Oli kaunis kesä-ilta. Läntinen taivaanranta hohti kullalle ja
purppuralle. Sade, joka oli keskipäivällä langennut, oli virvoittanut
seudun; kuuset ja niityt tuoksuivat, ihmiset hengittivät nautinnolla
puhdasta ilmaa.
Kaukana metsässä kuului uudisviljelijän kirveen kalke; siellä oltiin
uutterassa työssä; sillä nyt oli auran kärki tungettava ketoihin, jotka
viisikolmatta vuotta, aina ruton ajoilta asti, olivat kasvaneet
rikkaruohoa.
Luolansa ovella istui toinen erakoista, kansan suuresti kunnioittama
Erland pyhimys. Tunti sitten oli hän tullut yrttitarhastaan, jossa
melkein koko päivän oli kuokan ja lapion kanssa työskennellyt? Nyt
istui hän sammalvuoteellaan ja katseli haaveilevin silmin aamuruskoon,
jonka heijastus sattui hänen rauhallisille kasvoilleen. Kädessään oli
hänellä kirja mystillisen hengen tutkistelemuksista, hänen
lempikirjansa, joka monta vuotta sitten oli tuotu aution luostarin
holvista.
Toinen erakko, veli Johannes, oli juuri palannut kalasta ja valmisteli
illallista.
Johannes, joka harvoin häiritsi Erlandin haluamaa hiljaisuutta, oli
tänä iltana tavattoman puhelias. Palatessaan järveltä oli hän nähnyt
jotain merkillistä metsässä eikä voinut olla sitä kertomatta.
Hän oli nähnyt vierailta näyttäviä miehiä, arvokkaita ja ylpeitä
ryhdiltään, komeilla aseilla varustettuja, lepuuttamassa hevosiaan
metsässä. Epäilemättä olivat he kaukaisia, ja olivat he latinankielellä
tiedustelleet häneltä parasta ratsutietä pohjoiseen päin Vetterin
rannoille. Keitä he olivat ja mikä oli heidän asiansa, sitä ei hän
tiennyt.
Erland kuunteli hyväntahtoisesti, ei juuri siksi, että tuollainen
tapaus todellakin olisi ollut tavaton, vaan sen vuoksi, että Johannesta
nähtävästi huvitti siitä puhua ja että hän näkyi odottavan jotain
uteliaisuutta ystävältään.
Keitä nämä miehet olivat ja mikä oli heidän asiansa, ei Johannes
tiennyt, niinkuin jo on sanottu; eikä tarukaan voi muuta kuin viitata
siihen, sillä monin paikoin peittää hämärä vielä muinaisuuden. Ne
salaiset kirjat, jotka seitsemän sinetin alla erään veljeskunnan
kätköissä säilyttävät sen polveutumistiedot eräästä vanhemmasta
hajoitetusta veljeskunnasta, voisivat jos ne avattaisiin syrjäisten
nähtäviksi, ilmaista kaikenlaista eräästä retkestä, jonka "kaatuneen
temppelin ritarit", ja "palavan raunion tutkijat" tekivät
Pohjoismaihin, löytääkseen, jos mahdollista, sieltäkin alkuaineita
siihen muinaisuuden uskontoon, josta olivat hajanaisia piirteitä
keränneet Intian pagodeista, Egyptin hautatemppeleistä, Delphoin ja
Eleusiin maanalaisista holveista, Salomonin temppelin tuhkasta ja
druidien luolista, kutoakseen niistä kaikista kunnian kruunun ristin
ympärille. Ne voisivat kertoa, nuo kirjat, että kulkueen mukana oli
intialaisen papittaren nuori poika, joka oli vihitty "kaatuneen
temppelin ritariksi", joka tunsi itä- ja länsimaiden viisaudet ja
omisti suuria aarteita. Enempää ei tarina voi kertoa.
Kun veli Erland vielä lepäsi luolansa ovella ja haaveili kalpenevan
iltaruskon maita, seisoi puron toisella rannalla yksi muukalaisista,
voimakas nuorukainen, jonka iho oli ruskea, mutta hiukset vaaleat. Hän
pysähtyi, katseli ympärilleen ikäänkuin tuntevin silmin, vaikkei hän
varmaankaan koskaan ollut tällä paikalla käynyt, kahlasi sitten veden
yli ja meni erakon luo, istuutuen sammalpenkille hänen viereensä.
Ihmetellen katseli Johannes, seisoen vähän loitommalla, tuota
kohtausta, ja hänen ihmettelynsä kasvoi, kun Erland ja nuorukainen
puhelivat keskenään ja Erlandin kasvot puhelun aikana osoittivat
jännittynyttä huomiota. Johanneksen kummastus kohosi korkeimmilleen,
kun hän lopulta näki miten nuorukainen vasta pitkän syleilyn jälkeen ja
vedet silmissä erosi Erlandista ja meni metsään takaisin.
Johannes ei tahtonut kysyä näkemänsä merkitystä, sillä olisihan se
ollut aivan liian selvä todistus erakolle hiukan sopimattomasta
uteliaisuudesta. Mutta hän odotti, että Erland itse siitä kerran jotain
virkkaisi.
Erland ei kuitenkaan mitään virkkanut. Seuraavana aamuna, kun Johannes
meni järvelle kalaan, seurasi veli Erland häntä.
Johannes työnsi venheensä vesille ja laitteli kalanpyydyksensä kuntoon.
Sitä tehdessään lauloi hän hiljaisella äänellä laulua kalastaja Simon
Pietarista. Erland istui rannalla vanhan lehmuksen varjossa ja syventyi
taas rakkaaseen kirjaansa "Levosta Jumalassa."