olisivat tikariampiaiset ensimäisiä ampiaisten lahkossa. Muutamat ovat
miltei keltatupsuisen hippiäisen kokoisia ja meidän suurimmat
pistiäisemme, kimalaisetkin, ovat viheliäisiä eräiden tikariampiaisten
rinnalla. Kotiseudullani on tästä jättiläisten ryhmästä edustajina
puistotikariampiainen (Scolia hortorum Van der Lind), joka on enemmän
kuin neljä senttimetriä pitkä ja jonka levitettyjen siipien väli siiven
kärjestä toiseen on kymmenen senttimetriä, sekä pukamatikariampiainen
(Scolia hemorrhoidalis Van der Lind), joka koossaan kilpailee edellisen
kanssa.
Tikariampiaisen mustassa puvussa on leveitä, keltaisia täpliä,
nahkeat siivet ovat merenpihkankeltaiset kuten sipulin kuoret ja
purppuranhohtoiset, jalat karkeakarvaiset, ruumis kookas ja kömpelö,
pää vankka, kypärinä kova takaraivo, käynti raskas, vailla notkeutta,
lento lyhyt ja äänetön semmoinen on ulkomuodoltaan naaras, jolla
on vahvat aseet raskasta työtään varten. Koiras, rakastunut
tyhjäntoimittaja, on sirompisarvinen, hienommin puettu ja
somempivartaloinen, vaikkakaan kömpelyys, joka on sen naarastoverin
pääpiirre, ei ole aivan jäljettömiin kadonnut.
Eipä hyönteisten kerääjä ensi kertaa tavatessaan kohtele aivan
varomattomasti puistotikariampiaista. Miten pyydystäisi tuon mahtavan
elukan, miten säästyisi sen pistimeltä? Jos ampiaisen tikarin jälki
on suhteellinen muuhun ruumiiseen, niin pitäisi piston olla peloittava.
Jo kimalaisenkin pisto tekee hyvin kipeää, mitä sitten tikariampiaisen,
jolla on aseena tuollainen väkipuukko.
Tunnustan avomielisesti, että peräydyin ensimäisen tikariampiaisen
tieltä, niin mielelläni kuin olisinkin lisännyt tuon komean
hyönteisen vasta alussa olevaan kokoelmaani. Ikävät muistot
ampiaisten ja kimalaisten myrkkypiikeistä johtivat tähän liialliseen
varovaisuuteen. Sanon "liialliseen", sillä olen nyt pitkän
kokemukseni opettamana vapautunut silloisesta pelostani, ja jos näen
tikariampiaisen ohdakkeen mykeröllä, otan sen arastelematta ja
ilman varovaisuustoimenpiteitä sormenpäilläni kiinni, niin uhkaavan
näköinen kuin se onkin. Rohkeuteni on kuitenkin näennäistä, sillä --
sanon sen vasta-alkaville ampiaisten pyydystäjille -- tikariampiaiset
ovat hyvin rauhallisia. Niiden pistin on pikemmin työase kuin
sotapeitsi, ne käyttävät sitä lamauttaessaan saalistaan ja vain
viimeisessä hätätilassa puolustaakseen itseään. Pistintä voi sitäpaitsi
helposti karttaa, niiden liikkeet kun ovat kömpelöitä, ja vaikka pisto
sattuisikin, on kipu hyvin mitätön. Melkein kaikkien kaivaja-ampiaisten
myrkky on mietoa, niiden ase on kirurgin neula, hienoja fysiologisia
leikkauksia varten tehty.
Kotiseutuni muista tikariampiaisista mainitsen keskikokoisen
kaksivöisen tikariampiaisen (Scolia bifasciata Van der Lind), jonka
näen joka vuosi syyskuussa tutkivan niitä mädänneitä lehtikasoja, jotka
olen sitä varten koonnut erääseen pihani nurkkamaan. Seuratkaamme sen
leikkausmenetelmiä silloin, kun se on itsekseen omassa vapaudessaan.
Cerceris-lajin jälkeen on hyvä tutkia muitakin ampiaisia, jotka
käyttävät suojuksettomia otuksia, semmoisia, joita voi haavoittaa
kaikkialle muuanne paitsi päähän, mutta eivät pistä saalistaan kuin
kerran. Tikariampiaiset täyttävät näistä ehdoista ensimäisen,
sillä niiden riistana on pehmeät kultakuoriais (Cetonia), Oryctes-
ja Anoxia-toukat, kullakin lajilla omansa. Täyttävätkö ne myös toisen
ehdon? Olin jo edeltäpäin varma, että pistin vain kerran paljastuisi,
sillä tunsin uhrien rakenteen, tiesin niiden hermoston olevan
keskitetyn, arvasinpa jo paikankin, johon tikari työntyisi.
Tämän varmuuden sain anatomin leikkelyveitsen välityksellä, ilman
minkäänlaisia välittömästi havaittuja todistuksia. En nimittäin
näe, mitä siellä maan alla tapahtuu, enkä voi toivoa, että
ampiainen tottuneena harjoittamaan taitojaan pimeässä mätänevässä
kasvimultakasassa, näyttäisi niitä, jos sen vedän päivän valoon. En
ottanut sitä lukuunkaan, mutta mieltäni rauhoittaakseni suljin
kumminkin sen riistoineen huoneessani olevaan häkkiin. Kovin
hämmästyin, kun tapahtui semmoista, jota en uskaltanut toivoakaan.
Mikään muu petoampiainen ei keinotekoisissa olosuhteissa hyökännyt niin
innokkaasti saaliinsa kimppuun. Kaikki koeampiaiseni palkitsivat
kärsivällisyyteni. Kirkastakaamme ensiksi, miten kaksivöinen
tikariampiainen lävistää kultakuoriaisen toukkia.
Vangittu toukka koettaa paeta julmaa naapuriaan. Se kulkee tapansa
mukaan selällään ympäri lasista sirkusta. Ampiainen sen huomaa pian,
taputtelee ensin tuntosarviensa päillä maata ja hyökkää sitten
saaliinsa kimppuun, nousee sen päälle ratsastamaan käyttäen
takaruumistaan tukenaan. Toukka kiiruhtaa nopeammin, käyristymättä
puolustusasentoonsa. Ampiainen tarttuu sen pääpuoleen vuoroin
rynnäten, vuoroin peräytyen aina toukan kärsivällisyyden mukaan.
Leukansa se iskee keskiruumiiseen selkäpuolelle, asettuu poikittain
toukan päälle, kääntää takaruumiinsa koettaen saavuttaa sen paikan,
johon pistin on työnnettävä. Kaareutunut ruumis on liian lyhyt
ylettääkseen lihavan toukan ympäri, siksi se yrittää yrittämistään.
Takaruumis väsyy, kääntyy sinne ja tänne, mutta ei pääse vielä
määräänsä. Tämä itsepintainen hakeminen jo osoittaa, kuinka suuri
merkitys on sillä paikalla, johon tikari on pistettävä.
Toukka yhä kulkee selällään kulkuaan. Yht'äkkiä käyristyy kokoon,
päänsä sysäyksellä se heittää vihollisen kauas itsestään. Mutta
ampiainen ei masennu tästä iskusta, vaan nousee pystyyn, pudistaa
siipiään ja hyökkää uudelleen nousten toukan päälle melkein aina sen
takapuolelta. Monen turhan yrityksen jälkeen onnistuu sen vihdoin
tarttua oikeaan paikkaan. Se asettuu poikittain toukan päälle pitäen
leuoillaan sitä keskiruumiin selkäpuolelta kiinni ja sen kaareksi
kääntynyt takaruumis kohdistaa päänsä toukan kaulaan. Näin vakavassa
asemassa toukka käyristyy, kiemurtelee, suoristuu ja kääntyy ympäri.
Ampiainen ei ole millänsäkään. Pitäen lujasti saaliistaan kiinni
se kierii sen mukana, ylös, alas, sivulle, miten milloinkin toukka
kiemurteleikse. Sen sokea kiihko on niin suuri, että voin nostaa
häkkikuvun pois ja seurata läheltä näytelmän yksityiskohtia.
Lopultakin ampiaisen takaruumiin pää tuntee sekamelskasta huolimatta,
että sopiva paikka on löytynyt. Silloin ja ainoastaan silloin se
paljastaa piikkiinsä, pistää. Asia on sitä myöten selvä. Toukka,
eloisa ja kiinteän turpea, lamautuu äkkiä liikkumattomaksi, veltoksi.
Vain tuntosarvissa ja suunosissa on enää elon merkkejä.
Lukuisien taistelujen lopuksi pistettiin toukkaa aina samaan kohtaan,
nimittäin keskiruumiin ensimäisen ja toisen renkaan välinivelen
keskipalkkaan eläimen vatsapuolelle. Huomattavaa on, että toinen
petoampiainen, Cerceris, pistää pyydystämiään kärsäkkäitä, joiden
hermosto on keskittynyt kutun kultakuoriaistoukankin, aivan samaan
paikkaan. Samanlainen hermosto määrää menetelmätkin samanlaisiksi.
Huomattavaa on vielä, että ampiainen pitää pistintään jonkun aikaa
haavassa ja pyörittää sitä siellä erikoisen kauan. Takaruumiin
liikkeistä päättäen näyttäisi siltä kuin ase hakisi ja tunnustelisi.
Pistimen kärki, joka voi hiukan kääntyä sinne tänne, etsii kai
hermosolmua pistääkseen siihen tai ainakin vuodattaakseen myrkkyä, joka
lamauttaa silmänräpäyksessä.
En lopeta tätä kaksintaistelupöytäkirjaa kertomatta muutamia
muita vähemmän tärkeitä asioita. Kaksivöinen tikariampiainen on
kultakuoriaisen innokas ahdistaja. Sama naaras pistää yhteen
menoon kolme toukkaa toisen toisensa jälkeen. Neljännen se hylkää kai
väsymyksen tähden tai siksi, että sen myrkkyrakko on tyhjentynyt.
Mutta tämä kieltäytyminen on hetkellinen. Seuraavana aamuna se alkaa
uudestaan ja lamauttaa kaksi toukkaa, sitä seuraavana samoin, into
kuitenkin vähenee päivä päivältä.
Toiset ryövärit, jotka vapaudessaan tekevät paljon pitempiä
sotaretkiä, iskeytyvät toukkiin kiinni, herpaisevat ne, vetävät tai
laahaavat niitä sitten kukin tavallaan ja pyrkivät pyrkimistään
kuormineen pois häkistä päästäkseen maanalaisiin koloihinsa.
Lopulta ne turhista ponnistuksista väsähtäneinä jättävät toukan.
Tikariampiainen ei vie saalistaan pois, vaan antaa sen jäädä selälleen
siihen, missä se sen lamautti. Kun se on vetänyt piikkinsä haavasta,
lentää räpyttelee se häkin seiniä vasten toukasta vähääkään
välittämättä. Multakasassa tavallisissa oloissa se varmaan menettelee
samoin. Se ei kuljeta herpaisemaansa otusta mihinkään, vaan siinä,
missä taistelu tapahtui, siinä pistetään toukan vatsaan muna, josta
kehittyy tuon mehevän makupalan kuluttaja. On itsestään selvää,
ettei häkissä tapahdu munimista. Emo on varovainen eikä jätä muniaan
ulkoilman vaaroille alttiiksi, sillä multaa on häkissä liian vähän
kolojen kaivamiseksi.
Toinenkin seikka hämmästyttää minua, nimittäin tikariampiaisen sokea
raivo. Näin taistelun kestävän pitkän neljännestunnin, hyökkäysten
vuoroin onnistuvan vuoroin epäonnistuvan, ennenkuin ampiainen sai
sopivan asennon ja sen takaruumiin pää löysi sen kohdan, johon piikki
oli tungettava. Ampiainen pistää vain silloin, kun se määrätty
paikka on aseen edessä. Syy siihen, ettei ampiainen haavoita toukan
muita osia, ei ole tämän ruumiinrakenteessa, sillä se on, päätä
lukuunottamatta, siksi pehmeä, että sen voisi lävistää miltä kohdalta
tahansa. Ja se kohta, jota pistin hakee, ei toiselta puolen ole sen
ohuemman ihon peittämä kuin muukaan ruumis.
Taistelun aikana joutuu välistä kaareksi taipunut ampiainen koukistuvan
ja kiemuroivan toukan kouristukseen kuten pihteihin. Mutta se ei
välitä tästä väkipakollisesta syleilystä eikä irroita otettaan.
Molemmat eläimet kieppuvat yhdessä toisiinsa kietoutuneina, milloin
toinen alla ja toinen päällä, milloin päinvastoin. Jos toukan
onnistuu ryöstäytyä irti vihollisestaan, niin oikaisee se itsensä ja
koettaa selällään kiiruhtaa pakoon mahdollisimman pian. Ennenkuin
olin tarkannut tätä taistelua, otaksuin, että toukka käyttäisi siilin
viekkautta, kääriytyisi palloksi, ettei ampiainen jaksaisi sitä
kiertää auki, eikä voisi päästä pistämään siihen paikkaan, jota se
hakee. Minä luulin, että ne näin yksinkertaisesti ja tehokkaasti
puolustautuisivat, mutta olin edellyttänyt niiden olevan älykkäämpiä
kuin ovatkaan. Ne eivät matki siiliä eivätkä jää kokoon kiertyneiksi,
vaan pakenevat vatsa vasten taivasta. Yksinkertaisuudessaan ne
asettuvat juuri siihen asentoon, että ampiainen pääsee niiden päälle ja
ylettää pistää haluamaansa kohtaan.
Siirtykäämme toiseen tikariampiais-lajiin. Olen juuri saanut vangiksi
Colpa interrupta'n joka oli tutkimassa hiekkakasaa, epäilemättä
saaliin haussa. Sitä on siis käytettävä kokeiluihin mahdollisimman
pian, ennenkuin sen kiihko vankilan ikävässä jäähtyy. Tunnen sen
riistan, Anoxia australis-toukat, tiedän, että niitä on läheisen
kukkulan rinteellä rosmariinipensaiden alla tuulen kasaamissa
hiekkakeoissa. Mutta niiden löytäminen on sangen vaikeaa, sillä
kaikista yleisinkin toukka on mitä harvinaisin, silloin kun sitä
vartavasten hakee. Minun täytyy pyytää avuksi isäni, joka, vaikka onkin
yhdeksänkymmentä ajastaikaa elänyt, on vielä suora kuin sotamies.
Aurinko paistaa niin, että muna hiekassa kypsyisi, kun me marssimme
lapio ja hanko olalla kunnaalle. Kaivamme hiekkaa vuorotellen. Otsamme
hiessä myllerrettyämme ja sormin pengottuamme löydän vihdoin kaksi
Anoxia-toukkaa. Tämä vähäinen ja vaivoja maksanut saalis riittää
kuitenkin kerrakseen. Huomenna lähetän voimakkaammat käsivarret
lapiota heiluttamaan.
Toukat päästän ampiaisen häkkiin. Pistinniekan huomio herää. Se
valmistautuu taisteluun samoinkuin kaksivöinen tikariampiainen, se
siristää siipiään ja taputtelee tuntosarvillaan pöytää. Eteenpäin,
mars! Rynnäkkö alkaa. Pullea mato käyristyy kokoon, se ei aiokaan
paeta, sillä sen jalat ovat liian heikot ja liian lyhyet pöytälaudalla
liikkumiseen eikä se voi kulkea selällään kuten kultakuoriaistoukka.
Tikariampiainen haukkaa sen nahkaa milloin mistäkin. Kiemurassa,
pää melkein takaruumiissa kiinni, se koettaa työntää takapäätään toukan
käpertyneen ruumiin muodostamaan ahtaaseen kierukkaan. Taistelu on
rauhallista, ilman äkkiryntäyksiä. Elävä, poikkinainen rengas koettaa
itsepintaisesti tunkea toista päätään toiseen elävään ja poikkinaiseen
renkaaseen, joka pitää yhtä itsepintaisesti päitään yhdessä.
Ampiainen koettaa lannistaa saalistaan kynsin ja hampain, jaloin ja
leuoin, yrittää puolelta ja toiselta, mutta turhaan, sen ei onnistu
aukaista lihavannetta, joka kiristyy sitä tiukemmaksi, kuta lähempänä
vaara on. Paikalliset olot vaikeuttavat niiden toimia, saalis näet
pyörii ja liukuu pöydällä silloin, kun ampiainen pitelee sitä liian
innokkaasti. Tukipaikkoja ei ole eikä pistin pääse haluamaansa kohtaan.
Tuloksetonta temmellystä kestää kokonaisen tunnin, lepohetkiä vain
silloin tällöin. Levätessään ovat taistelijat kahtena toisiinsa
kiertyneenä renkaana.
Mitä olisi kultakuoriaistoukan pitänyt tehdä uhmaillakseen itseään
heikompaa kaksivöistä tikariampiaista? Matkia tietysti Anoxia-toukkaa
ja olla kokoon käyristyneenä kuten siili, kunnes vihollinen on
peräytynyt. Mutta se tahtoo paeta, oikaisee itsensä ja tekee sen
turmiokseen. Toinen ei hellitä puolustusasentoaan ja vastustaa
murhaajaansa menestyksellä. Onko se opittua viisautta? Ei. Sen on
vain mahdoton tehdä toisin. Raskas, pöhöttyneen lihava, heikkojalkainen
Anoxia-toukka kykenee vain vaivoin liikkumaan liukkaalla laudalla,
sivuttain ryömien se kulkeutuu siitä pois. Maan, johon se kaivautuu
käyttäen leukojaan aurana, täytyy olla möyheää.
Kun taistelu ei ole vielä tunnin kuluttua päättynyt, kokeilen,
voisiko hiekka sitä lyhentää. Ripottelen sitä hienosti häkin
permannolle. Kahakka alkaa uudestaan. Toukka, joka tuntee allaan
tavallista kotihiekkaansa, aikoo heti pötkiä pakoon. Kuten jo
sanoin, ei sen uppiniskainen kiemurassaoleminen ollut hankittua
älykkyyttä, vaan tilapäistä pakkoa. Se ei ole vielä oppinut entisistä
katkerista kokemuksistaan, miten arvaamattoman edullinen on sille
kokoon kiertyminen vaaran ajaksi. Myöhemmin kokeisiin käyttämäni
saman lajin toukat eivät olleet yhtä varovaisia paljaallakaan
pöydällä. Suurimmat näyttivät unohtaneen mitä nuorena oppivat:
puolustautua kokoon kipertymällä.
Jatkan esitystäni ja kerron kookkaasta toukasta, joka ei liukunut
tikariampiaisen tuuppimisista. Se ei ampiaisen hyökätessä käänny
kokoon, ei vetäydy renkaaksi kuten edellinen, joka oli nuori ja
puolta pienempi kuin tämä. Se on kyljellään, puoliksi oijenneena ja
liikkuu levottomasti. Se puolustautuu vain koukistelemalla itseään sekä
aukoo, sulkee ja taas aukoo vahvoja leukojaan. Ampiainen haukkiloi
sitä umpimähkään, puristaa sen karvaisten jalkojensa väliin ja
rimpuilee neljännestunnin tuon lihavan kimpaleen kanssa. Vihdoin on
sopiva asento saavutettu, otollinen hetki tullut. Pistin tunkeutuu
toukan keskiruumiiseen, kaulan alle, etujalkojen tasalle. Vaikutus
näkyy heti, liikuntokyky lamautuu, vain tuntosarvet ja leuat väräjävät.
Kaikkia toukkia, joita käytän kokeisiini, pistetään samoin ja samaan
paikkaan.
Lopuksi vielä huomautan, että viimeksi puheena olleen lajin hyökkäykset
eivät ole niin kiivaita kuin kaksivöisen tikariampiaisen. Se, Colpa
interrupta, suorittaa raskaita kaivostöitä hiekassa, siksi sen käynti
on raskasta, liikkeet kankeita, miltei tahdottomia. Se ei mielellään
uudista pistojaan. Useimmat koe-eläimistäni hylkäsivät toisena tai
kolmantena päivänä niille tarjoamani otukset. Kuten unissakävijät
ne liikkuivat, kun kutitin niitä oljenkorrella. Kaikilla näillä
kulkureilla on toimettomuuden hetkiä, joita eivät uudet uhritkaan voi
häiritä.
Enempää en voinut tikariampiaisista oppia, kun en saanut toisia
lajeja koe-eläimikseni. Mutta se ei tee mitään. Saavutetut tulokset
eivät ole aivan vähäisiä voittoja mielipiteilleni. Ennenkuin olin
nähnyt tikariampiaisten pistävän saaliitaan, olin sanonut uhrin
ruumiinrakenteen perusteella, että Cetonia-, Anoxiaja Oryctes-toukat
lamautuvat yhdestä pistosta, olinpa määrännyt paikankin, johon
pistimen piti sattua, nimittäin etujalkojen viereen, keskikohdalle.
Kolmesta tikariampiaislajista kaksi antoi minun tarkastaa kirurgisia
leikkauksiaan. Olen varma, että kolmas menettelisi pistäessään
samoin kuin nekin. Kumpikin tarkastamani laji pisti vain kerran
haavaneulallaan ja joka kerran vuodatti myrkyn määrättyyn kohtaan.
Tähtitornin luvunlaskija ei voi edeltäpäin sen tarkemmin määrätä
kiertotähtiensä asemia. Mielipidettä voi pitää todistettuna, kun se
kykenee näin matemaattisen tarkasti ennustamaan tulevia ja varmasti
tietämään tuntemattomia asioita. Milloin sattuman saarnaajat päässevät
yhtä hyviin tuloksiin? Järjestys vaatii järjestystä, mutta sattumalla
ei ole sääntöjä.
Hieta-ampiainen.
Ammophila.
Ruumis pitkä ja hoikka, takaruumiin liittää keskiruumiiseen
säikeenhieno varsi, puku musta, vatsan ympäri punainen vyö, siinä
lyhyesti hieta-ampiaisen (Ammophila) tuntomerkit. Hieta-ampiaiset
muistuttavat muodoltaan ja väriltään Sphex-sukuun kuuluvia
peto-ampiaisia, mutta niiden tavat ovat aivan toiset. Sphex-lajit
pyydystävät suorasiipisiä, hepokatteja ja heinäsirkkoja, mutta
Ammophilat toukkia. Kun saalis on näin erilainen, niin me aavistamme,
että vaistomaiset murhaamistavatkin ovat erilaiset.
Kreikan kielestä lainattu sana Ammophila merkitsee "hiekan ystävä".
Mutta nämä toukkien metsästäjät, joiden historian tässä aion kertoa,
eivät pidä puhtaasta ja irtonaisesta hiekasta. Ne tekevät pystysuoran
pesäkolonsa keveään maahan, jota on helppo kaivaa, mutta samalla
kiinteään, jossa kalkki ja savi sitoo hiekkajyväset, ettei kolo
täyttyisi mullalla, ennenkuin sen pohjakammioon on laskettu muona ja
muna. Tien syrjät ja aurinkoiset, niukkakasvuiset rinteet ovat niiden
mielipaikkoja.
Keväällä huhtikuun ensi päivistä alkaen näkee kotiseudullani
karvaisen hieta-ampiaisen (Ammophila hirsuta Scop) lentelevän, kun
saapuu syys- ja lokakuu, tapaa tavallisen (A. sabulosa L.), hopea- (A.
argenlata Lp.) ja silkkihieta-ampiaisen (A. holosericea Fab.). Kerron
tässä muutamin sanoin, mitä nämä neljä hieta-ampiais-lajia ovat minulle
opettaneet.
Kaikki ne kaivavat pesäkseen kohtisuoran kolon, joka on yhtä leveä kuin
paksu hanhenkynä ja puoli desimetriä syvä. Tämän käytäväkolon pohja
laajennetaan yksinkertaiseksi kammioksi. Se on kehno, yhteen kyytiin
laadittu maanalainen maja, jossa nelinkertaisen kopan sisässä oleva
kotelo on suojassa.
Hieta-ampiainen työskentelee kaivoksessaan aina yksin, kiirehtimättä.
Kaivaessaan se käyttää etujalkojansa harana ja leukojansa varsinaisina
kaivamisaseina. Jos tulee eteen joku hiekkasiru, jota on vaikea saada
pois, niin kuuluu kolon pohjalta sirinää hyönteisen ponnistusten
merkkinä. Ääni syntyy siipien ja koko ruumiin väräjämisestä. Vähän
päästä nousee ampiainen ylös, leukojen välissä kantamus multaa, jonka
se pudottaa muutaman desimetrin päähän pesästä. Jotkut sopivan
muotoiset ja kokoiset kivisirut näyttävät saavan erikoista huomiota
osakseen, ne jätetään aivan kolon suulle. Näillä valiosirpaleilla
nimittäin peitetään myöhemmin pesäaukko.
Kolo valmistuu vähitellen. Vaikka aurinko on jo ehtinyt painua
kaivamispaikalta näkymättömiin, niin ampiainen ei heitä hakematta
kaivamisaikana kootusta hiekkakasasta sopivaa kivisirua. Jollei se
siitä löydä tyydyttävää, niin se etsii ympäristöstä. Sirun pitää olla
litteä ja hiukan suurempi kuin pesäkäytävän suu. Tämän liuskan se
kuljettaa leukojensa välissä ja panee väliaikaiseksi katteeksi kolon
aukolle. Seuraavana aamuna, kun aurinko valaisee rinteen, ja on lämmin
ja suotuisa metsästysilma, palaa hieta-ampiainen pesälleen, jonka
kiviportti on koskemattomana paikoillaan. Pesäkolonsa se löytää sangen
pian. Se palaa sinne laahaten mukanaan pistämällä lamauttamaansa
toukkaa, jota se pitää kiinni leuoillaan niskasta ja jaloillaan
muusta ruumiista. Se nostaa pesän suulta sulkupaaden, joka on aivan
toisten lähellä olevien sirujen kaltainen ja jonka salaisuuden
ampiainen yksin tietää. Sitten se laskee saaliinsa pesäkammioon,
pistää siihen munansa ja peittää kolon, tulevan toukkansa asunnon,
lopullisesti sillä mullalla, jonka se on kaivaessaan kasannut lähelle.
Useasti olen nähnyt hopea- ja tavallisen hieta-ampiaisen sulkevan
pesänsä väliaikaisesti, kun auringon laskeutuminen ja myöhäinen hetki
pakoittivat jättämään muonituksen seuraavaan päivään. Samoin oli
minunkin jätettävä havaintoni, mutta en lähtenyt pois, ennenkuin
merkitsin paikan tarkoin ja pistin maahan muutamia tikkuja siltä
varalta, että kolon suu peittyisi jostakin tärähdyksestä. Jos saavuin
liian myöhään, niin että ampiaisella oli ollut aikaa toimia jo auringon
ylhäällä ollessa, tapasin pesän muonitettuna ja lopullisesti
mullattuna.
Hieta-ampiaisen muisti on hämmästyttävän tarkka. Mitä se ei ennätä
yhtenä päivänä tehdä, sen se jättää seuraavaksi. Mutta se ei vietä
iltaansa eikä yötänsä kaivamassaan asunnossa, vaan lähtee pois
peitettyään pesän suun kiven sirulla. Paikat eivät sille ole
erikoisemmin tuttuja, ei tutumpia kuin mitkä muut paikat tahansa, sillä
se kaivaa pesiänsä sinne tänne, mihin vain retkeillessään parhaaksi
näkee. Aivan sattumalta se pesäpaikan valitsee, maa sitä miellyttää,
ja kolo kaivetaan. Sitten hyönteinen lentää pois. Minne? Kukapa sen
tietää. Ehkä läheisiin kukkiin juodakseen vielä pisaran mettä niiden
teriöiden kätköistä illan hämärtyessä, kuten kaivostyömiehet päivän
työstä väsyneinä juovat iltatuoppinsa virkistyksekseen. Niin lentää
ampiainen paikasta toiseen, milloin etemmäksi milloin lähemmäksi,
missä vain kukkien viinikellarit ovat auki. Ilta, yö ja aamu kuluvat.
Sitten sen on palattava takaisin pesäpaikalleen jatkamaan töitänsä,
sen on palattava harhailtuaan edellisenä iltana kukasta kukkaan ja
marssittuaan aamulla toukkia metsästäessään sinne ja tänne. Minua ei
kummastuta, että tavallinen ampiainen ja mehiläinen löytävät pesänsä,
sillä niiden asunnot ovat pysyväisiä ja sinne vievä tie tuttu. Mutta
hieta-ampiainen kaivoi kolonsa paikkaan, jossa se ehkä eilen kävi
ensimäisen kerran, ja nyt sen on se löydettävä pitkän poissaolonsa
jälkeen, unohdettuaan jo paikan muististaan. Lisäksi on ampiaisella
raskas saalis haittana. Siitä huolimatta ei sen topografinen muisti
petä, päinvastoin se on usein ihmeteltävän tarkka. Hyönteinen marssii
suoraa tietä pesälleen, ikäänkuin se tuntisi hyvin kaikki läheiset
pikku polut. Joskus on sen kuitenkin epäröiden haeskeltava. Jos
toukkaa on silloin liian hankala laahata mukana, niin se jättää sen
ajuruohotukon luo tai muuhun sopivaan paikkaan, josta se löytää sen
helposti.
Pesäkololleen palaavalla hieta-ampiaisella on muisti oppaana, mutta
minä en uskaltanut luottaa muistiini, vaan minun oli tarkoin
merkittävä pesäkolon seutu, että sen seuraavana päivänä löytäisin.
Vain tavallinen ja hopeahieta-ampiainen näyttävät sulkevan kolonsa
tilapäisesti, en ole ainakaan huomannut toisten niin tekevän.
Karvainen hieta-ampiainen pyydystää ensin toukan, lamauttaa sen
piikillään ja sitten vasta kaivaa kolon toukan lähelle, sentähden sen
ei tarvitse koloa tilapäisesti peittää. Silkkihieta-ampiaisella on
otaksuttavasti tähän toiset syyt. Se panee nimittäin samaan koloon
useampia pikkutoukkia, viisikin, toiset taas vain yhden. Samoin kuin
mekin jätämme auki oven, josta useasti aiomne kulkea, samoin kai
sekin pitää tarpeettomana sulkea pesäänsä, kun hetken kuluttua
aina palaa takaisin.