Kun päivä koitti, oli ilma raskas ja taivas pilvessä. Silloin kun
aurinko jonkun kerran puhkasi pilvet, oli sen valo kellan vaaleaa ja
outoa. Oli herennyt tuulemasta ja tullut tyyni ilma, joka pilvisestä
säästä huolimatta oli tukehduttavan kuuma.
Varhain aamulla heräsivät munkit kiivaaseen soittoon. Veli Johannes
avasi portin ja näki miehen, joka oli puettu kirjaviin kuluneihin
vaatteihin. Hän pyysi saada puhutella munkkeja. Kohta tulivat muutamat
näistä saapuville priorin kanssa. Nopealla silmäyksellä tarkasteli isä
Henrikki miehen kasvoja ja huudahti: "Mitä sinä tahdot? Sinähän olet
sitä jumalatonta joukkoa, joka kymmenen vuotta sitten ryösti tämän
luostarin, vai valhettelevatko silmäni?"
Mutta mies vastasi: "Sen asian olisit voinut unhottaa jo. Minä tulen
nyt pyytämään sinulta apua, jos voit mitään apua antaa. Me saavuimme
tänne yöllä ja leirimme on metsässä. Ajosrutto raivoo keskessämme."
"Ajosrutto?" sammalteli priori kammeltelevin kielin.
"Niinpä niin, musta surma", sanoi mies.
"Musta surma!" kertoivat munkit ja horjahtivat holvin pilareita vasten
tai heittäytyivät suulleen maahan tai painoivat kalvenneet kasvonsa
rintojaan vasten, mutisten: _Miserere domine!_
Isä Henrikki tointui ensiksi ja sanoi miehelle: "Me seuraamme sinua
kaikki."
"Ylös!" virkkoi hän munkeille. "Niittomies on tullut. Tässä täytyy
pelastaa vehnä, kun ohdakkeita revitään iankaikkisessa tulessa
poltettaviksi. Nouskaa ylös ja varustautukaa juhlalliseen
saattokulkuun! Ottakaa risti, ehtoollisleipä, kastemalja ja
pyhäinjäännösrasia! Ylös!"
Munkit nousivat vavisten ylös. Neljännestunnin kuluttua lähti
saattokulkue luostarista. Vieras mies oli oppaana. Vastaantulijat
heittäytyivät maahan kasvoilleen. Toiset heistä tiesivät jo kamalan
vieraan tulosta; toiset, jotka olivat tulleet yksinäisistä kodeistaan
erämaassa eivätkä tänä aamuna vielä ketään tavanneet, eivät siitä
mitään tienneet. Kulkiessaan eteenpäin risteineen ja lippuineen,
ehtoollisineen ja pyhäinjäännösrasioineen veisasivat munkit, mutta
laulu kuului soinnuttomalta raskaassa ilmassa, niinkuin olisi kaiku
metsästä kadonnut:
Aufer immensam, Deus, aufer iram,
Et cruentatum cohibe flagellum:
Nec scelus nostrum properes ad aequam
Pendere lancem.
Non opus summi pereat magistri,
Nec sinas passam fore passionem,
Corde sed manans lavet omne crimen
sanguis et unda.
Väkijoukko seurasi saattokulkuetta, joka vieraan opastamana lähestyi
ahoa, mihin muukalaiset nyt, niinkuin kymmenen vuotta takaperin, olivat
leirinsä tehneet.
Täällä oli ruumiita, sairaita ja kuolevia. Täällä oli äänetöntä
epätoivoa, kuoleman kauhua, surua ja onnettomuutta. Toiset noista
muukalaisista huusivat raivoisin äänin: Alako, Alako! Toiset kantoivat
vettä lähellä olevasta lähteestä, sammuttaakseen sairaiden sisusten
polttoa.
Valitushuudot vaikenivat, kun saattokulkue astui esiin metsän reunasta,
ja ruttovirren synkät sävelet vaakkuivat ahon ylitse. Vaaleiden pilvien
ympäröimänä, jotka suitsutusastioista kohosivat, kiersi saattokulkue
ahon. Mutta väkijoukossa, joka uteliaisuudesta oli lähtenyt seuraamaan,
levisi kuiskauksina tieto rutosta, ja katsojat haihtuivat kuin akanat
tuuleen.
Isä Henrikki tarttui ristiin, kulki elävien ja kuolleiden lomitse, ja
pystytti pyhän merkin keskelle tätä surkeuden kenttää. Senjälkeen
hajaantuivat munkit aholle pelastamaan pakanasieluja ja tuskia
lievittämään. Terveet ja sairaat taivuttivat päänsä kastemaljaan ja
saivat siitä sen kylvyn, jonka avulla he tulisivat saamaan armon
kristittyjen Jumalalta. Moni sairas, joka nyt kastettiin, sai kuolevana
vastaanottaa viimeisen voitelun. Viinillä ja vedellä virvoitettiin
kuivuneita kurkkuja, lohduttavilla sanoilla epätoivoisia mieliä. Niitä
muukalaisia, jotka olivat terveitä, kehoitettiin tarttumaan lapioihin
ja kaivamaan hautoja kuolleille. Niin tapahtuikin, ja tuntimääriä
messusi muuan munkki yksitoikkoisella, vapisevalla, mutta
uupumattomalla äänellä tämän haudan partaalla, johon yhä useampia
uhreja kannettiin.
Sillaikaa kuin munkit tätä tekivät, levisi tieto suuren murhamiehen
tulosta yli koko seudun. Kaikkien sydämet vapisivat. Monet turvautuivat
ihmiskeinoihin onnettomuutta häätääkseen. Muutamat pakenivat vaimoineen
ja lapsineen edemmäs etelän metsiin; uudisasukkaat yksinäisissä
metsätaloissa tarttuivat jousiin ja nuoliin, uhatakseen jokaista, joka
uskalsi heitä lähestyä. Mutta eivät voineet nuolet eivätkä jouset
säikyttää pois kamalaa vierasta. Jo edellisillä viikoilla oli monin
paikoin niillä seuduin epäilyttäviä taudinkohtauksia ilmaantunut, mutta
ei kukaan ollut uskonut tai tahtonut uskoa, että se oli tuon hirviön
työtä. Kun ei nyt enää ollut epäilystäkään hänen läsnäolostaan,
näyttivät samalla viimeisetkin näkymättömät esteet hänen tieltään
kaatuneen. Muukalaisten tulon jälkeisenä yönä lensi murhanenkeli ovelta
ovelle, eikä mikään liitonmerkki oven pielessä estänyt häntä astumasta
sisään.
* * * * *
"Ei, heidän vetensä ja viininsä ja öljynsä ja laulunsa ja
suitsutuksensa eivät mitään auta. Meidän on kuoleminen. Eläkäämme siis
niin kauan kuin elämme. Pelottomien matkamiesten tulee viettää iloisia
kemuja haudankin partaalla."
Niin puhuivat muukalaiset miehet ja ottivat aseensa ja menivät Ekön
linnaan, jonka kellareissa varmaankin olisi runsaasti olutta ja viiniä.
Tultuaan salmen rannalle huomasivat he nostosillan olevan ylhäällä ja
linnan pihalla oli miehiä, jotka olivat käärineet huiveja kasvojensa
ympärille, niin että tuskin muuta näkyi kuin heidän silmänsä; he
vaeltelivat yksikseen, ikäänkuin olisivat pelänneet tulla toisiaan
lähelle.
"Halloo! Nostosilta alas!" huusivat muukalaiset.
Linnan pihalla olevat miehet vastasivat tuohon kehoitukseen uhkaavilla
liikkeillä, sitten kivillä ja nuolilla. Mutta siitä välittämättä
kahlasivat muukalaiset salmen yli. Silloin pakeni linnanväki venheissä
yli järven sen toiselle puolelle. Sitten pidettiin iloista elämää Ekön
linnassa: juotiin ja laulettiin yöhön saakka, jolloin vieraat
murhapolton liekkien valossa, jotka torneista ja räystäistä roihusivat,
lähtivät tiehensä.
Mutta Helena rouva ja hänen poikansa ja palvelijansa olivat jo linnan
viimeisen päivän aamuna muuttaneet luostariin toivoen pyhän paikan
seinien sisällä ja hengenmiesten läheisyydessä saavansa jotain
viihdytystä vapiseviin rintoihinsa. Missä ritari Erland ja tuo pieni
pyhiinvaeltaja olivat, sitä ei kukaan tiennyt.
* * * * *
Seitsemän päivää on kulunut, kun keskiyön aikana luostarin portinkello
soi.
Hetken kuluttua kuuluu askelia käytävässä ja ääni kysyy:
"Kuka on siellä ulkona?"
"Veli portinvartija! Veli Johannes! Tunnen äänesi. Avaa Erland
Pentinpoika Månesköldille!"
"Mitä!" huudahtaa ääni, "elättekö vielä, herra ritari? Vai onko se
kummitus, joka korvaani pettää?"
Portti avautui ja munkin kalpeat, kuihtuneet kasvot, joissa nyt
ihmettelyä kuvastui, esiintyivät lampun valossa, joka hänellä oli
kädessään.
"Veli Johannes", sanoi ritari, "älä pelkää! Minä en ole haamu, vaan
elävä ihminen, vaikka se kyllä kummalta tuntuu sekä sinusta että
minusta, sillä mihin silmäni sattuukin, on keto niin niitettyä, että
siinä tuskin korttakaan kohoaa."
"Kaikki on muuttunut, sittenkun viimeksi teidät näin, herra ritari. Jos
tahdotte astua tähän kuolon asuntoon, olette tämän katon alla ainoa
elävä olento paitse minua."
"Ei", vastasi ritari, "olen vannonut valan etten astu katon alle, jonka
ihmiset ovat rakentaneet. Kuolon asunto on muuten yhtä paljon täällä
ulkona kuin siellä sisälläkin. Maailma on hautausmaa, ja sinä veli
Johannes, näytät niinkuin olisit siihen elävältä haudattu. Niinpä olen
minäkin mielestäni. Tottahan onkin, että sydämeni on kuollut ja
haudattu eikä voi enää mitään surua tuntea."
"Hyvä se! Poveesi eivät voisikaan muuten kaikki surut mahtua. Tiedätkö,
että puolisosi on kuollut, että uskollisimmat palvelijasi ovat henkensä
heittäneet, että isäsi ja opettajasi isä Henrikki ei enää ole elävien
joukossa? Oletko nähnyt linnasi hiiltyneet rauniot, herra ritari?
Kaikki on turhuus, kaikki, kaikki."
"Jätä lamppusi ja seuraa minua ulos", sanoi ritari, "olen perehtynyt
ajatukseen kaiken katoamisesta, mikä on ollut minulle kallista."
"Herra antoi, Herra otti; kiitetty olkoon hänen nimensä!" huokasi
munkki astuessaan ulos ja kulkiessaan ritarin vieressä. "On vain
muutamia tunteja siitä kuin hautasin rakastetun priorini, mutta ihme ja
kumma!... silmissäni ei ole ollut kyyneliä hänen muistokseen. Minun
laitani on sama kuin sinun; olen haudannut sydämeni veljieni hautaan."
"Kumpi kuoli heistä ensiksi, puolisoni vaiko poikani?" kysyi ritari
hiukan häilyvällä äänellä.
"Poikasi elää vielä... enkö sitä jo sanonut?... Jollei ole kuollut,
sittenkun panin hänet lohduttajan helmaan. Jumala lähetti luokseni
enkelin naisen haamussa, joka lohduttaen istui vaimosi kuolinvuoteen
ääressä. En tiedä kuka hän on. Ei koskaan ennen ole häntä näillä
seuduilla nähty. Hän puhui kuolevalle Helena rouvalle kauniita sanoja
ja lohdutteli häntä usein nimeäsi mainitsemalla."
"Minä tiedän nyt kuka tuo nainen on", sanoi ritari, "ja hänenkö
helmaansa sinä panit poikani?"
"Mitä olisin muutakaan voinut tehdä?"
"Onko hän nyt poissa täältä?"
"On, hän seurasi tuota vierasta kansaa, tai oikeammin vieras kansa
seurasi häntä. Oli ihmeellistä nähdä: kun hän näyttäytyi heille
ensimmäisen kerran, alkoivat epätoivoiset riemuita, raivot
rauhoittuivat ja rutto pakeni aholta. Hän on korkeampi olento, ja
poikasi lepää hyvin hänen käsivarrellaan."
Vaieten vaelsivat miehet vähän aikaa toistensa rinnalla. Ritarin oli
mieli ikäänkuin tyytyväinen siitä, ettei hänellä ollut mitään
kadotettavaa. Vihdoinkin tunsi hän vapaana seisovansa otsakkain
kohtalonsa kanssa. Hän oli kaiken kadottanut, mutta ei nurissut;
olisihan mieletöntä tässä muunnosten, katoavaisuuden ja kuoleman
maailmassa vaatia ajallisen onnen pysyvää omistusoikeutta. Se, joka
antautuu aistielämän kirjavaan karkeloon, käsittäköön sen tarkoituksen.
Se kullan kiiltävä pilvi, joka aamun uskossa uiskentelee, ei kaikessa
komeudessaan ole ikuisten aatteiden oikea keskus. Kimmellys
vedenpinnalla, laine, joka nousee ja laskee, humina tammen latvassa,
tahdotko vaatia niiltä ikuisuutta, jota niissä ei ole, tahdotko
kivetyttää ne muotoihin, jotka eivät murene? Ellet tahdo, niin älä
silloin myöskään vaadi ikuisuutta linnoilta torneineen ja harjoineen,
älä rikkaudelta ja kunnialta, älä perheelliseltä onnelta, älä miltään,
mihin kokematon tarttuu kiinni ja jonka kadotettuaan hän hyödyttömiä
kyyneliä vuodattaa. Se, joka kerran on saanut jalansijaa ikuisuuden
kalliolla, ei pelkää, vaikka maailman kannattimet katkeavat, vaikka
taivas ja maa muruiksi musertuvat. Se on vain auringon kimmellystä,
joka sammuu, se on aalto, joka on laskenut, humina, joka on vaiennut.
Ritari katseli ylös pilviin ja tunsi, että mitäpä hänen niihin
kirjoitettu kohtalonsa sisältäisikin tulevaisuutta, ei hän siitä enää
voisi pelästyä eikä ihastua: hän on vapaa -- vapaa kaikesta, mitä voi
ilmaantua ja tapahtua ja sattua ja mitä voidaan ajan mittapuulla
mitata. Mutta kaiken sen takaa häämötti hänen sielussaan jotain muuta,
joka ei tulisi katoamaan. Mitä Helenan, mitä pikku Erlandin, mitä
Surunlapsen ja Singoallan kadonneet kuvat sisältänevätkään, mikä
lieneekään aate heidän esiintymisessään ja poistumisessaan, se olisi
jotain, jota kuolema ei saisi kouriinsa, tai ehkä pikemminkin jotain,
jota kuolema kirkastaisi.
Kamala muisto oli tuo yö metsässä, kun kuutamo vavisten valaisi verellä
tahrattua veistä, mutta ei sekään kuva enää häntä kauhistuttanut; siitä
oli hän vakuutettu, että rikos on sovitettavissa, ja hän tahtoi
kernaasti, mikäli rikos häntä rasitti, kärsiä ankarimmankin
rangaistuksen. Ei ollut hänellä vaakaa mitatakseen omaa osaansa
elämänsä kolkoissa kohtaloissa, ja jos hänellä se vaaka olisi ollutkin,
olisi hän heittänyt sen käyttämättä luotaan, sillä hän ei tuntenut
halua tinkiä mitään pois rikoksesta ja rangaistuksesta. Ja hän ajatteli
silloin toista vertauskuvaa -- sovinnon vertauskuvaa, ja hartaudella
hän kuunteli, kun veli Johannes, joka hänen vieressään käveli,
hiljaisella äänellä lauloi värssyä ruttovirrestä:
Da crucem, clavos, scuticam, coronam,
Lanceam, funes rigidamque mortem
Inter iratam mediare dextramm
Et mala nostra.
Erland Månesköld ja veli Johannes vaelsivat koko yön metsässä. Kun
aamun aurinko valaisi maisemaa, jonka hiljaisuutta ei linnun laulu, ei
kellon kilinä, ei paimenen torvi elähyttänyt, koska musta surma oli sen
äsken jättänyt ja jälkeensä hiljaisuuden heittänyt -- silloin seisoivat
nuo molemmat miehet kukkulalla metsäpuron luona, ja veli Johannes
virkkoi:
"Tähän kukkulaanko me siis, veli Erland, erakkoasuntomme kaivamme."
"Tässä asukaamme", sanoi Erland. Hän katseli nurmikkoa kukkulan
juurella, jossa puron reunalla vielä kasvoi muutamia syksyn viimeisiä
kukkia. Siitä siirtyi hänen katseensa metsään päin, mistä muinoin hänen
sielunsa lemmitty oli tullut häntä vastaan.
"Kaivammeko tässä itäpuolella?" kysyi Johannes. "Meidät herättää
silloin aamurusko ja me voimme aamuvirrellä tervehtiä nousevaa
aurinkoa."
"Ei, veli", sanoi Erland, "ellet erikoisesti halua itäistä puolta, niin
valitkaamme tämä puoli länteen päin, puroa vasten, jossa voimme
ilta-auringolle, oman laskevan elonaurinkomme kuvalle jäähyväiset
heittää veisaamalla virren ylösnousemisen toivosta."
"Hyvä, me valitsemme sitten läntisen puolen..."
"Jollet vain sinä halua toista..."
"Ei, ei, hyvä veljeni", sanoi Johannes ja katseli lempein silmin tuon
entisen ritarin muinoin niin ankaria ja käskeviä, mutta nyt lempeitä ja
nöyriä kasvoja. "Palatkaamme luostariin lapioitamme noutamaan! Ja
sitten työhön käsiksi!"