yöperhosten toukkia. Silkkihieta-ampiainen valitsee usein, mutta ei
aina kehrääjätoukkia, joita se kuljettaa, kuten sanottu, viisikin
samaan pesään. Toiset taas yhden, mutta ison. Kerran otin tavalliselta
hieta-ampiaiselta leukojen välistä toukan, joka oli viisitoista kertaa
raskaampi kuin kuljettaja. Tosiaankin ihmeteltävä taakka, jota
hyönteisen on vetää retuutettava, niskasta kiinni pitäen, monenlaisten
esteitten yli.
Kaikista suurimmassa määrässä herätti huomiotani hieta-ampiaisten
tapa voittaa saaliinsa ja lamauttaa se oman toukkansa turvallisuuden
tähden. Perhostoukan, "ukonkoiran", ruumis on kolmetoistanivelinen.
Kolmessa ensimäisessä nivelessä on kussakin pari oikeita jalkoja,
jotka vastaavat perhosen jalkoja, seuraavissa on iho- eli
käsnäjalkoja, joita on vain toukalla, ei täysimuotoisella perhosella,
muutamat nivelet ovat aivan jalattomia. Kussakin nivelessä on myös
hermosolmu eli ganglion, tunnon ja liikunnon järjestäjä, joten
toukan hermosto on jakautunut kahteentoista jonkun välimatkan päässä
toisistaan olevaan keskukseen. Päässä on lisäksi hermosolmurengas, joka
vastaa aivoja.
Jos siis hieta-ampiainen lamauttaa jonkun hermosolmun, jäävät muut
vahingoittumatta liikunto- ja tuntokykyisiksi. Siksipä juuri on
ampiaisen lamauttamistapa hyvin mielenkiintoinen. Se ei voi näet
tappaa saalistaan, sillä tapettuna se alkaisi pian mädätä. Vaikkakin
on varsin vaikea tehdä havaintoja ampiaisen pistämismenetelmistä,
niin kuitenkin sain selville, että se joka kerran poikkeuksetta työnsi
pistimensä viidenteen tai kuudenteen ruumiinrenkaaseen.
Tutkiakseni missä määrin eri renkaissa on tuntoa, pistelen niitä
terävällä neulalla. Toukka ei liikahdakaan, jos pistän viidenteen
tai kuudenteen renkaaseen, ei vaikka työnnän neulan läpi, mutta jos
pistän muihin joko etumaisiin tai takimaisiin renkaisiin, niin se
käyristeleikse ja väänteleikse sitä enemmän, kuta kauempana rengas on
noista edellisistä. Mitä noissa kahdessa renkaassa on sitten erikoista,
että murhaajan ase vain niihin yksinomaan työntyy? Ei mitään erikoista
niiden rakenteessa, vaan niiden asemassa. Jollen ota lukuun
kehrääjätoukkia, vaan tarkastan muita hieta-ampiaisen pesäänsä
kuljettamia toukkia, niin on niiden ruumiin renkaissa jos luemme pään
ensimäiseksi -- kolme paria oikeita jalkoja renkaissa 2, 3 ja 4; neljä
paria käsnäjalkoja renkaissa 7, 8, 9 ja 10 ja viimeinen käsnäjalkapari
viimeisessä eli kolmannessatoista renkaassa. Kaikkiaan on siis
kahdeksan jalkaparia, jotka ryhmittyvät niin, että kolme paria on
ensiksi, sitten neljä ja viimeksi yksi pari. Molempien ensimäisten
jalkapariryhmien viilillä on viides ja kuudes ruumiinrengas jalkoja
vailla.
Pistääkö ampiainen tikarillaan toukan jokaiseen kahdeksaan
hermosolmulla varustettuun renkaaseen lamauttaakseen toukan, ettei se
pääsisi pakenemaan, eikä myöskään käyristelyllään voisi vahingoittaa
ampiaisen hentoa toukkaa? Onko se yhtä varova pieniin ja
heikkoihinkin saaliisiin nähden? Ei. Yksi pisto riittää, jos se sattuu
keskipisteeseen, josta myrkkypisaroiden vaikuttama lamaus voi johtua
toisiin raajallisiin renkaisiin. Selvää on myös, mihin renkaisiin
pisto on satutettava, viidenteen ja kuudenteen, jotka ovat molempien
raajallisten rengasryhmien välissä. Meidän järkemme määräämään
pisteeseen on myös vaisto johtanut.
Näihin samoihin lamauttamiinsa renkaisiin panee hieta-ampiainen
myös munansa. Tähän paikkaan ja yksistään tähän voi ampiaistoukka
kaivautua aiheuttamatta sille itselleen vaarallisia saalistoukan
kiemurteluja. Tähän paikkaan pistäen ei neulanikaan saanut aikaan
mitään vaikutusta, ei siihen vaikuttane myöskään ampiaistoukan puremat.
Saalis on siis herpoutuneena, liikuntokyvyttömänä, siksi kuin tuo
ampiaisen kapalolapsi on kylliksi varttunut tarttuakseen leuvoillaan
muihin renkaisiin.
Olin useasti huomannut, että hieta-ampiainen lamautti kehrääjätoukkia
pistämällä niitä edellä kerrottuun tapaan, mutta en tiennyt,
menettelikö se samoin muihin toukkiin nähden. Tavallinen ja karvainen
hieta-ampiainen pyydystää toukkia, jotka ovat niihin itseensä nähden
todellisia hirviöitä. Lamauttaako ampiainen samoin näitä jättiläisiä
kuin heikkoja kehrääjätoukkia? Riittääkö yksi tikarinpisto tekemään
nekin vaarattomiksi?
Minun onnistui nähdä, miten hieta-ampiainen käyttää asettaan suuria
toukkia herpaistessaan.
Olimme kerran retkellä, minä ja eräs ystäväni, jonka kuolema on minulta
riistänyt, kun huomasimme karvaisen hieta-ampiaisen hyvin innokkaasti
häärivän ajuruohopensaan juurella ja juoksentelevan sinne ja tänne.
Paneuduimme heti maahan voidaksemme tarkata hyönteistä lähemmin.
Läsnäolomme ei sitä häirinnyt. Huomasimme heti, ettei se ollut pesän
rakennuspuuhissa, vaan että sillä oli maan sisässä kätkössä jokin
saalis. Pian se vetikin paksun, harmaan toukan esiin ja hyökkäsi sen
niskaan. Istuen tuon hirviön selässä koukistaa se takaruumiinsa ja
työntää pistimensä hätäilemättä ja sääntöjen mukaisesti saaliin
jokaiseen ruumiinrenkaaseen, kuten kirurgi, joka tuntee leikattavansa
anatomian perinpohjin. Ei ainoakaan rengas, ei jalallinen eikä
jalaton jää pistämättä, järjestyksessä saa kukin osansa ensimäisestä
viimeiseen.
Siitä päättäen, mitä olen tarkasti nähnyt ja edellä selostanut,
menettelee siis hieta-ampiainen niin tarkasti harkiten, että tiede
voisi sitä kadehtia. Se tietää senkin, mitä ihminen ei tiedä, se tuntee
saaliinsa monimutkaisen hermoston ja pistää tikarinsa suuren toukan
kuhunkin hermosolmuun. Sanoin: se tietää ja tuntee -- olisi ollut
sanottava: se menettelee ikäänkuin tietäisi ja tuntisi. Tekemättä
itselleen selkoa töistään seuraa hyönteinen vain vaistoaan, joka
käskee. Mutta mistä tämä johtuu? Voivatko sen atavismi-, valinta- ja
olemisen-taisteluteoriat tyydyttävästi selittää? Viimeinen tapaus
oli minulle ja ystävälleni sen käsittämättömän logikan tärkeimpiä
ilmenemismuotoja, joka hallitsee maailmaa ja ohjaa itsetiedottomia
olioita vaistojensa lailla.
Riikinkukkokehrääjät kosimassa.
Saturnia pyri Schiff.
Se oli merkillinen ilta. Minä kutsuisin sitä riikinkukkokehrääjän
illaksi. Kuka ei tuntisi tätä Europan kaikista suurinta perhosta,
jolla on kastanjanruskea samettipuku ja valkoinen turkiskaulus?
Sen harmaa- ja ruskeapilkkuisissa siivissä on vaalea, vinkkurainen
poikkijuova ja himmeänvalkoinen reunuste. Keskellä siipeä on
pyöreä silmätäplä, jonka terä on musta ja kehässä mustat, valkeat,
kastanjanruskeat ja amarantinpunaiset kaaret ryhmittyvät renkaiksi.
Yhtä huomiota herättävä kuin perhonenkin on sen vihervänkeltainen
toukka, jonka mustakarvaisten ihonystermien päissä on turkoosinsiniset
helmet. Sen kotelo on luja, ruskeavärinen ja siinä on merkillinen
rysänmuotoinen ulostulosuppilo. Koteloita tapaa vanhojen
mantelipuiden juurelta niiden kuoreen kiinnittyneinä, toukka näet syö
mantelin lehtiä.
Toukokuun kuudennen päivän aamuna kuoriutuu kotelostaan eräs
riikinkukkokehrääjänaaras minun työhuoneeni pöydällä ja
minun läsnäollessani. Suljen sen heti syntymiskosteudessaan
rautalankaverkosta tehtyyn häkkiin. En tarkoita mitään erikoista
tällä toimenpiteelläni, suljen sen vain tottumuksesta, kuten tutkijat
tavallisesti tekevät jäädessään tarkkaavaisina odottamaan, mitä sitten
mahdollisesti voisi seurata.
Pianpa sen näinkin. Yhdeksän seuduissa illalla, talonväen jo
paneutuessa levolle, nousee huoneeni viereisessä kamarissa aika
hälinä. Puolittain riisuutunut pikku Paul alkaa tulla ja mennä, juosta
ja hyppiä kuin puolihullu polkien jalkojaan ja kaataen tuoleja. Kuulen
itseäni kutsuttavan. "Tule pian", hän huutaa, "tule katsomaan perhosia,
lintujen kokoisia perhosia! Niitä on huone täpö täynnä!"
Kiiruhdan sinne. Voin hyvin käsittää pojan innostuksen ja liialliset
huudot nähdessäni, mitä on tapahtunut. Asuntoomme on tehty rynnäkkö,
jolle ei ole vertaa. Jättiläisperhoset ovat hyökänneet sisään.
Neljä niistä on jo otettu kiinni ja pistetty lintuhäkkiin, mutta
lukuisat muut lentelevät laipiossa. Kaiken tämän nähdessäni johtuu
mieleeni aamulla vangitsemani naaras.
"Pukeuduppas", sanon pojalleni, "jätä häkkisi siihen ja tule mukaani.
Saamme nähdä uusia kummia."
Menemme keittiön läpi työhuoneeseeni, joka on rakennuksen oikeassa
sivustassa. Keittiössä on palvelijatar, hämmästyksissään hänkin,
esiliinallaan hosumassa suuria perhosia, joita hän ensin luuli
yölepakoiksi.
Riikinkukkokehrääjiä näytti olevan vähän kaikkialla asunnossani.
Miten paljon lieneekään vangin luona, sehän se on syypääkin koko tähän
tulvaan? Onneksi on huoneen toinen ikkuna jäänyt auki, joten pääsy on
vapaa.
Kynttilä kädessä astumme huoneeseen, ja se mitä siellä näemme, ei lähde
mielestäni koskaan. Veltosti räpytellen suuret perhoset lentelevät
häkin ympärillä, laskeutuvat sen päälle, lähtevät pois, palaavat
jälleen, nousevat kattoon ja laskeutuvat alas. Ne paiskautuvat
kynttilään, sammuttavat sen yhdellä siivenlyönnillä, istuutuvat
olallemme, tarttuvat vaatteisiimme ja sipuvat kasvojamme. Koko huone on
kuin loitsijan luola liitelevine lepakkoineen. Turvaa hakien pikku
Paul puristaa kättäni kovemmin kuin tavallisesti.
Kuinka paljon niitä on? Parisenkymmentä, ja jos lisää siihen ne
perhoset, jotka harhailevat keittiössä, lastenkamarissa ja muissa
huoneissa, niin summa lähentelee neljääkymmentä. Tämäpä on muistettava
ilta, sanoin, tämä riikinkukkokehrääjien ilta. Neljäkymmentä
rakastunutta liehakoitsijaa on tullut kaikilta ilmansuunnilta
kunniatervehdykselle aamupäivällä työhuoneeni salasopissa syntyneen
morsiamen luo, mutta en tiedä, miten ne ovat saaneet kutsun.
En häiritse enää tänään kosijoiden parvea, kynttilän liekki saattaa
ne vaaraan, päätäpahkaa ne syöksyvät siihen ja kärventävät hiukan
itseään. Mutta huomenna jatkan tutkimistani ja teen kokeita edeltäpäin
miettimieni suunnitelmien mukaan.
Ensi aluksi kerron, mitä tapahtui joka ilta kahdeksan päivää
kestäneiden havaintojeni aikana. Joka ilta tulivat perhoset toinen
toisensa jälkeen yön pimetessä siinä kello kahdeksan ja kymmenen
välillä. Sää oli myrskyinen, taivas paksussa pilvessä, ja oli niin
pilkkoisen pimeä, että tuskin näki kättään silmiensä edestä ulkona
puutarhassakaan, kaukana puiden varjosta. Paitsi näitä haittoja, oli
saapuvien perhosten vaikea löytää sisään vievää tietä. Taloni on
suurien platanien varjossa, sen ulkoeteisenä on sirenien ja ruusujen
muodostama tiheä lehtikuja, mistraltuulen suojana on mäntyryhmä ja
kypressiaita, ja muutamien askelten päässä ovesta on varustuksena
tuuhea pensaikko. Tämän tiheikön läpi pilkkopimeässä täytyy siis
kehrääjien luovia päästäkseen vaelluksensa määränpäähän.
Tällaisissa olosuhteissa pöllö tuskin uskaltaisi lähteä öljypuunsa
ontelosta, mutta perhonen, jonka verkkosilmät ovat tarkemmat kuin
yölinnun isot näköelimet, tekee matkansa empimättä ja itseään
loukkaamatta. Se ohjaa niin hyvin mutkikkaan lentonsa, että se saapuu
tiellä olevista esteistä huolimatta moitteettoman siistinä perille,
suuret siivet ehyinä ja naarmuttomina. Pimeässäkin on sille tarpeeksi
valoa.
Mutta vaikka otaksuisikin perhosten havaitsevan erityisiä valonsäteitä,
jotka eivät tavallisen silmän hermokalvoon vaikuta, niin tämä
erinomainen näköaisti ei kuitenkaan voi antaa perhosille tietoja
kauaksi eikä saada niitä liikkeelle. Johan matkan pituus ja välillä
olevat näkemistä haittaavat esineet tekevät sen mahdottomaksi. Ja
erehtyvätkinhän perhoset joskus, eivät kuitenkaan matkan pääsuunnasta,
vaan niitä puoleensa vetävän, määrätyn paikan suhteen. Kerroinhan jo,
että minun huoneeni -- joka on vierailijoiden varsinainen päämäärä
tällä kertaa -- vieressä oleva lastenkamari oli täynnä perhosia, samoin
keittiökin. Luultavasti oli ne johtanut harhaan lampun valo, joka
vastustamattomasti houkuttelee yöhyönteisiä puoleensa. Mutta aivan
pimeissäkin huoneissa oli eksyneitä, vähän kaikkialla, kuten jo
sanoin.
Vaikkakin vanki oli minun huoneessani, niin kaikki perhoset eivät
lentäneet sisään suorinta ja selvintä tietä avoimen ikkunan kautta.
Olihan lisäksi häkkiin teljetty naaras aivan lähellä ikkunaa, vain
kolmen neljän askeleen päässä siitä. Mutta monet lensivät liki maata
ja eksyivät eteiseen. Sieltä ne eivät päässeet kauemmaksi kuin
portaille, sillä portaitten yläpäässä sulki ovi tien. Tästä käy
selville, että häihin kutsutut eivät mene suoraan päämääräänsä, kuten
ne tekisivät, jos niitä ohjaisi jonkinlaiset valonsäteet, joko
semmoiset, joita me näemme, tai semmoiset, joita meidän silmämme ei
pysty havaitsemaan. Ei, jokin muu tuo niille sanomia jo kauaksi ja
neuvoo ne lähelle, mutta jättää ne sitten epäröiden haeskelemaan
lopullista päämääräänsä. Melkeinpä yhtä epävarmoja oppaita ovat
meidänkin kuulo- ja hajuaistimme, jos niiden pitää tarkalleen määrätä
se kohta, josta ääni tai haju saa alkunsa.
Mitkä aistimet sitten opastavat suurta perhoa öisillä retkillään
kiima-aikana? Luulisipa tuntosarvilla olevan osansa tässä. Koiraat
todella näyttävätkin tunnustelevan paikkoja komeilla ja sulkamaisilla
tuntosarvillaan. Ovatko siis nämä uhkeat töyhdöt ainoastaan
koristeina, vai onko niillä myöskin merkitystä niiden hajujen
aistimisessa, jotka ehkä johtaisivat rakastuneita? Kysymykseen lie
helppo saada vastaus kokeilemalla.
Perhostulvan jälkeisenä päivänä on huoneessani vielä eilisestään
kahdeksan vierailijaa. Ne ovat leiriytyneet suljetun ikkunan
pienapuulle ja istuvat siinä liikkumatta. Kaikki muut, lopetettuaan
balettinsa noin kello 10 illalla, ovat menneet ulos samaa tietä, jota
tulivatkin, s.o. toisesta ikkunasta, joka on auki yöt ja päivät.
Nämä kahdeksan väsymättömän harrasta odottelijaa otan kokeilujeni
esineiksi. Pienillä saksilla katkaisen niiden tuntosarvet juuresta
poikki muutoin niihin koskematta. Ne eivät piittaa juuri mitään tästä
leikkauksesta, sillä ei yksikään hievahda, ei siipeään väräytä.
Haavoittaminen ei näytä olleen vaarallista. Sehän onkin hyvä minun
suunnitelmilleni.
Päivä kuluu. Perhoset pysyvät yhä samalla paikallaan ikkunan pienalla.
Mutta nyt on ryhdyttävä toisiin toimenpiteisiin.
Jos perhosten on saatava tunnustus naaraan löytämisestä, niin on
naaras muutettava toiseen paikkaan ennen öisen lennon alkua. Siksipä
vienkin häkin vankeineen rakennuksen toisessa päässä olevan katoksen
permannolle, noin viidenkymmenen metrin päähän työhuoneestani.
Illan suussa minä tarkastan viimeisen kerran leikattuja. Kuusi niistä
on mennyt ulos avoimesta ikkunasta, kaksi on kyllä jälellä, mutta ne
ovat pudonneet lattialle. Ne ovat riutuneita ja kuoleman kielissä,
ei niillä ole edes voimia nousta ylös, kun käännän ne selälleen.
Tähän äkilliseen heikontumiseen ei ole syynä minun kirurgiani, sillä
se uudistuu, kuten tuonnempana kerron, ilman että minun sakseni ovat
sekautuneet asiaan.
Kuusi vahvempaa on mennyt. Palaavatkohan ne sen syötin luo, joka niitä
eilen veti puoleensa? Löytävätköhän ne tuntosarvettomina vielä
häkin, joka nyt on jokseenkin kaukana entisestä paikastaan?
Häkki on pimeässä, melkein avotaivaan alla. Silloin tällöin pistäydyn
sitä katsomassa lyhty kädessä ja haavi toisessa. Otan kiinni kaikki
häkin luo tulleet vierailijat, tarkastan ne, merkitsen ja lasken
sitten vapaiksi viereiseen huoneeseen, jonka oven visusti suljen. Näin
yksitellen eristäessäni voi tarkalleen laskea, kuinka monta niitä on,
tarvitsematta peljätä, että luen saman perhosen kahdesti. Väliaikainen
vankikoppi on tyhjä ja tilava, joten sen ei pitäisi häiritsevästi
vaikuttaa vankeihin. Niillä on rauhallisia piilopaikkoja levätäkseen
ja kylliksi väljää lennelläkseen. Puoli yhdentoista jälkeen ei enää
tule yhtään perhoa häkin luo. Kokous on päättynyt. Kaikkiaan sain 25
koirasta pyydystetyksi. Niiden joukossa oli yksi, jonka tuntosarvet
olivat leikatut. Yksi siis vain palasi niistä kuudesta, jotka olivat
kyllin terveitä lentääkseen huoneestani ulos. Tämä huono tulos panee
ajattelemaan, että pitäisikö myöntää vai kieltää tuntosarvien ohjaava
merkitys. Koe on laajemmin uudistettava.
Seuraavana aamuna menen vankieni luokse. Mitä siellä näenkään! Useimmat
loikovat permannolla melkein kuolleina. Kun otan ne käteeni, niin
vain harvat osoittavat elonmerkkejä. Mutta ehkäpä ne virkoavat, kun
tulee aika lähteä lempimismatkoille.
Kaikilta kahdeltakymmeneltäneljältä uudelta perhoselta katkaisen
tuntosarvet. Eilen leikatusta koiraasta ei ole enää puhetta, sillä
se haukkoo jo henkiään. Vankilan oven jätän auki loppupäiväksi. Menköön
ulos ken tahtoo ja lentäköön iltajuhliin ken voi. Saadakseni
poislentäneet taas hakemaan häkkiä, muutan sen rakennuksen toiseen
päähän alakerroksessa olevaan huoneeseen, johon pääsee suoraan ja
helposti ulkoa.
Näistä kahdestakymmenestä neljästä vain kuusitoista kykenee lähtemään
lentoon, kahdeksan jää heikontuneina lattialle ja hetken kuluttua ne
jo kuolevatkin. Montakohan noista kuudestatoista palannee illalla
häkin luo? Ei ainoakaan. Saan kyllä pyydystäneeksi seitsemän
perhosta, mutta niillä on kaikilla tuntosarvet. Näyttäisihän tämä
todistavan, että tuntosarvien leikkaamisella on jokseenkin tärkeä
merkitys, mutta mikä?
"Olenpa nyt jonkin näköinen! Toisten koirien joukkoon ei
ole menemistäkään!" arveli nuori verikoira, jolta ihmiset
säälimättä leikkasivat korvat. Olivatko perhoset samaa mieltä
kuin koirakin? Eivätkö ne kehtaisi esiintyä kilpailijoittensa seurassa
kosiskeluhommissa, kun niillä ei ole komeita otsatöyhtöjä? Onko se
häveliäisyyttä, vai puuttuuko perhosilta matkaopas? Tai ovatko ne
pikemminkin lopen kuluneita jo kauan hehkuneesta rakkaudesta? Seuraavat
kokeet selvittävät näiden kysymysten vyyhtiä.
Neljäntenä iltana panen neljätoista uutta ja leikkaamatonta
perhoa vangiksi seuraavaksi yöksi. Aamulla käytän hyväkseni niiden
liikkumishaluttomuutta ja poistan hiukan karvoja niiden eturuumiin
selkäkilveltä. Tämä vähäinen tonsuri ei ollenkaan vahingoita
hyönteisiä, silkinhienon untuvan saa helposti raaputelluksi, eivätkä
perhoset kadota mitään elintänsä, joka olisi niille välttämättömän
tarpeellinen hakiessaan naaraan jälkiä. Niin, perhoille ei ole
menetelmästäni haittaa, mutta minulle se on kuitenkin tärkeä
tunnusmerkki, jos niitä samoja tapaan häkin luota.
Tällä kertaa ei ole yhtään heikkoa ja lentoon kykenemätöntä, vaan
ne kaikki neljätoista katoavat huoneesta yön tullen. Sanomattakin
on selvää, että muutan taas häkin. Illalla kahden tunnin kuluessa
vangitsen kaksikymmentä perhosta, mutta vain kahdella niistä on kalju
täplä. Sitä vastoin niistä, joilta toissapäivänä katkaisin tuntosarvet,
ei yksikään ole palannut. Niiden kiima-aika on tyystin päättynyt.
Siis neljästätoista kaljusta vain kaksi tuli takaisin. Miksi
kaksitoista oli tulematta, vaikka niillä oli tuntosarvet, joita
edellä olemme olettaneet opastajiksi? Miksi toisekseen niin paljon
koiraita kuoli, kun olivat vankeina yhden yön? Siksi, että
riikinkukkokehrääjän parituskiihko päättyy pian.
Häät ovat perhosten elämän ainoana tarkoituksena ja häitä varten on
niillä ihmeteltävät edellytykset. Matkasta, pimeästä ja esteistä
huolimatta koiras voi löytää toivottunsa, mutta etsiskelemiseen ja
huvitteluun se voi käyttää vain muutaman tunnin kahtena tai kolmena
iltana. Jollei se sinä aikana ole mitään hyötynyt, on kaikki lopussa,
sillä sen tarkka kompassi joutuu epäkuntoon ja loistava johtotähti
sammuu. Mitäpä enää kauemmin eläisikään! Välinpitämättömänä
se vetäytyy johonkin sopukkaan ja nukkuu siellä viimeistä untansa
haaveilujen ja vastoinkäymisten päätyttyä.
Suuri riikinkukkokehrääjä elää vain jatkaakseen sukuaan, itsensä
ravitsemista se ei tunnekaan. Toiset perhoset lentelevät
iloisesti kukasta kukkaan ja pistävät oikaistun imutorvensa
niiden mesiteriöihin, mutta tämä verraton paastooja on vapautunut
täydellisesti vatsansa vaatimuksista eikä nauti mitään, millä itseään
virvoittaisi. Sen suuosat ovat vain näennäisiä, mutta eivät todellisia
ja käyttökelpoisia elimiä. Ei ainoatakaan suupalaa se nielaise,
siksi sen elämä on niin lyhyt. Sammuuhan lamppukin, jollei siinä ole
öljyä. Riikinkukkokehrääjä kieltäytyy ruuasta, mutta sen on myös
kieltäydyttävä pitkästä iästä. Kaksi tai kolme iltaa riittää parien
kohtaamiseen, ja sen jälkeen on kaikki lopussa, perhonen on elämänsä
elänyt.
Miksi sitten ne, joilta tuntosarvet leikattiin, eivät tulleet takaisin?
Eivätkö ne enää voineet löytää vangitun naaraan häkkiä? Ei suinkaan,
vaan niiden lentoaika oli päättynyt, kuten niidenkin, joilta nypittiin
karvat eturuumiista. Yhä vieläkin on siis tuntosarvien merkitys
hämärä, sillä kokeiluaika oli liian lyhyt.
Minun vankini elää kahdeksan päivää häkissään ja houkuttelee joka ilta
aina oikkujeni mukaan milloin mihinkin paikkaan taloani vierailijoita,
välistä enemmän ja välistä vähemmän. Minä pyydystän ne kaikki, suljen
yöksi johonkin huoneeseen ja raaputan seuraavana päivänä eturuumiista
karvat.
Näinä kahdeksana iltana saapui häkin luo kaiken kaikkiaan
sataviisikymmentä koirasta. Kun ottaa huomioon, että minun oli
kahtena seuraavana vuonna sangen vaikea löytää näitä perhosia
jatkaakseni tutkimuksiani, niin tuo summa on hämmästyttävän
suuri. Kyllähän riikinkukkokehrääjän koteloita on minun seudullani,
mutta ne ovat jokseenkin harvinaisia, sillä toukan ravintokasvit,
vanhat mantelipuut ovat myös harvinaisia. Kahtena talvena hain
niitä kaikkialta, kaavin mantelipuita, tarkastin kuloheinätukut
niiden juurelta, mutta aina sain palata tyhjin käsin. Noiden
sadanviidenkymmenen on siis täytynyt tulla kaukaa, hyvinkin kaukaa,
ehkä parin kilometrin päästä. Mutta miten ne saivat tiedon siitä, mitä
oli tapahtunut minun huoneessani? Niillä on voinut olla oppaina vain
joko valo, ääni tai haju. Kilometrien päähän näkeminen on tietysti
mahdoton, eihän näkö ohjannut niitä edes avonaiseen ikkunaan. Samoin
ei äänestäkään voi olla puhetta, sillä lihava naaras, joka voi
houkutella koiraita niin loitolta, ei ääntele ollenkaan, ei ainakaan
niin kovasti, että ihmiskorva sitä tajuaisi. Ja vaikka otaksuisikin
äänen syntyvän sisäisistä värähdyksistä, joita ehkä kuulisi kaikista
tarkimmalla mikrofonilla, niin ne äänet eivät voisi kuulua niin
pitkien matkojen päähän kuin kyseessä olevat.
Haju on siis ainoa mahdollinen opastaja. Haihtuvien hajuerityksien
olettaminen näyttää todellakin selittävän perhosten kokoutumisen
paremmin kuin muut otaksumat, perhosethan löytävät viekoittimen vasta
jonkun aikaa epäröiden haeskeltuaan. Onko tämä haju käsitettävä
samanlaiseksi kuin se, jota me tavallisesti hajuksi tai tuoksuksi
kutsumme, nimittäin pienen pienten hiukkasien virtailemiseksi, niin
pienien ja hienojen, ettemme niitä ollenkaan tunne, vaan jotka voivat
kuitenkin vaikuttaa paremmin kehittyneisiin hajuelimiin kuin meidän
nenämme? Hyvin yksinkertainen koe valaisee kysymystä. Tämä hieno haju
on sekoitettava ja vaimennettava jollakin pistävällä ja väkevällä
haisulla, joka voi ottaa kokonaan valtoihinsa hajuaistimet.
Ylenmääräinen hajuhan tekee hienoimmat tuoksut tehottomiksi.