Tulen valo tuli kalliomurroksesta.
Tämä yö -- niin oli Singoalla päättänyt ja sanonut sen Surunlapsellekin
-- tulisi olemaan hänen onnensa viimeinen yö. Oliko se ennustus siitä,
mitä tänä yönä tapahtuisi? Ei, Singoallalla oli kyllä ennustustaito,
oli hyvin kehittynyt aavistelemiskyky; mutta itse olisi hän aina
vakuuttanut, että tämä oli päätös eikä aavistus. Se onni, jota hän oli
nauttinut, oli ääretön; se pyyhki pois kaikki hänen kärsimyksensä,
hänen sydämensä paisui kiitollisuudesta Jumalaa kohtaan näiden öiden
salaperäisestä riemusta ja unhottumattomista hetkistä hänen lemmittynsä
ja puolisonsa rinnalla. Ne olivat nyt luetut nuo hetket, sillä hän
ymmärsi, ettei Erland voinut niitä kestää. Hän olisi kuoleva, ja
hajaannus yöllisen ja päiväisen elämän välillä tulisi kestämään. Mutta
eikö muisto olisi kylläksi voimakas sulostuttamaan sitä kaipuuta, jota
hän tulisi tuntemaan, sittenkun oli sanonut Erlandille viimeiset
peruuttamattomat jäähyväisensä ja poistunut ainiaaksi hänen
läheisyydestään. Mutta miksi kaipuuta? Eikö elämä voi olla unelma,
jossa mielikuvitus tarjoo sydämelle sen, mitä se haluaa, jossa
menneisyys on takaisin saatua todellisuutta, missä ei kaipuulla ole
mitään sijaa? Niin, unessa tulisi Singoalla loppuelämänsä elämään.
Toisella puolella meren, kaukana itäisten arojen takana, on maa, missä
palmut kohoovat vihreän sinistä taivasta kohden ja ilma on täynnä
unettavaa kukkien tuoksua.
Se on levon ja unelmien maa. Siellä on kallioon hakattuna kummallinen
temppeli, jota valkopukuiset, äänettömät papit vartioivat. Siellä
uinailee pehmoisilla patjoilla pylvästöjen varjossa papittaria, joiden
ainoana tehtävänä on silloin kun tamtam soipi, tanssia kulta- ja
helmipukuihin puettuina tanssi aistien iloksi ja sitten palata
iankaikkista olemattomuutta miettimään. Sinne aikoo Singoalla kulkunsa
suunnata, kun kerran tämän havupuiden maan jättää. Siellä on hän
palmulle puhuva Pohjolan kuusesta, lotuskukkaselle lummekukasta ja
itselleen on hän kertova loppumatonta tarinaa sinisilmäisestä
nuorukaisesta ja laulava tätä tarinaa kuin kehtolaulua sydämelleen,
kunnes sydän herpoo ja sykkimästä lakkaa. Surunlapsi on oleva tämän
temppelin poikapappi, sillä tapa on siellä semmoinen, että jumalan
uhritulen sytyttää siellä poikanen, jonka kauneudessa näkyy kaiken
katoavaisuus. Siellä on Surunlapsi pyhistä kirjoista, joita papit
säilyttävät, oppiva entisaikain viisautta, ennenkuin se ennustus on
täyttynyt, minkä äiti on hänen silmäkulmiensa luomista lukenut.
Niin oli Singoalla päättänyt. Hän oli koristautunut jäähyväisjuhlaan.
Hän oli kauniimpi tänä yönä kuin sinä päivänä kymmenen vuotta
takaperin, jolloin Erland ensi kerran näki hänet metsäpuron reunalla.
Onni oli tuonut takaisin hänen nuoruutensa kauneuden, mutta
henkisempänä ja enkelillisenä. Rakkaus ja uhrautuvaisuus, jotka olivat
läpitunkeneet hänen olentonsa, olivat tehneet hänen kauneutensa
taivaalliseksi. Se olisi hurmannut silmää niinkuin silmäys toisesta
maailmasta, ellei siinä samalla olisi välkkyillyt jotain tästäkin
maailmasta, vaikkakin sen tutkimattomimmista syvyyksistä -- jotain
honkametsän huminasta ja tähtiyön salaperäisyydestä, jotain lumottua ja
luonnon kummaa...
Rotko oli koristettu syksyn viimeisillä ruusuilla. Assim oli sytyttänyt
tulen lieteen. Singoalla oli sanonut hänelle, että se nyt tapahtuu
viimeisen kerran ja äänetönnä oli Assim sen ilmoituksen vastaanottanut.
Singoalla oli käskenyt hänen pitämään kaikki valmiina lähtöä varten
huomenaamuna, ja vaieten oli Assim hänen tahtonsa täyttänyt. Nyt istui
hän ja tuijotti tuleen ja näki, kuinka kekäleet tummenivat, hiiltyivät
ja tuhkaksi muuttuivat. Hänestä tuntui välistä kuin ei olisi hän lieden
tuleen katsellut, vaan oman sydämensä tuleen.
Singoalla istui sammaleisella vuoteellaan otsa käteen nojaten, unelmiin
vaipuneena, ja kuulostaen ääniä, jotka voisivat ilmaista odotettujen
tulon. Hän voi istua noin tunnin toisensa perästä. Hänen elämänsä oli
näinä päivinä ollut juuri tuollaista vartoilemista. Hän tuskin huomasi
ajan kulun, mutta piti kuitenkin hetkistä lukua.
Ulkona raivosi myrsky. Silloin tällöin osui tuulenpuuska
kalliolohkareiden välitse rotkoon ja uhkasi sammuttaa tulen.
"He viipyvät kauan tänä yönä", sanoi Assim muutamien tuntien vaitiolon
jälkeen. Ja kun tähän huomautukseen ei odotettu vastausta eikä saatu,
virkkoi hän itsekseen, pannen muutamia risuja tuleen: "Vielä vähän
aikaa on tuli palava. Mutta kohta se on itsensä loppuun kuluttava. Hyvä
on. Me pääsemme rauhaan."
Assim meni rotkon suulle, katseli pilven keskessä vaeltavaa kuuta
taivaalla ja kuunteli nautinnolla myrskyn laulua. Ihanammin kuin tänä
yönä ei ollut pohjolan metsä koskaan soinut, niin tuntui ainakin
hänestä. Hän tahtoi pukea sanoihin mitä tunsi, mutta ei voinut. Sen hän
kuitenkin käsitti, että metsän laulu ilmaisi arvoa ja vihaa, tuskia ja
miehuutta, synkkiä kokemuksia ja voiton varmuutta.
Mutta näiden äänien seasta kuului muitakin, jotka eivät olleet myrskyn.
Ne huusivat ulkona metsässä: Alako, Alako! -- ja Assimin kasvot, jotka
olivat ilmaisseet jotain haaveilevaa ja uinailevaa, kävivät silloin
valppaiksi, kuulostaviksi ja kummasteleviksi. Kun hän oli tullut
vakuutetuksi siitä, etteivät korvansa häntä pettäneet, sanoi hän
Singoallalle:
"Täällä metsässä on ihmisiä, jotka huutavat avukseen kansamme Jumalaa!"
"Se on rukoukseni kaikua", sanoi Singoalla ja kohotti päätään; "minä
olen rukoillut kansani jumalalta kieltäymyksen voimaa ja olen sen
saanut. Mutta etkö kuule muita ääniä metsässä? Etkö kuule Erlandin ja
Surunlapsen ääntä?"
"En."
"Yö on peloittava niille, jotka peljätä osaavat. Ehkä vapisee
Surunlapsen sydän ja ehkä vie pelko hänen askeleensa harhaan. Mene
heitä vastaan, Assim, ja opasta heidät tänne!"
"Täällä on paljon tutkittavaa tänä yönä metsässä", sanoi Assim
ja meni. --
Kun hän vihdoinkin palasi, oli hänellä kuoleva poika sylissään ja hän
laski sen Singoallan jalkojen juureen.
* * * * *
Olisihan kyllä voinut olla tukalaa pujotella välitse ja kiivetä ylitse
noiden mullin mallin olevien kalliolohkareiden, varsinkin öiseen aikaan
ja hämärässä kuutamossa; mutta kävihän se sentään aika helposti, ja
ritarista tuntui kuin hän useamman kuin yhden kerran olisi tätä tietä
kulkenut ja siihen miltei tottunut. Sitä hän vain ihmetteli, ettei hän
poikasena ollessaan, jolloin niin paljon metsässä harhaili ja etupäässä
haki ja rakasti sen hämärimpiä piilopaikkoja, kuitenkaan ollut lähemmin
tutustunut tähän hullunkuriseen polkuun, joka uhkasi saattaa itseensä
vuoren kuninkaan linnaan.
Nyt ei hän enää ollut kaukana rotkon suulta. Silloin pysähdytti hänet
se ajatus, että hänkin kulki tänä yönä metsässä jatkaakseen
pakanakuninkaan Torin työtä ja tappaakseen metsän pahimman peikon,
jättiläisnaisen, tuon viekoittelevan, joka oli imenyt elinvoiman hänen
sydämestään. Mutta sitten muisti hän ruton, joka oli tullut maailman
kaikkea elämää hävittämään, ja joka siis teki tappamisen turhaksi, jopa
naurettavaksikin. Ja hän muisti tuon kalpean pojan ja sanan: isä, ja
puukon, josta tippui voivottelevia veripisaroita ja jonka hän
pensaaseen nakkasi, ja muisti kuusen kukkulan laella ja laulun:
"Suloista on neitoansa kohdata, suloisinta silloin kuin hämärä maita
peittää."
Ne olivat kaikki sekavia muistoja, eikä ritari kyennyt niitä
järjestämään. No niin, miksei pysyä niille kaikille välinpitämättömänä,
ja miksi vähääkään välittää mistään menneestä, nykyisestä tai
tulevasta? Kunhan kulkee kulkeakseen, ei välitä matkansa määrästä,
menee tuonne rotkoon siksi, että on sattunut askeleensa sinne päin
suuntaamaan eikä minkään muun vuoksi. Onhan vain kuin uoma yhtä mittaa
vuotavan mielialojen virran, mutta antaa virran mennä menojaan eikä
koeta pysäyttää sen laineita. Sellaisessa mielentilassa kulki ritari
eteenpäin ja astui väliäpitämättömin askelin rotkoon.
Hän katseli ympärilleen. Hänen vieressään seisoi, seinään nojaten,
mustaverinen mies, joka häntä hehkuvin silmin katseli. Mutta se ei
liikuttanut ritaria. Se oli taaskin noita vaikutuksia, joista voi olla
aivan välinpitämätön. Mutta syvemmällä rotkossa näki hän muutakin. Näki
naisen kauniimman kuin koskaan oli voinut kuvitella, surullisemman,
polvistuessaan tuossa kuolleen pojan yli, kuin kaikki se suru mitä
ritari oli voinut ajatella -- sillä siinä surussa, mitä hän tähän
saakka oli nähnyt, oli aina ollut heikkoutta ja lohdutuksen tarvetta
tai myöskin epätoivoa ja vihaa, mutta tämä suru oli luonnollinen ja
sekoittamaton eikä se ollut mitään muuta kuin oma itsensä. Hän tunsi
tuossa naisessa kasvojenpiirteitä, joita hän oli rakastanut ja
vihannut, epäjumaloinut ja kironnut; hänen muistonsa eteen kuvastui
päivän paistetta ja kukkaistuoksua, yöllistä pimeyttä ja kauhua. Hän
tunsi taas mielensä hämmentyvän. Silloin kuuli hän mustan miehen
sanovan:
"Singoalla, ritari on täällä. Et tarvitse enää kauemmin odottaa
kuolemaa."
Ja ritarille sanoi mies, hänen käteensä tarttuen:
"Älä vitkastele, vaan päätä, mitä olet alkanut! Hän tietää, mitä varten
tulet. Surunlapsi ehti ilmoittaa tulosi, ennenkuin silmänsä ummisti.
Sinä tulet kostamaan vääryyttä, jota Singoalla on sinulle tehnyt, kun
teki sinut silmiensä valoksi ja sydämensä haluksi ja lupauksiensa
puolisoksi ja poikansa isäksi. Hän on julmasti loukannut sinua
rakkaudella ja uskollisuudella. Hän ansaitsee kuoleman ja toivoo sitä
kättesi kautta. Hän tahtoo kuolla oikeutetun vihasi ensimmäisen uhrin
-- oman poikasi -- viereen. Niin, hän on hyvin rikollinen ja ansaitsee
kuoleman, sen voin minä todistaa, joka olen kuullut ne lukemattomat
huokaukset, joita muistosi on pusertanut hänen rinnastaan, ja nähnyt ne
loppumattomat kyyneleet, joita hän on sinun tähtesi vuodattanut. Tapa
hänet, herra ritari! Sitten tulee tilinteko meidän välillämme."
"Se on tarpeetonta", sanoi ritari; "minä lähdin häntä tappamaan,
niinkuin sanot, mutta metsä on mieleni muuttanut. Rutto on tullut eikä
enää maksa vaivaa kuoleman kanssa kilpailla. Sen ja paljon muutakin
olen metsässä oppinut. Sitäpaitse ei tuo nainen ole se, jota etsin,
vaikka he ovatkin toistensa näköiset. Tuo tuossa on ihminen; hän itkee
kuollutta lastaan ja hän näyttää niin surulliselta, että rintani
voivottelee häntä katsellessani..."
"Mitä", huudahti Assim, "etkö aio lopettaa mitä olet alkanut? Onko
sinulla rohkeutta peräytyä? Jos uskallat mielesi malttaa, silloin saat
kuulla sen kamalan..."
"Älä jatka", sanoi ritari, "minulla on rohkeutta mihin tahansa enkä
minä mitään pelkää. Ei kukaan ole vielä voinut sanoa minun pelkäävän.
Minulla on rohkeutta malttaa mieleni. Älä häiritse minua, sillä
sielussani alkaa valjeta, ja minä olen kohta saava muistoni kootuksi.
Tämän naisen kasvot luovat valoaan syvälle menneisyyden kuiluihin."
"Joudu!" sanoi Assim; "hän _tahtoo_ kuolla kätesi kautta. Hän ei voi
elää ja samalla kertaa tietää, että sinä hänen puolisonsa, olet
tappanut hänen ja sinun poikasi. Älä ole julma tuota naisparkaa
kohtaan! Hän anoo kuolemaa kuin armoa. Palkitse hänet siitä
lempeydestä, jota hän on sinulle osoittanut! Hän ei ole virkkanut kovaa
sanaa lapsensa murhaajasta; itseään on hän syyttänyt, vaan ei sinua..."
"Niin", sanoi ritari, "olet oikeassa. Hänen kasvonsa ilmaisevat
liikuttavaa hyvyyttä. Minä rakastan noita kasvoja, vaikka niitä
nähdessäni tahtoo sydämeni sulaa. Minä olen kova ja karkea mies,
kiivasluontoinen ja taipuvainen ihmisiä ylenkatsomaan; mutta tämä
nainen voisi pelkällä läsnäolollaan muuttaa minut, varsinkin jos saisin
hänen jalkainsa juuressa istua ja hän jostain pyhästä kirjasta tahtoisi
lukea minulle Jumalan rakkaudesta ja armosta..."
"Hän ei ole sama kuin ennen", sanoi Assim ja häntä kammotti; "hän puhuu
kuin mielipuoli. Herra ritari", huusi hän, "älä kokoo muistojasi, varo
lapsuutesi muistoja; muuten ehkä johtuu mieleesi päällikön
viisitoistavuotias tytär, tuo hento lapsi, jonka sydämen ryöstit...
Näkisit todellisuuden ja katuisit niin, ettet sitä kestää jaksaisi! Ei,
pidä ne pyhät ennakkoluulosi, jotka tähän saakka ovat olleet
varustuksesi, kilpesi ja jousesi, ja juokse umpisilmässä sitä tietä,
jota olet verellä tahrannut! Minä sanon sinulle, että tämä
mustasilmäinen nainen on olento, aivan toista sukua kuin sinä, on
salaperäinen luonnon lapsi, joka yhtä vähän kuin kukkakaan on muuta
kastetta saanut kuin mikä lankee taivaasta, joka ei koskaan ole
rukoillut minkään muun temppeliholvin alla kuin tähditetyn taivaan ja
jota eivät mitkään muut pyhät savut ole kietoneet kuin ne, jotka usvana
maasta nousevat. Pyhää vettä ei hänen päälleen ole heitetty, eivät
koskaan ole häntä papit siunanneet eikä hänellä ole toivoakaan sinun
taivaaseesi tulla. Hän on -- kuuletko? -- hyljätty olento, pakana,
puoleksi peikko, noita, joka katseidensa ja poskiensa ja äänensä
pakanallisella loihtuvoimalla on sinut noitunut ja tästä kauheasta
rikoksestaan kuoleman ansainnut. Ylös ritari! Pistä hänet kuoliaaksi!
Olet aseeton... täss' on miekka. Tapa noita-akka, niinkuin olet
tappanut hänen sikiönsä! Pian! Älä arvele! Pian, tai tapan minä sinut!"
Ja Assim pisti miekkansa Erlandin käteen ja tahtoi temmata hänet
mukaansa. Mutta tämä irroittautui ja sanoi kiivastumatta:
"Sinä puhut, niinkuin olet kuullut munkkien puhuvan. Jo riittää. Sinä
tahdot sekoittaa mieleni, mutta se ei onnistu. Tuo nainen tuossa ei ole
noita, vaan jumalanlapsi, joka suree maailman onnettomuutta ja jonka
sydän minunkin kurjuuttani hellii. Sillä en tahdo kieltää olevani
onneton. Tekee mieleni itkemään ja katumaan, vaikken oikein tiedä,
olenko ainoastaan minä rikkonut jotain vastaan, vai onko kohtalokin
minua vastaan rikkonut."
Hän astui muutamia askeleita Singoallaa kohden ja jatkoi:
"Vaimo parka, sinä suret tuota poikaa, etkä ehkä tiedä, että minä olen
hänet tappanut. Ritarikunniani kautta vakuutan minä, että kernaasti
tahtoisin antaa henkeni saadakseni hänet henkiin ja tuskasi
lohdutetuksi. Mutta sitä en minä voi, ja lupaan vain sen, minkä voin
täyttää: etten enää koskaan palaja kattoni alle, vaan, jos rutto minut
säästää, pukeudun jouhipaitaan elämäni loppuajaksi ja elän kasvien
juurista ja rukoilen joka päivä Jumalalta anteeksi syntejäni. Sen
tahdon tehdä. En tästä päivästä ole vaimoani Helenaa näkevä enkä
poikaani Erlandia; jätän linnani ja tavarani, ja vietän päiväni
katumuksen tekijänä täällä metsässä. Se ei tosin voi sinun suruasi
lievittää, mutta minua se on lohduttava, sillä joka hetki tunnen yhä
selvemmin, että olen onneton; kuta kauemmin sinua katselen, sitä
enemmän mieleni selviää, kuta varmemmaksi muistoni tulevat, sitä
varmemmasti tulen minä vakuutetuksi siitä, että sinä... oi,
Jumalani!... että sinä... niin, minä tunnen sinut, Singoalla... sinä
nuoruuteni unelma... ensimmäinen rakkauteni... puolisoni!"
Oltuaan tähän saakka liikkumatonna kuin kuvapatsas, kumartui Singoalla
nyt yhä lähemmä poikansa ruumista kohden, ja ritari kuuli hänen
itkevän. Silloin meni hän hänen luokseen, nosti hänet ylös ja sulki
hänet syliinsä. Hänen rintansa kohosi, hänen silmänsä kostuivat
kyynelistä, joiden läpi kimmelteli selvinnyttä mieltä ilmaiseva katse.
Mutta tämä syleily oli lyhyt; eräs ajatus sen keskeytti; ritari kääntyi
pois ja kulki käsi otsallaan ulos rotkosta, ja Assim, joka seurasi
häntä louhukosta, näki hänen hiljalleen astuvan metsän sisään.