MUISTELMIA HYÖNTEISMAAILMASTA
Kuvauksia hyönteisten tavoista ja vaistosta
Kirj.
J. H. FABRE
Ranskasta suomentanut
Asko Pulkkinen
Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1910.
SISÄLTÖ:
J.H. Fabre.
Harmas
Muurarimehiläisen pesärakennukset.
Tikariampiainen haavataiturina.
Hieta-ampiainen.
Riikinkukkokehrääjät kosimassa.
Tammikehrääjän häälennot.
Maakiitäjän ravinto.
Turkkilot hautajaisissa.
Turkkilot. -- Kokeita.
Hernekärsäkkään muniminen.
Hernekärsäkkään toukka.
Rukoilijasirkan metsästys.
Rukoilijasirkan lemmenvehkeet.
Kaskaan laulu.
Skorpionin häät.
Skorpionin perhe-elämä.
Skorpionin myrkky.
J.H. Fabre.
Tämä suuri tiedemies ajattelee
kuin filosofi, näkee kuin taiteilija,
tuntee ja kertoo kuin runoilija.
Edmond Rostand.
Pitkät puheet eivät kuvaa niin tarkasti ja niin sattuvasti Jean Henri
Fabrea, ranskalaista hyönteistieteilijää kuin edellä olevat hänen
maanmiehensä muutamat sanat. J.H. Fabre oli todellakin tiedemies,
filosofi, taiteilija ja runoilija. Hänen terävä tieteilijäsilmänsä
näki ja seurasi kaikkea, mitä hyönteisten maailmassa tapahtui. Hän oli
verraton havaintojen tekijä, pienimmätkään piirteet, vähäisimmätkään
seikat hyönteisten elämässä ja toiminnassa eivät jääneet häneltä
huomaamatta. Selkeästi ajatellen hän tutki hyönteisten ihmeellisten
tapojen syntyjä, filosofin tavoin selvitteli vaiston ja älyn
vaikeita ongelmia näiden pienten kielettömien valtakunnassa. Hänen
taiteilijakatseensa kiinnittyi ja kiintyi kaikkeen kauniiseen,
säännölliseen ja tarkoituksenmukaiseen, mikä ilmenee hyönteisten
rakennuksissa ja töissä. Runoilijana hän sitten kertoo näkemänsä
ja havaitsemansa. Fabre on hyönteisten elämäkertojen erinomainen
kirjoittaja. Mutta hän ei ole kuivantieteellinen historioitsija, vaan
elävän elämän mestarikuvaaja.
Fabre ei saanutkaan oppiaan koulussa eikä tieteellisistä kirjoista,
hänen opettajanaan oli suuri ja loppumattoman rikas luonto. Hänellä ei
ollut apunaan tiedemiehen koneita ja kompeita, vaan terävä silmänsä
näkemään ja ymmärryksensä tajuamaan, mitä luonnossa tapahtui.
Itse ja omin neuvoin hän hankki oppinsa ja tietonsa, hänen suuri
rakkautensa luontoon pakoitti hänet tutkimaan, hänen järkkymätön
tahtonsa raivasi edestä esteet, esteet, jotka usein näyttivät kohoavan
ylipääsemättömäksi muuriksi.
Jean Henri Fabre syntyi Saint-Leon'issa Etelä-Ranskassa joulukuun 22
p:nä v. 1823. Isä oli talonpoika, varaton työstänsä eläjä, ei näyttänyt
mahdolliselta, että pojasta polvi muuttuisi, että Jean Henri voisi
poiketa isänsä elämänuralta. Varhaisimman lapsuutensa hän vietti köyhän
isoäitinsä kotona. Vaikka hän kuuntelikin mummon satuja ja tarinoita,
kiintyi hän kuitenkin jo pienenä luontoon ja sen todellisuuteen.
Kotiseudun punakukkaiset kanervikot ja sinivattuvarvikot viekoittivat
poikaa luokseen, maakiitäjän kiiltävät kuoret ja perhosen kirjavat
siivet ihastuttivat häntä. Hän riensi kukkasten seuraan kuin mehiläinen
apilan mykerölle.
Seitsenvuotiaana tuli Jean Henri isänsä kotiin alottaakseen
koulunkäyntinsä. Koulumestari oli samalla kylän parturi, kellonsoittaja
ja lukkari. Hän ei voinut kasvattaa pojan synnynnäistä rakkautta
luontoon, ei ohjata häntä näkemään silmillään eikä kuulemaan
korvillaan. Ei sitä tehnyt koulutupakaan, vaikkakin siellä
seurusteltiin porsaiden ja kanojen kanssa.
Kolmen vuoden kuluttua isä muutti pieneen Rodezin kylään, jossa
hän ansaitsi toimeentulonsa vähäisestä kahvilaliikkeestä. Täällä
pääsi Henri kylän ylempään kouluun (college). Isä ei voinut maksaa
koulumaksuja, mutta Henri toimi kirkossa kuoripoikana ja sai siten
vapaapaikan koulussa. Mutta tätäkin kesti vain pari vuotta. Isän
liike menestyi huonosti, hän muutti Toulouseen, jossa poika pääsi
seminaariin. Perheen toimeentulo ei kuitenkaan parantunut, pikemmin
huononi.
Tuli kovia koettelemuksen aikoja. Jean Henrin oli itsensä pidettävä
huoli jokapäiväisestä leivästään, koulunkäynti oli keskeytettävä,
elatusta hankittava. Hän yritti jos jotakin. Milloin käveli
hedelmäkoreineen pitkin raittia, milloin oli rautatiellä työmiehenä,
milloin taas vaelteli aivan työttömänä.
Vaikkakin tyhjä vatsa esitti sangen jyrkästi vaatimuksiansa, niin
henkinen nälkä oli vielä suurempi. Viimeisillä penneillään poika voi
ostaa runokirjan ja sitä lukiessaan unohtaa "jokapäiväiset" kylläkin,
mutta sangen välttämättömät tarpeensa. Jean Henrin runollisuus ei
ollut ilmassa leijailevia, todellisesta elämästä piittaamattomia
mielikuvituksen tuulentupia, vaan se oli tiedonhalua, oikeata hengen
isoomista ja janoomista, joka ajaa toimimaan ja pakoittaa hankkimaan
tyydytystä. Hänen täytyi saada oppia. Siksipä hän, niin kurjissa
oloissa kuin elikin, haki vapaapaikkaa Avignonin seminarissa. Sen hän
saikin. Hän pääsi jatkamaan keskeytettyjä opinnoitaan.
Nyt alkoi Henrin elämässä uusi ajanjakso, entistä valoisampi. Mutta
taipumukset nytkin johtivat hänet oppikirjojen äärestä luonnon suurta
kirjaa lukemaan. Hän opetteli sen aakkosia. Hyönteiset ja kasvit
alkoivat kuiskutella ihmeellisiä kertomuksia, ihmeellisempiä usein
kuin paraimmatkaan sadut, mutta tosia ja todellisia. Koulutodistus
oli toisena vuotena huono, aikaa oli kulunut enemmän muuhun kuin
lukemiseen. Mutta seuraavana vuonna hän tarttui tarmokkaasti töihinsä,
ja päästötutkinto oli loistava.
Suoritettuaan vielä kursseja kemiassa, latinan ja kreikan kielissä
Jean Henri Fabre pääsi v. 1843 Carpentrasiin kansakoulunopettajaksi.
Palkka ei ollut suuri, 700 frangia vain, vaikea oli sillä tulla
toimeen. Sitä paitsi hän meni jo 21-vuotiaana naimisiin. Perhe
lisäytyi, huolet kasvoivat, mutta hänen mielensä ei lannistunut.
Hän suoritti vielä lisätutkintoja, antoi yksityistunteja, haki
paikkoja, mutta ei niitä saanut. Ahtaat olivat ajat. Ylimääräisiin
menoihin, kirjoihin esimerkiksi, oli rahat säästettävä ruuasta, ja
elettävä kieltäymyksessä. Vihdoin hän kuitenkin pääsi Korsikkaan
Ajaccion lyseoon fysikan opettajaksi. Korsikassa olo oli Fabrelle
uuden käänteen alkuna. Saaren rikas luonto, metsät, vuoret, aava meri
valtasivat hänet kokonaan. Nyt hän voi jo uhrata enemmän aikaansakin
mielitutkimuksiinsa. Metsä veti puoleensa, hyönteiset kutsuivat
luoksensa, mutta vaellellessaan rämeiköissä hän sai kuumetaudin, joka
pakoitti taas muuttamaan mantereelle.
Jonkun ajan kuluttua Fabre pääsi Avignonin lyseoon opettajaksi.
Sitten hän suoritti lisensiaattitutkinnon luonnonhistoriassa. Näihin
aikoihin joutui kerran hänen käsiinsä kuuluisan hyönteistutkijan,
Leon Dufour'in teos. Se elvytti hänessä rakkauden hyönteisiin, se
kiinnitti hänen huomionsa taas hyönteismaailmaan, se valtasi hänet
niin, että hän päätti kokonaan antautua hyönteisiä tutkimaan. Työ oli
palkatonta. Hänen oli jatkettava tukalaa kamppailuaan aineellisia
vastuksia vastaan, ja hän voi vain loma-aikansa uhrata tieteellisiin
tutkimuksiinsa.
J.H. Fabren ensimäinen hyönteistieteellinen teos ilmestyi v. 1855.
Se herätti heti joltistakin huomiota tiedemiespiireissä, ja kun hän
jonkun vuoden kuluttua matkusti Parisiin, ei hänen nimensä ollut aivan
tuntematon.
Sitten seurasi sarja krappiväritutkimuksia, mutta aineellista hyötyä ei
niistäkään ollut, sillä toiset käyttivät hyväkseen hänen keksintönsä.
Varsinaiseen elämäntyöhönsä, luonnonhistorialliseen kirjailemiseen
voi Fabre ryhtyä vasta viisikymmenvuotiaana. Hän erosi lyseosta v.
1871, kun oli saanut pienen lainan ystävältään Stuart Milliltä, ja
muutti Orangeen lähelle Avignonia. Täällä hän aluksi kirjoitteli
luonnontieteellisiä koulukirjoja. Ne olivat kylläkin paljon parempia
kuin aikaisemmin käytetyt oppikirjat, mutta maineensa hän hankki
elämänsä pääteoksella, "hyönteistieteellisillä muistelmillaan".
"Muistelmien" ensimäinen osa ilmestyi v. 1878. Sitten seurasi toisia
katkeamattomana sarjana, niin että "_Souvenirs entomologiques, --
Etudes sur l'instinct et les moeurs des insectes_" -kokoelmaa tuli
kaikkiaan kymmenen nidettä.
"Muistelmat" saivat runsaasti lukijoita ja ihailijoita, ne menivät
hyvin kaupaksi. Nyt oli Fabren toimeentulo turvattu, vasta nyt
neljäkymmentä pitkää vuotta kestäneen vaikean kamppailun jälkeen.
Nyt hän voi hankkia itselleen pienen maatilan Sérignan'in kylässä
Provencessa. Siellä maaseudun rauhassa hän voi häiritsemättä
seurustella pienten hyönteisystäviensä kanssa. Siellä rakkaassa
"Harmas'issaan" hän teki tutkimuksiaan ja kirjoitteli muistelmiaan.
Päivät pitkät hän mielenkiinnolla seurasi asioiden kehittymistä
kosivien skorpionien häkissä, tuntimäärin hän loikoi nurmikolla
iso huopahattu päässä ja piti silmällä eksyneen kovakuoriaisen
vaelluksia tai tarkasteli rakennustoimissa puuhailevia mehiläisiä tai
metsästysretkellä kuljeksivia ampiaisia.
Sérignan'issa Harmasissaan Fabre eli loppuikänsä, siellä hän kuoli
syksyllä v. 1915 melkein yhdeksänkymmenenkahden vuoden ikäisenä. Pitkä
oli hänen elämänsä, pitemmältä se tuntui taistellessa vastatuulessa
ja vastoinkäymisessä, mutta rikas se oli, sillä se oli yhtäjaksoista
innostunutta työtä, työtä, joka kantoi runsaan hedelmän.
"Henri Fabre on nykyisen sivistyneen maailman etevimpiä ja jaloimpia
suurmiehiä, oppinut luonnontutkija ja samalla ihmeellinen runoilija
-- --. Hän on niitä miehiä, joita mitä syvimmästi ihailen koko elämäni
ajan", sanoo Maurice Maeterlinck, mehiläisten elämän suuri runoilija.
"Souvenirs entomologiques" on tunnontarkan tiedemiehen tarkkoja ja
täsmällisiä havaintoja sekä niistä tehtyjä johtopäätöksiä. Fabre
on asettanut elämäntehtäväkseen tutkia älyn ja vaiston rajamaita,
selvittää, kumpiko niistä määrää hyönteisten toimia ja tapoja. Lukija
huomaa usein, kuinka hän erikoisesti painostaa, että hyönteisillä ei
ole sitä, jota sanomme älyksi, että hyönteiset eivät voi harkiten
työskennellä, vaan että niitä ohjaa tottumukset ja vaistot. Fabre
tekee moninaisia ja monenlaisia kokeita ja ottaa niiden tulokset
mielipiteittensä todistuskappaleiksi ja tueksi, vaikka lukijasta usein
näyttää, että ne todistaisivat aivan päinvastaista. -- Lukija huomaa
niinikään, miten Fabre suhtautuu vuosisatansa käänteentekevään ja
kauaksikantavimpaan luonnontieteelliseen saavutukseen, kehitysoppiin.
Fabre ihaili kyllä Darwinia ja Darwin puolestaan kutsuu Fabrea
"verrattomaksi havainnontekijäksi", olivatpa he kirjevaihdossakin,
mutta kehitysajatusta ei Fabre hyväksynyt, päinvastoin viittaa siihen
usein pilkallisesti. Fabre näki suuren pienessä, mutta oli liiaksi
kiintynyt pikkupiirteisiin ja yksityiskohtiin voidakseen pitää
kokonaisuutta silmällä, voidakseen nähdä syiden ja seurausten lakia
koko elävien olioiden maailmassa.
"Souvenirs entomologiques" on myös ranskalaisen runoilijan
luonnonrunoutta ja senvuoksi vaikeaa kääntää muille kielille. Tässä
vihkosessa on valikoima Fabren "Muistelmia" suomennettuina. Fabre itse
sanoo, että hän kirjoittaa nuorille ja etupäässä heille, herättääkseen
heissä rakkautta luontoon ja luonnonhistoriaan. Jos Fabre voisi tämän
vihkosen välityksellä puhua myös Suomen nuorille, herättää heissäkin
rakkautta luontoon, opettaa heitäkin lukemaan suurta luonnon kirjaa ja
näkemään sen ihmeitä, olisi vihkosen tarkoitus täytetty.
Muutamat "Muistelmat" ovat hiukan lyhennetyt, niistä on jätetty pois
kokonaisuuteen kovin höllästi liittyviä tai suomalaiselle lukijalle
vähemmän mielenkiintoisia paloja. Suomentaja ei ole siinä suhteessa
menetellyt sen omavaltaisemmin kuin saksalaisen tai ruotsalaisenkaan
valikoiman kääntäjät, vaikkakin heidän käännöksensä ovat "tekijän
luvalla" tehdyt. Moni olisi ehkä pitänyt vieläkin suurempia lyhennyksiä
tarpeellisina.
_Suomentaja_.
Harmas.
Sitähän minä aina olin toivonut, hoc erat in votis, maapalaa, oi,
ei kovin suurtakaan, mutta rauhallista, semmoista, joka on loitolla
yleisen maantien hälinästä, yksinäistä, autiota, auringon polttamaa
palstaa, ohdakkeiden, ampiaisten ja kimalaisten suosimaa. Siellä minä
voisin tutkia petoampiaisia ja hietapistiäisiä, antautua vaikeaan
kaksinpuheluun, jossa kysytään ja vastataan kokeiden kielellä eikä
minun tarvitsisi peljätä ohikulkevien häiritsemisiä. Siellä minä
voisin ilman aikaavieviä, suuria toimenpiteitä, ilman väsyttäviä ja
huomiokykyä tylsyttäviä retkeilyjä viritellä ansojani ja seurata joka
hetki niiden vaikutuksia. Hoc erat in votis, niin, se oli toivoni,
unelmani, joka aina oli mielessäni väikkynyt, mutta aina häipynyt
vastaisuuden utupilviin.
Ei ole ollut helppoa laatia itselleen ulkolaboratoriota, niin kauan
kuin huoli jokapäiväisestä leivässä on ollut kiusana. Neljäkymmentä
vuotta olen järkähtämättömänä taistellut elämän pikkupuutteita vastaan,
mutta nyt on se niin kiihkeästi kaipaamani laboratorio kuitenkin
valmis. En koetakaan kertoa, kuinka paljon kestävyyttä ja väsymätöntä
työtä se minulle maksoi. Se on valmis ja se suo ehkä hiukan lepoa, mikä
on tärkeää sekin. Sanon "ehkä", sillä minulla on yhä vielä joku rengas
kaleriorjan kahleista jaloissani.
Toivoni on toteutunut. Hiukan liian myöhään kylläkin, kauniit
pikkuhyönteiseni! -- luulen, että minulle annettiin pähkinä vasta
sitten, kun hampaani alkavat olla liian heikot sitä pureskelemaan.
Niin, hiukan liian myöhään. Nuoruuden laaja näköpiiri on supistunut
matalaksi ja painostavaksi holviksi, joka päivä päivältä yhä alemmaksi
laskeutuu. Kaipaamatta mitään mennyttä, haluamatta takaisin edes
nuoruusvuosiani ja vielä vähemmin tulevaisia toivomatta olen tullut
siihen käänteeseen, jolloin koettelemusten murtamana kyselee itseltään,
onko elämä ollut elämisen arvoista.
Näiden ympäröivien raunioiden keskelle on jäänyt vahvalle perustalleen
pystyyn kappale muuria, nimittäin rakkauteni tieteelliseen totuuteen.
Voi, näppärät ampiaiseni, onko siinä kylliksi, että voisin täyttää
muutamia sivuja teidän historiastanne? Eivätkö voimani petä hyvää
tahtoani?
Mutta miksi minä olen hyljännyt teidät niin kauaksi aikaa? Sitä ovat
jotkut ystäväni minulta tiedustelleet. Oi, kertokaa niille ystävilleni
-- ovathan ne yhtä hyvin teidänkin ystäviänne -- kertokaa, ettei syynä
ole ollut unohtaminen, ei väsyminen eikä laiminlyönti. Minä ajattelin
teitä. Olin varma, että rengasampiaisen (Cerceris) pesäkolo voi vielä
ilmaista monta salaisuutta, että petoampiaisen (Sphex) pyydystäminen
voi tuottaa uusia yllätyksiä. Mutta minulla ei ole ollut aikaa, sillä
minä taistelin yksin vastoinkäymisissä, ja ennen filosofointia täytyy
elää. Kertokaa niille se, niin ne antavat minulle anteeksi.
Toiset moittivat minun kirjoitustapaani, ettei se ole kylliksi
juhlallista eli, oikeammin sanoen, oppineenkuivaa. He pelkäävät, ettei
sivu, jonka helposti lukee, aina ilmaise totuutta. Tulkaa kaikki
pistiäiset ja kaikki peitinsiivin panssaroidut, puolustakaa minua ja
todistakaa minun hyväkseni! Kertokaa kuinka tuttavallisesti olen teidän
kanssanne seurustellut, kuinka kärsivällisesti havaintojani tehnyt ja
kuinka tunnollisesti merkinnyt muistiin kaikki teidän toimenne! Teidän
todistuksenne on yksimielinen: minun sivuni eivät ole täynnä onttoja
kaavoja eivätkä oppineita puheenparsia, vaan ne sanovat tarkasti vain
havaitun tosiasian, ei sen enempää eikä vähempää, ja jos jotakuta
teistä haluttaa minun jäljestäni vuorostaan kysyä niitä asioita, niin
hän saa samat vastaukset kuin minäkin.
Ja jollette te, hyvät hyönteiseni, saa tuota kelpo väkeä asiasta
vakuutetuksi, sillä teillähän ei ole ikävystymisen taakkaa
hartioillanne, niin sanon minä vuorostani heille: te leikkelette
eläimen, mutta minä tutkin sitä elävänä; te teette siitä pelon ja
säälin esineen, mutta minä teen sen rakastettavaksi; te työskentelette
kidutuskammiossa ja leikkaushuoneessa, minä taasen teen havaintoja
sinisen taivaan alla kaskaiden laulaessa; te teette solulla ja
alkulimalla kemiallisia kokeita, minä tarkastan vaiston korkeimpia
ilmenemismuotoja; te tutkitte kuolemaa, mutta minä tutkin elämää.
Ja miksipä en sanoisi kaikkea, mitä ajattelen: susi on sekoittanut
karitsalta veden, luonnonhistoriaa, tätä nuorison mielitutkimusta
on alettu karttaa ja vihata sen jälkeen kuin solu on nostettu
valtaistuimelle. Siksipä, vaikkakin minä kirjoitan oppineille
ja filosofeille, jotka joskus vielä koettavat ratkaista vaiston
pulmallista kysymystä, kirjoitan myöskin nuorille ja ennen kaikkea
heille, että saisin heidät rakastamaan luonnonhistoriaa, jota te
opetatte heidät vihaamaan. Tämän tähden minä, pysyen kuitenkin aina
totuudessa, vältän teidän tieteellistä proosaanne, joka liiankin usein
näyttää olevan lainaa jostakin intialaisesta murteesta.
Mutta näistä asioista ei ole nyt kysymys, vaan minunhan piti puhua
siitä maapalasta, jota niin kauan toivoin ja jonka suunnittelin
tekeväni elävän hyönteistieteen laboratorioksi, siitä maapalasta, joka
minun on viimeinkin onnistunut saada pienessä, yksinäisessä kylässä.
Se on "Harmas". Sillä sanalla tarkoitetaan meillä viljelemätöntä,
kivistä ja ajuruohoa täpötäynnänsä kasvavaa aluetta Maa on liiaksi
karua kelvatakseen viljeltäväksi, vain lampaat laiduntavat siellä
keväällä, jos on sattunut sen verran satamaan, että ruoho hiukan pääsee
kohoamaan. Mutta "Harmas" on ennen ollut hiukan viljeltyäkin, sanotaan
sen kasvattaneen viiniköynnöksiä, sillä suurten kivilohkarekasojen
välissä on vähän punaista savimaata. Kaivaessamme kuoppia muutamille
istutettaville puille olemme tosiaankin tavanneet tuon arvokkaan kasvin
puoleksi hiiltyneitä tähteitä. Kolmepiinen talikko, ainoa työase,
joka kykenee tunkeutumaan semmoiseen maaperään, on siis ollut siellä
käytännössä, valitettavasti kyllä, sillä alkuperäinen kasvullisuus on
sentähden kadonnut. Siellä ei ole enää ajuruohoa, ei laventelia eikä
kermestammipensaita, tuota tammikääpiötä, jonka muodostamien metsien
yli voi kulkea, kun kohottelee jalkojaan hiukan korkeammalle kuin
tavallisesti. Kuinka hyödyllisiä nämä kasvit minulle olisivatkaan,
etenkin kaksi ensimäistä, joista mehiläiset ja kimalaiset saisivat
hunajaa! Minun on täytynytkin tuoda ne takaisin siihen maahan, josta
talikko ne karkoitti.
Sen sijaan on ilman minun välitystäni niitä kasveja ylenmäärin,
jotka tavallisesti rehoittavat entisillä, oman onnensa nojaan
jätetyillä viljelysmailla. Kaikista runsaimmin kasvaa juolavehnää,
kiusallista heinää, jota ei ole kyennyt kolmivuotinen, katkera
hävityssotani tyystin poistamaan. Sen jälkeen on enimmin piikkisiä
ja tähtikarvapertuskoin asestettuja kaunokkeja, kaikkiaan kolme
lajia. Läpipääsemättömän kaunokkitiheikön yli kohoaa siellä täällä
espanjalainen kultaohdake kuten monihaarainen kynttiläjalka, jossa
liekkeinä ovat oranssinkeltaiset kukat. Sen piikit ovat vahvat kuin
kynnet. Sitäkin korkeampi on illyrilainen ohdake, jonka parin metrin
pituinen haaraton varsi päättyy suureen, ruusunpunaiseen kukkaterttuun.
Näiden välissä ryömii sinivatukan pitkät ja okaiset oksat. Jos tahtoo
kulkea läpi tämän piikkisen viidakon, jossa kimalaiset ja ampiaiset
keräävät mettä, niin täytyy vetää jalkaansa saappaat, joiden varret
ylettyvät yli polven, tai muuten saa verinaarmuja sääriinsä. Niin
kauan kuin kevätsateiden kosteus pysyy maassa, on kasvullisuudella
jonkinlainen viehätyksensä, mutta kun kesän kuivuus tulee, muuttuu
seutu lohduttomaksi erämaaksi, jonka tulitikku voisi sytyttää ja
polttaa reunasta toiseen. Semmoinen on tai pikemminkin oli se Eden,
jossa aijoin elää ja työskennellä hyönteisten! seurassa. Neljäkymmentä
vuotta kestänyt kamppailu on sen minulle hankkinut. Sanoin Eden, ja
minun kannaltani katsoen on nimitys oikea. Tämä kirottu maa, johon ei
kenkään uskaltanut kylvää edes turnipsia, on ampiaisten paratiisi. Sen
rehevät ohdakkeet ja kaunokit houkuttelevat hyönteisiä kaikkialta. En
koskaan ennen retkilläni ole nähnyt niitä niin paljoa samassa paikassa.
Kaikki, jotka ampiaisen nimeä kantavat, keräytyvät sinne. Sinne tulee
kaikenlaisen riistan pyydystäjät, rakennustyöläiset, jotka rakentavat
savesta asumuksiaan, kankurit, jotka kehräävät ja kutovat, verhoilijat,
jotka leikkelevät lehtiä tai kukkien teriöistä kappaleita, arkkitehdit,
jotka tekevät rakennuksia paperimassasta, sementtityöläiset, jotka
sekoittavat savea, kirvesmiehet, jotka kaivertavat puita, kaivajat,
jotka tekevät maanalaisia koloja, monen monet muut sen lisäksi.
Mikä on tuokin hyönteinen? Se on villamehiläinen (Anthidium), joka
raapii hämähäkin seitin tapaista karvapeitettä kaunokin varresta ja
muodostaa siitä villapallon, jonka se vie leukojensa välissä ylpeänä
kotiin. Maanalaisissa käytävissään se tekee siitä pumpulihuopapussin,
johon se kätkee hunajaa ja munansa.
Entä nuo toiset, jotka niin innokkaasti kukissa hyörivät? Ne ovat
verhoilijamehiläisiä (Megachile), joiden vatsan alla on mustia,
valkeita tai tulipunaisia kokoomiskarvoja. Kun ne lähtevät ohdakkeista,
menevät ne läheisiin pensaisiin, joiden lehdistä ne leikkaavat palasia
ja muodostavat niistä pesässään tötteröitä, jotka ne täyttävät
hunajalla ja joihin sitten pistävät munansa. -- Entä nuo mustassa
samettipuvussa? Ne ovat muurarimehiläisiä (Chalicodoma), jotka
rakentavat pesänsä hiekkasiruista ja sementistä, s.o. syljestään.
Niiden pesiä löytää usein Harmas'issa kivistä. -- Mitäs nuo, jotka
surisevat niin äänekkäästi? Turkkimehiläisiä (Anthophora), joiden pesät
ovat muurin koloissa ja aurinkoisissa törmissä.
Nämä ovat muurimehiläisiä (Osmia). Joku niistä tekee pesäkammioitaan
kotilon tyhjän kuoren kierteisiin, toinen poraa sinivatukkapalasesta
ytimen ja muuraa sinne monikerroksisen asunnon toukilleen, kolmas
käyttää samaan tarkoitukseen ruo'on luonnollista varsionteloa, neljäs
asuu vuokratta jonkin muun kimalaisen maanalaisissa pesäkoloissa.
Tuolla on sarvimehiläisiä (Macrocera, Eucera longicornis, L.), joiden
koirailla on komeat sarvet; housumehiläisten (Dasypoda) takajalat ovat
kankeakarvaiset. Nämä tässä ovat monilajisia maamehiläisiä (Andrena) ja
hietamehiläisiä (Halictus).
Jätän lukuisat muut mainitsematta, sillä jos tahtoisin luetella kaikki
ohdakkeitteni vieraat, saisin tässä tuoda katselmukseen melkein koko
hunajanvalmistajoiden heimon. Oppinut hyönteistieteilijä, professori
Pérez Bordeauxista, jolle lähetin löytöni määrättäviksi, kysyi kerran,
käytänkö mitään erikoisia pyyntineuvoja, kun niin paljon harvinaisia,
niin, ennen tuntemattomiakin hyönteisiä hänelle annoin. Mutta minähän
en ole kokenut, vielä vähemmin innostunut hyönteisten pyydystäjä, sillä
hyönteiset huvittavat minua enemmän silloin, kun ne ovat elävinä omissa
toimissaan kuin kuolleina ja neuloihin pistettyinä laatikoissani. Koko
minun metsästyssalaisuuteni on rehevä, ohdakkeita ja kaunokkeja kasvava
puutarhani.
Onnellinen sattuma on liittänyt hunajan-kokoojiin vielä
metsästäjäheimot. Jotkut muurarit ovat koonneet ympärysaitaa varten
sinne ja tänne hiekkaa ja kiviä kasoihin. Aitatyöt edistyivät
hitaasti, joten hyönteiset valloittivat jo ensimäisenä vuonna aidan
aines-varastot. Muurarikimalaiset valitsivat kivien kolot asunnoikseen
ja viettivät siellä yönsä suurissa joukoin. Vahva muurisisilisko oli
valinnut erään kolon, jossa se tähysteli ohikulkevia sittiäisiä.
Kivitasku, jonka puku on kuin dominikanimunkin, istui ylimmäisellä
kivellä ja lauloi lyhyen laulunsa.
Hiekkakasoissa oli toisia siirtolaisia. Pyörreampiaiset (Bembex)
pörisyttivät siihen pesäkolojaan. Petoampiaiset (Sphex) laahasivat
sinne tuntosarvista heinäsirkkoja. Sarviampiainen (Stizus) kasasi
kellareihinsa kaskassäilykkeitä. Kaikki nämä hyönteiset katosivat, kun
muurarit käyttivät hiekan, mutta sain ne takaisin, kun hankin uusia
hiekkaläjiä.
Hieta-ampiaiset (Ammophila) eivät kuitenkaan hävinneet, sillä
niiden pesät ovat toisaalla. Keväällä näen yhden lajin ja muiden
syksyllä lentää hyörivän pyydystämässä toukkia teiden varsilta ja
ruohokkojen välimailta puutarhassani. Iloiset ja vilkkaat tieampiaiset
(Pompilus) tarkastavat piilopaikoista hämähäkkejä. Suurin vaanii
tarantella (Lycosa narbonensis, Latr.), jonka maakolot eivät ole
harvinaisia Harmas'issa. Lämpiminä päivinä marssivat maakasarmeistaan
amatsonimuurahaiset (Polyergus rufescens, Latr.) komppanioittain orjia
metsästämään. Viisi senttimetriä pitkät tikariampiaiset (Scolia)
lentävät hitaasti mätänevän ruoholäjän ympärillä ja kaivautuvat
sen sisään pyydystämään otuksiaan, lehtisarvisten (Lamellicornia),
nokkakärsäkkään (Oryctes) ja kultakuoriaisen (Cetonia) toukkia.
Miten paljon tutkimusten esineitä! Ja uusia vielä tulee. Talo oli
yhtä autio kuin maakin. Kun ihmiset menivät, ja rauha oli varma,
tulivat eläimet ja valtasivat kaiken. Kertut asettuivat asumaan
sirenipensaisiin, vihreäpeipponen kypressikatoksen suojaan, varpunen
kokosi korsia kattotiilien alle. Platanin latvassa viserteli
vihreävarpunen, jonka pesä ei ole aprikosin puolikasta suurempi.
Iltaisin yhtyivät soittajaisiin pöllöt yksitoikkoisine äänineen.
Talon lähellä on lampi, johon vesi tulee kylän vesijohtokanavasta.
Sinne kokoutuvat kosimisaikanaan kaikki sammakot aina kilometrin
päästä. Isot ristikonnat tulevat kylpemään. Lehtisammakot, jolleivät
kurnuta puissa, huvitteleivat tehden uimahyppyjä. Kun toukokuun yöt
hämärtyvät, alkaa lammikolla sellainen korvia särkevä soitanto, että on
mahdoton kotona pöydässä keskustella, mahdoton nukkua.
Talon ovat vallanneet vielä rohkeammat ampiaiset. Kynnysalla
roskakasassa pesii valkoviiruinen petoampiainen (Sphex albisectus
Lep. et Serv.). Kun menen huoneeseen, pitää varoa rikkomasta sen
pesäkoloja ja tallaamasta työssään olevaa kaivajaa. Varmaan on
siitä neljännesvuosisata kulunut, kun viimeksi näin tämän raivoisan
sirkanmetsästäjän. Kun siihen ensiksi tutustuin, täytyi minun kulkea
useita kilometrejä elokuun helteessä tavatakseni sen, mutta nyt se on
aivan kynnykseni alla.
Ikkunakomerossa on hämähäkkien tappajalla (Pelopoeus) lämmin ja
mieluisa asuinpaikka. Se muuraa mullasta tehdyn pesänsä kiviin ja
käyttää sisääntuloreikänä ikkunaluukussa olevaa rakoa. Kaihtimien
lustoihin rakentavat jotkut muurarimehiläiset (Chalicodoma) kammioitaan
ja luukkujen sisäpinnalle kokoo muurariampiainen (Eumenes) pieniä
savikekoja. Tavallinen ampiainen (Vespa vulgaris, L.) ja Ranskan
ampiainen (Pollistes gallicus, L.) ovat ruokatovereitani, ne tulevat
päivällisen aikana katsomaan, ovatko rypäleet pöydälläni jo niin kypsiä
kuin ne näyttävät olevan.
Nämät hyönteiset -- kaikki eivät ole läheskään mainitut -- ovat
lukuisana ja valittuna seurueenani. Entiset ystäväni ja uudet tuttavani
ovat lähelläni metsästämässä, mettä kokoomassa ja rakentamassa. Ja
jos on tarpeellista vaihtaa havaintopaikkaa, niin on vuori muutaman
sadan askelen päässä asunnostani. Sen aurinkoisia rinteitä rakastaa
pyörreampiainen (Bembex) ja sen savikuopista saavat monet muut
rakennusaineita. Tämän hyönteisrikkauden takia minä vaihdoin
kaupungin kylään, asetuin Sérignan'iin viljelläkseni turnipsia ja
kylvääkseni salattia.
Atlantin ja Välimeren rannikoille on Ranskaamme perustettu kalliiksi
tulleita laboratorioita merieläinten tutkimista varten. Siellä ihmiset
leikkelevät merestä saamiaan pikkuisia ja meille arvottomia eläväisiä,
uhraavat koko omaisuuksia mikroskoppeihin, hienoihin leikkauskoneisiin,
pyyntineuvoihin, laivoihin, kalasäiliöihin ja akvarioihin saadakseen
selville minkälainen on rakenteeltaan nivelmadon munasolu, kysymys,
jonka täyttä tarkoitusta en ole koskaan ymmärtänyt. He unohtavat
kokonaan pienet maahyönteiset, jotka aina ovat lähellämme, jotka
antavat yleiselle sielutieteelle erinomaisen tärkeitä todistuksia ja
jotka hävitystyöllään saavat aikaan kansantaloudellisia vahinkoja.
Milloin perustettanee hyönteislaboratorio, jossa ei tutkita kuolleita
hyönteisiä, vaan eläviä, niiden vaistoa, tapoja, töitä, taisteluja
ja lisäytymistä? Olisi kai tärkeämpi tietää viinitarhojen tuhoojien
elämä kuin jonkun siimajalkaisen hermosäikeiden päätepisteet. Olisi
kai tärkeämpää kokeillen saada selvä vaiston ja älyn välisestä
rajasta, vertailemalla voida määrätä, onko ihmisjärki selittämätön
tekijä vai ei, se olisi kai tärkeämpää kuin lukea jonkin äyriäisen
tuntosarvien renkaita. Näiden kysymysten ratkaisu vaatisi kokonaisen
joukon tutkijoita, mutta meillä ei ole ainoatakaan. Nilviäiset
ja onteloeläimet ovat muodissa, merten syvyydet tutkitaan
vartavasten valmistetuilla koneilla -- mutta maa jalkojemme alla
jää tuntemattomaksi. Odotellessani muodin muuttumista avaan elävän
hyönteistieteen laboratorion Harmas'issa, eikä se laboratorio maksa
verotetuille penniäkään.
Muurarimehiläisen pesärakennukset.
Chalicodoma muraria Fabr.
Réaumur on omistanut erään teoksensa _muurarimehiläisten_
(Chalicodoma muraria Fabr.) historialle. Aikomukseni on ottaa tämä
asia uudestaan käsiteltäväksi, täydennettäväksi ja ennen kaikkea
tarkastettavaksi eräältä näkökannalta, jonka kuuluisa tutkija on
kokonaan lyönyt laimin. Ensiksi tekee mieleni kuitenkin kertoa, miten
tutustuin näihin pistiäisiin.
Se tapahtui opettajatoimeni alkuaikoina, noin 1843. Jonkun aikaa sen
jälkeen kun olin lähtenyt Vauclusen opettajaseminarista todistus
taskussa ja välittömän iloisena kuten kahdeksantoista-vuotias
konsanaankin, lähetettiin minut Carpentrasiin johtamaan sikäläiseen
kaupungin yläkouluun liitettyä alkeiskoulua. Omituinen koulu, totta
tosiaan, huolimatta mahtavasta "ylä"-nimestään. Se oli jonkinlainen
avara kellari, kostea ja ummehtunut. Eipä siis ihme, että opettaja
ja oppilaat pitivät enemmän ulkoilma-geometriasta, s.o.
käytännöllisestä maanmittauksesta.
Kun tuli toukokuu, vaihdettiin hämärä kouluhuone ketoihin. Se oli
juhlahetki. Toimintakenttä oli laaja, asumaton kivinen tasanko,
_harmas_. Siellä ei ollut puita eikä pensaita estämässä nuorten parven
vartioimista, siellä ei minun tarvinnut peljätä, että oppilaani
maistelisivat raakoja aprikoseja.
Jo ensi retkellä herätti eräs epäiltävä seikka huomiotani. Jos
lähetin pojan kauas pystyttämään mittapuuta, niin näin hänen matkalla
useasti pysähtyvän, kumartuvan, suoristuvan, tutkivan, taas kumartuvan
välittämättä rahtuakaan mitan pystyttämisestä ja merkinannosta.
Toinen otti maasta rautaisen mittanauhan asemasta kivisirpaleen,
kolmas murenteli multaa käsissään eikä mitannut kulmaa, kuten olisi
pitänyt. Monet tapasin imemässä oljenkortta Monikulmio ei syntynyt,
halkaisijoita ei vedetty. Mistä tämä kumma johtui?
Kysyin ja sain selityksen. Oppilas, synnynnäinen nuuskija ja
havainnontekijä, oli jo kauan tiennyt, mistä opettajalla ei ollut
aavistustakaan. Harmas'in piikivisirpaleiden päälle rakensi eräs
suuri ja musta mehiläinen multapesiään. Näissä pesissä on hunajaa
ja maanmittarini aukoivat niitä imeäkseen niiden kennot kuiviin
olkipillillä. Menetelmä näytettiin minulle. Hunaja on hiukan
väkevää, mutta kylläkin mukiin menevää. Minullekin se maittoi, siksi
liityin pesänetsijöiden seuraan, ja vasta myöhemmin jatkoimme
moni-kulmiomittaustamme. Niin näin ensi kerran muurarimehiläisen,
kuten sitä Réaumur nimittää, ennenkuin tiesin mitään sen historiasta
tai sen historian kirjoittajasta.
Tämä komea ampiainen, jolla on tummansinipunervat siivet ja
musta samettipuku, sen pesärakennukset aurinkoisilla sorakasoilla
ajuruohovarvikossa ja sen hunaja, joka toi vaihtelua vakavassa
maanmittaustyössä, vaikuttivat virkistävästi minuun. Toivoin saavani
tietää enemmän kuin mitä oppilaani olivat minulle opettaneet.
Kirjakauppiaalle oli juuri saapunut erinomainen hyönteisiä käsittelevä
teos, de Castelnau'n, E. Blanchard'in ja Lucas'in "Histoire naturelle
des animaux articulés" (Niveljalkaisten luonnonhistoria). Siinä oli
hyvin runsaasti kuvia, mutta, voi, oli sillä hintaakin! Mutta mitäpä
siitä, minun runsaista seitsemänsadan markan vuosituloistani täytyi
uhrata siihen koko kuukauden palkka. Mitä menetin liikaa hengen
ravintoon, sen sain säästää ruumiin ylläpidosta.
Ahmin kirjan kannesta kanteen. Sain tietää siitä mustien mehiläisten
nimen, luin ensi kerran hyönteisten tavoista yksityiskohtaisia
kuvauksia, löysin siitä minun silmissäni sädekehän ympäröimät,
kuuluisat nimet: Réaumur, Huber, Léon Dufour, ja kun selailin kirjaa
sadannetta kertaa, kuiskasi sisäinen ääni hiljaa: sinustakin tulee
eläinten historioitsija kerran! -- Lapselliset kuvitelmat, mihin
katosittekaan! Tahdoin kuitenkin elvyttää näitä muistoja, samalla
kertaa sekä surullisia että iloisia, johtuakseni mustien mehiläisten
töihin ja toimiin.
Chalicodoma-nimi tarkoittaa hyönteistä, joka rakentaa pesänsä
yhteenmuuratuista kivensirpaleista. Se sopii erinomaisesti näille
ampiaisille, jotka tekevät kennonsa samoista aineksista kuin mekin
talomme. Niiden työ on muurarien työtä, maalaismuurarien, jotka
käyttävät laastiinsa enemmän savea kuin kiveä. Réaumur, jolle
tieteellinen jaoittelu oli vierasta, kutsui niitä, kuten jo sanoin,
muurarimehiläisiksi. Se sana on kylliksi kuvaava.
Kotiseudullani on niitä kolme lajia, pesän rakennustavan mukaan
kutsun niitä somerikko-, oksa- ja katosmuurarimehiläisiksi. Ensimäisen
lajin, Réaumurin muurarimehiläisen, molemmat sukupuolet ovat niin
eri-värisiä, että vasta-alkava tutkija nähdessään ihmeekseen niiden
tulevan samasta pesästä pitää niitä eri lajeina. Naaras on mustan
sametin karvainen sen siivet tummansinipunaiset. Koiraan samettipuku
on kirkkaanpunainen. Molempien toisten pienempien lajien väreissä ei
ole tämmöistä eroa, kumpikin sukupuoli on samanlaisessa puvussa, jonka
värinä on sekaisin ruskeaa, punakeltaista ja tuhkanharmaata.
Pesänsä perustaksi valitsee muurarimehiläinen Pohjois-Ranskassa, kuten
Réaumur sanoo, aurinkoisen, rappaamattoman muurin, sillä rappaus
liuotessaan voisi turmella kennokomerot. Se rakentaa asuntonsa
vakavalle alustalle, paljaalle kivelle. Etelä-Ranskassa on se
yhtä varovainen, mutta en ymmärrä, miksi se täällä yleisesti ottaa
mieluummin perustaksi muun kuin muurikiven. Se ottaa mieluummin
veden kuljettamia piimöhkäleitä, usein vain nyrkin kokoisia, joita
muinoin jäätiköt ovat kasanneet Rhônen laakson pengermistä. Tämmöisten
asumussijojen yleisyys vaikuttanee muurarimehiläisen valintaan.
Laaksoissa on mehiläisellä käytettävänään vuoristopurojen tuomat
somerkasat. Semmoisten kivien puutteessa rakentaa muurari pesänsä
mille kivelle tahansa.
Katosmuurarimehiläisen valinta on vielä vapaampi. Erityisesti se
mieltyy räystäästä ulospistävien kattotiilien aluksiin. Tuskinpa
lie sitä maalaistaloa, jonka räystästiilien alla ei olisi sen
pesiä. Sinne se joka kevät perustaa väkirikkaita siirtoloita, joiden
sukupolvesta toiseen säilyvät ja vuosittain laajenevat muuraukset
peittävät lopuksi laajoja aloja. Olen nähnyt pesiä, jotka peittivät
katoksesta viisi tai kuusi neliömetriä. Kun mehiläiset olivat
toimissaan, niin oli työläisten joukko ja surina vallan hämmästyttävä.
Nämä muurarit ovat myös mieltyneitä parvekkeen sillanalukseen ja
käyttämättömän ikkunan komeroon. Semmoisiin paikkoihin asettuvat ne
sadoittain, kukin kuitenkin työskennellen yksin.
Oksamuurarimehiläinen tekee ilma-asuntoja puiden oksille. Kaikenlaiset
pensaat, kuten orapihlaja, granattiomena, orjantappura, kelpaavat
sille, mutta tammi, jalava ja pinja kohottavat sen vielä korkeammalle.
Lehvistöstä se valitsee oksan, oljen paksuisen, ja rakentaa tälle
ohuelle alustalle pesänsä saviruukista. Valmis pesä on kuin multapallo,
jonka läpi oksa kulkee. Jos se on yhden hyönteisen tekemä, on se
aprikosin kokoinen, mutta jos useampia on ottanut töihin osaa, on se
yhtä suuri kuin nyrkki. Viimemainittu tapa on harvinainen.
Nämä kolme muuraria käyttävät samoja rakennusaineita, kalkkipitoista,
hiekansekaista savea, johon on sotkettu työläisen omaa sylkeä.
Mehiläiset halveksivat kosteita paikkoja, vaikkakin ne helpoittaisivat
töitä ja vähentäisivät laastin kostuttamiseen kuluvaa sylkimäärää.
Luonnostaan kosteat aineet eivät sitoisi kylliksi laastia. Ne käyttävät
sentähden kuivaa pölyä, joka imee itseensä hyvin paljon sylkeä ja
josta muodostuu syljen munanvalkuaisaineiden kanssa jonkinlaista
sementtiä. Se kovettuu yhtä pian kuin sammuttamattomasta kalkista ja
munanvalkuaisesta tehty kivikittikin.
Kaikki kolme mehiläislajia keräävät muuriruukkitarpeensa paljon
käytetyiltä teiltä, joiden kalkkikivet ovat murskautuneet hienoiksi
ajoneuvojen pyörien alla. Sieltä ne hankkivat rakennusaineensa
vähääkään välittämättä ainaisesta eläinten ja ihmisten edestakaisin
kulkemisesta. Eloisa mehiläinen on toimissaan tosiaan näkemisen
arvoinen. Tien, saviruukinvalmistuspaikan, ja pesän välillä on
yhtämittainen tulevien ja menevien surina. Työskentelevien lento
on niin suoraviivaista ja nopeaa, että näyttää siltä kuin ilman
läpi kulkisi usvajuova. Pesään menevät vievät mukanaan herneenkokoisen
laastipallon, sieltä tulevat laskeutuvat suoraan kaikista kovimmalle
ja kuivimmalle paikalle. Koko ruumis väristen ne nakertavat
leukojensa päillä, raapivat etujalkojensa nilkoilla saadakseen multa-
ja hiekkahitusia, joita ne pyörittelevät suuosiensa välissä ja
kostuttavat syljellään, kunnes ne yhtyvät kiinteäksi palloksi. Ne ovat
niin innostuneita työhönsä, että jättäytyvät ennemmin ohikulkevien
jalkoihin kuin keskeyttävät toimensa.
Mehiläinen joko tekee uusia pesiä uusille pesäpaikoille tai käyttää
vanhoja kennokomeroita korjattuaan ne. Tarkastetaan ensiksi
ensimäistä tapausta. Valittuaan sopivan kiven tavallinen eli
somerikko-muurarimehiläinen tuo leukojensa välissä laastipallon ja
paloittelee sen ympyriäiseksi renkaaksi kiven päälle. Etujalat ja
leuat, muurarin tärkeimmät työaseet, muokkaavat laastia, joka pehmenee
siihen vähitellen valuvasta syljestä. Savea vahventamaan pannaan siihen
kulmikkaita, virnaherneen kokoisia kivisiruja yksitellen, mutta vain
renkaan ulkolaidalle, joka on vielä pehmeä. Semmoinen on rakennuksen
kivijalka. Tälle perustalle lisätään uusia kerroksia, kunnes kenno on
tarpeeksi, s.o. pari, kolme senttimetriä korkea.
Me rakennamme taloja latomalla päälletysten kiviä, jotka sitten
muuraamme yhteen kalakilaastilla. Muurarimehiläisen työt ovat
samantapaisia, säästääkseen vaivaa ja muuriruukkia käyttää se
piisiruja, kuten näimme. Ne se valitsee yksitellen ja huolellisesti,
melkein aina semmoisia, jotka ovat kulmikkaita, joten ne tiiviisti
toistensa viereen sopien tukevat toisiaan ja vahvistavat pesää
kokonaisuudessaan. Pesä on päältäpäin katsoen sen vuoksi kuin
maalaistalon kivijalka, josta kivet pistävät esiin luonnollisen
epätasaisina, mutta sisäpuolen pitää olla sileä, ettei toukan heikko
nahka vahingoittuisi, siksi mehiläinen laittaakin sen pelkästään
laastista. Siitä huolimatta jää sisäpinta karheaksi, mutta toukka
itse kehrää siihen verhoksi silkkisen kotelokopan syötyään ensin
hunajan loppuun. Turkkimehiläinen (Anthophora) ja hietamehiläinen
(Halietus) sitävastoin tekevät kennokomeronsa sisäseinät sileiksi
mullalla, sillä niiden toukat eivät kudo kotelokoppaa.
Pesä on melkein pystysuorassa asennossa ja sen suu aina ylöspäin, ettei
hunaja vuotaisi siitä pois, mutta sen muoto vaihtelee hiukan alustan
muodon mukaan. Litteällä, vaakasuoralla kivellä se on kuin pysty,
munanmuotoinen torni, kohtisuoralla tai vinolla taas kuin keskeltä
katkaistu sormustin. Jälkimäisessä tapauksessa liittyy alustakivi
suorastaan pesän seinän alaosaksi.
Kun pesä on valmis, alkaa mehiläinen sitä muonittaa. Läheisistä
kukista, etenkin kullankeltaisesta kinsteripensaasta (Genista
scorpius), se kokoo sokerinestettä ja siitepölyä. Se palaa kukista
pesälleen hunajamaha täynnä ja vatsan alus siitepölystä keltaisena.
Päänsä se pistää kennoon ja ruumiin nykäyksittäin kouristuessa se
oksentaa hunajan pesäänsä. Kun hunajamaha on tyhjä, vetäytyy
mehiläinen ulos, mutta pistäytyy heti uudestaan komeroon, tällä kertaa
kuitenkin takaperin. Nyt se sukii takajaloillaan vatsakarvoissa
olevan siitepölyn hunajan sekaan kennokomeroon. Taas se vetäytyy
ulos ja pistää taas päänsä pesään sekoittaakseen hunajan ja siitepölyn
lusikanmuotoisilla leuoillaan puuroksi.
Kun kenno on puolillaan hunajaa, on muonaa kylliksi. Siihen on vain
munittava muna ja komero sitten suljettava huolellisesti. Tämä tehdään
viipymättä. Pesän sulkemisaineeksi käytetään puhdasta laastia. Koko
työ kestää enintään kaksi päivää, ellei epäsuotuisat ilmat saa sitä
keskeytetyksi. Tämän ensimäisen pesän viereen rakennetaan toinen ja
täytetään kuten edellinenkin, sitten kolmas, neljäs ja niin edespäin.
Uutta kennoa ei aloiteta ennenkuin edellinen on aivan valmis,
muonitettu, suljettu.
Tavallinen muurarimehiläinen rakentaa pesäkomeroitaan yksin ja itse
kukin omalle kivelleen, siksi on pesiä samalla kivellä vain kuusi tai
korkeintaan kymmenen. Kun kaikki pesäkennot ovat valmiit, peittää
mehiläinen ne yhteisellä paksulla laastikerroksella suojellakseen
niitä kosteudelta, lämpimältä ja kylmältä. Katettu pesäjoukko on
appelsinipuolikkaan kokoinen. Sitä voisi pitää kiveä vasten viskattuna
ja siihen kuivuneena savipallona. Päältäpäin katsoen ei huomaa, mitä
sen sisällä on. Laastikerros kovettuu hyvin pian, ja puukko on tarpeen,
jos aikoo sen saada rikki.
Uusien pesien asemasta käyttää muurarimehiläinen mielellään myös
vanhoja, jotka eivät ole kovin särkyneitä. Pesien yhteinen laastikate
on aina säilynyt, niin kestävää on muuraus, mutta sen läpi on puhkaistu
reikiä, yhtä monta kuin edellisen sukupolven toukkien pesäkomeroita
on pesäryhmässä ollut. Tämmöisten vanhojen kennokomeroiden korjailu
säästää paljon aikaa ja vaivoja, siksi mehiläiset hakevatkin niitä ja
rakentavat uusia vasta silloin, kun entisiä pesiä ei ole tavattavissa.
Samasta pesäryhmästä tulee ulos erilaisia asukkaita, veljiä ja
sisaria, punaisia koiraita ja mustia naaraita, kaikki saman emon
jälkeläisiä. Koiraat viettävät huoletonta elämää, niille ei työnteko
kuulu. Ne tulevat pesärakennuksille vain kosiakseen naaraita. Ne juovat
mettä kukkien viinitynnyreistä, mutta eivät sekoita muurilaastia
leukojensa välissä. Nuoren emon on yksin pidettävä huoli perheensä
tulevaisuudesta. Mutta kuka niistä perii vanhan pesän? Sisarina on
niillä kaikilla yhtä suuri oikeus siihen, niin säätäisi meidän lakimme,
joka on hyljännyt ensiksi syntyneen etuoikeuden. Muurarimehiläisellä on
alkuperäiset omistussäännöksensä, nimittäin ensiksi anastaneen
omistusoikeus.
Kun munimisaika lähestyy, valtaa naaras ensimäisen pesän, joka on
vapaa, ja aloittaa rakennuspuuhansa. Voi sitä naapuria tai sisarta,
joka uskaltaa tulla pesän omistamisesta riitelemään! Raivoisat
hyökkäykset pakoittavat sen tiehensä. Mehiläinen ei aluksi kylläkään
tarvitse kuin yhden pesäkomeron, mutta se tietää myöhemmin käyttävänsä
ja täyttävänsä ne kaikki ja vartioi niitä kaikkia yhtä huolellisesti.
Siksi en muista koskaan nähneeni kahden emon työskennelleen samalla
kivellä.
Nyt on työ sangen yksinkertainen. Hyönteinen tutkii vanhan komeron
sisuksen nähdäkseen, onko mitään korjattavaa. Se repii seiniltä entiset
kotelokoppaverhot, heittää pois entisen asukkaan uloskaivautuessa
murenneet multajyväset, paikkaa laastilla rikkoutuneet kohdat, korjaa
pesän aukkoa hiukan, siinä kaikki. Sitten seuraa muonitus, muniminen ja
komeron sulkeminen. Kun kaikki kennot ovat toinen toisensa jälkeen
täytetyt, parannetaan yhteistä laastikatetta, jos tarvis vaatii, ja
työt ovat lopussa.
Katosmuurarimehiläinen pitää seuraelämää yksinoleksimista parempana.
Se asustaa sadoittain, usein tuhansittainkin katoksien kattotiilien
tai räystäitten alla. Tässä ei ole kuitenkaan kysymys varsinaisesta
yhdyskunnasta, jossa kaikki yksilöt työskentelisivät yhteiseksi
hyväksi, vaan mehiläiset ovat ainoastaan kokoontuneet yhteen,
jokainen rakentaa omaa pesäänsä toisista vähääkään välittämättä.
Rakennusaineena käytetty laasti on samanlaista kuin tavallisen eli
somerikkomuurarimehiläisenkin, yhtä kestävää, yhtä läpäisemätöntä,
mutta hienompaa ja vailla piisiruja. Nekin ottavat haltuunsa vanhoja
pesiä, jos vain niitä löytävät. Jokainen tyhjä kennokaminio korjataan,
muonitetaan ja suljetaan. Mutta vanhoja pesäkomeroita ei riitä
nopeasti vuosi vuodelta lisäytyvälle asutukselle. Siksi rakennetaan
uusia kennoja entisten laastikatteen päälle. Ne ovat melkein tai aivan
vaakasuorassa asennossa vieretyksin, ilman varsinaista järjestystä.
Jokaisella rakentajalla on omat piirustuksensa, jokainen tekee
miten tahtoo, kunhan ei vain häiritse naapurin töitä, sillä silloin
loukatut tarttuvat asiaan ja pakoittavat tunkeilijan noudattamaan
järjestystä. Pesiä kohoo siis sinne tänne, ilman yhteistä suunnitelmaa.
Pesäkomerot muistuttavat muodoltaan sormustinta. Niiden pinta on
ryppyinen ja siinä näkee eriaineisen laastin kerroksia. Seinät ovat
tasoitetut, vaikkeivät sileät, toukan kotelokoppakudos saa myöhemmin
peittää epätasaisuudet.
Pesän valmistuttua hankitaan siihen hunaja, ja komero muurataan
sitten kiinni. Näitä töitä tehdään toukokuun kuluessa. Kun muniminen
on päättynyt, ryhtyvät kaikki mehiläiset yhdessä rakentamaan
siirtolan päälle yhteistä katetta. Siirtola katetaan paksulla
laastikerroksella, komeroiden väliset täytetään, kaikki pesät
peitetään, joten pesäjoukko lopulta näyttää kuivalta savilevyltä,
joka on keskeltä paksumpi kuin reunoilta; keskessä on alkuperäisen
siirtolan rakennukset, mutta reunoilla vastaperustettuja uusia
kennokomeroita. Pesäkasan laajuus on erilainen riippuen työskentelevien
mehiläisten luvusta ja alkuperäisen pesän iästä. On pesiä, jotka
peittävät vain kämmenen levyisen alan ja taas toisia, usean
neliömetrin laajuisia, joiden hallussa on melkein koko räystäs.
Oksamuurarimehiläinen tekee tavallisesti töitänsä yksin. Se aloittaa
rakentamisensa kiinnittämällä pesän pohjan ohuelle oksalle. Rakennus
kohoo vähitellen ja muovautuu pienen, pystyn tornin muotoiseksi.
Tämän ensimäisen muonitetun ja suljetun kennokomeron jälkeen tehdään
toinen, jonka perustana on oksa ja tämä valmis pesä. Kammioita tulee
kaikkiaan kuudesta kymmeneen, toinen toisensa viereen. Sitten
peitetään pesäjoukko yhteisellä laastikatteella, jonka keskeen jää oksa
tukemaan rakennusta.
Tikariampiainen haavataiturina.
Scolia bifasciata Van der Lind.