,
joka aiheutti nämä tutkimukseni.
Joka ilta saapuu vieraita kaksitoista, kaksikymmentä ja enemmänkin
aina parvessaan. Naaras, tanakka ja turpea muori, pysytteleikse
rautalankahäkin verkossa kiinni, aivan liikkumattomana, siipeään
väräyttämättä. Se ei näytä välittävän rahtuakaan siitä, mitä
häkin ulkopuolella tapahtuu. Siitä ei leviä minkäänlaista hajua,
jota perheeni herkinkään nenä tuntisi, se ei päästä ääntä, jota
todistajiksi kutsumani väen tarkinkaan korva kuulisi. Hievahtamatta ja
hartaasti se odottaa.
Koiraat, kaksittain, kolmittain ja useampiakin yhtaikaa, laskeutuvat
häkin kuvulle, juoksentelevat vilkkaasti edestakaisin sen päällä,
piiskaavat sitä alati värisevien siipiensä kärjillä. Kilpailijat
eivät tappele keskenään, mustasukkaisuudesta ei merkkiäkään,
jokainen koettaa vain parhaan kykynsä mukaan päästä häkin sisään.
Hetkeksi ne jättävät turhat yrityksensä, lentävät pois ja yhtyvät
ylös-alas-hyörivän joukon tanssiin. Jotkut lähtevät toivottomina
avoimesta ikkunasta ulos, mutta toisia tulee niiden sijaan, ja häkin
päällä jatkuvat sisäänpyrkimysyritykset kello kymmeneen saakka
keskeytymättä, joskus hiukan vaimeten, toisin ajoin taas yltyen.
Joka ilta muutan häkin eri paikkaan, milloin vien sen pohjoiseen,
milloin etelään, välistä ensimäiseen, välistä toiseen kerrokseen,
joskus oikeaan siipirakennukseen, joskus vasempaan viidenkymmenen
metrin päähän edellisestä, ulkosalle tai syrjäisen huoneen
sopukkoihin. Mutta kaikki nämä äkilliset majanmuutot eivät eksytä
perhosia, eivät johda niitä oikealta tieltä harhaan. Niitä narratessani
olen kuluttanut kokeiluaikaani ja ehdyttänyt kolttosieni varaston.
Perhosien paikanmuisti ei tässä suhteessa merkitse mitään. Eilen
esimerkiksi oli naaras eräässä huoneessa. Koiraat lentelivät siellä
pari tuntia, jotkut jäivät sinne yöksikin. Kun huomeniltana auringon
laskeutuessa menen muuttamaan häkkiä, ovat kaikki poissa. Useimmat
voivat vain kaksi tai kolme kertaa uudistaa öisen retkeilynsä, kuten
edellä näimme. Mihin ne takaisin tullessaan lentävät ensiksi?
Niille on tie tuttu eiliseen rendez-vous-paikkaan. Luulisi niiden sinne
menevänkin muistin ohjaamina, ja vasta kun huomaavat, ettei siellä
mitään ole, vasta sitten jatkavan muualle tutkimusretkeilyään. Niin
luulisi, mutta vastoin minun odotuksiani tapahtuikin vallan toisin.
Siihen huoneeseen, jossa naaras eilen oli, ei yksikään kosijoista
pistäydy. Opas, luotettavampi kuin muisti, johtaa ne toisaalle.
Tähän saakka olen pitänyt naarasta peittämättömässä
metalliverkkohäkissä. Tarkkasilmäiset vierailijat ovat sen nähneet
-- niin, me sanoisimme -- pilkkopimeässä. Mutta mitä tapahtuisi, jos
sulkisi naaraan läpinäkymättömään koppaan? Eivätkö erilaatuiset
laatikot voisi joko päästää tai estää ohjaavien hajujen leviämistä?
Sydämen sähköaallot ovat johtaneet langattoman telegrafin keksimiseen.
Mutta eikö riikinkukkokehrääjä ole siinä suhteessa meistä edellä?
Eikö kotelosta tullut naaras lähetä kilometrien päässä oleskeleville
kosijoille hääkutsuja sähkö- tai magnettiaaltojen välityksellä,
aaltojen, joita eri aineista valmistetut laatikot voisivat joko
johtaa tai pysäyttää? Sanalla sanoen, eikö riikinkukkokehrääjänaaras
käytä omalla tavallaan jonkinlaista langatonta sähkötystä?
Mahdottomalta tuo ajatus ei tunnu, sillä hyönteisillä on usein hyvin
ihmeteltäviä keksintöjä.
Kokeillakseni panen naaraan vuorotellen rautapelti-, puu- ja
pahvilaatikkoihin, jotka kaikki ovat ilmaapitävästi suljettuja ja
tarkasti kitattuja. Käytän myös lasikupua, joka on eristysalustalla,
lasilevyn päällä.
No niin. Silloin kun naaras on suljettuna aivan tiiviiseen laatikkoon,
ei sen luo tule yhtään koirasta, ei ainoatakaan, olkoonpa ilta kuinka
lämmin ja tyyni tahansa. Metallinen, lasinen, puinen ja pahvinen koppa
on kyennyt estämään kutsun leviämisen.
Kun panen naaraan laajaan purkkiin, jonka suulle sidon tulpaksi paksun
pumpulikerroksen, niin on tulos samanlainen, kielteinen. Pumpulikin
riittää ehkäisemään viestin viennin laboratorioni salaisuuksista.
Yksikään koiras ei saavu.
Käytän sitten toisekseen hataroita ja hiukan raollaan olevia
rasioita, jotka pistän vielä pöytälaatikkoon tai kaappiin, mutta näistä
lisäkätköistä huolimatta perhoset tulevat yhtä monilukuisina kuin
silloinkin, kun naaras oli rautalankahäkissä huoneeni pöydällä.
Muistanpa elävästi eräänkin illan, jolloin naaraserakko odotteli
vieraitaan hattuaskissa vaatekomeron perukassa. Vierailijat tulivat,
lensivät komeron ovelle ja puskea toksivat sitä vastaan pyrkien sisään.
Mistä kaukaa ketojen takaa lienevät nämä matkailevaiset olleetkin,
kuitenkin ne tarkkaan tiesivät, kuka ovilaudan takana piili.
Edellisestä selviää, että hyvin suljettu laatikko, olipa se sitten hyvä
tahi huono sähkön johtaja, ehkäisi kaikki naaraan merkinannot. Tässä
ei siis voi olla kysymys langattoman telegrafin tapaisesta tietojen
lähettämisjärjestelmästä. Mutta kun laatikko ei ollut aivan tiivis,
joten sen sisässä oleva ilma oli yhteydessä ulkoilman kanssa, silloin
voi naaras kutsua koiraat jo kaukaa ja opastaa ne oikealle tielle.
Sentähden näyttää todenmukaiselta, että haju sittenkin on perhosten
ohjaajana, vaikka ennen tekemäni naftalinikoe tuntui kumoavan tämän
otaksuman.
Minun kotelovarastoni loppuu ja kysymys jää yhä hämäräksi.
Yrittäisinkö vielä neljäntenä vuotena? Luovun tästä tuumastani
siksi, että yöllä häitänsä viettävästä perhosesta on vaikea tehdä
havaintoja. Kosiskelijan osatakseen päämääräänsä ei tarvitse valvoa,
mutta minun inhimillinen silmäni ei voi pimeässä tarkasti seurata sen
parittelemismenoja. En voi kynttilälläkään huonetta valaista, sillä
hyörivien parvi sen pian sammuttaa. Lyhty ei kyllä sammuisi, mutta
sen valo ei ole tarpeeksi riittävä minun tutkijan-turhantarkkuudelleni,
sillä minä tahdon nähdä ja nähdä selvästi.
Eikä siinä kaikki. Valo harhauttaa perhoset päämäärästään, hämmentää
ne pois toimistaan ja häiritsee niitä pahasti. Huoneeseen tulleet
vierailijat lentävät mielettöminä liekkiä kohti, kärventävät karvansa
ja ovat senjälkeen palohaavoista kiihoittuneina epäluotettavia
todistajia. Ja jos lasisuojus pitäisikin ne kaukana liekistä,
etteivät ne voisi korventua, niin ne asettuvat kuitenkin lähelle tulta
eivätkä sen häikäiseminä liikahda paikaltaan.
Eräänä iltana oli naaras ruokasalin pöydällä vastapäätä avonaista
ikkunaa. Katosta riippuva öljylamppu, jossa oli leveä valkoinen
emaljivarjostin, oli sytytetty. Sisään tulleista perhosista jotkut
pysähtyivät hyvin kärkkäinä häkin kuvulle vangin viereen, mutta toiset
tehtyään ohimennen pienen tervehdyksen lensivät lampun luo, kiersivät
sitä hetken ja leiriytyivät sitten pysyväisesti opaalinvärisestä
liekkikartiosta virtaavan valon lumoamina lampunsuojustimen alle.
Lasten kädet ojentuivat niitä ottamaan.
"Älkää ottako", sanoin, "älkää! Olkaamme vieraanvaraisia, älkäämmekä
häiritkö valotabernakeliin tulleita pyhiinvaeltajia."
Ei yksikään perhonen liikahtanut koko iltana, seuraavankin päivän ne
olivat siinä. Valosta hurmaantuneina ne olivat unohtaneet rakkauden
hurmauksen.
Tulesta siihen määrin kiihoittuvilla perhosilla on mahdotonta tehdä
tarkkoja ja pitkäaikaisia kokeiluja niinä vuorokauden hetkinä,
jolloin havainnon tekijä itse tarvitsee valaistusta. Jätän sen
vuoksi sikseen suuren riikinkukkokehrääjän ja sen yölliset häät.
Kokeisiini tarvitsen toisenlaista perhosta, semmoista, joka on yhtä
etevä lemmenkohtauksiensa järjestäjä, mutta viettää häänsä päivällä.
Ennenkuin alan kertomuksen siitä perhosesta, joka nämä ehdot täyttää,
jätän asioiden aikajärjestyksen hetkiseksi ja sanon muutaman sanan
eräästä perhosesta, johon tutustuin vasta sen jälkeen kuin olin jo
nämä tutkimukseni lopettanut. Se on _pieni riikinkukkokehrääjä_
(Saturnia pavonia L.).
Sen komea kotelo tuotiin minulle mistä lie tuotukaan. Kotelon yllä
on väljä, valkoinen silkkipaita. Tässä epäsäännöllisen poimukkaassa
kopassa on irtonainen kotelo mukavasti. Se on rakenteeltaan samanlainen
kuin suuren riikinkukkokehrääjän kotelo, mutta kooltaan sitä
pienempi.
Tästä tallessani olleesta kotelosta tulee maaliskuun lopulla
palmusunnuntain aamuna naarasperhonen, jonka suljen heti
rautalankahäkkiin huoneeseeni. Aukaisen ikkunan, että sanoma
tapahtumasta pääsisi leviämään kedoille ja vierailijoilla olisi
vapaa pääsy, jos niitä tulee. Naaras tarttuu kynsillään häkin
rautalankoihin eikä siitä liikahda viikkokauteen.
Vankini on komea. Sen ruskea sametti on aaltomaisesti juovikas,
niskassa valkoinen turkisreunus, etusiipien kärjissä karmiinipunainen
laikku, siipien suurissa silmätäplissä kaartuu musta, valkoinen,
punainen ja okrakeltainen samankeskisiksi kuultaviksi renkaiksi. Sen
puku on melkein samanlainen kuin suuren riikinkukkokehrääjänkin, mutta
hiukan vaaleampi. Kolme tai neljä kertaa eläessäni olen tavannut tämän
niin silmäänpistävän perhosen. Koteloon tutustuin vasta eilen. Koirasta
en ole nähnyt koskaan, mutta kirjoista olen saanut tietää, että se on
puolta pienempi kuin naaras, sen väri on eloisampi ja koreampi ja
etusiivillä on oranssin keltaa.
Saapuukohan tuo töyhtöpäinen hieno keikari, jota en vielä tunne, koska
se näyttää olevan harvinainen minun paikkakunnallani? Saakohan se
sanoman kaukaisille olinpaikoilleen morsiamesta, joka sitä odottaa
työhuoneeni pöydällä? Uskallan luottaa siihen enkä petykään. Niitä
tulee, tulee enemmän kuin osasin aavistaa.
Kun me kello kahdentoista aikaan istuudumme syömään, töytää pikku Paul
sisään. Mahdollisesti sattuvat tapaukset olivat jännittäneet hänen
mieltänsä niin, että hän myöhästyi pöydästä. Nyt hän juoksee luoksemme
posket hehkuen ja tuo näpissään jonkun kauniin perhosen siiven kärkeä,
jonka hän sai kopatuksi, kun perhonen lensi minun kamariini. Hän
näyttää minulle ja pyytää tarkastamaan.
"Kas niin", sanoin, "se on juuri meidän odottamamme vaeltaja.
Käärikäämme ruokaliinamme kokoon ja menkäämme katsomaan, mitä on
tekeillä. Syödään sitten myöhemmin."
Aamiainen unohtuu nähdessämme niitä ihmeitä, mitä huoneessani tapahtuu.
Käsittämättömän täsmällisesti koiraat tulevat naaraan taikakutsusta.
Mutkitellen lentäen ne saapuvat toinen toisensa jälkeen, kaikki
pohjoisesta päin. Tällä seikalla on oma merkityksensä. Ilma oli
nimittäin kylmä koko viikon ja talvi tulemassa takaisin. Pohjatuuli
ulvoo ja kuolettaa mantelipuiden varomattomat kukkanuput. Se on vain
yksi meidän tavallisista puuskapäisistä kevään enteistämme. Tänään
ilma äkkiä lämpenee, mutta pohjoistuuli yhä puhaltaa.
Siitäpä syystä vangin luokse tulleet perhoset lentävät pohjoisesta
päin myötätuuleen seuraten ilmavirran mukana. Ei yksikään kulje
vastatuuleen. Jos niillä olisi kompassina meidän nenämme tapainen
hajuaistin, jos niitä olisivat johtaneet ilmaan levinneet
hajuhiukkaset, niin niiden olisi pitänyt saapua päinvastaiselta
suunnalta. Etelään olisi tuuli voinut hajua kuljettaa, mutta miten voi
luulla, että se, jota me sanomme hajuksi, olisi voinut niille viedä
tietoja pitkien matkojen päähän vastatuuleen nyt tuon itsevaltiaan
ilmojen lakaisijan, mistralin puhaltaessa? Mahdottomalta se minusta
tuntuu.
Kahden tunnin ajan lensivät vierailijat huoneeni edustalla
päivänpaisteessa edes ja takaisin. Useimmat hakevat kauan tutkien
seinämää, lentäen pitkin maata. Nähdessään niiden niin etsivän,
tahtoisi niitä auttaa löytämään sitä paikkaa, jossa niitä luoksensa
vetävä syötti odottaa. Kaukaa ne lensivät erehtymättä, mutta nyt
lähellä näyttää niitä suuntaava aisti olevan heikko. Kuitenkin
ne ennemmin tai myöhemmin pääsevät perille huoneeseen vankia
tervehtimään. Kahden tunnin kuluttua on juhla lopussa. Kaikkiaan tuli
kymmenen perhosta.
Koko viikon ajan, joka kerta puolenpäivän seuduissa, auringon
kirkkaimmin paistaessa tulevat perhoset, mutta niiden luku pienenee
päivä päivältä. Niiden koko määrä lähentelee neljääkymmentä.
Mielestäni on tarpeetonta toistaa niitä kokeita, joiden tulokset jo
tiedän. Rajoitun vain toteamaan kaksi seikkaa.
Ensiksikin, että pieni riikinkukkokehrääjä on päivisin
liikkuva, s.o. viettää häänsä keskellä kirkasta päivää. Suurelle
riikinkukkokehrääjälle -- jonka sekä täysimuotoisen perhosen rakenne
että toukan teollisuustoimet sitä niin paljon muistuttavat -- pitää
sitävastoin olla yön ensimäisten tuntien hämärä. Selittäköön ken
tahtoo tämän tapojen vastakkaisuuden.
Toiseksi: perhosten saapumista tuulen päältä ei estänyt ilman kova
virtailu, joka kuljetti hajua synnyttävät hiukkaset päinvastaiseen
suuntaan.
Jatkaakseni tutkimustani tahtoisin siis päivällä häitään viettävää
perhosta, jotakin toista kuin pieni riikinkukkokehrääjä, sillä tämä
tuli liian myöhään, minulla ei ollut enää mitään siltä kysyttävää,
jotakin toista, jota ei mikään ulkonainen syy kuljettaisi, vaan
joka, itse toimisi ja voisi minulle selittää hääjuhlien salaisuuden.
Saankohan semmoisen perhon?
Tammikehrääjän häälennot.
Lasiocampa quercus L.
Olen päättänyt sen perhosen saada, -- niin, nyt se minulla onkin.
Eräänä aamuna tuli luokseni vihanneskoreineen seitsenvuotias
poikaressu, vilkkaat kasvot pesemättöminä, avojaloin, rikkinäiset
housut nuoranpätkällä vyötettyinä. Saatuaan maksun äitinsä
lähettämistä nauriista ja tomaateista, muutamia viisipennisiä, jotka
minä laskin yksitellen hänen kouraansa, hän otti taskustaan käärön,
jonka hän oli löytänyt edellisenä iltana pensaikosta nyhtäessään ruohoa
kaniineille.
"Entäs tämän", sanoo hän ojentaen minulle löytönsä, "otatteko tämän?"
"Otan toki. Koetappa löytää useampia, niin monta kuin suinkin, niin
minä lupaan sinulle sunnuntaina hyvät kyydit karusellissa. Tästä saat
jo aluksi pari kolikkoa. Älä sekoita niitä naurisrahoihisi, vaan pistä
erilleen."
Pitäen ylen iloisena jo kokonaista omaisuutta kourassaan ja varmana
vastaisesta rikkaudestaan lupaa pikku pörröpääni etsiä kovasti.
Hänen mentyään tarkastan esinettä, ja tarkastamisen arvoinen se
onkin. Se on kaunis, tylpänpyöreä kotelo, kiinteä ja helakanpunainen,
muistuttaen hyvin paljon silkkimatoviljelyksen tuotteita. Kirjojeni
lyhyiden selostuksien johdolla voin melkein varmasti päättää sen
olevan tammikehrääjän (Lasiocampa [Gastropacha] quercus L.) kotelon.
Mikä onni, jos niin olisi, silloin voisin jatkaa tutkimuksiani,
täydentää ehkä sen, jota riikinkukkokehrääjä (Saturnia) pani
olettamaan.
Tammikehrääjä on todellakin klassillinen perhonen, eikä ole sitä
hyönteistieteellistä teosta, jossa ei puhuttaisi sen häiden-aikaisista
seikkailuista. Tulkoonpa, sanotaan, naaras vankeuskotelostaan esiin
asuinhuoneessa tai vaikka laatikon kätkössä ja olkoon kuinka kaukana
tahansa maaseudulta suurkaupungin humussa, sen tulosta leviää kuitenkin
tieto asianharrastajille metsiin ja niityille. Meille käsittämättömän
kompassin ohjaamina rientävät koiraat etäisiltä olinpaikoiltaan,
tulevat laatikon luo ja tutkivat sitä kierrellen ja kaarrellen.
Nämä ihmeet olivat minulle kirjoista tuttuja, mutta onhan aivan toinen
asia nähdä sitä kaikkea omin silmin ja samalla hiukan kokeillakin.
Mitähän minä saanenkaan tästä saaliistani? Tuleeko siitä tuo kuuluisa
kehrääjä?
Sillä on toinenkin nimi "Minime à bande", s.o.[_Minime_ erään
fransiskanimunkkikunnan alaosaston "vähäisimpien veljesten" (latinaksi
Fratres minimi) jäsen.] juovikas munkki. Tämän omituisen nimen on
kehrääjä saanut koiraspuolen värin mukaan. Sillä on näet munkkikaapu,
mutta ei villakangasta, vaan parainta samettia. Etusiivissä on himmeä
poikkijuova ja pieni valkea silmätäplä.
Tammikehrääjä ei ole kotiseudullani tavallinen perho, jonka saisi
kiinni, milloin vain haaveineen ulos menee. En ole sitä kertaakaan
tavannut niinä kahtenakymmenenä vuotena, jotka olen syrjäisessä
kylässäni viettänyt. Totta kyllä on, etten ole innokas keräilijä,
sillä kokoelmien kuolleet hyönteiset kiinnittävät mieltäni sangen
vähän. Elävistä minä pidän, kaikkia elimiään käyttävistä eläimistä,
ja tarkkaavainen katseeni seuraa kaikkea, mikä elävöittää luontoa,
korvaten kokoomisinnon puutteen. Siksipä muodoltaan ja väriltään
niin silmäänpistävä perhonen ei olisi jäänyt huomaamatta, jos sen
kerrankin olisin tavannut. Eikä pieni etsiskelijäkään enää toista
löytänyt, vaikkakin olin hänen intoaan kohottanut karusellissa
ajamislupauksella. Kolmen seuraavan vuoden aikana otin avukseni
sitä hakemaan ystäväni ja naapurini, etupäässä nuoret, jotka ovat
erinomaisen teräväsilmäisiä risukkojen ruopijoita. Minä itsekin
kaivelin lehtikasojen alukset, tarkastin soraläjät ja tutkin ontot
puut, mutta turhaan, arvokasta koteloa ei löytynyt. Tästä käy jo
tarpeeksi selville, että tammikehrääjä on hyvin harvinainen asuntoni
ympäristössä. Tuonnempana näemme, kuinka tärkeä seikka tämä on.
Kuten otaksuinkin, oli kotelossa tuo erinomainen perhonen. Elokuun
20 p. tuli siitä esiin lihava ja pullea naaras, puettuna samanlaiseen
verhaan kuin koiraskin, väriltään kuitenkin hiukan kirkkaampi, melkein
vaaleankeltainen. Panin sen rautalankaverkosta tehdyn kuvun
sisään huoneeni keskellä olevalle suurelle laboratoriopöydälle, joka
oli täynnä kirjoja, pulloja, maljoja, rasioita, koeputkia ja muita
kompeita. Lukija tuntee jo paikat, ne samat, joista on ollut puhetta
edellisessä kappaleessa. Kaksi puutarhan puolella olevaa ikkunaa
valaisee huoneen. Toinen niistä on kiinni, toinen auki yöt ja päivät.
Näiden välille, neljä tai viisi metriä niistä, on perhonen asetettu
puolihämärään.
Se päivä ja seuraavakin kuluu ilman mainitsemisen arvoisia
tapahtumia. Vanki riippuu etujalkojensa kynsien varassa rautalankahäkin
valoon käännetyllä puolella liikkumattomana ja velttona,
siipiään väsyttämättä, tuntosarviaan heilauttamatta, kuten
riikinkukkokehrääjänaaraskin riippui.
Kehrääjäemo kypsyy ja vahventaa pehmeää lihaansa. Elintensä
toiminnalla, josta tiede ei tiedä rahtuakaan, se valmistaa
houkutuskeinoa, joka sille haalii vieraita kaikilta ilmansuunnilta.
Mitä tapahtuu sen turpeassa ruumiissa, mitkä muutokset siinä päättyvät,
niin että se kohta voi saada liikkeelle koko ympäristönsä?
Kolmantena päivänä on morsian valmis. Juhla alkaa täydessä loistossaan.
Olin juuri puutarhassa enkä enää mitään toivonutkaan asian niin
pitkistyttyä, kun huomasin kolmen seuduissa iltapäivällä -- ilma oli
silloin lämmin ja aurinko paistoi -- perhosparven lentää lepattelevan
avonaisen ikkunan aukossa.
Ne ovat rakastuneita koiraita, jotka tulevat tervehtimään kaunotarta.
Toiset lentävät huoneeseen, toiset ulos, muutamat laskeutuvat
seinämälle lepäämään kuten pitkästä matkasta väsyneet.
Näen jonkun lentävän kaukaa muurien ja kypressiaidan ylitse. Niitä
tulee joka suunnalta, mutta yhä vähemmän ja vähemmän. Olen lyönyt
laimin kokoontumistilaisuudessa olon, ja nyt ovat jo melkein kaikki
kutsuvieraat saapuneet.
Menen sisään. Tällä kertaa näen ihmeellisen näytelmän, jollaiseen jo
suuret yöperhoset ovat tutustuttaneet, mutta nyt näen sen selvällä
päivällä, joten ei pieninkään yksityisseikka jää huomaamatta.
Huoneessa leijaa kokonainen pilvi perhoskoiraita, noin kuusikymmentä,
sikäli kuin niitä voi laskea tuosta liikehtivästä sekamelskasta.
Jotkut lentävät ikkunan luo kierrettyään rautalankahäkin, mutta
palaavat pian tehden taas kierroksensa. Innokkaimmat laskeutuvat
häkin päälle hätyytellen toisiaan jaloillaan, tuuppien ja koettaen
tunkeutua paraimmille paikoille. Väliseinän toisella puolella odottaa
vanki rauhallisena, paksu takaruumis verkkoa vastaan riippuen. Ei
liikutuksen merkkiäkään herätä hänessä tuo levoton tungos.
Mennen ja tullen, istuen häkin päällä ja lennellen huoneessa ne ovat
jatkaneet kolmisen tuntia hillitöntä häätanssiaan. Mutta aurinko
laskeutuu, ja ilma hiukan viilenee. Se jäähdyttää myös perhosten intoa.
Monet lentävät ulos palaamatta enää takaisin. Toiset hakevat sopivan
paikan odottaen huomista kokousta, ne asettuvat suljetun ikkunan
pienapuulle, kuten riikinkukkokehrääjänkin koiraat tekivät. Juhla on
päättynyt täksi päiväksi, mutta se kait alkaa huomenna uudestaan,
sillä se on jäänyt suojelevan rautalankaverkon takia tuloksettomaksi.